Kiinalaista ruokaa

Edellisillä matkoillani olen tullut kirjoituksissani sivunneeksi reissun aikana kohtaamiani ruokajärjestelyitä ja yleistä muonituspolitiikkaa. Tällä kertaa tämän aihealueen käsittely jäi valitettavan vähiin, joten palaan siihen vielä näin jälkikäteen, onhan syöminen kuitenkin perustarve ja kiinnostanee monia tätäkin lukemaan eksyneitä. Ja koska sangen merkittävää osaa taannoisella hieman kolmatta kuukautta kestäneellä retkellä näytteli Kiina, lienee paikallaan käsitellä juuri tämän maan ruokakulttuuria sekä eritoten maassa syömiseen liittyviä, no, sanokaamme haasteita.

Paikallisen sananlaskun mukaan kuulemma ne elukat joita kiinalainen ei syö löytyvät vain satukirjoista. Kuvassa jonkinlaisia pussitettuja muumioankkoja kuvattuna eräässä tienvarren minimarketissa.

Kuten varmaan tulin useasti Kiinaa käsitelleissä jutuissani maininneeksikin, maassa operointia häiritsee usein korkeahko tai jopa ylittämätön kielimuuri. Yksi merkittävä asiakokonaisuus, jossa tämän seikan merkitys korostuu, on ruokailu. Paikallisten ruokien tilaaminen on usein yhteisen kielen täydellisen puuttumisen takia haasteellista, ja monesti on lähes arpapeliä mitä pöytään lopulta tulee. Tämä on pidemmän päälle sangen raskasta ja ohjaa monesti satunnaista, kulinaariseen konservatiivisuuteen taipuvaista matkailijaa Kiinassa länsimaisten ketjuravintoloiden tuttuun ja turvalliseen syliin.

Mainittuja ketjuravintoloita ei Kiinasta puutu. Omien empiiristen havaintojeni perusteella pääosin kanaa tarjoava pikaruokaravintola KFC näyttää jostain syystä saaneen maasta vahvimman jalansijan. Myös amerikkalaisen hapatuksen jonkinasteiseksi symboliksi muodostunut McDonalds alkaa löytyä jokaisesta Kiinan keskisuurestakin kaupungista ja suurkaupungeissa niitä on yleensä lukuisia. Näiden lisäksi maassa on useita paikallisia edellä mainittujen kanssa samalla periaatteella toimivia pikaruokaketjuja. Itse kiinalaisissa maan etenevä pikaruokaistuminen ei mielestäni vielä ainakaan suuremmassa mittakaavassa näy. Mutta edessä se lienee monella kiinalaisellakin, ylipaino.

Eräs ruokalista, tässä poikkeuksellisen pramea sellainen. Kuva Hainanin saarelta Kiinasta.

Aina ei toki tilauksen tekeminen sisällä edellä kuvatun kaltaisia haasteita. Suuremmissa kiinalaisissa ravintoloissa ruokalistat ovat nimittäin yleensä aina varustettu myös kuvin, ja joskus ruokien otsikotkin ovat listassa englanniksi, mikä helpottaa toimintaa jo melkoisesti. Tämäkään tosin ei aina ole tae siitä, että lautasella lopulta olisi sitä, mitä sille kuvitteli tilaavansa. Vaikka kuva sanonnan mukaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, saattaa se olla joskus valheellinenkin lähes samassa mitassa, onhan ruoka-aineita lopulta hieman hankala tunnistaa vain valokuvan perusteella.

Kiinalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tyypillisesti ruokien jakaminen. Paikalliset tilaavat pöydän täyteen lautasia, joista sitten kaikki ruokailijat ottavat mitä sattuvat haluamaan. Monessa paikassa pyöreiden pöytien keskellä olikin tyypillisesti pyörivä levy, jonka päälle sapuskat katetaan. Tätä levyä pyörittämällä haluamansa ruokalajin sai sitten kohdalleen, pöydän toiselta puoleltakin. Näihin pyöriviin pöytiin törmää joskus eurooppalaisissakin kiinalaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa.

Toteutunut annos (edellä esitetyn ruokalistan oikea yläkulma). Tällä kertaa kaikki meni erittäin hyvin. Kannussa ja kupissa on teetä, jota tyypillisesti tuli tilaamatta ja siitää ei veloitettu ylimääräistä.

Koska ruoat jaetaan, ei niiden saapumisjärjestys liene perinteisessä kiinalaisessa ruokailussa niin tarkkaa ja ne tulevatkin tyypillisesti pöytään ilmeisesti valmistumisjärjestyksessä. Tämä on ihan good ja fine jos kyseessä on edellä kuvatunlainen paikallisruokailutilanne.

Sen sijaan länsimaistyylisessä ravintolassa, joita jokaisesta vierailemastamme kaupungista toki löytyi, tilanne saattaa muodostua hieman kummalliseksi. Tarjoilijat eivät nimittäin monesti paremmankaan luokan paikoissa näyttäneet sisäistäneen yhden määrätyn ruokailijan tilaaman henkilökohtaisen annoksen käsitettä. Annokset saattoivat tulla missä järjestyksessä ja millä aikataululla tahansa, ja monesti ne tarjoiltiin hieman empien keskelle pöytää eikä suinkaan annoksen tilanneen henkilön eteen. Suuremmassa joukossa saattoi siis helposti käydä niin, että osa vielä odotti ensimmäistä tilaustaan joidenkin jo juodessa jälkiruokakahvia. Myös alkupalaksi aiottu salaatti saattoi usein tulla pääruoan jälkeen.

Kiintoisaa teetä. Kuivatut teelehdet oli pakattu kuten yksittäispakattu sokeripala konsanaan. Kuumassa vedessä lehtikuutio aukesi. Lehdet olivat suuria ja pysyivät yllättävän hyvin kupin pohjalla, poissa suusta.

Ja lopuksi seuraa tietenkin lasku, jonka saaminen jaettuna usean ihmisen kesken on vielä oman ruoka-annoksen saamista huomattavasti toivottomampi yritys. Se tulee siis tyypillisesti yhtenä könttänä, johon on ehkä eritelty eri ruokalajit kiinaksi tai sitten ei. Mikäli laskun jakaminen on tarpeen, on kunkin tilaajan siis hyvä painaa mieleensä annosten hinta jo tilausvaiheessa. Ja ne juomarahat, niitähän Kiinassa ei muistaakseni tarvinnut jättää. Olisiko joskus jopa käynyt niin, että tällaista ihmeellisyyttä yrittänyt turisti juostiin kiinni ja pöydälle ”unohtuneet” vaihtorahat palautettiin ravintolahenkilökunnan toimesta tunnollisesti takaisin. Tämäkin tosin lienee muuttumassa Kiinan pikku hiljaa länsimaistuessa. Suurkaupungeissa juomarahatkin olivat toki henkilökunnalle tutumpi ilmestys ja tapa varmaankin leviää pikku hiljaa muuallekin Kiinaan maan länsimaistuessa.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Kahdeksan uutta maata ja kymmenisen viikkoa – mitä jäi käteen?

Nyt, noin viikon kuluttua paluusta, lienee sopiva aika tehdä henkinen osatilinpäätös joulukuun puolessa välissä alkaneesta ja hieman toistakymmentä maata itäisessä Euroopassa ja Aasiassa käsittäneestä reissusta. Mitä opin? Mitä jäi käteen? Mihin palaisin? Seuraavassa joitakin ajatuksia aiheesta.

Paluu arkeen. Lumitöitä tiedossa. Liputus oli kaunis ele, muttei toki valtakunnallisesti olisi tarvinnut...

Kovin talviselta, alkuun pakkasen, lumen ja yöjunien värittämältä alkumatkalta mieleen jäivät parhaiten Kiova ja Georgian pääkaupunki Tbilisi, vaikkakin sää oli jo siellä hieman Valko-Venäjää ja Ukrainaa inhimillisempi. Väittäisin tosin, että lämpötila ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, että Georgia tuntui poikkeuksellisen kiinnostavalta maalta. Sinne voisin palata, kuten Ukrainaankin, olihan myös Kiova minulle jossain määrin positiivinen yllätys. Ja se Tshernobylkin jäi tällä kertaa katsomatta, joten palattavahan sinne ehdottomasti on.

Itäisen Euroopan ja Etelä-Kaukasuksen jälkeen tekemäni viiden päivän pysähdys Arabiemiraatteihin ei myöskään ollut lainkaan hullumpi koukkaus. Tähän mielikuvaan tosin saattoi vaikuttaa paljonkin ilmasto, joka vuoden vaihteen tietämillä oli Dubaissa erinomaisen miellyttävä. Tasokas hotelli ei myöskään haitannut. Mielenkiintoinen, vaikka varmaan hyvin inhimillinen ilmiö, tämä. Olen aiemminkin huomannut mieluisan majapaikan jättävän helposti leimansa mielikuvaan koko paikasta. Näin ainakin kun kyseessä ovat lyhyehköt vierailut.

Loppumatkan maista oikeastaan kaikki olivat helppoja ja miellyttäviä maita matkustaa ja vierailla. Etelä-Koreaan, Japaniin ja Taiwaniin matkustaisin mieluusti uudestaan. Tässäkin maailmankolkassa kannattaa vierailuajankohta tosin valita paremmin kuin itse sen teimme. Varsinkin kahden ensin mainitun maan kyseessä ollen talvi ei ole lämpötilojen ja sään kannalta paras vuodenaika. Välillä paleli ja tuuli kävi luihin ja ytimiin. Taiwanissa sen sijaan säät olivat jo sangen mainiot ja muutenkin tästä saaresta jäi hyvin positiivinen kuva. Säänköhän takia taas, kuka tietää.

Sokeriksi pohjalle jää, mikäs muukaan kuin Kiina. Kiina, tuo valtava valtio jossa jostain syystä olen viime vuosina tullut matkailleeksi yhteensä kuukausia. Jos joku kysyisi miksi, en oikein osaisi vastata. Suhteeni tähän maailman väkirikkaimpaan (kai se on sitä vielä?) valtioon on perin ristiriitainen. Toisaalta maan silkka koko ja kehitysvauhti on sangen vaikuttava. Tavallaan pidän myös kiinalaisesta hyvin pragmaattisesta ja toimeen tarttuvasta mielenlaadusta, joka ei omien kokemusteni mukaan tunnu pahemmin sisältävän ihmeellisiä aasialaistyylisiä kunniakäsityksiä tai kasvojenmenetyspelkoja. Suoraa porukkaa. Voisin myös jotenkin kuvitella, että kiinalainen huumorintaju saattaisi osua yhteen omani kanssa. Vaikka pelkkää arvailuahan tämä on.

Moni kiinalainen kantaa mukanaan tämänkaltaista teepulloa. Katselin tilannetta aikani ja tulin siihen tulokseen, että haluan itsekin moisen. Tämä on taiwanista ostettu pro-malli. Huolestuttavaa. Olenko kiinalaistumassa?

Mutta sitten taas toisaalta. Kiina on raskas paikka, varsinkin pidemmän päälle. Maan silkka kiinalaisuus ja –maisuus alkaa nimittäin ennen pitkää musertaa satunnaista matkailijaa henkisesti alleen, tai näin ainakin itse olen asian kokenut. Monet asiat ovat kuten länsimaissa, mutta monet eivät. Ja selvää on, että Kiina ei tule matkailijan mieleiseksi muuttumaan, pelkästään jo valtavan mittakaavansa ja väkimäärän takia. Liika on liikaa ja sitä Kiina tosiaan välillä on. Liikaa.

Kiinan pienemmät matkan aikana nähdyt miljoonakaupungit olivat juuri sitä, mitä niiden oletinkin olevan. Peruskiinaa. En voi enää edes väittää muistavani kaikkia Hong Kong – Shanghai –välille osuneiden parin miljoonan asukkaan kaupunkien nimiä. Itse Shanghai sen sijaan oli sitä mitä odotinkin, eli Kiinan kaiketi länsimaishenkisin metropoli. Pidin kaupungista, jopa paljon. Saasteista huolimatta Shanghaissa oli helpompi hengittää kuin muualla Kiinassa, niin sanoakseni.

Loppujen lopuksi Pekingin ja muiden pienempienkin kaupunkien ilmansaasteet oli kiintoisaa nähdä käytännössä, varsinaisia paljon puhuttuja Kiinan ympäristöongelmia kun en ole kokenut aiemmin varsinaisesti suuremmassa mittakaavassa nähneeni. Sääli vain ihmisiä jotka noissa kaupungeissa joutuvat tuulettomana aikana pidempiä aikoja oleilemaan, saati sitten asumaan.

Paluu sorvin ääreen.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Pois Kiinasta ja vesiteitse Koreaan

Ti 29,1.2013, Soul (ROK)

Sunnuntainen siirtyminen Tianjinista 50 kilometrin päässä sijaitsevaan laivasatamaan kävi lopulta melko helposti. Kaupungin metro nimittäin kulkee Tang Gu -nimiselle asemalle, josta satamaan on enää vajaan kymmenen kilometrin matka. Tämä väli taittui kätevästi taksilla, joista ei tällä kertaa ollut pulaa. Kuskit suorastaan kilpailivat asiakkaista. Laivan oli määrä lähteä yhdeltätoista ja pääsin satamaan yhdeksän maissa, hieman yli tunnin matkustamisen jälkeen. Ryhmän pääjoukkokin oli selvinnyt paikalle muutamaa minuuttia aiemmin. Tang Gun rautatieasemalle nimittäin kulkee myös suora juna Pekingistä, joten pääkaupungistakin ehti satamaan samana aamuna sangen mainiosti.

Passintarkastukset ja rajamuodollisuudet menivät satamassa taas lähes huomaamatta, rutiinilla. Laivaan alettiin päästää ihmisiä ehkä tuntia ennen sen lähtöä ja se todellakin lähti sangen täsmällisesti aikataulussa. Ulkoa päin alus vaikutti jo hieman rähjäiseltä, mutta sisätilat olivat siistit, vaikkakin sisustus henki alkuperäistä 60-lukulaista tyyliä. Laivaa voisi ehkä kooltaan ja varustukseltaan verrata vanhaan, Viron itsenäistymisen jälkeiseen Tallinnan lauttaan. Hieman nuhjuista siis, mutta merkittävästi tasokkaampaa kuin vaikkapa Hainanin autolautat olivat.

Tätä parempaa kuvaa en ehtinyt laivasta ottaa. Satamarakennukseen paattia ei nimittäin näkynyt ja laskusillan viereen matkustajat ajettiin bussilla.

Laivalta löytyi sekä muutama kauppa että muutama ravintola. Pieniä molemmat, mutta silti aivan riittäviä. Omia eväitä ei siis tarvitse mukaan välttämättä ottaa. Maksuvälineenä pystyi käyttämään Kiinan ja Korean rahaa, vaikka Kiinan Yuanin kurssi oli laivalla ehkä Korealaista vastinettaan Wonia huonompi. Hinnat olivat myös usein ilmoitettu korean rahana. Laivasta löytyi myös toimisto, jossa työskennellyt vanhempi herra vaihtoi rahaa ja tällä kertaa jopa kolikot kelpasivat. Kiinan Yanit kelpasivat miehelle ainakin ja joku taisi us-dollareitakin saada vaihdettua. Kuten Kiinassa useamminkin, tuntemattomammat Eurot olivat myös laivalla hankalia vaihdettavia. Pankkiautomaattia ei laivalla ole eikä luottokorteilla voinut maksaa.

Tatamihuone laivalta. Kuvassa pedit ovat vielä tekemättä.Tämä ei itse asiassa ollut yhtään hullumpi tapa matkustaa.

Muita länsimaisia laivalla ei näkynyt olevan. Muu matkustajakunta taisi olla pääosin kiinalaista, joista monet ilmeisesti olivat menossa ulkomaille ensimmäistä kertaa. Majoittuminen tapahtui kiintoisissa tatamipatjahuoneissa. Yhteen huoneeseen mahtui kymmenkunta ihmistä ja paikat oli merkitty lippuihin. Miehillä ja naisilla näkyi olevan oma puolensa. Toki laivalta olisi hyttejäkin löytynyt, mutta tämä matkustustapa olisi ollut jonkin verran kalliimpi. Tällä tavoin matkan hinnaksi taisi tulla aika lailla tasan 100 euroa.

Perillä Etelä-Koreassa.

Kokonaisuudessaan laivamatka kesti hieman yli vuorokauden ja perillä Etelä-Korean Incheonissa oltiin siis maanantaina iltapäivällä. Suomalaiset eivät maahan viisumia tarvitse ja rajamuodollisuudet olivat taas ohi sangen nopeasti. Matkatavaroita ei tutkittu tälläkään rajalla. Incheon ja sen satama sijaitsevat ehkäpä noin 50 kilometrin päässä maan pääkaupungista Soulista, jonka kattava metroverkko ylettyi tännekin. Siirtyminen kaupungin keskustaan kävikin kätevästi, vaikka se tosin kestikin tunnin. Jokaiselle asemalle pysähdelleen junan keskinopeus ei liene ollut kaksinen.

Soul maanantai-iltana. Kaupungissa, tai ainakin majapaikkani ympäristössä, näyttäisi olevan paljon tällaisia kapeita kujia.

Etelä-Koreassa näyttäisi olevan puhdasta ja asiat hyvässä järjestyksessä. Ihmisiä ainakaan Incheonin kaduilla ei näkynyt juuri lainkaan, ainakaan jos vertaa siihen, mihin Kiinassa oli jo tullut tottuneeksi. Nämä olivat ensivaikutelmat saapuessani myöskin hyvin puhtaaseen ja rauhaisaan Hostel-nimellä kulkevaan majoitukseeni Soulissa. Itse määrittelisin tämä tosin hotelliksi tai guesthouseksi.

Tänään kuunnellaan, maahan saapumisen ja toimivan Youtuben kunniaksi, korealaista purkkapoppia:

Hyuna – Bubble Pop

Jostain syystä tätä kappaletta kuunneltiin jo Australian pikavuorolla. Kuriositeettina tai puolivitsinä, kaiketi. Vaikka toisaalta erästä pikavuorolaista lainatakseni: tämähän tosiaan on varsinaista ”hyvän mielen musiikkia” jos mikä.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Peking jää taakse

La 26.1.2013, Tianjin (CHN)

Aurinkoinen mutta kalsa Peking jäi taakse tänään kun päätin jo hieman ennakoiden siirtyä lähemmäksi rannikkoa, ennen varsinaista pääjoukkoa. Liput Koreaan järjestyivät eilen ja laivaan olisi tarkoitus nousta huomenna aamupäivästä. Osa matkaseurueesta lentää Pekingistä Souliin,  mutta meitä vesiteitse kulkijoitakin on kymmenkunta. Vaikka itse sataman nimi on Tianjin, kyseisestä kaupungista on matkaa varsinaiseen matkustajaterminaalin vielä viitisenkymmentä kilometriä. Tästä välistä pitäisi suoriutua jotenkin huomenna aamulla. Nähtäväksi jää miten.

Peking ei suuria yllätyksiä tuottanut ja vaikutelmat olivat paljolti yhteneväisiä kahden vuoden takaisen vierailun kanssa. Paljon leveitä ja suoria teitä, rakennuskanta yleisesti ottaen kohtuullisen matalaa. Toki moderneja tornitalojakin kaupungista löytyy, mutta varsinaista wau-arkkitehtuuria ei Peking juurikaan tarjoa, ainakaan samalla tavoin kuin Shanghai teki. Ihan ok kaupunki, siis. Ei mitään maailmaa mullistavaa tälläkään kertaa.

Kielletyn kaupungin palatsimuseon ihmeitä.

Uusvanhaa Pekingiä. Muistaakseni tämä Taivaallisen rauhan aukion eteläpuolinen alue oli kaksi vuotta sitten hyvin erinäköinen.

Hieman yli sadan kilometrin matka Pekingistä Tianjiniin taittui luotijunalla. Aikaa junailuun kului vain hieman yli puoli tuntia. Jo lippuja ostettaessa kysytään id-korttia tai passia ja passin numero kirjataan myös lippuun. Shanghaissa lippuja ei pahemmin tarkasteltu, mutta Pekingissä meno tuntui olevan tiukempaa. Konduktööritytöt tarkastivat kaikilta junaan nousevilta henkilöpaperit ja numeroa verrattiin lipussa olevaan. Systeemi lienee muuttunut, sillä kaksi vuotta sitten muistan ostaneeni junalippuja ilman moista protokollaa. Toki menetelmät voivat myös vaihdella eri puolilla maata.

Sekä lentokenttämäisellä asemalla että junassa oli taas sangen sivistynyt tunnelma. Kuulutukset ovat myös englanniksi ja perille pääteasemalle saavuttiin klassisen musiikin saattelemina. Hyvät tuntuvat olevan Kiinassa systeemit, ja ne kaiken lisäksi näyttäisivät kehittyvän jatkuvasti. Vuosikymmenen kuluttua Kiinan infrastruktuuri lienee maailman paras, parempi kuin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, jossa infra puolestaan tuntuu leikkausten ja säästöjen takia vain taantuvan ja rapistuvan. Kiina tuntuu pelanneen korttinsa tässä globaalissa pelissä hyvin, jopa pelottavan hyvin. Kaukonäköisen opportunistin kannattanee ruveta opiskelamaan kiinan kieltä viimeistään nyt.

Pekingin eteläinen rautatieasema muistuttaa enemmän lentokenttää kuin perinteistä juna-asemaa. Laiturille pääsee taustalla näkyvistä "lähtöporteista", ja sinne pääsee vasta hieman ennen junan lähtöä, lentoasematyyliin.

Pekingissä juna lähti eteläiseltä rautatieasemalta, jonne oli majapaikastani ehkäpä vajaan kymmenen kilometrin matka. Lauantaina hieman puolen päivän jälkeen tähän matkaan kului kaupungin liikenteessä lähes tunti. Kovasti on kaupungissa autoja ja määrä taitaa jatkuvasti lisääntyä. Ilmansaasteongelmat eivät taida kaupungissa helpottaa, pikemminkin taitaa käydä päinvastoin.

Takseilla ajeleminen oli Kiinassa yleisesti ottaen sangen miellyttävää verrattuna moneen muuhun kehittyvään maahan. Kuskit laittavat lähtökohtaisesti aina mittarin päälle ilman erillistä väittelyä ja kiistelyä, eikä juomarahoja tunnuta odotettavan. Viidellä eurolla ajelee sangen pitkään, taisipa asemamatkani maksaa juuri tuon verran. Ongelmana tosin on usein taksin saaminen. Asiakkaita kun on paljon ja vapaita autoja ei aina tarpeeksi. Yhteisen kielen puuttuminen on toinen ongelma. Mukana kannattaa olla aina lappu, johon määränpää on kirjattu kiinalaisin merkein, kuskit kun eivät tunnu länsimaisia aakkosia juurikaan lukevan.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail