Ensimmäisiä vaikutelmia Libanonista

La 28.12.2013, Etelä-Libanon (LB)

Eilen perjantaina Libanonin pääkaupungissa Beirutissa räjähti autopommi. Iskussa kuoli useampi ihminen ja loukkaantuneita oli kymmeniä. Tämä ei kuitenkaan juuri näkynyt juuri mitenkään täällä eteläisessä Libanonissa, jossa itse tulen siis tulevan talven ja kevään näillä näkymin viettämään. Vaikka Libanon ei maana olekaan juuri Uudenmaan lääniä suurempi, on pääkaupunkiin silti täältä Israelin rajan tuntumasta yli kahden tunnin automatka. Ihan vieressä Beirut ei siis ole.

http://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/beirutissa-voimakas-rajahdys/2466444

Vaikka Libanon on minulle uusi tuttavuus, Lähi-Itä kokonaisuudessaan ei sitä täysin ole. Tulin nimittäin 90-luvulla viettäneeksi yhden talven avokadoja poimien Pohjois-Israelissa ja itse asiassa matkaa tuolloiseen asustelu- ja työpaikaani ei täältä ole kuin joitakin kymmeniä kilometrjä. Eteläiseen naapuriin ei kuitenkaan ole juuri asiaa, sillä maiden välinen maaraja on käytännössä täysin kiinni eikä siten esimerkiksi maanteitse siirtyminen maasta toiseen ole mahdollista. Sääli. Tilanne tosin lienee tämän maailmankolkan historian tuntien hyvin ymmärrettävä.

Israelin vastaisen rajan pinnassa vaikuttaa nykyään olevan sangen rauhallista. Näinhän ei suinkaan aina ole ollut. Viimeisten vuosikymmenten pääasiallinen ongelmapesäke Libanonissa oli juuri maiden välinen raja-alue, jossa nahistelivat pitkään Israelin vaikutusvaltaa alueella vastustanut islamilainen Hizbollah sekä Israelin armeija ja sen tukemat erilaiset liittolaisjoukot. Nyt rajalla on siis korkea aita ja tilanne sangen seesteinen. Ymmärtääkseni raja-alueella tapahtuvat kahinat ovat viime aikoina olleet melko harvinaisia ja pelkkiä yksittäistapauksia.

Aurinko laskee tässä vielä semi-talvisessa Etelä-Libanonissa.

Aurinko laskee tässä vaiheessa vielä semi-talvisessa Etelä-Libanonissa.

 

Libanonia kokonaisuudessaan ei kuitenkaan miksikään rauhan tyyssijaksi voi edelleenkään sanoa. Maan sisäpolitiikka on kaiketi koko maan historian ajan ollut sangen sekavaa ja sitä se on nytkin. Eilinen pommi-iskukin liittyi mitä todennäköisimmin maan sisäisiin kahinoihin. Tilannetta ei ole lainkaan helpottanut naapurimaan Syyrian jo useampia vuosia jatkunut sisällissota, joka omalta osaltaan on tiettävästi lisännyt Libanoninkin epävakautta. Kovin helppo ei ole tämänkään maan geopoliittinen sijainti tässä matoisessa maailmassamme.

Vajaan parin viikon oleskelun perusteella en ole pahemmin omakohtaisia havaintoja päässyt vielä ruohonjuuritasolla tekemään. Siispä puhun säästä, se kun lienee jopa täällä turvallinen keskustelunaihe. Hämmästyksekseni täällä satoi jopa lunta vajaa pari viikkoa takaperin. Tästä kuulemma hyvin poikkeuksellisesta luonnonilmiöstä ei tosin näy enää jälkeäkään. Kinokset sulivat jo. Yleisemminkin sää Etelä-Libanonin sisämaassa on tosin viileämpi kuin olin odottanut, vaikkakin pääsääntöisesti päivisin hyvin kirkas ja aurinkoinen. Viime päivinä aluetta on tosin piinannut erittäin voimaksa tuuli, joka meinaa repiä liputkin saloista. Ja juuri nyt sataa vettä.

Välimeren rannikolla sää on sisämaata parempi. Siellä lämpötilakin – ainakin parin henkilökohtaisen kokemukseni perusteella – on paljon parempi. Lämpötilakin vastasi ainakin noilla kerroilla Suomen kesäkelejä. Meri lienee yksi lämpötilaa nostava tekijä. Täällä sisämaassa on myös, jos nyt ei aivan vuoristoista, niin ainakin mäkistä. Vajaan kilometrin korkeudessa sääkin on ymmärrettävästi viileämpi kuin merenpinnan tasolla. Ja täällähän olemme, mäellä.

Lähikauppa- ja ravintola.

Paikallista liiketilaa.

 

Libanon-3

Karua maisemaa.

Facebooktwittergoogle_plusmail

Itä-Eurooppaa: Valko-Venäjästä

Otteita itäisen Euroopan maantiekierrokselta 7.10. – 15.11.2013, Valko-Venäjä (9.10 – 11.10.)

Valko-Venäjä ei ollut minulle täysin uusi tuttavuus, sillä tulin käyneeksi siellä jo pikaisesti joulukuussa 2012. Tuolloin matkustin rautateitse Riikasta Kiovaan pysähtyen yhden päivän maan pääkaupungissa Minskissä. Pakkasta oli paljon ja ulos ei tehnyt mieli pahemmin nokkaansa pistää. Kiertelin kuitenkin kaupunkia jo tuolloin, eivätkä mielikuvat tämän uudemman hieman lämpimämpään vuodenaikaan tehdyn vierailun aikana muuttuneet: neutraali itäeurooppalainen peruskaupunki. Mitään erityistä säväystä Minsk ei taaskaan tehnyt. Toisaalta minkäänlaista negatiivistakaan vaikutelmaa ei kaupunki jättänyt, tälläkään kertaa.

Virhepysäköinti ja sen seuraukset. Satunnainen kuva Minskistä.

Virhepysäköinti ja sen seuraukset. Satunnainen kuva Minskistä.

 

Edellisellä kerralla maisemat pääkaupungin ulkopuolella jäivät tyystin näkemättä, olihan vuoden pimein aika ja matkustin lisäksi yöjunalla. Tällä kertaa matkasimme maanteitse ja pääosin päiväsaikaan. Valko-Venäjä paljastui päivänvalossa sangen maatalousvoittoiseksi maaksi. Ajamamme pääteiden varret olivat pääosin peltoa. Teollisuutta ei juurikaan muutamaa voimalaitoksen tapaista lukuun ottamatta näkynyt. Suuriin kaupunkeihin emme myöskään Minskin ulkopuolella tulleet eksyneeksi. Ilmeisesti pääkaupunkiin vertaantuvia metropolialueita ei maassa oikein olekaan. Muut kaupungit ovat selvästi pienempiä.

Valko-Venäjän mainitaan usein olevan Euroopan viimeinen diktatuuri. Ensimmäistä kertaa Minskiin matkustaessani odotin tämän näkyvän jollain tavoin kaupunkikuvassa. Lyhyehkö kaupungilla tehty turistikierros ei kuitenkaan paljastanut mitään kovin vahvasti tähän viittaavaa, vaikkakin tunnustettava toki on, etten oikein edes tiennyt mitä odotin. Maan totalitaarisuus näkyy turistille ehkä selvimmin länsimaalaisittain monesti suoranaisen järjettömältä vaikuttavan byrokratian muodossa. Esimerkiksi edes läpikuluviisumia ei maahan saanut ilman leimalla varustettua hotellivarausta.

Minsk.

Minsk.

 

Majoituimme Minskissä nuoren ja hyvää englantia puhuneen ilmeisen pitkälle kouluttautuneen henkilökunnan kansoittamassa hostellissa, joka sinänsä olisi pyörittäjiensä ja yleisilmeensä perusteella voinut olla monessa muussakin maassa. Respan työntekijät joutuivat vain tekemään merkittävästi suuremman määrän papereita, leimaamaan niitä sekä ottamaan enemmän erinäisiä passikopioita kuin muualla. Mihin nämä paperit menevät, kuka tietää. Kovasti kuitenkin satunnaisen matkailijankin liikkeitä valvotaan, tai ainakin ollaan valvovinaan. Vanhasta muistista, epäilemättä.

Toinen jonkinasteinen tuulahdus menneiltä neuvostoajoilta, tai ajoilta juuri niiden päättymisen jälkeen, olivat Valko-Venäjän ruplat. Niissä on nimittäin rutkasti nollia. Kolikoita ei maassa juurikaan käytetty ja satojen tuhansien plaraaminen maksutilanteissa oli hieman työlästä, varsinkin kun monet arvoltaan sata- tai jopa tuhatkertaisesti eroavat setelit olivat lähes saman värisiä. Mielestäni tämä setelien laskeminen oli työlästä myös paikallisille. Minskin supermarkettien – joissa sinänsä näytti olevan hyvä valikoima eikä pulaa tavarasta – kassajonot etenivät yleensä sangen hitaasti. Rahanippujen laskeminen vei vaan aikaa. Eräänlaista modernille markkinataloushenkiselle länsimaiselle ajattelulle vierasta tehottomuutta kaiketi tämäkin.

Korteillakin näytti pääsääntöisesti pystyvän maksamaan, mutta tämäkin oli yleensä hitaanlaista. Huonot yhteydet, ehkä.

Kokonaisuudessaan Valko-Venäjästä, kuten Minskistä olisi kaiketi jäänyt melko neutraali kuva ellei maan eteläisellä, Ukrainan vastaisella rajalla olisi sattunut mitä siellä sattui. Meitä ei nimittäin päästetty ulos maasta vaan sen sijaan käännytettiin takaisin tulorajallemme. Matkaa takaisin Liettuaan oli noin viisi ja puolisataa kilometriä. Kaikki johtui yhdestä puuttuvasta paperista, jota meille ei sisääntulorajan viranomaisten toimesta annettu. Moinen järjetön byrokratia ja sen kirjaimellinen noudattaminen jätti maasta suuhun jossain määrin kitkerän maun.

Rajaepisodia en lähde kokonaisuudessaan tässä enää käymään läpi, sillä se on sangen kattavasti raportoitu täällä sekä maininta siitä löytyy myös tästä jutusta. Suurinpana opetuksena pitäisin itse ehkä sitä, että vaikeaksi tiedetyille rajoille kannattaa mennä aina päiväaikaan ja hyvin levänneenä. Nyt emme näin tehneet ja se kostautui. Vaikka siis varsinainen vika ei siis ollut lainkaan meissä. Tätä kantaa olisi ehkä jaksanut ajaa vielä ponnekaammin läpi päivänvalossa.

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

19 maata, 40 päivää – mietteitä itäisestä Euroopasta

Taannoisen, hieman yli kuukauden kestäneen Euroopan kierroksen päätyttyä onnellisesti Helsinkiin jo jokunen viikko takaperin, lienee nyt sopiva hetki pohtia reissun antia tälläkin vaatimattomalla foorumilla. Tarkemminhan mainittua matkaa raportoitiin osoitteessa pikavuoroilua.com.

Ajoreitti. Valko-Venäjän harharetki ja Ukrainan rajalle pysähtynyt eteneminen näkyy kartassa selvästi. Sama tie ajettiin siis maassa edestakaisin.

Ajoreitti. Valko-Venäjän harharetki ja Ukrainan rajalle pysähtynyt eteneminen näkyy kartassa selvästi. Sama tie ajettiin siis maassa edestakaisin.

 

Baltian, Valko-Venäjän, Ukrainan, Moldovan ja muun Kaakkois-Euroopan kautta Istanbuliin suuntautuneen, ja sieltä entisen Jugoslavian läpi Keski-Euroopan kautta takaisin Pohjolaan päättyneen matkan ehdottomasti parasta antia olivat juuri ne kaikkein eksoottisimmat ja harvemmin vieraillut itäisen Euroopan maat. Erityisesti nostaisin esiin pienet, sanoisinko harvinaisuudet, Moldovan, Albanian ja Bosnian. Osin saattaa toki olla kysymys uutuudenviehätyksestä, olivathan nämä kaikki minulle uusia tuttavuuksia. Tämä rehellisyyden nimissä myönnettäköön.

Myös mielikuva Romaniasta parani ja maa taisi olla kaikkien matkalaisten mieleen. Ja mikäs kustannustasoltaan edullisessa Romaniassa oli matkailla auringon paistaessa ja lämpötilojen hipoessa ajoittain Suomen hellelukemia, niin lokakuu kuin olikin.

Jo vuosia jatkuneen eurokriisin ja siitä kertovan uutisoinnin kyllästämänä lienen itsekin kehittänyt jonkinlaisen eurokriittisen asenteen monia Unionin toimia kohtaan. Hyvät puolet on kriisimaiden määrän kasvaessa ja tukipaketin seuratessa toistaan helppo unohtaa. Tällä matkalla oli helppo kuitenkin konkreettisesti huomata, että niitäkin on. Erityisesti juuri Itäisessä Euroopassa.

Unioni lienee tuonut merkittävästi lisää vakautta ja ennustettavuutta esimerkiksi juuri Romaniaan, mikä puolestaan lienee tuonut maahan valtaisasti lisää investointeja joita se ei ilman jäsenyyttä olisi saanut. Maa on epäilemättä vaurastunut vauhdilla jäsenyytensä aikana. Ero esimerkiksi Moldovaan ja Ukrainaan oli hyvin selvä. Rajan jälkeen ensimmäinen Romaniassa kohdattu kaupunki oli Galati, joka naapurimaahan verrattuna vaikutti yleisilmeeltään valtaisasti vauraammalta ja siistimmältä kuin köyhemmän naapurinsa taajamat. Ei ole ihme, miksi itäisen Euroopan vielä Unioniin kuulumattomat pikkumaat haluavat siihen kynsin ja hampain liittyä.

Tavaran liikkumista ja siten kaupankäyntiä helpottaa tieverkko, joka ainakin tämän matkan aikana saatujen kokemusten mukaan alkaa olla Itä-Euroopassa jo esimerkillisen hyvä. Ilman Euroopan Unionin rahoitusta tämä ei olisi varmaankaan mahdollista. Ero vaikkapa Ukrainan teihin oli kuin yöllä ja päivällä.

Joku saattaisi ihmetellä myös sitä, miksi Unioni rahoittaa teitä ja siltoja myös varsinaisen Unionin ulkopuolella, kuten Turkissa ja Moldovassa. Tähänkin saatiin konkreettinen ja ihan omakohtainen tuntuma. Ristiin rastiin Eurooppaa liikkuva hyvin vilkas rekkaliikenne ei pysähdy Unionin rajoille. Kauppatavaran pitää liikkua myös Yhteisön ulkorajojen ulkopuolelle, ja jos kauppatasetta ajatellaan niin juuri ja erityisesti sinne. Mikäli kulkuväylät ovat heti rajan jälkeen aivan luokattomassa kunnossa, muodostuu kohtaan pullonkaula. Aikaa ja rahaa palaa. Parempi siis rakentaa ne tiet kuntoon siellä naapurissakin, tai näin ainakin uskoisin ajatuksen kulkeneen.

Teiden lisäksi toinen liikkumista nopeuttava seikka olivat rajamuodollisuudet, jotka lienee Euroopan Unionin mahtikäskyllä säädetty jäsenmaissa erinomaisen ammattimaisiksi, jouheviksi ja tietokonepohjaisiksi. Tässäkin ero vaikkapa Ukrainaan ja Valko-Venäjään oli valtava, joissa molemmissa rajaylitykset veivät käytännössä aina useamman tunnin. Erilaisia lippuja ja lappuja täytettiin, ja leimat olivat arvossaan. Aina viranomaisetkaan eivät tuntuneet tietävän mitkä laput ja kaavakkeet olivat olennaisia ja mitkä eivät. Systemaattisuus ja tehokkuus eivät olleet näillä rajoilla ensimmäisiä mieleen tulleita määreitä.

Ääriesimerkki rajabyrokratiasta saatiin Valko-Venäjällä, jossa pääsimme ilman suurempia ongelmia maahan sisään, mutta emme yli 500 kilometriä maan toiselle laidalle ajettuamme enää maasta ulos. Tilanne oli täysin absurdi, kuin toiselta aikakaudelta ja toisesta maailmasta. Ukrainan puolelle oli matkaa muutama sata metriä, mutta rajaviranomaiset käännyttivät meidät puuttuvan kaavakkeen (sivumennen sanoen sisääntulorajan viranomaisten tekemä virhe) takia takaisin tulorajalle. Uskallan sanoa, että tällaista ei Euroopan Unionin rajoilla voisi sattua. Ja hyvä niin. Jokainen maailmasta poistuva järjettömyys on edistystä jonka toivotan ilomielin tervetulleeksi.

No mitenkäs sitten, kannattiko reissu? Ehdottomasti. Matka oli erittäin antoisa. Suosittelen.

Facebooktwittergoogle_plusmail