Ukrainasta Transnistrian läpi Moldovaan

Ma 11.9.2017, Chisinau (Moldova)

Transinistria on merkillinen epävaltio Ukrainan ja Moldovan välissä, jonne meitä ei nelisen vuotta sitten päästetty vaikka kuinka yritimme. Raportti tuosta seikkailusta ja tarkempaa tietoa tämän entisen Moldovan maakunnan historiasta löytyy tämän linkin takana olevasta postauksesta. Tuon jälkeen tämä meitä kengässä hiertävän kiven tavoin vaivannut asia saatiin lopulta päätökseen eilen. Ajoimme nimittäin Transnistrian vihdoin menestyksekkäästi läpi.

Kaikki meni verraten hyvin. Prosessi oli oikeastaan kutakuinkin samanlainen kuin ”normaaleilla” Euroopan unioniin kuulumattomien entisen Neuvostoliiton valtioiden rajoillakin. Edellisen kerran kyykytyksestä emme tällä kertaa joutuneet kärsimään. Tämä oli jossain määrin yllätys, olivathan kokemuksemme karuja. Ehkä Transinstria on paljon helpompi ylittää Ukrainasta Moldovaan päin (yritemmehän samaa viimeksi samaa toisesta suunnasta), ehkä ajatkin ovat muuttuneet ja toiminta kehittynyt. Joka tapauksessa ennakkojännityksemme osoittautui turhaksi.

Kulkuneuvoista ja papereista. Olimme liikkeellä suomalaisella ja suomeen rekisteröidyllä 30 vuotta vanhalla linja-autolla. Tästä matkustusmuodosta ja ajopelistä kiinnostuneet löytävät tarkempia tietoja Pikavuoro maailman ympäri -projektin blogista. Kydissä oli yli kaksikymmentä suomalaista ja meillä kaikilla oli yhtä lukuunottamatta Suomen passi. Yksi matkusti Ruotsin passilla. Suomalaiset taikka Ruotsalaiset eivät tarvitse viisumia Ukrainaan eivätkä Moldovaan, joten sen kummempia ennakkojärjestelyjä Transnistrian läpi kulkenut reittivalintamme ei vaatinut. Myöskään Transnistria ei vaadi dokumenttien suhteen erityisvalmisteluja.

Ukrainan ulosmenoraja oli oikeastaan prosessin hitain vaihe. Siellä meni usemapi tunti, joka tosin taisi johtua ainakin osittain kulkuneuvomme koosta ja porukan suuruudesta. Neljä matkustajaa oli lentänyt Kiovaan ja noussut kyytiin vasta sieltä, joten autossa oli enemmän ihmisiä kuin Ukrainaan tultaessa. Matkustajalista ei täsmännyt. Tämä oli kuulemma Ukrainan lain vastaista ja ehdottoman väärin. Kuinkas muutenkaan, ihan järkevältähän moinen sääntö kuulostaa, ainakin jonkinlaisessa reaalisosialistessa todellisuudessa. Mutta tämä oli lopulta pikkuseikka ja näkyi lähinnä vain rajamiesten ärtymyksenä. Matkatavarat piti kantaa tullirakennukseen läpivalaistavaksi, mutta lopulta pääsimme jatkamaan rajajoen yli Transnistrian tullikopille.

Ukrainan raja-asema.

Transnistrian tulli yllätti meidät. Rajalla päivystivätkin ihan oikeat tullimiehet ja rajamuodollisuudet olivat muutenkin ihan normaalin oloiset. Raja-aseman rakennukset olivat myös uskottavan oloiset. Ei mitään epämääräisyyksiä kuten edellisellä kerralla. Jos Transnistrian kiistanalaisesta asemasta ei olisi tiennyt, olisi voinut helposti kuvitella tulevansa Ukrainasta sen ihan tavalliseen naapurimaahan.

Istuimme autossa. Passit kerättiin pois ja ne palautuivat meille puolen tunnin odottelun jälkeen ilman leimoja. Jokainen tosin sai oman tulostetun lipukkeen, jossa kerrottiin paljonko meillä oli aikaa poistua Transinstrian alueelta. Sitä oli tasan kymmenen tuntia. Passien palautuminen oli niin nopeaa, että ne varmaankin luettiin koneellisesti. Vaikuttavaa. Systeemit näyttivät olevan paremmat kuin Ukrainan puolella. Auton kilometrilukema tarkastettiin myös. Saisimme ajaa alueella viisikymmentä kilometriä. Tarkkaa ja valvottua hommaa.

Aikaraja ei ollut ongelma, mutta kilometrirajoitus alkoi ahdistaa meitä ajaessamme kohti Chisinauta. Transnistrian alue ei meinanannut loppua millään, ja vaikka teimme päätieltä vain yhden ainoan, enintään kilometrin poikkeaman, oli sallitusta matkasta lopulta rajapuomille päästyämme jäljellä vain yksi kilometri. Tarkkaan Transnistrian sääntöjä laativat tiensä tunsivat. Alueelta poistuminen sujui kuitenkin nopeasti ja helposti, eikä kukaan esimerkiksi tullut autoon tarkastamaan kilometrimäärää. Olimme ihmeissämme. Näinkö helpolla Transnistria meidät päästi?

Ilta oli jo hämärtynyt kun ajoimme virallisen Moldovan puolelle. Täällä ei raja-asemaa ollut, sillä eihän Moldova eronnutta maakuntaansa itsenäiseksi, tai edes autonomiseksi, tunnusta. Sotilaita ja poliisistoppi siellä kuitenkin oli. Nämä olivat samat kuin edelliselläkin kerralla. Olimme käyneet samoilla kopeilla neljä vuotta aiemmin. Jo ylitetty Transinstrisan rajapistekin oli ihan samanlainen kuin tuolloin.

Meidät pysäytettiin ja pysähdyimme. Asiallinen poliisi tuli sisälle bussiin ja keräsi pasimme. Ne vietiin toimistoon, josta ne palautuivat meille pitkähkön odottelun jälkeen. Kaikkien välissä oli käsin kirjoitettu kaavake, jossa meille myönnettiin kolme kuukautta maassaoleskeluaikaa. Leimaa passiin ei kuitenkaan tullut.

Lopuksi yksi poliiseista nousi takaisin bussiin ja jakoi meille painetut, Euroopan unionin kustantamat ja hyvin selkeät ja informatiiviset esitteet. Niissä kerrottiin että meidän tulisi rekisteröityä maassa oleskeleviksi 72 tunnin kuluessa. Tämä koskee kaikkia ulkomaalaisia, jotka ovat tulleet maahan sellaisen rajan kautta, joka ei ole Moldovan viranomaisten kontrollissa. Eli käytännössä vain Transnistrian kautta tulleita. Tällaisia vaatimuksia ei muilta rajoilta Moldovaan tulevilla matkustajilla ole.

Tämän jälkeen pääsimme jatkamaan Chisinauhun, jossa pystymme hoitamaan rekisteröitymisen ennen maasta poistumistamme. Olinkin ihmetellyt miten kivuttomasti kaikki hoitui. Koukku olikin tässä. Ounastelen nimittäin maahan rekisteröitymisen olevan Moldovan hallituksen protestinomainen kiusa niille, jotka ovat kapinamaakunnan kautta maahan eksyneet. Tavallaan ymmärrän tämän. Moldova ei halua leimata turistien passeja rajalla, jota ei ole heidän mielestään olemassa. Toisaalta poistumisrajalla tulee ongelmia ja sotkua ihan Moldovan omienkin systeemien suhteen, ellei leimaa ole.

Jotain on siis pitänyt keksiä, sillä Venäjän ylläpitämä ja tukema Transnistrian tilanne ei tulle ratkeamaan lähitulevaisuudessa. Tällä hetkellä kompromissi on, ettei Transnistrian vastaisen rajalinjan raja-asemaa tunnusteta Moldovassa viralliseksi raja-asemaksi (vaikka se sellainen oikeastaan onkin), ja osa sen tehtävistä, kuten passien leimaaminen, tulee hoitaa kolmen vuorokauden kuluessa muualla. Kansainvälinen politiikka ei ole helppoa hommaa.

Mutta entäs se Transnistria sitten, miltä siellä sitten näytti? Pysähdyimme muutamaksi tunniksi maakunnan pääkaupunkiin Tiraspoliin, ja se yllätti ainakin minut. Tiraspol vaikutti jopa Ukrainaa, sanokaamme, eurooppalaisemmalta. Olin odottanut jotain ihan muuta. Esimerkiksi ihan kelvollisen näköisiä ja mihin tahansa kansainväliseen kaupunkiin sopivia ravintoloita näin lyhyen vierailummekin aikana useamman. Yleistunnelmakaan ei ollut mitenkään painostava tai ahdistava. Supermarketit olivat yhtä hyvin varusteltuja kuin missä tahansa Itä-Euroopassa konsanaan.

Pientä riesaa alueen epämääräinen asema kuitenkin satunnaiselle matkalijalle aiheuttaa. Esimerkiksi luottokortit eivät tainneet käydä maksuvälineestä missään, kuten ei myöskään käynyt mikään muu valuutta kuin maakunnan oma. Siispä jouduimme vaihtamaan sitä. Kallista ei tosin Tiraspolissa ollut. Viidellätoista eurolla kolme ihmistä söi ihan mukavan lounaan juomineen.

Ehkä Venäjän tuki saattaa osittain selittää Tiraspolin yllättävän hyvinvoivan yleisilmeen. Ainakin lähellä Moldovan puoleista rajaa vahtineet sotilaat näyttivät panssariauton värien perusteella venäläisiltä. Kovin nuoria olivat sotilaat, kenties varusmiehiä. Ajoimme myös ohi tuliterän suuren, hyvin laitetun kerrostaloalueen, jonka aidassa joku huikkasi nähneensä puna-armeijan kyltit. Pihatyöt olivat vielä kesken, mutta talot näyttivät kovin viihtyisiltä. Tällaisessa Venäjä ei taida säästellä. Niin kauan kuin Transnistrian tilanne on jäässä, ei Molodovalla ole asiaa EU:iin taikka Natoon. Näin Kreml pysyy tyytyväisenä, sillä onhan demokraattisten valtioiden yhteistyö idästä päin katsoen aina perin epäilyttävää ja asia, jota tulee kaikin keinon jaruttaa ja estää.

Tiraspol, Transnistrian pääkaupunki. Satunnainen katunäkymä sunnuntailta.

Transinstrian ruplia. Näillä kuulemma saattaa olla keräilyarvoa. Muuta arvoa ykkösillä ei juuri ollutkaan, sillä eurolla sai 19 tällaista.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Uusi passi ja meille pakollinen USA:n viisumi

Hankin uuden passin. Vanhassa olisi ollut virtaa vielä vuoden 2018 syksyyn asti, mutta koska tulevan Amerikkojen seikkailun pituutta on hankala ennustaa, ajattelin varmuuden olevan kuitenkin paras. Eihän sitä ikinä tiedä missä päin maailmaa sitä vuoden kuluttua sattuu olemaan. Sieltä, missä ”se” nyt sitten onkaan, voi uuden passin anominen olla paljon hankalampaa kuin kotikulmilta.

Nyt matkustusasiakirjani on uudenkarhea ja täysin korkkaamaton, mikä ei liene ikinä matkustaessa huono asia. Joidenkin maiden leimoista ja viisumeista kun voi olla joissain toisissa paikoissa riesaa ja haittaa. Tunnetuin esimerkki lienee Israel, jonka leimat passissaan on turha yrittää joihinkin islaminuskoisiin arabimaihin. Jonkin muun maan passia kantava voi jättää vierailematta Israelissa, tai ainakin koittaa jättää leimat ottamatta, mutta israelilaiset itse eivät pääse näihin maihin millään keinoilla. Heidän vapaata liikkuvuuttaan on rajoitettu vuosikymmeniä, eikä se ole juurikaan ylittänyt uutiskynnystä. Oikeus globaaliin vapaaseen liikkuvuuteen on noussut otsikoihin vasta aivan viime vuosina ja aivan eri asioiden tiimoilta.

Onpas se uusi ja hieno.

Mutta israelilaisten matkustusongelmat sikseen, sillä sellaisia on myös molemmilla meillä. Huolimatta siitä, että sekä minä että Jasmin kannamme yhtä maailman parhaista passeista (siis Suomen), USA rajoittaa oikeuttamme vierailla maassa. Tai ainakin tekee siitä paljon hankalampaa, kuin se oli ennen vierailuamme Sudanissa. Sudan on nimittäin yksi niistä terrorismiin ja yleiseen rauhattomuuteen liitetyistä valtioista, joissa käyneet eivät voi saada ESTA-matkustuslupaa Yhdysvaltoihin. Riippumatta kansallisuudestaan tällaisten henkilöiden on aina anottava erillistä viisumia, joka on työläs prosessi. Kiintoisaa sinänsä on, että tämä rajoitus tuli voimaan jo aikanaan Obaman kaudella, mutta siitäkään ei juuri tuolloin uutisoitu, vaikka se jokusta suomalaistakin koskee. Sudanin lisäksi listalla on nimittäin muutama muukin valtio.

Tämä prosessi on siis nyt edessä meillä molemmilla, mutta sellaista se on. Kukaan ei käskenyt ajamaan autolla Afrikan halki ja käymään siinä sivussa Sudanissa. Se tuli kuitenkin tehtyä. Koska kullakin valtiolla on nähdäksäni täysi oikeus määrittää ne reunaehdot, joilla ulkomaiden kansalaisia rajojensa sisäpuolelle päästävät, ei valitus tai itku tässäkään tapauksessa auta. Lusikka on vain otettava kauniisti kouraan ja lusikoitava tämäkin soppa. Eli siis täytettävä valtaisa määrä lomakkeita, käytävä lähetystössä haastateltavana ja sijoitettava projektiin noin kymmenkertainen määrä rahaa verrattuna siihen, että Sudan olisi jäänyt käymättä ja ESTA-matkustusluvan voisi hakea muutamassa minuutissa internetistä.

Tietysti puhdas passi houkuttelee riskinottoon. Olisi helppo vain jättää kertomatta siitä tosiasiasta, että onhan tässä Sudanissakin käyty. ESTA-kaavakkeissa pitäisi tällöin kuitenkin tietoisesti valehdella, ja siitä kiinni jäätyään ei Yhdysvaltoihin varmasti olisi asiaa vuosikausiin. Palkinnoksi kikkailusta saisi maahantulokieltoa. Oma Sudaninkäyntini on verraten helppo todentaa Internetiin jättämistäni jäljistä. Siis sikäli, kun joku sellaisia rupeaisi etsimään. Varmaan aika epätodennäköistä että rupeaisi, mutta Yhdysvaltain rajatarkastuskulttuurin tietävänä en oikein viitsi ottaa riskiä.

Onneksi emme kuitenkaan kohtaa tätä ongelmaa heti. Laiva vie meidät Uruguayn Montevideoon, josta Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoihin asti pääseminen vie aika lailla aikaa. Kilometrejäkin taitaa olla tuossa vaiheessa mittarissa jo yli 25 000. Periaatteessa viisumiasian voisi siis hoitaa reissunkin päällä, mutta aikaa vievä prosessi se taitaa olla sielläkin. Voin lisäksi vain kuvitella, miten ruuhkaisia Väli-Amerikan tai Meksikon Yhdysvaltain lähetystöt ovat, joten ehkä tämäkin asia pitää vain yrittää saattaa kuntoon kotikulmilla ennen lähtöä.

Ja onhan se USA:n viisumi kuulemma sitten voimassa vuosikymmenen, joten jotain vastinetta rahoilleen ja näkemälleen vaivalle käsittääkseni saa, siis verrattuna ESTA:an. Eli ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Edellyttäen tietenkin, että amerikkalaiset suostuvat meille molemmille viisumin myöntämään. Se vasta metkaa olisi, jos toinen saisi viisumin, mutta toinen ei. Mutta tämähän ei selviä kuin kokeilemalla.

Amerikkaa edelliseltä Road tripiltä, vuodelta 2012.

Oman auton kanssa Euroopassa rahtilaivaan, sillä Montevideoon ja lopulta ajaen ensin Tulimaahan, sitten Alaskaan. Tämä kaikki alkaa marraskuussa 2017. Seuraa käänteitä myös Facebookissa osoitteessa www.facebook.com/havaintoja.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail