Transnistria – yksi maailman kummallisuuksista

Ma 10.3.2014, Etelä-Libanon (LB)

Lupasin taannoisissa Moldova-aiheisissa mietteissäni vielä kirjallisesti palata noihin maisemiin ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen Moldovan ja Ukrainan välissä sijaitsevaan alueeseen nimeltä Transnistria. Sanasta miestä, sarvesta härkää, kuten sanonta kuuluu. Siispä seuraavassa raportti viime syksynä kokemistamme seikkailuista tuossa maailman paljolti unohtamassa kolkassa sekä jonkin verran yleistä jaarittelua siitä, mistä itse asiassa on kysymys. Nämäkin muistelot ovat siis peräisin 19 maata käsittäneeltä automatkalta itäisessä Euroopassa.

Aloitan faktalla. Transnistria on siis vain parisenkymmentä kilometriä kapea mutta parisataa kilometriä pitkä alue Moldovan ja Ukrainan välissä. Tämä kapea maakaistale haluaisi kovasti kuulua Venäjään, mutta koska sillä ei ole maan kanssa yhteistä rajaa on ajatus geopoliittisesti ajateltuna sangen kaukaa haettu. Tämä johtikin Neuvostoliiton hajotessa 90-luvulla aseellisiin kahakoihin, joiden lopuksi Transnistria päätti julistautua yksipuolisesti itsenäiseksi Moldovasta.

Kaiketi ajatus oli tuolloin transnistrialaisten nokkamiesten mielestä hyvä, mutta se ei oikein ottanut tuulta. Aluetta ei  nimittäin ole tunnustanut yksikään valtio vielä tänäkään päivänä, ei edes Transnistrian ylin ystävä Venäjä. Yksimielisen kansainvälisen tulkinnan mukaan maakaistale kuuluu siis yhä Moldovaan. Vaan eipä se Transnistriaa näytä haittaavan, he nimittäin ovat sitkeästi kuvittelleet jo yli kaksi vuosikymmentä olevansa itsenäinen valtio. Presidentti ja pääministerikin löytyy, sekä asevoimat. Ja tietenkin myös raja-asemat ja -viranomaiset, kuten tulimme henkilökohtaisestikin huomaamaan.

Transnistria

Transnistrian alue on esitetty kuvassa vihreällä.

 

Suomen ulkoministeriö ei matkustamista alueelle suosittele, joten tietenkin päätimme sitä yrittää. Lisäksi suorin tie Moldovan pääkaupungista Chisinausta Ukrainan Odessaan kulkee Transnistrian läpi joten tunnustettava on, että ajatuksen takana oli siten myös järkiperusteita. Lähtö aamulla Chisinausta, lounas Tiraspolissa (Transnistiran pääkaupunki) ja illaksi Odessaan. Tämä oli suunnitelmamme.

Siispä ryhdyimme tuumasta toimeen. Kuudesta henkilöstä ja pikkubussista koostunut retkikuntamme käänsi aamupäivällä auton keulan Chisinausta kohti Tiraspolia. Parituntinen matka Moldovan maalaismaisemissa sujui kommelluksitta ja kaikki näytti menevän hyvin. Emme tienneet mitä odottaa. Rajamuodollisuudet – jos niitä olisi – olivat suuri kysymysmerkki.

Navigaattorin näyttäessä rajan olevan aivan vieressä törmäsimme jonkinlaiseen moldovalaiseen tarkastuspisteeseen. Naispuolinen poliisi viittoi automme pysähdyksiin ja tuli juttelemaan. Hän tiedusteli olemmeko tietoisia siitä, että olemme menossa alueelle joka ei ole Moldovan hallinnassa sekä opasti meitä ajamaan etelään mikäli Ukrainaan halusimme. Transnistrian alueen voi nimittäin kiertää eteläkautta.

Ilmaistuamme halumme jatkaa, poliisi levitti kätensä ja kohautti olkapäitään. Ulkomaalaiset autoilijat, ne kuulemma ”usually come back in hour or two”. Siis sieltä, Transnistrian tarkastuspisteeltä. Ja ajavat sitten eteläkautta. Mutta sama se hänelle olisi. Passeja ei tällä tarkastuspisteellä leimattu tai edes muistaakseni katsottu, eihän kyseessä ole Moldovan tunnustama raja eikä virallinen raja-asema.

Jatkoimme siis matkaa. Muutaman sadan metrin päässä vastaan tuli piikkilankaa ja vartiosotilaita, jotka eivät kuitenkaan menemiseemme puuttuneet, moldovalaisia kun olivat. Noin puolen kilometrin päässä törmäsimme vihdoin Transnistrian raja-asemaan. Ensimmäisellä kopilla passimme tarkastettiin epäyhtenäisiin maastopukuihin pukeutuneiden ja muutenkin hieman kotikutoisesti käyttäytyvien pyssymiesten toimesta ja pääsimme etenemään varsinaiselle raja-asemalle.

Täällä alkoikin parin tunnin byrokraattinen jahkaaminen ja tuska. Jonotimme ensin henkilötulliin, jossa täytimme maahantulolappuja kuskimme ollessa rakennuksen yläkerrassa setvimässä Suomen rekisterissä olleen pikkubussimme tullaamista maahan. Pitkällisten toista tuntia kestäneiden selvittelyjen jälkeen auton paperit saatiin kuntoon ja kaikki näytti hyvältä. Tämä maksoi muistaakseni viitisenkymmentä us-dollaria. Transnistriaan pääsy näytti jopa mahdolliselta, vaikkakin itse aloin jo tässä vaiheessa meininkiä seurailtuani epäillä, pääsisimmekö ikinä tästä muka-maasta ulos jos sattumoisin sinne sisään pääsisimmekin.

Hengailua Transnistrian henkilötullissa.

Hengailua Transnistrian henkilötullissa.

 

Siellä se olisi, Tiraspol.

Siellä se olisi Tiraspol, tien päässä. Niin lähellä mutta kuitenkin kaukana.

 

Passimme olivat kuitenkin yhä tässä vaiheessa henkilötullissa. Asioiden hoitamista haittasi yhteisen kielen puute ja autoasian selvittyä tilanne oli jonkin aikaa hyvin epäselvä: miksi emme päässeet lähtemään? Lopulta selvisi, etteivät koppalakkiset virkailijat meitä tulisi Transnistrian alueelle päästämään. Syy: passeistamme puuttui Moldovan poistumisleima. Siis se, jota moldovalaiset eivät suostu tällä Transnistrian vastaisella rajalla passeihin lyömään.

Auto olisi maahan päässyt ja tästä meille jäikin Transnistrian rajalta muistoksi perin korea asiakirja. Auton tullausrahoja ei tietenkään palautettu, eiväthän auto- ja henkilötullit kuuelmma olleet missään tekemisissä keskenään vaan täysin erillisiä instansseja. Vaikka saman kopin eri kerroksissa sijaitsivatkin.

Käännyimme siis takaisin Moldovan puolelle. Ja ajoimme eteläreittiä Ukrainaan. Moldovalainen poliisi oli ollut oikeassa.

Täysin Transnistria ei siis kuitenkaan jäänyt kokematta ja saimmepa autommekin jo parkkiin rajakoppien paremmalle puolelle. Tiraspolin lähiötkin häämöttivät horisontissa. Voitaneen siis sanoa, että kaikesta huolimatta pääsimme tallaamaan Transnistrian maaperää (ja sivumennen sanoen käyttämään sangen saastaista vessaa sillä puolen rajaa). Ja voisihan joku olla sitä mieltä, että Transnistrian syvin olemus tuli aivan riittävästi nähdyksi jo tämänlaisellakin vierailulla.

Auto ja ihmiset todistettavasti Transnistrian kamaralla. Kuvassa raja-asema.

Auto ja ihmiset todistettavasti Transnistrian kamaralla. Kuvassa raja-asema.

 

Se, että meitä ei tälle alueelle päästetty saattoi olla loppujen lopuksi ihan hyvä asia. Jälkeenpäin syvällisemmin asiaan perehdyttyäni löysin netistä useita kertomuksia siitä, kuinka matkailijoiden on ollut hankalaa – ja kallista – järjestää itsensä Transnistriasta pois.

Osaan hyvin kuvitella, että näin olisi saattanut käydä meillekin. Rajalla päivystävät mitkä lie kodinturvajoukot ja omatekoiset virkamiehet kun voinevat kiristää satunnaiselta turistilta lähes mitä tahansa heidät kerran näppeihinsä ja toimivaltansa piiriin saatuaan. Oikeusvaltion periaatteista ei tällä alueella olle tietoakaan ja pääasiallinen vallankäyttötapakin taitaa olla korruption sävyttämä mielivalta.

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

5 vastausta artikkeliin ”Transnistria – yksi maailman kummallisuuksista

  1. Googlailin Venäjästä matkablogeja ja päädyin lukemaan myös Transnistria-kirjoituksesi. Tosi hassua, ettei teitä päästetty, johtuuko siitä että menitte autolla? Kuitenkin kävitte vime syksyä yrittämässä, eri asia jos nyt näin Ukrainan kriisin ja Balkanin kuohunnan aikaan sinne ei ulkomaalaisia päästetä.

    Omat kokemukseni Transnistriasta ovat 2013 kesältä. Hyppäsimme matrushkaan Chisinaussa paikallisten kanssa. Bussissa meille jaettiin lippulappuset, johon piti perustiedot laittaa. Kyseisellä rajalla, itseasiassa kuvan perusteella samassa henkilötullikopperossa annoimme laput rajatarkastajalle. Itselläni oli ”petronym” -kohta täyttämättä, koska en ollut varma mitä se tarkoittaa, niin työssä ollut mies vain kysyi isäni nimeävähän tiukkaan sävyyn. Lisäksi hän kirjoitti takaisinannettavaan lappusen puoliskoon ajan, jota ennen meidän täytyy tulla Tiraspolista takaisin. Sitten matka jatkui samassa matrushkassa Tiraspolin. Rahaa meiltä ei missään vaiheessa pyydetty. Eikä mitään leimoja passeihin missään vaiheessa laitettu, koska emmehän poistuneet virallisesti Moldovasta.

    Tiraspolissa kiertelimme, vaihdoimme euroja roskarupliksi, fiilistelmme Sheriff -ketjun valtaamaa kaupunkia, kävimme paikallisella rannalla, söimme kuppilassa paikallista ruokaa sekä tietysti turistikuvattiin Lenin-patsas ja sotamuisto-aukio. Ei miään ongelmia viranomaisten kanssa tms.

    Kun tulimme takaisinpäin samalle Transnistrian puoleiselle rajalle, niin annoimme jäljellä olevan lapun rajatyöntekijälle, joka kysyi meiltä kahdelta 21-vuotiaalta naiselta, että menikö vierailu mukavasti ja oliko ongelmia ja toivotti hyvää loppumatkaa. Tosin yksi matrushkamme matkaajista, jonka aikaraja oli ylittynyt, joutu kopperoon kuulusteltavaksi(?) hetkeksi, mutta tuli takaisin ja matkamme jatkui kohti Chisinauta.

    Muiden matkailijoiden kanssa juteltua, esimerkiksi yksi 4 nuoren miehen porukka oli ollut Tiraspolissa yötäkin käytyään rekisteröimässä itsensä viranomaisille. Heilläkään ei ollut mitään ongelmia.

  2. Juu, kyllä siinä jonkin verran liikennettä oli. Juuri noita paikallisia Krissenkin (kiitos muuten raportista) mainitsemia pikkubusseja taisi muutamakin mennä yli rajasta sinä aikana kun itse siinä hönötimme. Paikalliset siis pääsivät. Ei se ihan läpihuutojuttu tosin niilläkään näyttänyt olevan. Ainakin yhden paikallisbussikuskin muistan näyttäneen aika stressaantuneelta laput kädessä tullikopissa pyöriessään.

    Ehkä minulle jäi hieman turhan negatiivinen kuva koko paikasta ja rajasta. Tuolla facebookin puolella yksi Pikavuorolta tuttu kaverikin kommentoi käyneensä Tiraspolissa ja ongelmia ei ollut ollut. Kyllä se siis mahdollista on. Ehkä me olimme poikkeus. Se, että kulkee samalta rajalta molempiin suuntiin helpottaa varmaan paljon. Kuvittelisin maan läpi menemisen olevan vaikeampaa, juuri noista leimasotkuista tms. johtuen.

    Ja kyllä, se auto varmasti vaikeutti asiaamme. Pikkubussi oli rekisteröity linja-autoksi, joka aiheutti monella rajalla tosi paljon ongelmia. Eivät ymmärtäneet auton papereita. Valko-Venäjltä emme päässeet ulos sisääntulorajan tullimiesten tötöiltyä papereidemme kanssa. Jouduimme ajamaan yli 500 km takaisin Liettuan rajalle, siis sille, mistä tulimmekin.

    Ja onhan se myös totta, että helpompi on matkustaa kevyesti. Oma auto kun on helppo pysäytää noille rajoille ja sitä ei oikein voi sinne hylätäkään, vaikka haluaisi. Sitä on sitten jumissa niin kauan kun viranomaiset päästävät ajoneuvon lähtemään. Siinä mielessä jalkamatkustajan arki on paljon helpompaa ja stressittömämpää.

  3. Oo, tämä oli todella mielenkiintoinen kirjoitus! Itselläni ei ollut aiemmin jotain Wikipedia-mainintaa lukuunottamatta mitään tietoa kys. paikasta. Sitkeää porukkaa nuo transnistrialaiset, kun jaksavat edelleen yrittää itsenäistä valtiota kahden tunnustamattoman vuosikymmenen jälkeenkin.

    • Höh, minnekäs jo lähes viikko sitten kirjoittamani vastauskommentti hävisi? No, yritetään uudelleen.

      Kiitoksia kiitoksia. Vaikka aika vähiinhän tuo meidän vierailumme kutistui. Ihan mahdollista alueella käyminen kuitenkin näköjään on, kuten Krissekin tuossa aiemmin totesi. Ehkä meillä kävi vain huono tuuri. Toisaalta myös uskon, että Transnistrian rajoilla käytännöt saattavat vaihdella ihan päivästä riippuen. Ehkä päivä oli huono.

      Ja nythän Transnistria kaiken lisäksi paistattelee julkisuuden valokeilassa. Ties vaikka suuri unelmansa toteutuisi ja Äiti-Venäjä oikeasti ottaakin alueen karhumaiseen syleilyynsä. Saihan se jo Krimillä hyvää harjoitusta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *