Kiinalaista ruokaa

Edellisillä matkoillani olen tullut kirjoituksissani sivunneeksi reissun aikana kohtaamiani ruokajärjestelyitä ja yleistä muonituspolitiikkaa. Tällä kertaa tämän aihealueen käsittely jäi valitettavan vähiin, joten palaan siihen vielä näin jälkikäteen, onhan syöminen kuitenkin perustarve ja kiinnostanee monia tätäkin lukemaan eksyneitä. Ja koska sangen merkittävää osaa taannoisella hieman kolmatta kuukautta kestäneellä retkellä näytteli Kiina, lienee paikallaan käsitellä juuri tämän maan ruokakulttuuria sekä eritoten maassa syömiseen liittyviä, no, sanokaamme haasteita.

Paikallisen sananlaskun mukaan kuulemma ne elukat joita kiinalainen ei syö löytyvät vain satukirjoista. Kuvassa jonkinlaisia pussitettuja muumioankkoja kuvattuna eräässä tienvarren minimarketissa.

Kuten varmaan tulin useasti Kiinaa käsitelleissä jutuissani maininneeksikin, maassa operointia häiritsee usein korkeahko tai jopa ylittämätön kielimuuri. Yksi merkittävä asiakokonaisuus, jossa tämän seikan merkitys korostuu, on ruokailu. Paikallisten ruokien tilaaminen on usein yhteisen kielen täydellisen puuttumisen takia haasteellista, ja monesti on lähes arpapeliä mitä pöytään lopulta tulee. Tämä on pidemmän päälle sangen raskasta ja ohjaa monesti satunnaista, kulinaariseen konservatiivisuuteen taipuvaista matkailijaa Kiinassa länsimaisten ketjuravintoloiden tuttuun ja turvalliseen syliin.

Mainittuja ketjuravintoloita ei Kiinasta puutu. Omien empiiristen havaintojeni perusteella pääosin kanaa tarjoava pikaruokaravintola KFC näyttää jostain syystä saaneen maasta vahvimman jalansijan. Myös amerikkalaisen hapatuksen jonkinasteiseksi symboliksi muodostunut McDonalds alkaa löytyä jokaisesta Kiinan keskisuurestakin kaupungista ja suurkaupungeissa niitä on yleensä lukuisia. Näiden lisäksi maassa on useita paikallisia edellä mainittujen kanssa samalla periaatteella toimivia pikaruokaketjuja. Itse kiinalaisissa maan etenevä pikaruokaistuminen ei mielestäni vielä ainakaan suuremmassa mittakaavassa näy. Mutta edessä se lienee monella kiinalaisellakin, ylipaino.

Eräs ruokalista, tässä poikkeuksellisen pramea sellainen. Kuva Hainanin saarelta Kiinasta.

Aina ei toki tilauksen tekeminen sisällä edellä kuvatun kaltaisia haasteita. Suuremmissa kiinalaisissa ravintoloissa ruokalistat ovat nimittäin yleensä aina varustettu myös kuvin, ja joskus ruokien otsikotkin ovat listassa englanniksi, mikä helpottaa toimintaa jo melkoisesti. Tämäkään tosin ei aina ole tae siitä, että lautasella lopulta olisi sitä, mitä sille kuvitteli tilaavansa. Vaikka kuva sanonnan mukaan kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, saattaa se olla joskus valheellinenkin lähes samassa mitassa, onhan ruoka-aineita lopulta hieman hankala tunnistaa vain valokuvan perusteella.

Kiinalaiseen ruokakulttuuriin kuuluu tyypillisesti ruokien jakaminen. Paikalliset tilaavat pöydän täyteen lautasia, joista sitten kaikki ruokailijat ottavat mitä sattuvat haluamaan. Monessa paikassa pyöreiden pöytien keskellä olikin tyypillisesti pyörivä levy, jonka päälle sapuskat katetaan. Tätä levyä pyörittämällä haluamansa ruokalajin sai sitten kohdalleen, pöydän toiselta puoleltakin. Näihin pyöriviin pöytiin törmää joskus eurooppalaisissakin kiinalaista ruokaa tarjoavissa ravintoloissa.

Toteutunut annos (edellä esitetyn ruokalistan oikea yläkulma). Tällä kertaa kaikki meni erittäin hyvin. Kannussa ja kupissa on teetä, jota tyypillisesti tuli tilaamatta ja siitää ei veloitettu ylimääräistä.

Koska ruoat jaetaan, ei niiden saapumisjärjestys liene perinteisessä kiinalaisessa ruokailussa niin tarkkaa ja ne tulevatkin tyypillisesti pöytään ilmeisesti valmistumisjärjestyksessä. Tämä on ihan good ja fine jos kyseessä on edellä kuvatunlainen paikallisruokailutilanne.

Sen sijaan länsimaistyylisessä ravintolassa, joita jokaisesta vierailemastamme kaupungista toki löytyi, tilanne saattaa muodostua hieman kummalliseksi. Tarjoilijat eivät nimittäin monesti paremmankaan luokan paikoissa näyttäneet sisäistäneen yhden määrätyn ruokailijan tilaaman henkilökohtaisen annoksen käsitettä. Annokset saattoivat tulla missä järjestyksessä ja millä aikataululla tahansa, ja monesti ne tarjoiltiin hieman empien keskelle pöytää eikä suinkaan annoksen tilanneen henkilön eteen. Suuremmassa joukossa saattoi siis helposti käydä niin, että osa vielä odotti ensimmäistä tilaustaan joidenkin jo juodessa jälkiruokakahvia. Myös alkupalaksi aiottu salaatti saattoi usein tulla pääruoan jälkeen.

Kiintoisaa teetä. Kuivatut teelehdet oli pakattu kuten yksittäispakattu sokeripala konsanaan. Kuumassa vedessä lehtikuutio aukesi. Lehdet olivat suuria ja pysyivät yllättävän hyvin kupin pohjalla, poissa suusta.

Ja lopuksi seuraa tietenkin lasku, jonka saaminen jaettuna usean ihmisen kesken on vielä oman ruoka-annoksen saamista huomattavasti toivottomampi yritys. Se tulee siis tyypillisesti yhtenä könttänä, johon on ehkä eritelty eri ruokalajit kiinaksi tai sitten ei. Mikäli laskun jakaminen on tarpeen, on kunkin tilaajan siis hyvä painaa mieleensä annosten hinta jo tilausvaiheessa. Ja ne juomarahat, niitähän Kiinassa ei muistaakseni tarvinnut jättää. Olisiko joskus jopa käynyt niin, että tällaista ihmeellisyyttä yrittänyt turisti juostiin kiinni ja pöydälle ”unohtuneet” vaihtorahat palautettiin ravintolahenkilökunnan toimesta tunnollisesti takaisin. Tämäkin tosin lienee muuttumassa Kiinan pikku hiljaa länsimaistuessa. Suurkaupungeissa juomarahatkin olivat toki henkilökunnalle tutumpi ilmestys ja tapa varmaankin leviää pikku hiljaa muuallekin Kiinaan maan länsimaistuessa.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Kahdeksan uutta maata ja kymmenisen viikkoa – mitä jäi käteen?

Nyt, noin viikon kuluttua paluusta, lienee sopiva aika tehdä henkinen osatilinpäätös joulukuun puolessa välissä alkaneesta ja hieman toistakymmentä maata itäisessä Euroopassa ja Aasiassa käsittäneestä reissusta. Mitä opin? Mitä jäi käteen? Mihin palaisin? Seuraavassa joitakin ajatuksia aiheesta.

Paluu arkeen. Lumitöitä tiedossa. Liputus oli kaunis ele, muttei toki valtakunnallisesti olisi tarvinnut...

Kovin talviselta, alkuun pakkasen, lumen ja yöjunien värittämältä alkumatkalta mieleen jäivät parhaiten Kiova ja Georgian pääkaupunki Tbilisi, vaikkakin sää oli jo siellä hieman Valko-Venäjää ja Ukrainaa inhimillisempi. Väittäisin tosin, että lämpötila ei kuitenkaan ollut ainoa syy siihen, että Georgia tuntui poikkeuksellisen kiinnostavalta maalta. Sinne voisin palata, kuten Ukrainaankin, olihan myös Kiova minulle jossain määrin positiivinen yllätys. Ja se Tshernobylkin jäi tällä kertaa katsomatta, joten palattavahan sinne ehdottomasti on.

Itäisen Euroopan ja Etelä-Kaukasuksen jälkeen tekemäni viiden päivän pysähdys Arabiemiraatteihin ei myöskään ollut lainkaan hullumpi koukkaus. Tähän mielikuvaan tosin saattoi vaikuttaa paljonkin ilmasto, joka vuoden vaihteen tietämillä oli Dubaissa erinomaisen miellyttävä. Tasokas hotelli ei myöskään haitannut. Mielenkiintoinen, vaikka varmaan hyvin inhimillinen ilmiö, tämä. Olen aiemminkin huomannut mieluisan majapaikan jättävän helposti leimansa mielikuvaan koko paikasta. Näin ainakin kun kyseessä ovat lyhyehköt vierailut.

Loppumatkan maista oikeastaan kaikki olivat helppoja ja miellyttäviä maita matkustaa ja vierailla. Etelä-Koreaan, Japaniin ja Taiwaniin matkustaisin mieluusti uudestaan. Tässäkin maailmankolkassa kannattaa vierailuajankohta tosin valita paremmin kuin itse sen teimme. Varsinkin kahden ensin mainitun maan kyseessä ollen talvi ei ole lämpötilojen ja sään kannalta paras vuodenaika. Välillä paleli ja tuuli kävi luihin ja ytimiin. Taiwanissa sen sijaan säät olivat jo sangen mainiot ja muutenkin tästä saaresta jäi hyvin positiivinen kuva. Säänköhän takia taas, kuka tietää.

Sokeriksi pohjalle jää, mikäs muukaan kuin Kiina. Kiina, tuo valtava valtio jossa jostain syystä olen viime vuosina tullut matkailleeksi yhteensä kuukausia. Jos joku kysyisi miksi, en oikein osaisi vastata. Suhteeni tähän maailman väkirikkaimpaan (kai se on sitä vielä?) valtioon on perin ristiriitainen. Toisaalta maan silkka koko ja kehitysvauhti on sangen vaikuttava. Tavallaan pidän myös kiinalaisesta hyvin pragmaattisesta ja toimeen tarttuvasta mielenlaadusta, joka ei omien kokemusteni mukaan tunnu pahemmin sisältävän ihmeellisiä aasialaistyylisiä kunniakäsityksiä tai kasvojenmenetyspelkoja. Suoraa porukkaa. Voisin myös jotenkin kuvitella, että kiinalainen huumorintaju saattaisi osua yhteen omani kanssa. Vaikka pelkkää arvailuahan tämä on.

Moni kiinalainen kantaa mukanaan tämänkaltaista teepulloa. Katselin tilannetta aikani ja tulin siihen tulokseen, että haluan itsekin moisen. Tämä on taiwanista ostettu pro-malli. Huolestuttavaa. Olenko kiinalaistumassa?

Mutta sitten taas toisaalta. Kiina on raskas paikka, varsinkin pidemmän päälle. Maan silkka kiinalaisuus ja –maisuus alkaa nimittäin ennen pitkää musertaa satunnaista matkailijaa henkisesti alleen, tai näin ainakin itse olen asian kokenut. Monet asiat ovat kuten länsimaissa, mutta monet eivät. Ja selvää on, että Kiina ei tule matkailijan mieleiseksi muuttumaan, pelkästään jo valtavan mittakaavansa ja väkimäärän takia. Liika on liikaa ja sitä Kiina tosiaan välillä on. Liikaa.

Kiinan pienemmät matkan aikana nähdyt miljoonakaupungit olivat juuri sitä, mitä niiden oletinkin olevan. Peruskiinaa. En voi enää edes väittää muistavani kaikkia Hong Kong – Shanghai –välille osuneiden parin miljoonan asukkaan kaupunkien nimiä. Itse Shanghai sen sijaan oli sitä mitä odotinkin, eli Kiinan kaiketi länsimaishenkisin metropoli. Pidin kaupungista, jopa paljon. Saasteista huolimatta Shanghaissa oli helpompi hengittää kuin muualla Kiinassa, niin sanoakseni.

Loppujen lopuksi Pekingin ja muiden pienempienkin kaupunkien ilmansaasteet oli kiintoisaa nähdä käytännössä, varsinaisia paljon puhuttuja Kiinan ympäristöongelmia kun en ole kokenut aiemmin varsinaisesti suuremmassa mittakaavassa nähneeni. Sääli vain ihmisiä jotka noissa kaupungeissa joutuvat tuulettomana aikana pidempiä aikoja oleilemaan, saati sitten asumaan.

Paluu sorvin ääreen.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail