Maanteitse Sudanista Egyptiin – päivä 90

La 28.2.2015, Wadi Halfa (SD) – Abu Simbel (EG)

Sudan, tuo The Fund for Peace –järjestön tilastojen mukaan maailman epäonnistuneimman valtion kyseenalaista kunniaa vuonna 2007 kantanut maa jäi taakse tänään. Monista viivästymisistä ja auto-ongelmista johtuen olemme hieman jäljessä alkuperäisestä aikataulusta, joten vierailumme Sudanissa jäi melko lyhyeksi. Jonkinlaisen käsityksen maasta kuitenkin ehti saada. Khartum ja paljon autioita seutuja. Vaikka väestö näytti olevan pääosin hyvin tummaihoista, alkoi yleistunnelma selvästi lähestyä islamilaisten arabimaiden vastaavaa varsinaisen Afrikan sijaan. Olimme selvästi siirtymässä yhdeltä kulttuurilliselta alueelta toiselle.

Vielä vuosi sitten Sudanista ei maanteitse Egyptiin päässyt. Tuolloin noin kerran viikossa Sudanin pohjoisesta rajakaupungista Wadi Halfasta lähti lautta Egyptin Assuaniin. Matka kesti päiviä ja lautat olivat aina myöhässä ja kulkivat epävarmasti. Matka maiden välillä oli siis hyvin hankala, mikä sinänsä on aika merkillistä kun ottaa huomioon kuinka pitkä maaraja maiden välillä on. Tuhansia kilometrejä. Eikä yhtään tietä. Tämäkin kertonee siitä, kuinka syrjäisistä seuduista on oikeasti kyse.

Nyt uusi helpompi reitti on kuitenkin auki ja mekin pääsimme sitä hyödyntämään. Ensitöiksemme lauantaina ajoimme – jälleen hyvää tietä, muuten – Wadi Halfasta joitakin kymmeniä kilometrejä pohjoiseen kunnes törmäsimme Sudanin puolen raja-asemaan, jota paikalliset kutsuvat jostain syystä nimellä ”port”, satama, vaikka vettä ei näy mailla halmeilla. Ylityspiste sijaitsee keskellä autiomaata. Tämä aiheutti aluksi jonkin verran epäselvyyksiä kommunikoidessamme puhelimitse rajanylityksessä auttamaan saapuvan kaverin – siis se kuuluisa fikseri – kanssa. Olisiko meidän pitänyt ajaa johonkin satamaan? Asia selvisi kuitenkin rajalla. Olimme kuin olimmekin oikeassa paikassa.

Sudanin raja-asemalla.

Sudanin raja-asemalla.

Egyptiläinen fikseri Mohammed kysyi meiltä puhelimessa, tarvitsisimmeko apua Sudanista poistumiseen. Miksikäs ei. Rajalla oli muutama paikallinen linja-auto matkustajineen ja pian myös paikallinen avustaja löysi meidät. Hän keräsi passimme ja sekä auton paperit ja lähti hoitamaan asioita. Paikalliset jonottivat tavaroineen raja-asemalle, me lorvimme autossa. Sudanista poistuminen kesti pari tuntia ja lopulta saimme passimme takaisin leimattuina. Asiaa hoitanut kaveri esitti tässä vaiheessa myös laskunsa. Käsin kirjoitetussa paperissa oli viitisen kohtaa ja kokonaissumma koko porukalta ja autolta 201 us-dollaria. Jaahas. No, itsehän apua pyysimme vaikka kaiketi olisimme itsekin nuo paperihommat voineet hoitaa. Pääsimmehän maahan sisäänkin ilman apua. Kaivoimme siis kuvetta.

Ajoimme pois Sudanin aidatulta tullialueelta Egyptin vastaavan alueen porttien eteen. Selvisi, että päästäkseen alueen sisäpuolelle oli maksettava pääsymaksu, kokonaisuudessaan autolta ja matkustajilta viisisataa Egyptin puntaa eli noin 60 euroa. Tästä suoritteesta saimme jopa jonkinlaiset pääsyliput, joten maksu ei liene ollut tyystin keksitty. Autoon nousi Egyptin armeijan miehiä jotka keräsivät rahat ja liimasivat passeihimme jo valmiiksi viisumitarran.

Tässä vaiheessa oma asiamiehemmekin oli jo meidät löytänyt ja otti tilanteen haltuunsa. Alkoi ainakin kolme tuntia kestänyt operaatio, jonka aikana kaikki paperiasiat selviteltiin. Me matkustajat pääsimme sangen helpolla. Auton paperit sen sijaan veivät enemmän aikaa. Suurin koitos ja epämukavuus meille matkustajille oli oikeastaan kaikkien matkatavaroiden kantaminen läpivalaisuun ja sieltä takaisin autoon. Aiemmin Sudanin puolella näkemämme paikallisbussit matkustajineen nimittäin olivat myös täällä. Roinaa paikallisilla oli paljon, alkuperäispakkauksissaan olevista televisioista ja kaasuliesistä lähtien. Kaikki piti läpivalaista ja se haluttiin näemmä tehdä yhtä aikaa. Jonottaa ei kukaan osannut tai halunnut. Aikamme vuoroamme odoteltuamme meidät tosin ohjattiin läpivalaisulaitteelle ruuhkan ohi. Samoin kävi passintarkastuksessa. Turistilla on näemmä eri oikeudet, tai sitten fikserimme tunsi hyvin rajahenkilökunnan. Tai molempia.

Lopulta auton paperitkin olivat valmiit ja viimetöiksemme tullialueella irrotimme Ajokin Euro-kilvet ja ruuvasimme paikalle rajalta saamamme keltaiset Egyptin tilapäisrekisterikilvet. Matka jatkui. Meillä alkoi kuulemma olla kiire, sillä muut autot olivat jo lähteneet tullialueelta ja edessä olisi vielä lauttamatka jonne tuli ehtiä. Fikseri hyppäsi kyytiimme ja ajoimme noin neljäkymmentä kilometriä lauttasatamaan, jossa lossi vielä seisoi, tyhjänä. Tie oli taas erinomaista ja tuliterää.

Perillä selvisi, ettei erityistä kiirettä olisi ollutkaan. Toista tuntia satamassa joidenkin rekkojen kanssa odoteltuamme – en tiedä mitä – pääsimme ajamaan sisälle lossiin. Kun lautta oli täynnä, lähdimme liikkeelle. Parinkymmenen minuutin kuluttua kävi kuitenkin ilmi, että satamaan oli ajanut vielä yksi bussi. Kannelta huudeltiin komentosillalle, josta huudeltiin takaisin. Käsiä heiluteltiin. Lopulta lossi kääntyi, ajoi takaisin satamaan ja otti lopulta tämänkin ajoneuvon kyytiinsä. Bussi mahtui lauttaan juuri ja juuri. Ehkä sitten odotimme tätä autoa, emme vain kyllin kauan. Egyptiläistä järjestelmällisyyttä.

150302-3

Merkillisiä maisemia Egyptin puolelta, matkalta kohti lossisatamaa.

150302-4

Lossi odotti meitä tyhjänä.

Kello kahdeksan jälkeen, pimeän jo tultua olimme perillä Abu Simbelissä. Lauttamatka oli kestänyt alle kaksi tuntia. Nostimme automaatista rahaa ja majoituimme fikserimme järjestämään nuubialaishenkiseen hotelliin. Ihan hieno ja omaperäinen paikka, mutta 45 euron yöpymistaksa henkilöä kohden oli nähdäkseni melko lailla yläkanttiin, vaikka hintaan illallinen ja aamupala sisältyivätkin. Tämä tosin oli odotettavissa. Kun jonkun tällaisen asianhoitajan käsiin antautuu, lienee useimmiten syytä varautua maksamaan kaikesta enemmän. Siis vielä sen alun perin sovitun palkkion lisäksi. Päivän päätteeksi selvisi vielä, että lossimatkasta oli myös luvassa erillinen lasku. Tästäkään ei fikseri ollut maininnut mitään tehdessään sähköpostitse tarjousta palveluistaan. Hieman huono maku tällaisesta suuhun jää, vaikka kovin tuttuahan tämä varsinkin arabimaissa asioita hoitaneelle on. Kauppamiehiä ovat ja osaavat pitää puolensa.

Vaikka en rajalla nähnyt dollareiden siirtyvän fiksereiltä – jotka siis veloittavat tyypillisesti palveluksistaan niitä tilanneelta jonkun ennalta sovitun könttäsumman – viranomaisille, olen käytännössä varma että niin tapahtui. Sen verran hyvää pataa he keskenään olivat. Liukkaasti ja helposti asiat luistivat. Omin päin rajan ylittäminen Egyptiin ajoneuvon kanssa olisi varmaan ollut käytännössä mahdotonta. Nyt se vei vain aikaa mutta sujui muuten sangen kivuttomasti. Tämäkin kertoo mielestäni selvästi siitä, että olemme siirtyneet erilaiseen toimintaympäristöön. Oma mielikuvani on, että ”mustassa” Afrikassa yleinen meininki oli sen verran rennonletkeää, että korruptiorahojakaan ei jakseta penätä kovin pitkään jos niistä sitkeästi kieltäytyy. Täällä asiat ovat toisin ja meno, sanoisinko, bisneshenkisempää. Rahalla saa, rahatta ei – sillä siisti.

Huomenna matka jatkuu Assuaniin, jonne ajetaan jonkinlaista sotilastietä (military road) pitkin. Tästä johtuen fikserimme hoitaa yleisjärjestelyt myös huomenna. Assuaniin kun ajetaan kuulemma tien erityislaadusta johtuen jonkinlaisessa saattueessa. Hotellikin lienee taas varattu meille jo ennalta. Assuanista eteenpäin kohti pohjoista jatkammekin matkaa omin päin.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

600 kilometriä lisää aavikkoa ja Sudanin sapuskaa – päivä 89

Pe 27.2.2015, Karima (SD) – Dongola (SD) – Wadi Halfa (SD)

Eiliseltä tuttu teema jatkui heti aamutuimaan. Päivä nimittäin käynnistyi lähes kahdensadan kilometrin matkalla Karimasta Dongolaan. Pelkkää hiekkaa ja hyvä, suora asfalttitie, ei oikeastaan mitään muuta. Klassista hiekkaerämaata juuri sellaisena kuin se on totuttu populaarikulttuurin stereotypioissa mieltämään.

150228-1

Bussin aamuista todellisuutta. Penkeillä voi nukkua myös näin päin.

150228-2

Päivä oli taas pääosin tätä.

Dongolan tienhaarassa oli taas poliisien tarkistuspiste. Tällä kertaa näytti ensin siltä, ettei poliisiteltasta kukaan vaivautuisi meitä piinaamaan. Auto piti tankata ja Janin kysellessä risteyksessä kuljettajan ikkunasta paikallisen tauolla olevan bussikuskin mielipidettä lähimmän huoltoaseman sijainnista, työntyi autoon sisälle puoliväkisin kaksi kaverusta. Ensimmäisellä, keski-ikäisellä ja hieman keskivartalolihavalla kaverilla oli päällään miehillä täällä yleinen valkoinen, mutta jo hieman tahraantunut kaapu. Toisella, hoikalla herrasmiehellä oli puolestaan päässään palestiinalaishuivista tehty turbaani ja päällään parempia päivä nähneet länsimaiset vaatteet. Ensimmäisen kasvoja koristivat harvat viikset, toisen risuparta. Mitä lie puliukkoja.

Tilanne oi kiusallinen puolin ja toisin. Olimme jo häätämässä ukkoja autosta ulos – Ajokki kun ei aja mitään Nuubian aavikon paikallislinjoista – kun toinen miehistä sai suustaan ymmärrettävän sanan ”police”. Eipä olisi heti uskonut. Tilanne pelastettiin jälleen jo tutuksi käyneellä vakiokeinolla: viranomaiselta ruvettiin heti kyselemään jotain asiaan liittymätöntä, tällä kertaa dieseliä ja lähimmän huoltoaseman sijaintia. Alkoi ankara käsien heiluttelu ja selitys. Meitä opastettiin seuraavaan risteykseen. Yhteistä kieltä ei taaskaan ollut, mutta kiittelimme vuolaasti avusta parhaamme mukaan. Epäuskottavasti pukeutuneet poliisimiehet poistuivat kiltisti autosta hyvin mielin saatuaan auttaa. Olivat kaiketi jo unohtaneet miksi sinne olivat nousseet.

Eilisiltana sama kuvio toimi kartan kanssa. Kolmen siviilipukuisen poliisin paukattua autoon kysyimme välittömästi kartta kädessä parasta reittiä Egyptin rajalle. Tilanne laukesi heti ja pääsimme silloinkin jatkamaan matkaa nopeasti yleisen hyvän tuulen ja naureskelun säestyksellä. Hyvä ettemme joutuneet suorastaan kahveja juomaan. Mikäli ennakkotiedot pitävät paikkansa, tätä keinoa joutunemme käyttämään vielä monesti Egyptissä.

Sudanin ruokakulttuuriin emme ole pahemmin ehtineet lyhyen vierailumme aikana perehtyä, mutta kahden viimeisen ajopäivän aikana sentään jotain paikallismuonaa tienvarsikuppiloissa on syöty. Kuten Etiopiassa, myös Sudanissa ruokailu näyttää sujuvan käsin. Ruokailuvälineitä ei pöytään pikkupaikoissa kanneta. Etiopiasta poiketen syömiseen ei täällä kuitenkaan käytetä injera-henkistä lettuleipää, vaan rehellistä pitaa, joita näyttää saavan tuoreina kaikkialta. Suuri pussi näitä pita-leipiä maksaa ehkä puolisen euroa. Hyvää, mutta sangen suolatonta. Ehkä ajatus on se, että leipä täytetään tai dipataan jollain, jossain on enemmän makua.

Eilen tienvarressa leivän kanssa tarjottiin paistettua kananmunaa sekä suuressa astiassa kiehunutta jonkinlaista papusoppaa tai –muhennosta. Lihaakin olisi saanut, mutta raaka sellainen näytti kokin sitä esitellessä melko epämääräiseltä. Kärpäsiä se ainakin houkutteli. Liha jäikin illalla väliin. Tänään päivällä törmäsimme sattumoisin pikkupaikkaan, jossa tarjoiltiin falafeleja ja ranskanperunoita. Tuotteet olivat esillä tiskillä, joten tilaaminen oli helppoa: saanko noita ja noita. Tämän annoksen mukana pöytään tuli taas myös leipää sekä jokunen kurkun- ja porkkananpala sekä salaatinlehti.

Kaikki tarjoillaan näemmä yleensä suurissa metallisissa kulhoissa tai tarjottimilta. Ruokailijat sitten syövät käsin näistä astioista. Omia lautasia ja annoksia ei täällä taideta yleensä harrastaa. Falafel-annoksesta söi lopulta kaksi ihmistä ja sen hinta kahden kahvin kera ilman muita juomia oli 17 paikallista puntaa eli alle kaksi euroa.

150228-3

Alle kahden euron ateria. Pussi leipiä ja juomat eivät kuulu hintaan.

150228-4

Wadi Halfa, tylsä ja hiekkaisa paikka.

Päivämatka oli pitkä, mutta helposti ajettavasta aavikkotiestä ja muun liikenteen lähes täydellisestä puuttumisesta johtuen se eteni nopeasti. Olimme perillä määränpäässämme Wadi Halfan rajakaupungissa hyvissä ajoin valoisaan aikaan. En tiedä, mitä olimme kyseiseltä paikalta odottaneet, mutta kaiketi enemmän. Perillä nimittäin selvisi, että kaupunki ei kummoinen paikka ole. Parhaaksi mainitussa hotellissa ei esimerkiksi ollut lainkaan suihkuja. Peseytyminen olisi kieltämättä ollut paikallaan, se kun jäi edellisenä iltanakin väliin. Ehkä sitten Egyptissä. Edessä olisi toinen bussiyö, sillä näkemiemme hotellien, niin autenttisia kuin ne olivatkin, ikkunattomista kopeista ei mitään kannata maksaa.

Aamulla suuntaamme Egyptin rajalle, jossa meitä pitäisi olla vastaanottamassa paikallinen ”fikseri”, eli eksaktimmin muotoiltuna vaikkapa ulkomaalaisten ajoneuvojen ja ihmisten Egyptiin auttamiseen erikoistunut koordinaattori. Tämän rajanylityksen pitäisi siis sujua kitkatta, mutta ymmärtääkseni aikaa se silti vie. Katsotaan miten käy. Laivausasiakin alkaa olla Aleksandrian päässä sovittu ja alkaa olla selkeä. Asiat näyttävät siis luistavan. Loppusuora häämöttää jo.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Khartumista kohti pohjoista: aavikkoa – päivä 88

To 26.2.2015, Khartoum (SD) – Korti (SD) – Karima (SD)

Polttoaine Sudanissa ei ole hinnalla pilattu. Epävirallisen, siis selvästi virallista paremman kurssin, mukaan laskettuna litra dieseliä maksaa noin 0,30 euroa. Otimme tankin täyteen ennen kuin suuntasimme Khartumista pohjoista. Khartumin ulosmenotien varrella asemia näytti olevan useita, emmekä Sudanissa ole vielä Etiopian kaltaista polttoainepulaa kohdanneet. Aina kun on löytynyt asema, on löytynyt dieseliäkin.

Khartumista ei ollut helppo päästä pois. Lähtö oli tällä kertaa myöhäinen ja kello oli jo puoli kaksi kun bussi liikkui. Ensin yritimme kaupungin keskustan läpi, mutta tämä osoittautui käytännössä toivottomaksi urakaksi. Seisoimme ruuhkassa linja-autoaseman – erään niistä monista – kohdalla yli puoli tuntia lähes paikallaan. Meininki oli kaoottista. Busseja, henkilöautoja, kolmipyörätakseja ja jalankulkijoita oli kaikkialla. Ajoradalle ei juuri tyhjiä koloja jäänyt. Tästä ei tulisi mitään. Päätimme kiertää. Pitkän jonottamisen jälkeen pääsimme kääntymään keskustasta pois vievälle tielle ja liikenne rupesikin pian, jos nyt ei vetämään, niin ainakin liikkumaan.

Hieman väljemmille vesille päästyämme päätimme tankata. Valitsimme tosin huoltoaseman hieman typerästi kantakaupungin alueelta ja mittarilta pois ajaminen pitkin Khartumin kapeita ja päällystämättömiä pikkukujia meinasi muodostua haasteelliseksi, peruuttamaan kun ei päässyt. Lopulta bussi kuitenkin saatiin ujutettua takaisin jonkinasteiselle asfalttikadulle ja pääsimme jatkamaan jossain määrin tuskalliseksi muodostunutta urakkaa poistua Sudanin pääkaupungista. Olisi pitänyt tankata vasta myöhemmin.

Pitkällisen kiemurtelun ja parin tunnin hikisen – olihan päivän kuumin aika – piinan jälkeen pääsimme lopulta ulos kaupungista ja pohjoiseen johtavalle maantielle. Välillä tuntui, että kaupunki ei ota lainkaan loppuakseen. Tällä kertaa tie oli kuitenkin oikein mainiota ja maisemat hyvin aavikkomaiset. Hiekkaa, paljon hiekkaa. Näin hyvää tietä ei ole Afrikassa ajettu sitten Namibian. Näyttää siltä, että meidän reitillämme Afrikan alku- ja loppupää ovat tässä mielessä perin miellyttäviä, siihen väliin jäävä 10 000 kilometriä vain jätti usein jonkin verran toivomisen varaa.

Joskus aiemmin, muistaakseni Sambiassa, paikallisten tienkäyttäjien vilkunkäyttö herätti meissä ihmetystä. Se, miksi vastaantuleva autot vilkuttivat maassa aina kohdattaessa keskiviivan suuntaan, jäi vaille lopullista vastausta. Sudanissa autoilijoilla näyttää maantiellä olevan tapa vilkuttaa valoja aina toisen ajoneuvon kohdatessaan. Alussa tämä tuntui jossain määrin oudolta. Varoittivatko vastaantulijat jostain? Kyseessä lienee kuitenkin pelkkä tervehdys, sillä tätä tekee lähes jokainen vastaantulija, myös pimeällä. Ehkä tämäkin on sitä kuulua sudanilaista ystävällisyyttä.

Auto kulki tasaisesti ja auringon eteen ilmestyi loppuiltapäivästä jonkinlaista yläpilveä, joka helpotti hieman ja lämpötila autossa laski. Matkaa hidastivat taas muutaman poliisi- tai viranomaisstopit. Passimme taidettiin katsoa illan aikana kahteenkin kertaan. Yhteistä kieltä viranomaisten kanssa ei tälläkään kertaa oikein löytynyt, mitä nyt erään tarkastuspisteen uniformumiehet naureskellen kyselivät kaljaa ja votkaa. Heti Khartumista ulos päästyämme maksoimme myös tietullia. Taksa oli tällä kertaa 168 paikallista puntaa, eli katukurssin mukaan noin 20 dollaria. Kallista lystiä. Tosin mikäli oikein ymmärsimme, kyseinen summa kattaa koko tuhatkilometrisen matkan perille asti. Lappu on arabiaksi joten siitä ei oikein saa selvää.

Yöksi pysähdyimme lopulta Karima-nimiseen pikkukaupunkiin tai oikeammin kylään, joka oli näemmä puolen yön aikaan täysin kuollut. Aavekaupunki. Hotelleja, motelleja – sikäli kuin edes niitä tunnistaisimme, olivathan kaikki kylän tekstit arabiaa – tai muitakaan auki olevia liikeyrityksiä ei näkynyt, joten sopivan hiekkakentän löydettyämme laitoimme auton parkkiin ja vetäydyimme bussiin yöpuulle jatkaaksemme matkaa kohti Egyptin rajaa heti aamulla.

Khartumin liikennekaaos iltapäivällä.

Khartumin liikennekaaosta iltapäivältä.

150227-0

Taannoisen kojelautapalon alkulähde.

150227-2

Kameleita ja uutta tietä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Rekisteröityminen Sudaniin sekä Sudanin pimeät punnat

Ke 25.2.2015, Khartum (SD)

Ulkomaalaisille Sudanissa pakollinen rekisteröityminen sujuikin sutjakammin kuin olimme kuvitelleet. Asiasta oli keskusteltu hotellimme vastaanottovirkailijan kanssa jo eilen illalla ja asian pystyi kuulemma hoitamaan sekä lentokentällä että jossain kaupungilla sijaitsevassa toimistossa. Tämän virkailijan mukaan lentokentällä asia hoituisi helpommin. Olimme siis henkisesti valmistautuneet lähtemään sinne.

150226-1

Pölyinen kaupunki. Kadut ovat asfaltoituja mutta hiekkaa on kaikkialla.

Satunnainen katunäkymä.

Satunnainen katunäkymä Khartumista. Kaupungin yleistunnelma on jossain määrin Lähi-itämäinen Afrikan sijaan.

Aamupäivällä illalla respaan jääneitä passeja kysellessämme kävi kuitenkin ilmi, että hotelli olikin jo ruvennut hoitamaan asiaa. Passit olivat matkalla leimattavaksi jompaankumpaan näistä toimistoista. Joissain lähteissä mainittiin tähän prosessiin tarvittavan kopiot sekä passin nimiösivusta että viisumista, yhden tai kaksi passikuvaa – riippuen vähän mistä ohjeita luki – sekä jonkinlainen kutsukirje Sudaniin, asiakirja, jota meillä ei ollut. Kuvittelimme siten päivän muodostuvan jossain määrin epämiellyttäväksi erinäisissä virastoissa kuvainnollinen hattu kourassa ramppaamiseksi. Mitään näistä papereista meiltä ei kuitenkaan ollut pyydetty eikä niitä näemmä tarvittu, ainakaan kun hotellin edusmies asian hoiti. Meiltä ei vaadittu oikeastaan minkäänlaisia toimenpiteitä. Sangen miellyttävä yllätys.

Rekisteröitymisen kustannukset selvisivät passien tullessa takaisin ministeriöstä, imigration-toimistosta tai missä ikinä ne olivat sitten olleetkaan. Paikallisessa valuutassa kustannus oli kuulemma 550 Sudanin puntaa eli virallisen kurssin (noin 5,70 puntaa dollarista, xe.com) mukaan noin 96 Yhdysvaltain dollaria. Koska rajalla pimeästi vaihtamamme valuutta alkoi olla vähissä, kysyimme hotellivirkailijalta voiko summan suorittaa dollareina. Toki voi, hinta olisi 65 taalaa. Tuolla vaihtokurssilla yhdellä dollarilla saisi lähes 8,50 Sudanin puntaa. Melkoinen ero, ja kerrankin meidän hyväksemme. Maksoimme summan vikkelään, ennen kuin muuttaisivat mielensä. Saimme samalla kuulla rekisteröitymistarran sekä -leiman toimivan myös niin sanottuna maastapoistumisviisumina.

Myöhemmin kaupungilla kävellessämme meitä lähestyi herrasmies, joka tiedusteli haluaisimmeko vaihtaa rahaa. Me puolestamme tiedustelimme kurssia. Sadan dollarin setelillä hän antaisi kuulemma 8,90 puntaa dollarista. Tämä selitti paljon. Hyvä kurssi, teimme kaupat. Noin suurta seteliä meillä tosin ei ollut, johon mies pettyi. Saimme kuitenkin parikymppisillämmekin 8,70 puntaa yhdestä dollarista. Tarinan opetus olkoon siis se, ettei Sudanissa näemmä kannata virallisiin vaihtopisteisiin turvautua. Toivottavasti täällä ei tosin missään yhteydessä tulla kysymään vaihtokuittia, tai kysellä muutenkaan, mistä olemme paikallisen valuuttamme saaneet. Siihen en ainakaan itse pysty nyt päivänvaloa kestävää selitystä antamaan.

150226-3

Sudanin viisumi oikealla, tänään saatu rekisteröitymistarra ja -leima vasemmalla. Melkoista rahastusta.

Satunnaisena Sudan- ja Afrikka-aiheisina faktoina tuotakoon vielä tässä lopussa esille muutama päihteisiin ja nautintoaineisiin liittyvä asia. Sudan on vahvasti islaminuskoinen maa, eikä täältä saa siten lainkaan alkoholia. Se on kokonaan kielletty. Tupakkamiehiä sen sijaan katukuvassa silloin tällöin näkee. Tämä onkin uutta, sillä tupakointi on ainakin omien havaintojeni perusteella ollut Afrikassa hyvin harvinaista. Keniassa julkinen tupakointi oli jopa kovan sakon uhalla kielletty. Aika yllättävää ottaen huomioon sen, miten ahkerasti esimerkiksi monessa Aasian kehittyvässä maassa kessua vedellään. Kiina on tästä hyvä esimerkki. Lähes kaikki miespuoliset kiinalaiset taitavat polttaa.

Olisi mielenkiintoista tietää, mikseivät liiketoimintamalleiltaan ainakin aiemmin sangen aggressiiviset tupakkayhtiöt ole saaneet otetta Afrikasta ja afrikkalaisista. Voi olla, ettei afrikkalaisilla keskimäärin vain ole kylliksi rahaa ylimääräisiin paheisiin. Tai sitten vyörytys on vielä kesken. Mitenhän mahtaa mantereen käydä tämän asian suhteen tulevaisuudessa, varsinkin jos elintaso nousee? Länsimaissahan tupakka ja tupakoitsijat on jo ajettu aika ahtaalle. Aika näyttää onko Afrikassa kyse tästä samasta kehityssuunnasta, vai jostain muusta. Ehkä Afrikka on tässä kansanterveydellisessä kilpajuoksussa niin paljon jäljessä, että se onkin itse asiassa jo kierroksen edellä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail