Autosta

Ostin siis auton. Pienen pakettiauton, jos tarkkoja ollaan. Nissan NV200, 1,5 litraisella dieselmoottorilla. Se kuluttaa vähän ja on yllättävän hyvä ajaa. Henkilöautomainen ja vakaa. Polttoainelämmitin Webastokin ajopelissä on. Sisätilat siis lämpenevät tarvittaessa joten kuten myös moottorin ollessa sammutettu. Hyvä. Tämä on hyödyllinen ja toivottava ominaisuus.

Tavaratilan pituus on kaksi metriä. Siellä mahtuu siis nukkumaan. Toisaalta auton pituus on vain 4,4 metriä, joka on sekin hyvä juttu. Jos nimittäin sattuisi käymään niin, että kyseistä koppia vielä kuljeteltaisiin rahtialuksilla yli merien. Laivauksissa jokainen sentti merkitsee lisäkuluja. Pienempi on aina parempi.

Kompromisseja on välillä tehtävä, niin tälläkin kertaa. Auton mittari näyttää 205 tuhatta kilometriä. Sen olisin suonut olevan ainakin 50 tuhatta kilometriä vähemmän, mutta minkäs teet. Aina ei voi voittaa. Pienemmät kilometrit tarkoittavat suurempaa hankintahintaa, ja tämä nimenomainen yksilö irtosi Viron Saarenmaalta hyvään hintaan. Jos sattuisi käymään niin, että kyseinen ajoneuvo jouduttaisiin jossain vaiheessa olosuhteiden pakosta jättämään johonkin jumalanhylkäämään maailmankolkkaan, ei maailma siihen kaatuisi. Eikä elämä loppuisi. Tämäkin oli yksi hankinnan perusreunaehdoista.

Auton historia on kiinnostava, sillä sen virolainen omistaja oli hakenut sen pohjoisesta Ruotsista. Tämä selittää Webastonkin, joka on Virossa verraten harvinainen lisävaruste. Tällaiset pakettiautot ovat jostain syystä Ruotsissa edullisia. Tämän olin huomannut itsekin netistä. Ruotsalaiset eivät vain halua millään myydä niitä ulkomaille. Lähetin viestin neljälle myyjälle Ruotsiin, eikä kukaan heistä vastannut. Mukana oli sekä ammattikauppiaita että yksityishenkilöitä.

Vaikka en edes maininnut näistä yhteydenottoyritelmistäni auton myyneelle virolaiselle, otti hän ruotsalaisten nihkeilyn esille oma-alotteisesti. Auton ostaminen oli kuulemma ollut hankalaa, ja ellei hepulla olisi ollut kaveria Ruotsissa joka hoiti yhteydenottopuolen, ei siitä olisi olisi tullut yhtään mitään. Ruotsalaiset eivät kuulemma juuri ikinä vastaa ulkomaisista numeroista tuleviin puheluihin tai viesteihin. Merkillistä sakkia kun ei raha kelpaa. Olen ostanut kaksi autoa Saksasta ja yhden Itävallasta, ja aina myyjät ovat kiinnostuneelle ostajalle asiallisesti vastanneet. Se oli heiltä fiksua, saivathan he myymänsä auton kaupaksi kun viitsivät vähän viestiä. No, ehkä ruotsalaisilla on erilainen logiikka.

Miten tämä sitten liittyy matkailuun, voisi joku kysyä. Kaikki selviää aikanaan, mutta enköhän tuossa edellä jokusen vinkin jo antanut. Pysykää kanavalla. Tulen raportoimaan asioiden etenemisestä.

Kannattaa seurata myös blogin Facebook-sivua osoitteessa facebook.com/havaintoja. Lisätietoja projektista luvassa myös siellä.

170328_NV200-1

Siinä se on.

170328_NV200-2

Kaksi paikkaa, juuri oikea määrä.

 

facebooktwittergoogle_plusmail

Tänään kuunnellaan: Les Negresse Vertes – Comme Toujours

La 28.5.2016, Helsinki-Vantaa (FI)

Suuntana Pariisi. En muista, monestiko olen kyseisessä kaupungissa olen käynyt – kertoja lienee viidestä kymmeneen – mutta Eiffel-torniin en ole vielä ikinä selvinnyt. Pelkästään tornin ulkopuolella kiemurrelleiden turistijonojen näkeminen on aina ajanut minut selvemmille vesille. Ehkä sitten tällä kertaa, jahka etukäteen suunniteltu jonojen ohitustaktiikka toimii.

Se jää kuitenkin nähtäväksi ja selviää aikanaan. Sitä odotellessa kuunnelkaamme aiheeseen sopivaa musiikkia, aiheeseen sopivan kuvakimaran kera. Les Negresses Vertes – Comme Toujours, olkaa hyvä. Niin aina…

facebooktwittergoogle_plusmail

Vappuyö rikospaikalla

 

Vappu. Jotkut vuodet muistaa paremmin kuin jotkut toiset. Tämä nimenomainen sijoittuu 90-luvun loppupuolelle, mutta muistan sen silti hyvin. En ollut juhlimassa, vaan olin töissä. Saattaa silläkin olla osuutensa asiaan, mutta väitän silti, että tajunnantilaa enemmän muistikuvien säilymiseen vaikuttivat ikimuistoiset tapahtumat. Ehkäpä avaan niitä hieman, jotta ymmärrätte mistä puhun. Olkoon seuraava eräänlainen elämysmatka Helsingin lähihistoriaan lain nurjalla puolella.

160430-1-vappu

Vappu Helsingissä 2016. Kuva ei liity artikkelin tapahtumiin.

Armeijan jälkeen ja ensimmäisinä opiskeluvuosinani työskentelin piirivartijana pääkaupunkiseudulla. Tämä tarkoitti käytännössä autolla ajelemista öisin, liike-, toimisto- tai tehdaskiinteistöistä toiseen. Iltaisin ovia lukittiin, aamulla niitä avattiin lukosta. Öisin tehtiin tietty määrä kierroksia ennalta määrätyissä kohteissa. Jokaisella tällaisella vartijalla oli oma alueensa, piiri. Piirin alueella oli kierrettävien vakiokohteiden lisäksi lukuisia hälytyskohteita, joissa käytiin vain, jos vartiointiliikkeen hälytyskeskus sai niistä erillisen hälytyslaitteiden antaman hälytyksen.

Oli vapunaaton ja vappupäivän välinen yö. Olin työvuorossa. Vaikka vappu opiskelijoiden juhlapäivänä tunnetaankin, oli rahaakin ansaittava. Minkäs teit. Ilta ja alkuyö oli ollut rauhallinen, olihan piirini Länsi-Helsingissä ja pääosa ihmisistä riehumassa kaupungin keskustassa. Joskus yhden aikoihin auton radio kuitenkin piippasi. Hälytyskeskuksen päivystäjä ilmoitti, että eräällä alueen koululla oli – kai – jotain hässäkkää. Ohikulkija oli soittanut jostain poikkeavasta ja hälytyslaitekin oli – ehkä – hälyttänyt. Linjoissa ja tekniikassa oli jotain häikkää, eikä keskus ollut varma miten asia oli. Menisinkö kuitenkin katsomaan ”onks siellä mitään”. Kuittasin ja sanoin meneväni.

Tämä nimenomainen koulu oli hälytyskohde, jossa ei käyty säännöllisesti. Kaiken lisäksi se sijaitsi kahden piirialueen rajalla, eikä hälytyskeskus ollut varma, kumman piirin vartijalla olisi sinne avaimet. Tiedostossa oli ristiriitoja. Asiaa tutkittuaan päivystäjä lähetti sinne varmuuden vuoksi meidät molemmat, emmehän olleet kovin kaukana kumpikaan. Matka ei ollut pitkä ja kaasutimme kollegani kanssa koulun takapihalle samaan aikaan. Rakennus oli suuri ja laaja. Ainakaan tällä puolella ei mitään kovin ihmeellistä näkynyt. Lasiovien läpi näki käytävän valojen olevan päällä, mutta se ei sinänsä ollut välttämättä kovin poikkeuksellista.

Alkoi ankara avainten plaraus. Kaikilla piirivartioilla oli tyypillisesti mukanaan satoja avaimia, joista oikea piti löytää hälytyskeskuksen antaman koodin perusteella. Aikamme avainketjujamme puolihädissämme selattuamme oikea koodi ja avain löytyi minun nipustani. Toisen piirin vartija huokasi helpotuksesta ja sanoi lähtevänsä takaisin omiin hommiinsa, mikä oli täysin ymmärrettävää, olivathan hälytykset yleensä turhia, eikä niihin lopulta löytynyt minkäänlaista syytä. Toivotin kollegalle työn iloa ja lähdin pää painuksissa tutkimaan tilannetta. Lyhyt tikku oli jäänyt minulle. Kiersin rakennusta jalan. Koulun toisella puolella oli suuri hiekkakenttä, jolla kohtaamani näky sai minut pysähtymään hetkeksi rakennuksen kulmalle. Kentällä oli viisi paloautoa, ambulanssi sekä poliisimaija.

Jaahas. Tämä hälytys ei tainnutkaan olla turha.

Suuntasin ovelle, jossa näkyi liikettä. Lasiovi oli lyöty rikki ja se oli auki. Ovesta sisälle kiemurteli paksu paloletku, jota seuraamalla oli helppo löytää perille. Ilman letkuakin jälkien seuraaminen olisi tosin ollut helppoa. Palokunta oli sisään mennessään rikkonut kaikki lukitut ovet voimatyökaluin. Avainten etsimiseen mennyt aika oli näemmä mennyt hukkaan. Jälkiä seurattuani päädyin lopulta opettajain huoneeseen, jossa tilanne oli jo ohi. Koko huone oli täynnä pelastuslaitoksen miehiä täydessä taisteluvarustuksessa. Lattialle oli levitelty satoja koulukirjoja ja ne oli sytytetty palamaan. Hiiltynyt kasa oli puoli metriä korkea. Pimeän huoneen lattialla lainehti sammutusvesi, katto ja seinät olivat noessa. Tervehdin huoneessa patsastelevia palomiehiä.

– Moro, täällä on näemmä ollut vähän hässäkkää.
– Joo, moro. Joku yritti sytyttää juhannuskokkoa ennakkoon. Poliisi kai sai sen kiinni tossa pihalla.

Asiaa ihmetellessämme huoneeseen paukkasi yllättäen elegantisti harmaantunut herrasmies Tweed-takissaan. Mies esittäytyi koulun rehtoriksi, joka oli ihan sattumalta kävellyt työpaikkansa ohi, epäilemättä matkallaan vappuriennoista kotiin. Näky ahdisti rehtoria silmin nähden ja selvitti päätä. Oli perjantai ja koulu piti avata taas maanantaina. Partaansa nyhtäen mies noitui, kuinka ihmeessä hän siinä onnistuisi. Kesken tätä synkkää monologia eräs sivummalla seisoskellut palomies puuttui puheeseen.

– Onks tää ryhmäkuva koulun opettajista?
– Juu, siinä me olemme kaikki, myönsi rehtori havahtuen hetkeksi masennuksestaan.
– Näkyy olevan pari ihan laitettavan näköstä naisopettajaa.
– Kyllä kyllä, onhan meillä pari aika näppärääkin, myönteli rehtori edelleen, nyt jo selvästi piristyen.

Jätin Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen ja opetustoimen edustajat keskelle hävitystä vaihtamaan ajatuksia naisopettajien muodollisista pätevyyksistä ja suuntasin takaisin ulos. Poliisit seisoskelivat ambulanssin vieressä. Vanhempi konstaapeleista piti tiukassa käsikoukussa honteloa pitkätukkaista ja viiksekästä arviolta kolmekymppistä kaveria. Mies ei ollut pystyssä pysyä. Ambulanssin ensihoitaja oli kyykyssä tämän vanhan koulukunnan hippiä muistuttavan herran toisella puolen koittaen sitoa verta vuotavaa kättä. Se oli kuulemma hajonnut kun kaveri oli lyönyt sen koulun ikkunasta läpi. Miestä pitelevä poliisi oli kovin täpinöissään ja selitti, kuinka tekijä oli saatu kiinni.

– Tuolta se juoksi just kun me kaarrettiin tähän pihaan. Suoraan syliin. Ei tarvinnut edes voimakeinoja käyttää.
– En mä tiiä miss mä oon, mut mä on kusessa, sammalsi itse tekijä, silmät harittaen ja horjuen.
– Pysy paikallasi, tästä ei tuu muuten mitään, tiuskaisi ensihoitaja yrittäen kovasti pysyä vakavana, vaikka tilanteessa kieltämättä oli koomisetkin puolensa.

Tässä vaiheessa päätin, että eiköhän tämä ole nähty ja ammattilaisia paikalla enemmän kuin tarpeeksi. Yhtä osa-aikavartijaa tuskin koululla tarvitaan. Soitin hälytyskeskukseen selittääkseni tilanteen päivystäjälle. Vartijafirman raporttikaavakkeissa oli neljä viisisenttistä viivaa, johon hälytystilanne piti kuvata. En muista kuinka tilanteen tuohon perin rajalliseen tilaan tiivistin, mutta äärimmäisen pelkistettyä taisi ilmaisuni olla. ”Koulussa ollut tulipalo. Palokunta ja poliisi paikalla. Koulun rehtoria informoitu.” Jotain tuohon suuntaan. Varmistin vielä, että yhä paikalla ollut rehtori hoitaa tilanteen kiinteistön puolesta loppuun ja lähdin jatkamaan työvuoroani.

Loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä ja vuoro loppui kuudelta auringon jo noustessa. Yhtä kokemusta rikkaampana poljin toimistolta kotiin halki jo autioituneen juhlakaupungin. Kaikkea sitä maailmassa sattuu, tuumin, ja kävin nukkumaan.

///

Sellainen oli se vappu. Jos tarinasta jotain opetusta hakee, on se varmaankin maailman absurdius ja eräänlainen kaoottisuus. Kun hälytykseen on syytä, ei hälytyslaite toimi. Kun avaimet pitäisi löytää, ne ovat hukassa. Poliisi saa rosvon kiinni puolivahingossa. Rosvo taas on niin sekaisin, ettei edes tiedä mitä on tehnyt, saati sitten miksi. Tämä muuten oli muutamana vartijavuotenani sääntö ilman poikkeuksia. Ne pari kriminaalia jotka tuona aikana samantapaisissa tilanteissa pääkaupunkiseudun yössä kohtasin, olivat lähtökohtaisesti aina niin päihteissä, että eivät edes oikein tienneet missä ovat.

Vuosien varrella tämä käsitykseni maailmasta on vain vahvistunut. Suurisuuntaisten salaliittoteorioiden ja superälykkäiden taustavaikuttajien sekä konnien sijasta tapahtumien kulkua taitaa määrittää enemmän mitä kekseliäämpi, mutta yleensä tahaton tumpelointi ja hölmöily. Jos joku voi mennä pieleen, se toden totta menee. Murphyn laki. Hämmästyttävämpää oikeastaan on, miten mikään suunnitelmallinen toiminta voi tällä pallolla onnistua etukäteen suunnitellulla tavalla. Eikä se taida monesti onnistuakaan. ”Sinne päin” on jo oikein hyvä saavutus.

Mutta ei se mitään haittaa. Tekeehän edellä mainittu maailmasta paljon kiinnostavamman paikan. Ainakin jos omaa surrealistisen huumorintajun.

 

facebooktwittergoogle_plusmail

Maabongarin puolustuspuhe

 

Globe Called Home -blogia kirjoittava Jenni Ojala arvosteli taannoin blogipostauksessaan Veikko Huhtalan kirjan Maailmanmatkaaja. Maabongaus, jota jo edesmennyt Huhtala suorastaan maanisella intensiteetillä harrasti, sai arvostelussa kyytiä. Ei liene siten ihme, että kyseinen kirja-arvostelu herätti laajaa keskustelua Maailmanmatkaajat-kerhon jäsenistön piirissä, perustuuhan kyseinen yhteisö pohjimmiltaan juuri maabongaamiseen, eli vierailtujen maiden tai erilaisten ennalta määriteltyjen alueiden laskemiseen. Ärtymystäkin se joissain jäsenissä herätti. Tiedän tämän, koska kuulun itsekin kyseiseen klubiin. Voin siis tunnustautua maabongariksi. Olen minä muitakin asioita, mutta empimättä ja selkä suorana voin tuonkin määritteen allekirjoittaa, vaikka ihan kiusallani.

Parinkymmenen ikävuoden molemmin puolin laskin aktiivisesti vierailemiani maita ja kirjasin jo vieraillut jopa erään reissureppuni selkäläpän sisäpintaan. Matkustin joka kesä Interrail-lipuilla ympäri Eurooppaa, pienellä budjetilla ja aina mahdollisuuksien mukaan junissa yöpyen. Sittemmin seestyin ja lakkasin laskemasta vuosikymmeneksi. Olin jämähtänyt Eurooppaan. Oikeastaan kaikki Euroopan maat oli jo käyty, joten mitä sitä enää kirjaa sen kummemmin pitämään, mietin.

Tähän ajanjaksoon sisältyi monenlaista reissua autolla, junalla ja lentäen. En edes taida muistaa, missä kaikissa kaupungeissa vaikkapa Saksassa tai Espanjassa olen käynyt ja mitä kaikkia teitä ajanut. Kovin ovat tuttuja monet, kuten myös on koko maanosa. Leirintäalueilla, retkeilymajoissa ja hotelleissa, valmispakettimatkoilla tai pidemmäksi aikaa asunnon vuokraten. Oikeastaan mihin tahansa Euroopan osaan kauempaa maailmalta palaaminen on kuin kotiinsa palaisi. Miellän vahvasti itseni henkiseksi eurooppalaiseksi.

Noin viitisen vuotta sitten tein elämääni muutoksia ja ryhdyin eräänlaiseksi diginomadiksi. Aloin taas laskemaan. En muista, missä vaiheessa näin kävi. Todennäköiseksi olin jossain päin maailmaa ja odottelin jotain pitkästyneenä, junaa tai lentoa. Päätin aikani kuluksi päivittää listan. Näihin vaellusvuosiin mahtuu muun muassa matka autolla Suomesta Euraasian poikki Thaimaahan ja sieltä junalla Siperian kautta takaisin, sekä toinen automatka Kapkaupungista Afrikan ja Euroopan halki Suomeen. Maita alkoi taas kertyä ja niiden listaaminen oli jälleen loogista. Se kai oli pohjimmainen syy.

Edellä mainitun ohella joitain muitakin kokemuksia maailmalta on vuosien saatossa kertynyt. Olin aikanaan yhden talven poimimassa avokadoja kibbutzilla Israelissa ja pari vuotta sitten vapaaehtoistöissä Kuubassa. Viitisen vuotta sitten jouduin puolivahingossa mukaan projektiin, jossa suunniteltiin ja rakennettiin kouluja Haitiin maata kohdanneen suuren maanjäristyksen jälkeen. Sielläkin tuli käytyä. Kahdessa rauhanturvaoperaatiossa olen palvellut, entisessä Jugoslaviassa ja Libanonissa. Vuoden vaihteessa kävin Karibian risteilyllä, jonka jälkeen pompin jonkin aikaa saarelta ja maasta toiseen, noin joitakin noista kokemuksista ja reissuista mainitakseni.

Mutta miksi moinen itsekehu ja omahyväinen kokemuslistaus?

Kysyn ja vastaan. Näiden kokemusteni perusteella en rohkene sanoa, mikä edellä olevista tavoista nähdä maailmaa olisi jotenkin oikeampi kuin toinen. Erilaisia tapoja ne ovat, mutta kokemuksia yhtä kaikki. Saattavatpa olla ihan vääriäkin, jonkun mielestä. Miksi poistua kotoa, sehän saattaa olla vaarallista, vie yleensä rahaa ja kaiken lisäksi tuhoaa luontoa ja luonnonvaroja. Näkemyksiä on monia ja ne ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. On hyvä muistaa, että kaksi ihmistä saattaa elää koko ikänsä samassa kaupungissa ja heille on muodostunut siitä aivan vastakkainen käsitys. Eikä kumpikaan ole välttämättä sinänsä väärä. Ei siis olle ihme, että matkailijoiden mielipiteet ja kokemukset ulkomaistakin vaihtelevat joskus suuresti.

En ole lukenut Huhtalan kirjaa, eikä minulla oikeastaan ole pahaa sanottavaa Jennin – jos sinuttelu sallitaan – arvostelustakaan. Kyllä kirjoja saa arvostella, niin omakustannettuja ja kustannettujakin, elävien ja edesmenneiden kirjoittamia, myös kärjekkäästi. Tapasin Veikko Huhtalan muutaman kerran maailmanmatkaajien tapaamisissa, mutta en voi sanoa miestä tunteneeni. Vanhan liiton vanhempi herrasmies. Entinen rauhanturvaaja ja maailmalla työkomennuksilla ollut. Voi olla, että en itsekään kyseisestä kirjasta välittäisi. En tiedä.

Sen sijaan mikä minua kyseisessä kirja-arvostelussa hämmästytti, olivat sen saamat kommentit. Useimmissa niistä jotka jutun alta luin, Huhtalan matkustustapa ja maailmankatsomus tyrmättiin aika lailla täysin. Tämän jälkeen moni kommentoija perusteli vaihtelevalla paatoksella, miksi oma tapansa matkustaa ja kokea maailmaa oli oikeasti parempi, vaikkakin se käsitti vähemmän paikkoja ja perustui paljon vähäisempään elämänkokemukseen. Mistä moinen itsevarmuus oman näkemyksensä oikeellisuudesta? Itse en toivoakseni rohkenisi ottaa yhtä voimallista kantaa mihinkään asiaan. Paitsi että tieto lisää tuskaa, yleensä se lisää myös käytettyjen konditionaalien määrää. Konditionaalit eivät olleet monenkaan kirja-arvostelua kommentoineen suosiossa.

Huomio matkustamisen jättämästä hiilijalanjäljestä on mielestäni validi. Kieltämättä lentäminen saastuttaa. Jos lentää paljon, saastuttaa enemmän. Mutta sitten taas toisaalta, lentävät ne koneet ilman muutamaa maabongariakin. Epäilen, että yhtään lentoreittiä ei lakkautettaisi, vaikka koko maailman maapisteitä keräilevät henkilöt lopettaisivat matkustamisen tällä kellonlyömällä. Sen sijaan jos kaikki huvimatkailu lopetettaisiin, olisi vaikutus varmaan hyvinkin merkittävä. Jos tämä ajatusketju viedään aivan loppuun asti, ei jonkun muun tekemän matkailun aiheuttamia hiilidioksidi- ja muita päästöjä voine kovin suuriäänisesti kritisoida, ellei itse tee pääosaa matkoistaan lihasvoimin. Jos oikein kovin haluaa saarnata, ei uskottavuutta varmaankaan haittaisi muuttaminen sähköttömään mökkiin jonkin korpijärven rannalle, aivan kuten eräskin kuuluisa suomalainen ihmiskunnan tuhoa povaava kalastajafilosofi jo vuosikymmeniä sitten teki. Hälle ja kaltaisilleen kaikenmoinen paasaus suotakoon.

Kokemukset ovat myös mielenkiintoinen juttu. Moni tuntuu pitävän omaa tapaansa kokea oikeana. Maihin ja kulttuureihin pitää perehtyä. Mutta mikä tällä saralla riittää? Kuinka pitkällisesti kuhunkin maahan, kaupunkiin tai kulttuuriin pitää tutustua, jotta tutustumisen voidaan sanoa olevan riittävä? Voiko ihminen lopulta pohjimmiltaan kokea mitään niin täydelleen, että se olisi kyllin? Voiko toisesta kulttuuripiiristä tuleva ihminen lopulta oikeasti ymmärtää itselleen vierasta kulttuuria vaikka kuinka haluaisi, onhan jokainen yksilö kuitenkin kaiken kokemansa summa ja lähtökohtaisesti oman kulttuuritaustansa läpeensä kyllästämä? Sitä paitsi joku voisi todeta, että jo kotimaassa ja suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ymmärrettävää, että matkustaminen maan rajojen ulkopuolelle on täysin turhaa haihattelua ja suhtautua siihen suurella ylenkatseella. Tokihan omat juurensa on ensin tunnettava. Mielestäni tällainenkin näkemys on täysin perusteltu.

Taas päädytään sinne linkolalaisen erämaamökin henkiseen maastoon. Mutta ei sekään olle paikkana kovin kaksinen. Pentti syö lukemani mukaan masennuslääkkeitä ja vaimokin lähti jo 70-luvulla. Ankarilla periaatteilla, sikäli kun niitä oikeasti noudattaa, on kova hinta. Ei. Valitsen mieluummin uteliaisuuden ja liikkeen. Nämä vähemmän ankarat ja sallivammat periaatteet voi toteuttaa monella tavalla, eikä mikään niistä ole mielestäni lähtökohtaisesti väärä. Ei Suomestakaan tarvitse poistua jos ei halua. Ihmiselämä on rajallinen eikä kukaan pysty näkemään ja kokemaan kaikkea. Kukin siis kokekoon tavallaan. Itse uskon, että kesti vierailu uudessa paikassa sitten kaksi tuntia tai kaksi vuotta, aina siitä jotain saa. Lyhyessäkin ajassa ehtii kyllä haistella tuulia ja tarkkailla tilannetta. Jotain on aina parempi kuin ei mitään, vierailu parempi kuin ei vierailua lainkaan.

160414_Tiibet

Tähän väliin rauhoittava tiekuva Tiibetin ylätasangolta, viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelta. Avarat maisemat ja kirkkaankuulas ilma.

Sananen vielä rasismista, aiheesta, johon ei varmaankaan olisi nykyisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa syytä koskea pitkällä tikullakaan. Ehkä silti suljen silmäni ja vähän tökkään.

Huhtala arvostelee kirjasitaattien perusteella maailmalla näkemäänsä nykymittakaavassa kovin poliittisesti epäkorrektein sanankääntein. Myös tähän useampi kommentoija kirja-arvostelusta poikineessa keskustelussa tarttui. Ottamatta sinänsä kantaa Huhtalan roisiin kielenkäyttöön, rohkenen yleisellä tasolla todeta rasismi-termin olevan mielestäni nykyään ylikäytetty ja inflaation kärsinyt. Moni tuntuu surutta leimaavan kaiken vieraaseen uskontoon, etnisyyteen tai kulttuuriin kuuluvan arvostelemisen rasismiksi, ikään kuin kaikki toisesta kulttuuriympäristöstä tuleva olisi lähtökohtaisesti oikein ja arvostelun tuolla puolen. Tämä on mielestäni merkillinen näkökulma ja tappaa monesti rakentavaksikin tarkoitetun keskustelun ihan oikeista reaalimaailman ongelmista. Kuka sitä rasistiksi haluaisi leimautua? Parempi olla hiljaa ja antaa asioiden olla.

Moni tapakulttuuri monessa maassa syrjii voimakkaasti jotain ihmisryhmää, tyypillisesti naisia, sukupuolisia vähemmistöjä ja toisuskoisia. YK:n ihmisoikeusjulistuksen periaatteet eivät toteudu. Moni hallintokulttuuri on byrokraattinen ja läpeensä korruptoitunut. Mitä köyhempiin ja kummallisempiin maailmankolkkiin nokkansa tunkee, sitä ilmeisemmäksi tämä yleensä käy. Käytännön asioiden hoitaminen on hankalaa. Asia korostuu, jos sanotussa ympäristössä joutuu tekemään töitä. Jatkuva tekemisen vaikeus kyynistää helposti. Kaikki kunnia niille, jotka pitkällisesti kehitysmaita kierrettyään ja siellä jotain konkreettista tehneenä pystyvät yhä idealisminsa säilyttämään. Tällaisen kokemuksen hankkiminen ei tosin taida onnistua peruspalkansaajan viisiviikkoisten vuosilomien puitteissa.

Huhtalan kirjan tekstilainauksista olen haistavinani asenteen, joka lienee esimerkiksi rauhanturvaajapiireissä aika yleinen. Periaatteellisella kollektiivisella makrotasolla paikallisväestön kykyihin ei liikoja luoteta, eikä tämä ole ihme, onhan joukon pitkä kokemus tyypillisesti opettanut olemaan luottamatta. Toimimattoman yhteiskunnan vierestäkatseleminen ei myöskään siihen kannusta. Omassa porukassa jutut ovat ronskeja ja asenteellisia. Huumori rankkaa. Mutta sitten taas käytännössä ja mikrotasolla tilanne on erilainen. Uskoakseni pääosa rauhanturvaajistakin – mahdollisista pessimistisistä ennakkoasenteistaan huolimatta – ottaa kuitenkin jokaisen kohtaamisen kohtaamisena ja ihmisen ihmisenä. Ennen hutkimista on syytä tutkia, mikä mies on miehiään ja nainen naisiaan. Missä asennossa ne henkiset tossut oikein ovat. Muu kai olisi suoranaisen typerää. Mutta niin se on liiallinen sinisilmäisyyskin. Näin koen itse toimivani, vaikka on minuakin joskus asenteelliseksi parjattu. Vaan kelläpä sitä ei asennetta olisi.

Kukaties näin toimi käytännössä – kirjoituksistaan huolimatta – myös Veikko Huhtala.

160414_Libanon

Sotilaallisia seinämaalauksia sirpalesuojavallin kyljessä eteläisessä Libanonissa. Joskus maailmassa suojautuminenkin on tarpeen.

 

facebooktwittergoogle_plusmail