Tänään kuunnellaan: Les Negresse Vertes – Comme Toujours

La 28.5.2016, Helsinki-Vantaa (FI)

Suuntana Pariisi. En muista, monestiko olen kyseisessä kaupungissa olen käynyt – kertoja lienee viidestä kymmeneen – mutta Eiffel-torniin en ole vielä ikinä selvinnyt. Pelkästään tornin ulkopuolella kiemurrelleiden turistijonojen näkeminen on aina ajanut minut selvemmille vesille. Ehkä sitten tällä kertaa, jahka etukäteen suunniteltu jonojen ohitustaktiikka toimii.

Se jää kuitenkin nähtäväksi ja selviää aikanaan. Sitä odotellessa kuunnelkaamme aiheeseen sopivaa musiikkia, aiheeseen sopivan kuvakimaran kera. Les Negresses Vertes – Comme Toujours, olkaa hyvä. Niin aina…

Facebooktwittergoogle_plusmail

Vappuyö rikospaikalla

 

Vappu. Jotkut vuodet muistaa paremmin kuin jotkut toiset. Tämä nimenomainen sijoittuu 90-luvun loppupuolelle, mutta muistan sen silti hyvin. En ollut juhlimassa, vaan olin töissä. Saattaa silläkin olla osuutensa asiaan, mutta väitän silti, että tajunnantilaa enemmän muistikuvien säilymiseen vaikuttivat ikimuistoiset tapahtumat. Ehkäpä avaan niitä hieman, jotta ymmärrätte mistä puhun. Olkoon seuraava eräänlainen elämysmatka Helsingin lähihistoriaan lain nurjalla puolella.

160430-1-vappu

Vappu Helsingissä 2016. Kuva ei liity artikkelin tapahtumiin.

Armeijan jälkeen ja ensimmäisinä opiskeluvuosinani työskentelin piirivartijana pääkaupunkiseudulla. Tämä tarkoitti käytännössä autolla ajelemista öisin, liike-, toimisto- tai tehdaskiinteistöistä toiseen. Iltaisin ovia lukittiin, aamulla niitä avattiin lukosta. Öisin tehtiin tietty määrä kierroksia ennalta määrätyissä kohteissa. Jokaisella tällaisella vartijalla oli oma alueensa, piiri. Piirin alueella oli kierrettävien vakiokohteiden lisäksi lukuisia hälytyskohteita, joissa käytiin vain, jos vartiointiliikkeen hälytyskeskus sai niistä erillisen hälytyslaitteiden antaman hälytyksen.

Oli vapunaaton ja vappupäivän välinen yö. Olin työvuorossa. Vaikka vappu opiskelijoiden juhlapäivänä tunnetaankin, oli rahaakin ansaittava. Minkäs teit. Ilta ja alkuyö oli ollut rauhallinen, olihan piirini Länsi-Helsingissä ja pääosa ihmisistä riehumassa kaupungin keskustassa. Joskus yhden aikoihin auton radio kuitenkin piippasi. Hälytyskeskuksen päivystäjä ilmoitti, että eräällä alueen koululla oli – kai – jotain hässäkkää. Ohikulkija oli soittanut jostain poikkeavasta ja hälytyslaitekin oli – ehkä – hälyttänyt. Linjoissa ja tekniikassa oli jotain häikkää, eikä keskus ollut varma miten asia oli. Menisinkö kuitenkin katsomaan ”onks siellä mitään”. Kuittasin ja sanoin meneväni.

Tämä nimenomainen koulu oli hälytyskohde, jossa ei käyty säännöllisesti. Kaiken lisäksi se sijaitsi kahden piirialueen rajalla, eikä hälytyskeskus ollut varma, kumman piirin vartijalla olisi sinne avaimet. Tiedostossa oli ristiriitoja. Asiaa tutkittuaan päivystäjä lähetti sinne varmuuden vuoksi meidät molemmat, emmehän olleet kovin kaukana kumpikaan. Matka ei ollut pitkä ja kaasutimme kollegani kanssa koulun takapihalle samaan aikaan. Rakennus oli suuri ja laaja. Ainakaan tällä puolella ei mitään kovin ihmeellistä näkynyt. Lasiovien läpi näki käytävän valojen olevan päällä, mutta se ei sinänsä ollut välttämättä kovin poikkeuksellista.

Alkoi ankara avainten plaraus. Kaikilla piirivartioilla oli tyypillisesti mukanaan satoja avaimia, joista oikea piti löytää hälytyskeskuksen antaman koodin perusteella. Aikamme avainketjujamme puolihädissämme selattuamme oikea koodi ja avain löytyi minun nipustani. Toisen piirin vartija huokasi helpotuksesta ja sanoi lähtevänsä takaisin omiin hommiinsa, mikä oli täysin ymmärrettävää, olivathan hälytykset yleensä turhia, eikä niihin lopulta löytynyt minkäänlaista syytä. Toivotin kollegalle työn iloa ja lähdin pää painuksissa tutkimaan tilannetta. Lyhyt tikku oli jäänyt minulle. Kiersin rakennusta jalan. Koulun toisella puolella oli suuri hiekkakenttä, jolla kohtaamani näky sai minut pysähtymään hetkeksi rakennuksen kulmalle. Kentällä oli viisi paloautoa, ambulanssi sekä poliisimaija.

Jaahas. Tämä hälytys ei tainnutkaan olla turha.

Suuntasin ovelle, jossa näkyi liikettä. Lasiovi oli lyöty rikki ja se oli auki. Ovesta sisälle kiemurteli paksu paloletku, jota seuraamalla oli helppo löytää perille. Ilman letkuakin jälkien seuraaminen olisi tosin ollut helppoa. Palokunta oli sisään mennessään rikkonut kaikki lukitut ovet voimatyökaluin. Avainten etsimiseen mennyt aika oli näemmä mennyt hukkaan. Jälkiä seurattuani päädyin lopulta opettajain huoneeseen, jossa tilanne oli jo ohi. Koko huone oli täynnä pelastuslaitoksen miehiä täydessä taisteluvarustuksessa. Lattialle oli levitelty satoja koulukirjoja ja ne oli sytytetty palamaan. Hiiltynyt kasa oli puoli metriä korkea. Pimeän huoneen lattialla lainehti sammutusvesi, katto ja seinät olivat noessa. Tervehdin huoneessa patsastelevia palomiehiä.

– Moro, täällä on näemmä ollut vähän hässäkkää.
– Joo, moro. Joku yritti sytyttää juhannuskokkoa ennakkoon. Poliisi kai sai sen kiinni tossa pihalla.

Asiaa ihmetellessämme huoneeseen paukkasi yllättäen elegantisti harmaantunut herrasmies Tweed-takissaan. Mies esittäytyi koulun rehtoriksi, joka oli ihan sattumalta kävellyt työpaikkansa ohi, epäilemättä matkallaan vappuriennoista kotiin. Näky ahdisti rehtoria silmin nähden ja selvitti päätä. Oli perjantai ja koulu piti avata taas maanantaina. Partaansa nyhtäen mies noitui, kuinka ihmeessä hän siinä onnistuisi. Kesken tätä synkkää monologia eräs sivummalla seisoskellut palomies puuttui puheeseen.

– Onks tää ryhmäkuva koulun opettajista?
– Juu, siinä me olemme kaikki, myönsi rehtori havahtuen hetkeksi masennuksestaan.
– Näkyy olevan pari ihan laitettavan näköstä naisopettajaa.
– Kyllä kyllä, onhan meillä pari aika näppärääkin, myönteli rehtori edelleen, nyt jo selvästi piristyen.

Jätin Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen ja opetustoimen edustajat keskelle hävitystä vaihtamaan ajatuksia naisopettajien muodollisista pätevyyksistä ja suuntasin takaisin ulos. Poliisit seisoskelivat ambulanssin vieressä. Vanhempi konstaapeleista piti tiukassa käsikoukussa honteloa pitkätukkaista ja viiksekästä arviolta kolmekymppistä kaveria. Mies ei ollut pystyssä pysyä. Ambulanssin ensihoitaja oli kyykyssä tämän vanhan koulukunnan hippiä muistuttavan herran toisella puolen koittaen sitoa verta vuotavaa kättä. Se oli kuulemma hajonnut kun kaveri oli lyönyt sen koulun ikkunasta läpi. Miestä pitelevä poliisi oli kovin täpinöissään ja selitti, kuinka tekijä oli saatu kiinni.

– Tuolta se juoksi just kun me kaarrettiin tähän pihaan. Suoraan syliin. Ei tarvinnut edes voimakeinoja käyttää.
– En mä tiiä miss mä oon, mut mä on kusessa, sammalsi itse tekijä, silmät harittaen ja horjuen.
– Pysy paikallasi, tästä ei tuu muuten mitään, tiuskaisi ensihoitaja yrittäen kovasti pysyä vakavana, vaikka tilanteessa kieltämättä oli koomisetkin puolensa.

Tässä vaiheessa päätin, että eiköhän tämä ole nähty ja ammattilaisia paikalla enemmän kuin tarpeeksi. Yhtä osa-aikavartijaa tuskin koululla tarvitaan. Soitin hälytyskeskukseen selittääkseni tilanteen päivystäjälle. Vartijafirman raporttikaavakkeissa oli neljä viisisenttistä viivaa, johon hälytystilanne piti kuvata. En muista kuinka tilanteen tuohon perin rajalliseen tilaan tiivistin, mutta äärimmäisen pelkistettyä taisi ilmaisuni olla. ”Koulussa ollut tulipalo. Palokunta ja poliisi paikalla. Koulun rehtoria informoitu.” Jotain tuohon suuntaan. Varmistin vielä, että yhä paikalla ollut rehtori hoitaa tilanteen kiinteistön puolesta loppuun ja lähdin jatkamaan työvuoroani.

Loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä ja vuoro loppui kuudelta auringon jo noustessa. Yhtä kokemusta rikkaampana poljin toimistolta kotiin halki jo autioituneen juhlakaupungin. Kaikkea sitä maailmassa sattuu, tuumin, ja kävin nukkumaan.

///

Sellainen oli se vappu. Jos tarinasta jotain opetusta hakee, on se varmaankin maailman absurdius ja eräänlainen kaoottisuus. Kun hälytykseen on syytä, ei hälytyslaite toimi. Kun avaimet pitäisi löytää, ne ovat hukassa. Poliisi saa rosvon kiinni puolivahingossa. Rosvo taas on niin sekaisin, ettei edes tiedä mitä on tehnyt, saati sitten miksi. Tämä muuten oli muutamana vartijavuotenani sääntö ilman poikkeuksia. Ne pari kriminaalia jotka tuona aikana samantapaisissa tilanteissa pääkaupunkiseudun yössä kohtasin, olivat lähtökohtaisesti aina niin päihteissä, että eivät edes oikein tienneet missä ovat.

Vuosien varrella tämä käsitykseni maailmasta on vain vahvistunut. Suurisuuntaisten salaliittoteorioiden ja superälykkäiden taustavaikuttajien sekä konnien sijasta tapahtumien kulkua taitaa määrittää enemmän mitä kekseliäämpi, mutta yleensä tahaton tumpelointi ja hölmöily. Jos joku voi mennä pieleen, se toden totta menee. Murphyn laki. Hämmästyttävämpää oikeastaan on, miten mikään suunnitelmallinen toiminta voi tällä pallolla onnistua etukäteen suunnitellulla tavalla. Eikä se taida monesti onnistuakaan. ”Sinne päin” on jo oikein hyvä saavutus.

Mutta ei se mitään haittaa. Tekeehän edellä mainittu maailmasta paljon kiinnostavamman paikan. Ainakin jos omaa surrealistisen huumorintajun.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail