Lisäjuttuja Kyproksesta

Ti 18.3.2014, Larnaka (CY)

Tänään laajemmin Kyproksen eteläosassa ajeltuani tiet osoittautuivat ehkä vielä paremmiksi kuin turkkilaisten hallinnoimassa pohjoisessa, jossa sielläkään niissä ei suuresti vikaa ollut. Moottoriteitä lukuun ottamatta eteneminen on kuitenkin ajoittain jossain määrin raskasta.

Nopeusvalvontakameroita, tai ainakin niistä varoittavia kylttejä, on nimittäin tuhkatiheään ja ennen jokaista risteystä nopeusrajoitus laskee 50 tai jopa 30 kilometriin tunnissa. Kylien läpi kulkiessaan maanteiden rajoitus laskee myös usein juuri tuohon kolmeen kymppiin. Ja tietysti jos näitä rajoituksia yrittää edes suurin piirtein noudattaa, muodostuu perään lähes heti melkoinen jono. Aivan holtittomasti tosin paikallisetkaan eivät aja. Tosin tietänevät ehkä kameroiden paikat.

140318_Kypros-12

Hiljaista pohjoisrannikkoa.

 

140318_Kypros-13

Pohjoisen vuoristoa. Kuvan sivutietä ei tosin tarvinnut ajaa.

 

140318_Kypros-11

Täydellisiä koteja tarjolla.

 

Kaikkialla perässäroikkujia ei kuitenkaan ollut ja saarelta löytyy hiljaisempiakin teitä sekä kieltämättä hienoja maisemia. Saaren keskiosan havumetsien peittämään vuoristoon tutustuminen jäi valitettavasti aika vähiin, mutta sen verran ehdin nähdä, että luultavasti sinne ainakin suuntaisin mikäli Kyproksella toisen kerran ajan kanssa pääsisin vierailemaan.

Turkkilaisen osan hienointa näkemääni aluetta näytti olevan saaren koilliskolkka. Kovin rauhallista oli sielläkin. Famagustasta ajoin myös läpi, mutta tämä ei ainakaan alueena minua säväyttänyt. Ainakin saaren pohjoispuolella on menossa melkoinen rakennusbuumi ja loma-asuntoprojekteja mainostetaan teiden varrella tiheään. Eräästä merkittävästä kohderyhmästä voinee tehdä päätelmiä mainostekstien kielestä. Kyltit nimittäin olivat usein venäjäksi.

Suunnistushommia.

Suunnistushommia.

 

Kielistä puheen ollen, suunnistusta saarella vaikeuttivat ajoin myös paikannimet. Monella näyttää olevan useampi paljonkin toisistaan poikkeava kirjoitusasu, ottaakseni esimerkiksi vaikkapa Nikosian, joka tunnetaan näköjään tienviitoissa nimellä Lefkosia. Limassol tai vaihtoehtoisesti Lemesos. Näitä on paljon. Lisäksi kreikkalaisen osan kartoissa turkkilaispuolen nimet olivat monesti kreikkalaisia. Nämä nimet taasen oli siivottu sangen tehokkaasti pois kaikista saaren pohjoisosan tienviitoista ja poikkesivat usein täysin siitä, millä nimellä turkkilaiset paikkaa kutsuvat. Karttoja on siis hyvä olla molemmista osista erikseen, paikkojen nimeäminen painotuotteissa kun lienee jonkinlainen arvovaltakysymys sekin.

Kreikkalaisia aakkosia ei onneksi tienviitoista tarvinnut juurikaan tavailla, sillä pääteiden kylteissä näytettiin käyttävän säännönmukaisesti myös englantia. Ehkä sitä brittiperinnettä tämäkin. Näistä kylteistä tavailin muun muassa sen, että tienvarsien roskaaminen on Kyproksen eteläosassa sangen vakava rikos. Sakkoa tulee 854 euroa. Roskien vähäisyydestä päätellen laki näyttää jopa toimivan.

140318_Nicosia-16

Havumetsäinen tieosuus.

 

140318_Kypros-16

Metsää ja vuoria saaren keskiosissa.

 

Kyproksen eteläosa, eli siis Kyproksen varsinainen tasavalta, lienee paitsi selvästi isompi myös jonkin verran vauraampi kuin pohjoinen kumppaninsa. Tältä ainakin pikaisen kierroksen perusteella näytti. Mikähän lienee EU:n – sillä siihenhän Kyproksen (kreikkalainen) tasavalta kuuluu – osuus tässä vaurastumisessa, mene ja tiedä. Hyvät ja uudet moottoritiet toivat mieleen viime syksynä Kreikassa ja Romaniassa ajamamme vastaavat. Tällä kertaa en tosin äkännyt yhtään EU-rahoituksesta kertovaa kylttiä, mutta pitäviä päätelmiä ei tästäkään voine tehdä.

Kirjoitan tätä Larnakan lentokentällä josta matka käy pian taas takaisin Beirutiin. Melko lyhyeksi jäi tämä Kyproksen vierailu, mutta kannatti se tehdä. Ihan heti ehken tosin tänne uudelleen kuitenkaan suuntaa, löytyyhän maailmasta vielä paljon käymättömiäkin kiinnostavia paikkoja. Yleisilmeeltään Kypros on kuitenkin sangen tutun oloinen ja siellä tuntuu vallitsevan melko tyypillinen itävälimerellis-eurooppalainen ilmapiiri. Hyvää juustoa ja oliiviöljyä.

Sitä hyvää juustoa.

Sitä hyvää juustoa.

 

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Jaettu Kypros – kreikkalainen etelä, turkkilainen pohjoinen ja kuinka ajaa yhdestä toiseen

Ma 17.3.2014, Pohjois-Kypros (CY)

Lento Beirutista Kyproksen pääkentälle Larnakaan kestää vain vähän yli puoli tuntia ja siten saari onkin Libanonista katsoen sangen looginen lomanviettopaikka. Oma koneeni laskeutui Larnakaan perjantai-iltana ja kaikki sujui kentällä sangen mallikkaasti. Kenttä oli sangen hiljainen ja netistä varamaani vuokra-auto vuokraamon edustajan kera oli odottamassa siellä mistä sen odotinkin löytäväni. Hyvä.

Vuokrapapereiden täyttämiseen ja auton kuittaamiseen meni vain jokunen hetki, joten olin jo parinkymmenen minuutin kuluttua koneen laskeutumisesta Kyproksen pimeillä ja ilmeisen vähäliikenteisillä maanteillä palauttelemassa mieleen vääränpuoleisen liikenteen perusasioita, ajetaanhan saarella nimittäin vasemmalla. Brittien peruja tämäkin.

Siinä se on, Kypros.

Siinä se on, Kypros.

 

Vuokra-auto ei ollut hinnalla pilattu, sain sen nimittäin neljäksi päiväksi 44 euron hintaan. Jonkin verran tutkimuksia vuokraamisprosessi silti vaati. Kypros on yhä jaettu saari ja kaikki kreikkalaisen eteläosan – jossa siis Larnaca ja sen lentokenttä sijaitsevat – vuokraamot eivät salli autojensa viemistä Turkin jo 70-luvulla valtaamalle pohjoisrannikolle. Ja juuri pohjoisrannikollehan olin suuntamaassa, enhän ollut koskaan siellä käynyt.

Sopiva vuokraamo siis kuitenkin netistä löytyi ja liikkeellekin pääsin. Suuntasin kohti saaren pääkaupunkia Nikosiaa jossa tiesin yhden rajanylityspisteen sijaitsevan. Alkumatka sujui ongelmitta pitkin hiljaista moottoritietä, mutta kaupunkiin päästyäni tulin ajaneeksi epähuomiossa Nikosian vanhaan osaan. Huonot kartat, niitä syytän, vaikka saattoi puolivillaisella tähän suunnistustehtävään valmistutumisellanikin olla pieni osuus asiaan. Kadut olivat perin kapeita, liikenne väärällä puolella ja autokin outo, mutta aikani pyörittyäni – ja tässä vaiheessa jo jossain määrin liikennetilanteiden stressaamana, tämä myönnettäköön – löysin rajanylityspisteen kaupungin toiselta laidalta.

Taas edessä oli tuttuun tapaan kaksi koppia: ensin kreikkalainen, sitten turkkilainen. Kreikkalainen hiljaisen ja jopa ujon oloinen poliisi katsoi auton takaluukkuun ja passin. Pääsin jatkamaan. Turkkilaisella puolella jouduin ostamaan autoon lisävakuutuksen, eteläosan vakuutus kun ei ole voimassa pohjoisessa. Vaikka tästä olin lukenutkin eikä se tullut yllätyksenä, pieneksi ongelmaksi meinasi kuitenkin muodostua se, ettei minulla ollut euroja joilla maksu ensisijaisesti olisi pitänyt suorittaa. Pienen neuvottelun jälkeen dollaritkin lopulta kelpasivat ja viidelläkymmenelläviidellä sellaisella vakuutuksen sai kuukaudeksi. Kolmen päivän vakuutus olisi ollut halvempi, mutta epäonnekseni tarvitsin sen neljäksi. Seuraava pykälä oli kuukausi. Kortilla maksua ei voinut suorittaa.

Tämän jälkeen turkkilainen, oikein mukava ja ystävällinen naispoliisi tarkisti passini, antoi minulle jonkinlaisen lapun (jota ei saa kuulemma hukata) ja toivotti vielä oikein hyvää lomaa. Kovin oli kohteliasta. Taitaa Turkki panostaa matkailijoiden hyvään kohteluun, onhan saaren turkkilaisosa ilmeisesti turismin suhteen vielä eteläistä vastinpariaan jäljessä.

Turkkilaist

Turkkilaiset liput turkkilaisten vuoressa. Näkymä Nikosian ohitustieltä.

 

Turkkilaiset eivät pidä kynttiläänsä vakan alla. Tämä kävi ilmeiseksi jo muutaman ensimmäisen kilometrin aikana rajan ylittämisen jälkeen. Valtavat turkin liput nimittäin liehuivat useiden rajan pinnassa olevien kiinteistöjen tangoissa ja kaiken kukkuraksi erinomaisen hyvin Nikosian kreikkalaiseen eteläosaan näkyvän vuoren kylkeen oli rakennettu jättimäinen valaistu tähti ja puolikuu. Melkein voisi kettuiluna pitää moista.

Ensivaikutelmien perusteella en suurta eroa kuitenkaan ole toistaiseksi saaren jakolinjan eri puolilla huomannut. Ainakin tiet vaikuttavat olevan verraten hyväkuntoisia saaren molemmissa osissa. Tosin eteläosan tutkimukset ovat vielä sangen pintapuolisia, joten selkeämpiä eroja lienee kuitenkin olemassa.

Kyproksen pohjoisrannikon rantanäkymää.

Kyproksen pohjoisrannikon rantanäkymää.

 

Matkailusesonki ei näytä Pohjois-Kyproksella selvästikään vielä alkaneen. Hotellit – joita siis täälläkin on runsaasti ja koko ajan rakennetaan lisää – näyttäisivät olevan sangen tyhjillään ja sääkin vielä jossain määrin epävakainen, vaikka päivälämpötila parinkymmenen pinnassa pyöriikin.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Palloilua Beirutissa

Pe 14.3.2014, Beirut (LB)

”It’s a security day”. Näin totesi beirutilaisen hotellini respa yrittäessään hankkia minulle kyytiä lentokentälle. Hotellin pikkubussi oli kuulemma jumissa ylimääräisten tarkistuspisteiden ja sotilastoiminnan aiheuttamissa ruuhkissa. Kaupungissa oli kuulemma perjantaisen iltapäiväruuhkan lisäksi joku poliittinen tilaisuus.

Vaan eipä se haitannut, hommasivat minulle sitten taksin jonka nuori kuski otti tehtävänsä vakavasti ja haasteen vastaan kyyditen minut onnistuneesti ja kilpa-automaisin ottein kentälle. Jokainen vapaa kolo kaupungin liikennehelvetissä tuli käytettyä ja moottoritiepätkällä mittari näytti lähes puoltatoistasataa. Intoutuipa kuski jopa välillä tuulettamaankin erityisen onnistuneen kiilauksen tehtyään. Hyvin näköjään kulkee 30-vuotiaskin Mersu.

140314-Beirut-6

Puomeja ja sulkuja Beirutissa.

 

140314-Beirut-2

Checkpoint. Tällaisiin maastopukuihin pukeutuneet ovat ilmeisesti jonkinlaisia poliiseja.

 

Mutta entäpä itse kaupunki sitten? Tämä oli ensimmäinen kerta kun pääsin kunnolla ihmettelemään Libanonin pääkaupunkia. Alueen epävakaa turvallisuustilanne näkyy Beirutissa suurena määränä erilaisia aseistettuja sotilaita ja poliiseja. Tarkastuspisteitä ja puomeja on paljon, mutta ei se ainakaan omaa kuljeskeluani kaupungissa rajoittanut. Jopa jotkut siviileihin pukeutuneet parkkipaikkojen vartijatkin näkyivät aseistautuneen rynnäkkökiväärein ja tulinpa myös nähneeksi elämäni ensimmäisen yksityisen vartioliikkeen tunnuksin varustetun raskaan ja pienellä tykillä varustetun panssariauton. Paljon aseita oli siis siellä. Mihinkään näkyvään turvallisuusuhkaan en tosin törmännyt.

Beirutia kutsuttiin tiettävästi ainakin joskus aiemmin Lähi-idän Pariisiksi. Pieniä viitteitä tästä on vieläkin havaittavissa, sillä olin aistivinani kaupungissa jonkinlaista latinalaistyyppistä ja eurooppalaista henkeä. Ja toki, onhan ranska myös monen libanonilaisen ensimmäinen ja parhaiten osaama vieras kieli. Englantiakin puhutaan tyypillisesti hyvin ja vaikka maassa oma rahansa onkin, käytännössä myös yhdysvaltojen dollareilla voi maksaa kaikkialla. Keskimäärin libanonilaiset vaikuttavat sangen kosmopoliittisilta ja kielitaitoisilta sekä yritteliäiltä tyypeiltä. Maan lähihistorian huomioiden tämä on ymmärrettävää. Hyvin moni on asunut jossain muuallakin kuin kotimaassaan.

Yleisemmällä tasolla en oikein tiedä mitä Beirutilta odotin, joten kokemus oli aika neutraali. Kaupungissa näkyy kaikesta huolimatta olevan paljon rahaa, hienoja tornitaloja ja laatuautoja. Tai ainakin varallisuutta on kertynyt joillekin ja kuilu rikkaiden ja köyhien välillä lienee aika suuri. Toisaalta kerjäläisiä on melko paljon, ja päivän kestäneen vaelteluni aikana minuakin lähestyttiin ehkä viitisen kertaa rahan toivossa. Ilmeisesti monet näistä, romanikerjäläisten tyyliin lapsensa kanssa kuppi kädessä kadulla istuvista naisista ovat syyrialaisia pakolaisia. Kokonaisuudessaan kaupunki näytti ehkä vauraammalta ja energisemmältä kuin olin kuvitellut.

140314-Beirut-1

Rantabulevardi.

 

140314-Beirut-5

Vanhaa rakennuskantaa.

 

Beirutilaisia ja Välimeri.

Beirutilaisia ja Välimeri.

 

Säpinää kaupungin keskustassa.

Säpinää kaupungin keskustassa.

 

Täältä matka käy seuraavaksi Kyprokselle, tarkemmin sanottuna saaren turkkilaiseen pohjoisosaan. Luultavasti sieltäkin on jonkinlaisia havaintoja luvassa, onhan kysymyksessä jaettu saari. Jonkinlaisen rajankin joudun ylittämään, lentoni nimittäin laskeutuu saaren kreikkalaiseen eteläosaan. Haasteita luvassa, taas. Ehkä.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Transnistria – yksi maailman kummallisuuksista

Ma 10.3.2014, Etelä-Libanon (LB)

Lupasin taannoisissa Moldova-aiheisissa mietteissäni vielä kirjallisesti palata noihin maisemiin ja ennen kaikkea mielenkiintoiseen Moldovan ja Ukrainan välissä sijaitsevaan alueeseen nimeltä Transnistria. Sanasta miestä, sarvesta härkää, kuten sanonta kuuluu. Siispä seuraavassa raportti viime syksynä kokemistamme seikkailuista tuossa maailman paljolti unohtamassa kolkassa sekä jonkin verran yleistä jaarittelua siitä, mistä itse asiassa on kysymys. Nämäkin muistelot ovat siis peräisin 19 maata käsittäneeltä automatkalta itäisessä Euroopassa.

Aloitan faktalla. Transnistria on siis vain parisenkymmentä kilometriä kapea mutta parisataa kilometriä pitkä alue Moldovan ja Ukrainan välissä. Tämä kapea maakaistale haluaisi kovasti kuulua Venäjään, mutta koska sillä ei ole maan kanssa yhteistä rajaa on ajatus geopoliittisesti ajateltuna sangen kaukaa haettu. Tämä johtikin Neuvostoliiton hajotessa 90-luvulla aseellisiin kahakoihin, joiden lopuksi Transnistria päätti julistautua yksipuolisesti itsenäiseksi Moldovasta.

Kaiketi ajatus oli tuolloin transnistrialaisten nokkamiesten mielestä hyvä, mutta se ei oikein ottanut tuulta. Aluetta ei  nimittäin ole tunnustanut yksikään valtio vielä tänäkään päivänä, ei edes Transnistrian ylin ystävä Venäjä. Yksimielisen kansainvälisen tulkinnan mukaan maakaistale kuuluu siis yhä Moldovaan. Vaan eipä se Transnistriaa näytä haittaavan, he nimittäin ovat sitkeästi kuvittelleet jo yli kaksi vuosikymmentä olevansa itsenäinen valtio. Presidentti ja pääministerikin löytyy, sekä asevoimat. Ja tietenkin myös raja-asemat ja -viranomaiset, kuten tulimme henkilökohtaisestikin huomaamaan.

Transnistria

Transnistrian alue on esitetty kuvassa vihreällä.

 

Suomen ulkoministeriö ei matkustamista alueelle suosittele, joten tietenkin päätimme sitä yrittää. Lisäksi suorin tie Moldovan pääkaupungista Chisinausta Ukrainan Odessaan kulkee Transnistrian läpi joten tunnustettava on, että ajatuksen takana oli siten myös järkiperusteita. Lähtö aamulla Chisinausta, lounas Tiraspolissa (Transnistiran pääkaupunki) ja illaksi Odessaan. Tämä oli suunnitelmamme.

Siispä ryhdyimme tuumasta toimeen. Kuudesta henkilöstä ja pikkubussista koostunut retkikuntamme käänsi aamupäivällä auton keulan Chisinausta kohti Tiraspolia. Parituntinen matka Moldovan maalaismaisemissa sujui kommelluksitta ja kaikki näytti menevän hyvin. Emme tienneet mitä odottaa. Rajamuodollisuudet – jos niitä olisi – olivat suuri kysymysmerkki.

Navigaattorin näyttäessä rajan olevan aivan vieressä törmäsimme jonkinlaiseen moldovalaiseen tarkastuspisteeseen. Naispuolinen poliisi viittoi automme pysähdyksiin ja tuli juttelemaan. Hän tiedusteli olemmeko tietoisia siitä, että olemme menossa alueelle joka ei ole Moldovan hallinnassa sekä opasti meitä ajamaan etelään mikäli Ukrainaan halusimme. Transnistrian alueen voi nimittäin kiertää eteläkautta.

Ilmaistuamme halumme jatkaa, poliisi levitti kätensä ja kohautti olkapäitään. Ulkomaalaiset autoilijat, ne kuulemma ”usually come back in hour or two”. Siis sieltä, Transnistrian tarkastuspisteeltä. Ja ajavat sitten eteläkautta. Mutta sama se hänelle olisi. Passeja ei tällä tarkastuspisteellä leimattu tai edes muistaakseni katsottu, eihän kyseessä ole Moldovan tunnustama raja eikä virallinen raja-asema.

Jatkoimme siis matkaa. Muutaman sadan metrin päässä vastaan tuli piikkilankaa ja vartiosotilaita, jotka eivät kuitenkaan menemiseemme puuttuneet, moldovalaisia kun olivat. Noin puolen kilometrin päässä törmäsimme vihdoin Transnistrian raja-asemaan. Ensimmäisellä kopilla passimme tarkastettiin epäyhtenäisiin maastopukuihin pukeutuneiden ja muutenkin hieman kotikutoisesti käyttäytyvien pyssymiesten toimesta ja pääsimme etenemään varsinaiselle raja-asemalle.

Täällä alkoikin parin tunnin byrokraattinen jahkaaminen ja tuska. Jonotimme ensin henkilötulliin, jossa täytimme maahantulolappuja kuskimme ollessa rakennuksen yläkerrassa setvimässä Suomen rekisterissä olleen pikkubussimme tullaamista maahan. Pitkällisten toista tuntia kestäneiden selvittelyjen jälkeen auton paperit saatiin kuntoon ja kaikki näytti hyvältä. Tämä maksoi muistaakseni viitisenkymmentä us-dollaria. Transnistriaan pääsy näytti jopa mahdolliselta, vaikkakin itse aloin jo tässä vaiheessa meininkiä seurailtuani epäillä, pääsisimmekö ikinä tästä muka-maasta ulos jos sattumoisin sinne sisään pääsisimmekin.

Hengailua Transnistrian henkilötullissa.

Hengailua Transnistrian henkilötullissa.

 

Siellä se olisi, Tiraspol.

Siellä se olisi Tiraspol, tien päässä. Niin lähellä mutta kuitenkin kaukana.

 

Passimme olivat kuitenkin yhä tässä vaiheessa henkilötullissa. Asioiden hoitamista haittasi yhteisen kielen puute ja autoasian selvittyä tilanne oli jonkin aikaa hyvin epäselvä: miksi emme päässeet lähtemään? Lopulta selvisi, etteivät koppalakkiset virkailijat meitä tulisi Transnistrian alueelle päästämään. Syy: passeistamme puuttui Moldovan poistumisleima. Siis se, jota moldovalaiset eivät suostu tällä Transnistrian vastaisella rajalla passeihin lyömään.

Auto olisi maahan päässyt ja tästä meille jäikin Transnistrian rajalta muistoksi perin korea asiakirja. Auton tullausrahoja ei tietenkään palautettu, eiväthän auto- ja henkilötullit kuuelmma olleet missään tekemisissä keskenään vaan täysin erillisiä instansseja. Vaikka saman kopin eri kerroksissa sijaitsivatkin.

Käännyimme siis takaisin Moldovan puolelle. Ja ajoimme eteläreittiä Ukrainaan. Moldovalainen poliisi oli ollut oikeassa.

Täysin Transnistria ei siis kuitenkaan jäänyt kokematta ja saimmepa autommekin jo parkkiin rajakoppien paremmalle puolelle. Tiraspolin lähiötkin häämöttivät horisontissa. Voitaneen siis sanoa, että kaikesta huolimatta pääsimme tallaamaan Transnistrian maaperää (ja sivumennen sanoen käyttämään sangen saastaista vessaa sillä puolen rajaa). Ja voisihan joku olla sitä mieltä, että Transnistrian syvin olemus tuli aivan riittävästi nähdyksi jo tämänlaisellakin vierailulla.

Auto ja ihmiset todistettavasti Transnistrian kamaralla. Kuvassa raja-asema.

Auto ja ihmiset todistettavasti Transnistrian kamaralla. Kuvassa raja-asema.

 

Se, että meitä ei tälle alueelle päästetty saattoi olla loppujen lopuksi ihan hyvä asia. Jälkeenpäin syvällisemmin asiaan perehdyttyäni löysin netistä useita kertomuksia siitä, kuinka matkailijoiden on ollut hankalaa – ja kallista – järjestää itsensä Transnistriasta pois.

Osaan hyvin kuvitella, että näin olisi saattanut käydä meillekin. Rajalla päivystävät mitkä lie kodinturvajoukot ja omatekoiset virkamiehet kun voinevat kiristää satunnaiselta turistilta lähes mitä tahansa heidät kerran näppeihinsä ja toimivaltansa piiriin saatuaan. Oikeusvaltion periaatteista ei tällä alueella olle tietoakaan ja pääasiallinen vallankäyttötapakin taitaa olla korruption sävyttämä mielivalta.

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail