Mutkia alkumatkaan – Valko-Venäjälle ja Ukrainaan

Su 25.11.2012, Helsinki (FI)

Valko-Venäjä, tuo Euroopan viimeiseksi diktatuuriksikin mainittu maa, on vaivannut ja kiusannut minua olemassaolollaan jo muutaman vuoden. Koska asioita ei (tietenkään) voi tehdä helpoimman kautta, myös ajatus tylsästä lennosta Hong Kongiin tulevan vuoden ensimmäisellä viikolla tuntui helppoudessaan jossain määrin liian yksinkertaiselta. Sitä paitsi, en pidä pitkistä mannertenvälisistä lennoista lainkaan.

Seinämaalaus Venäjältä. Liekö ollut jonkinlainen oppilaitos tämä.

Siispä. Päätin kehittää menomatkaan mutkia. Ja koska tuo mainittu entisen itäblokin viimeinen linnake sattuu kuitenkin olemaan verrattain lähellä ja jopa kutakuinkin oikeassa ilmansuunnassa, päätin taittaa alkumatkan kohti Aasiaa rautateitse. Näillä näkymin yöjuna Latvian pääkaupungista Riikasta kohti Valko-Venäjän Minskiä lähtee sunnuntaina 16.12. Seuraavana iltana matka jatkuu, edelleen yöjunalla, Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan.

Kiovasta eteenpäin suunnitelmat ovat vasta luonnosasteella. Joitakin ideoita toki on, mutta niihin palaan myöhemmin. Pikavuoron kyytiin tarkoitukseni on tämän suunnitelman mukaan hypätä lennosta, eteläisessä Kiinassa, siis jo ennen Hong Kongia. Tilanteet saattavat tosin elää, joten kaikkeen tähän pitää toki suhtautua varauksella, kuinkas muuten.

Valko-Venäjälle tarvitaan viisumi eivätkä junaliputkaan nettitutkimusteni perusteella ole kaikkein helpoimpia hankittavia. Päätinkin siis ulkoistaa sekä viisumin että lippujen hankinnan. Tallinnalaisen matkatoimiston palveluita käyttäen homma näytti hoituvan kätevästi. Läpikulkuviisumi Valko-Venäjälle maksoi 40 euroa ja liput toisen luokan makuuvaunuissa (4 punkkaa/ osasto) yöjuniin Riika – Minsk ja Minsk – Kiova molemmat 65 euroa kappale. Edes viisumikaavaketta ei tarvinnut täyttää itse. Ukrainaan suomalaiset eivät viisumia tarvitsekaan. Tätä kirjoittaessani tosin prosessi on vielä vaiheessa, joten lopullinen tulos selviää vasta joulukuun ensimmäisellä viikolla.

Näin se homma etenee: Tallinnasta bussilla Riikaan josta edelleen kahdella yöjunalla Minskin kautta Kiovaan.

En ole ikinä käynyt Valko-Venäjällä enkä Ukrainassa, joten tämän jutun kuvitus ei siten voi olla kummastakaan mainitusta maasta. Mutta eipä hätää, arkistoistani nimittäin löysin oheisen, sosialistisrealistista idealismia henkivän kuvan seinämaalauksesta jossain eteläisellä Venäjällä (olisiko ollut Samaran lähellä). Se sopinee aiheeseen vallan mainiosti. Harmaanmasentavassa talvisäässä kuvattu hieman rähjäinen betonirakennus ja toisaalta sen seinään maalattu parempaa maailmaa henkivä seinäkuva muodostavat mielenkiintoisen ristiriidan. Ehkä tässä valokuvassa konkretisoituu koko edesmenneen Neuvostoliiton ongelma. Ristiriita teorian ja käytännön välillä oli yksinkertaisesti liian suuri.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Muisteloita Kazakstanista, osa 2 – Taksikyytiä Astanassa

Ma 19.11.2012, Helsinki (FI)

Seuraava sattumus tapahtui Kazakstanin pääkaupungissa Astanassa, johon pysähdyimme neljäksi päiväksi matkallamme läpi maan kohti Kiinan luoteista kulmaa ja lopulta Thaimaata. Seuraavassa seikkailussa en ollut mukana itse, mutta onhan kuulopuheisiinkin toki voitava luottaa, semminkin kun kertojina olivat jo tässä vaiheessa extreme-henkisen linja-automatkailun karaisemat kanssamatkustajat.

Helmikuisessa Astanassa siis vietettiin kaikkiaan neljä päivää. Alkuperäisen suunnitelman mukaan kolmen oli tarkoitus riittää, mutta kaupungissa viettämänämme aikana selvisi, että viisumit on käytävä leimauttamassa tietyssä virastossa ennen lähtöä. Koska tämä virasto ei tietenkään ollut auki suunniteltuna lähtöpäivänä (joka oli sunnuntaina), oli vierailua pidennettävä päivällä maanantaiaamuun.

Liikennetilanteita ja modernia arkkitehtuuria Kazakstanin pääkaupungissa.

Matkalaiset olivat hajautuneet ympäri kaupunkia, kuka mihinkin ja mieleiseensä majoitukseen. Kohtaamispaikaksi sovittiin tuo edellä mainittu viisumivirasto ja ajaksi maanantainen aamu. Kirpakassa parinkymmenen asteen pakkasessa matkaseurue alkoikin tipoittain kerääntyä paikalle määräajan molemmin puolin. Mutta kuinka ollakaan, neljä kaverusta oli yhä joukosta poissa kellon ollessa jo puoli tuntia yli sovitun määräajan.

Kellon lähestyessä jo seuraavaa tasatuntia kadonneet lampaat saapuivat vihdoin passivirastoon. Selityskin oli, jos ei hyvä, niin ainakin omaperäinen. Koira ei ollut tällä kertaa niin sanotusti syönyt kotitehtäviä. Sen sijaan seurueen miehittämä taksi oli ajanut matkalla kaivoon.

Kaikki neljä olivat majoittuneet samassa paikassa ja napanneet kiireissään lennosta taksin, joka muistaakseni oli tarinan mukaan vanha Audi (mistä en tosin mene takuuseen). Aamutoimet olivat hieman venähtäneet, joten alkoi olla jo kiire. Kuski lähtikin ripeästi ajamaan kohti annettua osoitetta. Pian matka kuitenkin tyssäsi kuin seinään, toinen eturengas nimittäin jämähti vauhdissa sadevesikaivoon jonka kansi puuttui. Liekö ollut varastettu vai määräaikaishuollossa, se kansi. Tarina ei kerro.

Eipä siinä mitään. Kuski ja matkustajat nousivat ulos autosta ihmettelemään tilannetta ja lopulta kovaonninen taksi nousi takaisin kadulle miesvoimin puskurista nostamalla. Ihme kyllä, auto osoittautui koettelemuksen jälkeen vielä ajokuntoiseksikin. Matka siis jatkui, ja nelikko pääsi perille viisumitoimistoon, hieman myöhässä mutta kokemusta rikkaampana.

Jääveistoksia talvisessa Astanassa.

Tarvittavat leimat saatiin passeihin ja muutaman tunnin kuluttua koko retkue oli taas jo kodinomaiseksi paikaksi muodostuneessa Ajokissa, matkalla kohti etelää ja Kiinan rajaa. Ensin tosin piti tankata, sillä bussin tankista oli hävinnyt nelipäiväisen pysähdyksen (jonka auto seisoi paikallisen bussiyrityksen suuressa vartioidussa hallissa) aikana toista sataa litraa dieseliä. Mutta se on toinen tarina se.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Muisteloita Kazakstanista, osa 1 – Sattumus öisellä arolla

To 15.11.2012, Helsinki (FI)

Lähdön jälleen kerran lähestyessä (ja sattumoisin edellisten Pikavuoromatkojen kuvia pitkästä aikaa selattuani) palasi mieleeni muutamia Kazakstanissa, tuossa ensimmäisen bussiretken kaiketi kiinnostavimmassa maassa, sattuneita pieniä tapahtumia. Ja mikäpä olisikaan parempi bloggausaihe kuin juuri erilaiset matka-aiheiset anekdootit, mietin, ja päätin laittaa virtuaalipaperille seuraavaa.

Arolla hämärtää alkuillasta. Tiet olivat suoria ja pitkiä. Kuva on tässä kerrotulta päivältä.

En muista tarkalleen missä kohtaa suurta, pääosin aromaisemaista maata seuraava tapahtui, mutta uskon meidän olleen matkalla Kostanaysta kohti pääkaupunkia Astanaa. Bussi tuntui alkuillasta kulkevan poikkeuksellisen hyvin ja matka eteni vauhdilla, joten päätimme ajaa läpi yön päästäksemme mahdollisimman pian arolta takaisin sivistyksen pariin.

Pakkanen ulkona oli kova ja tie olosuhteisiin nähden suhteellisen hyvä. Kartat olivat kuitenkin puutteellisia ja iltayöstä kohtasimme valtatien risteyskohdan, jossa (osin Googlen kartat ja iPhone –yhdistelmän ansiosta) eksyimme  pääväylältä pienemmälle tielle, joka ennen pitkää muuttui päällystämättömäksi.

Lopulta kuoppaisen ja kapean tien johdosta etenimme enää kävelyvauhtia. Kääntymäänkään ei mahtunut. Arolla oli pimeää ja asutusta ei näkynyt mailla eikä halmeilla. Yllätys olikin melkoinen, kun tienreunan ojasta tai kuopasta Ajokin ajovaloihin könysi arviolta keski-ikäinen, journalistisin termein määriteltynä selvästi päihtynyt mieshenkilö. Sanalla sanoen kaveri oli siis umpijurrissa.

Selkä kaarella, kädet sivuilla roikkuen ja suu auki tämä arojen sankarihahmo hieman horjuen katseli, kun hyvin valaistu Salon Tilausmatkojen linja-auto ohitti hänet jokusen metrin päästä öisessä pimeydessä. Lienee ollut kotona kerrottavaa. Tiedä vaikka kazakstanilaiseen kansanperinteeseen syntyi uusi ufotarina, jossa kertoja vain täpärästi vältti abduktion.

Parinkymmenen kilometrin päässä kinttupolku päättyi ja päädyimme takaisin valtatielle. Tekemämme lenkki osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä tie näytti olevan sama jolta olimme sivuun poikenneet. Ja mahtui tuolle sivutien pätkälle lopulta harvaa asutustakin, joten tien sivusta materialisoitunut kaveri lienee ollut vain kotimatkalla. Taitavat taksitolpat olla valitettavan harvassa Kazakstanin maaseudulla.

Toinen mieleeni palannut sattumus liittyykin aasinsiltamaisesti juuri taksikyyteihin. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

 

Facebooktwittergoogle_plusmail