Tänään kuunnellaan: Les Negresse Vertes – Comme Toujours

La 28.5.2016, Helsinki-Vantaa (FI)

Suuntana Pariisi. En muista, monestiko olen kyseisessä kaupungissa olen käynyt – kertoja lienee viidestä kymmeneen – mutta Eiffel-torniin en ole vielä ikinä selvinnyt. Pelkästään tornin ulkopuolella kiemurrelleiden turistijonojen näkeminen on aina ajanut minut selvemmille vesille. Ehkä sitten tällä kertaa, jahka etukäteen suunniteltu jonojen ohitustaktiikka toimii.

Se jää kuitenkin nähtäväksi ja selviää aikanaan. Sitä odotellessa kuunnelkaamme aiheeseen sopivaa musiikkia, aiheeseen sopivan kuvakimaran kera. Les Negresses Vertes – Comme Toujours, olkaa hyvä. Niin aina…

facebooktwittergoogle_plusmail

Vappuyö rikospaikalla

 

Vappu. Jotkut vuodet muistaa paremmin kuin jotkut toiset. Tämä nimenomainen sijoittuu 90-luvun loppupuolelle, mutta muistan sen silti hyvin. En ollut juhlimassa, vaan olin töissä. Saattaa silläkin olla osuutensa asiaan, mutta väitän silti, että tajunnantilaa enemmän muistikuvien säilymiseen vaikuttivat ikimuistoiset tapahtumat. Ehkäpä avaan niitä hieman, jotta ymmärrätte mistä puhun. Olkoon seuraava eräänlainen elämysmatka Helsingin lähihistoriaan lain nurjalla puolella.

160430-1-vappu

Vappu Helsingissä 2016. Kuva ei liity artikkelin tapahtumiin.

Armeijan jälkeen ja ensimmäisinä opiskeluvuosinani työskentelin piirivartijana pääkaupunkiseudulla. Tämä tarkoitti käytännössä autolla ajelemista öisin, liike-, toimisto- tai tehdaskiinteistöistä toiseen. Iltaisin ovia lukittiin, aamulla niitä avattiin lukosta. Öisin tehtiin tietty määrä kierroksia ennalta määrätyissä kohteissa. Jokaisella tällaisella vartijalla oli oma alueensa, piiri. Piirin alueella oli kierrettävien vakiokohteiden lisäksi lukuisia hälytyskohteita, joissa käytiin vain, jos vartiointiliikkeen hälytyskeskus sai niistä erillisen hälytyslaitteiden antaman hälytyksen.

Oli vapunaaton ja vappupäivän välinen yö. Olin työvuorossa. Vaikka vappu opiskelijoiden juhlapäivänä tunnetaankin, oli rahaakin ansaittava. Minkäs teit. Ilta ja alkuyö oli ollut rauhallinen, olihan piirini Länsi-Helsingissä ja pääosa ihmisistä riehumassa kaupungin keskustassa. Joskus yhden aikoihin auton radio kuitenkin piippasi. Hälytyskeskuksen päivystäjä ilmoitti, että eräällä alueen koululla oli – kai – jotain hässäkkää. Ohikulkija oli soittanut jostain poikkeavasta ja hälytyslaitekin oli – ehkä – hälyttänyt. Linjoissa ja tekniikassa oli jotain häikkää, eikä keskus ollut varma miten asia oli. Menisinkö kuitenkin katsomaan ”onks siellä mitään”. Kuittasin ja sanoin meneväni.

Tämä nimenomainen koulu oli hälytyskohde, jossa ei käyty säännöllisesti. Kaiken lisäksi se sijaitsi kahden piirialueen rajalla, eikä hälytyskeskus ollut varma, kumman piirin vartijalla olisi sinne avaimet. Tiedostossa oli ristiriitoja. Asiaa tutkittuaan päivystäjä lähetti sinne varmuuden vuoksi meidät molemmat, emmehän olleet kovin kaukana kumpikaan. Matka ei ollut pitkä ja kaasutimme kollegani kanssa koulun takapihalle samaan aikaan. Rakennus oli suuri ja laaja. Ainakaan tällä puolella ei mitään kovin ihmeellistä näkynyt. Lasiovien läpi näki käytävän valojen olevan päällä, mutta se ei sinänsä ollut välttämättä kovin poikkeuksellista.

Alkoi ankara avainten plaraus. Kaikilla piirivartioilla oli tyypillisesti mukanaan satoja avaimia, joista oikea piti löytää hälytyskeskuksen antaman koodin perusteella. Aikamme avainketjujamme puolihädissämme selattuamme oikea koodi ja avain löytyi minun nipustani. Toisen piirin vartija huokasi helpotuksesta ja sanoi lähtevänsä takaisin omiin hommiinsa, mikä oli täysin ymmärrettävää, olivathan hälytykset yleensä turhia, eikä niihin lopulta löytynyt minkäänlaista syytä. Toivotin kollegalle työn iloa ja lähdin pää painuksissa tutkimaan tilannetta. Lyhyt tikku oli jäänyt minulle. Kiersin rakennusta jalan. Koulun toisella puolella oli suuri hiekkakenttä, jolla kohtaamani näky sai minut pysähtymään hetkeksi rakennuksen kulmalle. Kentällä oli viisi paloautoa, ambulanssi sekä poliisimaija.

Jaahas. Tämä hälytys ei tainnutkaan olla turha.

Suuntasin ovelle, jossa näkyi liikettä. Lasiovi oli lyöty rikki ja se oli auki. Ovesta sisälle kiemurteli paksu paloletku, jota seuraamalla oli helppo löytää perille. Ilman letkuakin jälkien seuraaminen olisi tosin ollut helppoa. Palokunta oli sisään mennessään rikkonut kaikki lukitut ovet voimatyökaluin. Avainten etsimiseen mennyt aika oli näemmä mennyt hukkaan. Jälkiä seurattuani päädyin lopulta opettajain huoneeseen, jossa tilanne oli jo ohi. Koko huone oli täynnä pelastuslaitoksen miehiä täydessä taisteluvarustuksessa. Lattialle oli levitelty satoja koulukirjoja ja ne oli sytytetty palamaan. Hiiltynyt kasa oli puoli metriä korkea. Pimeän huoneen lattialla lainehti sammutusvesi, katto ja seinät olivat noessa. Tervehdin huoneessa patsastelevia palomiehiä.

– Moro, täällä on näemmä ollut vähän hässäkkää.
– Joo, moro. Joku yritti sytyttää juhannuskokkoa ennakkoon. Poliisi kai sai sen kiinni tossa pihalla.

Asiaa ihmetellessämme huoneeseen paukkasi yllättäen elegantisti harmaantunut herrasmies Tweed-takissaan. Mies esittäytyi koulun rehtoriksi, joka oli ihan sattumalta kävellyt työpaikkansa ohi, epäilemättä matkallaan vappuriennoista kotiin. Näky ahdisti rehtoria silmin nähden ja selvitti päätä. Oli perjantai ja koulu piti avata taas maanantaina. Partaansa nyhtäen mies noitui, kuinka ihmeessä hän siinä onnistuisi. Kesken tätä synkkää monologia eräs sivummalla seisoskellut palomies puuttui puheeseen.

– Onks tää ryhmäkuva koulun opettajista?
– Juu, siinä me olemme kaikki, myönsi rehtori havahtuen hetkeksi masennuksestaan.
– Näkyy olevan pari ihan laitettavan näköstä naisopettajaa.
– Kyllä kyllä, onhan meillä pari aika näppärääkin, myönteli rehtori edelleen, nyt jo selvästi piristyen.

Jätin Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen ja opetustoimen edustajat keskelle hävitystä vaihtamaan ajatuksia naisopettajien muodollisista pätevyyksistä ja suuntasin takaisin ulos. Poliisit seisoskelivat ambulanssin vieressä. Vanhempi konstaapeleista piti tiukassa käsikoukussa honteloa pitkätukkaista ja viiksekästä arviolta kolmekymppistä kaveria. Mies ei ollut pystyssä pysyä. Ambulanssin ensihoitaja oli kyykyssä tämän vanhan koulukunnan hippiä muistuttavan herran toisella puolen koittaen sitoa verta vuotavaa kättä. Se oli kuulemma hajonnut kun kaveri oli lyönyt sen koulun ikkunasta läpi. Miestä pitelevä poliisi oli kovin täpinöissään ja selitti, kuinka tekijä oli saatu kiinni.

– Tuolta se juoksi just kun me kaarrettiin tähän pihaan. Suoraan syliin. Ei tarvinnut edes voimakeinoja käyttää.
– En mä tiiä miss mä oon, mut mä on kusessa, sammalsi itse tekijä, silmät harittaen ja horjuen.
– Pysy paikallasi, tästä ei tuu muuten mitään, tiuskaisi ensihoitaja yrittäen kovasti pysyä vakavana, vaikka tilanteessa kieltämättä oli koomisetkin puolensa.

Tässä vaiheessa päätin, että eiköhän tämä ole nähty ja ammattilaisia paikalla enemmän kuin tarpeeksi. Yhtä osa-aikavartijaa tuskin koululla tarvitaan. Soitin hälytyskeskukseen selittääkseni tilanteen päivystäjälle. Vartijafirman raporttikaavakkeissa oli neljä viisisenttistä viivaa, johon hälytystilanne piti kuvata. En muista kuinka tilanteen tuohon perin rajalliseen tilaan tiivistin, mutta äärimmäisen pelkistettyä taisi ilmaisuni olla. ”Koulussa ollut tulipalo. Palokunta ja poliisi paikalla. Koulun rehtoria informoitu.” Jotain tuohon suuntaan. Varmistin vielä, että yhä paikalla ollut rehtori hoitaa tilanteen kiinteistön puolesta loppuun ja lähdin jatkamaan työvuoroani.

Loppuyö sujui rauhallisissa merkeissä ja vuoro loppui kuudelta auringon jo noustessa. Yhtä kokemusta rikkaampana poljin toimistolta kotiin halki jo autioituneen juhlakaupungin. Kaikkea sitä maailmassa sattuu, tuumin, ja kävin nukkumaan.

///

Sellainen oli se vappu. Jos tarinasta jotain opetusta hakee, on se varmaankin maailman absurdius ja eräänlainen kaoottisuus. Kun hälytykseen on syytä, ei hälytyslaite toimi. Kun avaimet pitäisi löytää, ne ovat hukassa. Poliisi saa rosvon kiinni puolivahingossa. Rosvo taas on niin sekaisin, ettei edes tiedä mitä on tehnyt, saati sitten miksi. Tämä muuten oli muutamana vartijavuotenani sääntö ilman poikkeuksia. Ne pari kriminaalia jotka tuona aikana samantapaisissa tilanteissa pääkaupunkiseudun yössä kohtasin, olivat lähtökohtaisesti aina niin päihteissä, että eivät edes oikein tienneet missä ovat.

Vuosien varrella tämä käsitykseni maailmasta on vain vahvistunut. Suurisuuntaisten salaliittoteorioiden ja superälykkäiden taustavaikuttajien sekä konnien sijasta tapahtumien kulkua taitaa määrittää enemmän mitä kekseliäämpi, mutta yleensä tahaton tumpelointi ja hölmöily. Jos joku voi mennä pieleen, se toden totta menee. Murphyn laki. Hämmästyttävämpää oikeastaan on, miten mikään suunnitelmallinen toiminta voi tällä pallolla onnistua etukäteen suunnitellulla tavalla. Eikä se taida monesti onnistuakaan. ”Sinne päin” on jo oikein hyvä saavutus.

Mutta ei se mitään haittaa. Tekeehän edellä mainittu maailmasta paljon kiinnostavamman paikan. Ainakin jos omaa surrealistisen huumorintajun.

 

facebooktwittergoogle_plusmail

Maabongarin puolustuspuhe

 

Globe Called Home -blogia kirjoittava Jenni Ojala arvosteli taannoin blogipostauksessaan Veikko Huhtalan kirjan Maailmanmatkaaja. Maabongaus, jota jo edesmennyt Huhtala suorastaan maanisella intensiteetillä harrasti, sai arvostelussa kyytiä. Ei liene siten ihme, että kyseinen kirja-arvostelu herätti laajaa keskustelua Maailmanmatkaajat-kerhon jäsenistön piirissä, perustuuhan kyseinen yhteisö pohjimmiltaan juuri maabongaamiseen, eli vierailtujen maiden tai erilaisten ennalta määriteltyjen alueiden laskemiseen. Ärtymystäkin se joissain jäsenissä herätti. Tiedän tämän, koska kuulun itsekin kyseiseen klubiin. Voin siis tunnustautua maabongariksi. Olen minä muitakin asioita, mutta empimättä ja selkä suorana voin tuonkin määritteen allekirjoittaa, vaikka ihan kiusallani.

Parinkymmenen ikävuoden molemmin puolin laskin aktiivisesti vierailemiani maita ja kirjasin jo vieraillut jopa erään reissureppuni selkäläpän sisäpintaan. Matkustin joka kesä Interrail-lipuilla ympäri Eurooppaa, pienellä budjetilla ja aina mahdollisuuksien mukaan junissa yöpyen. Sittemmin seestyin ja lakkasin laskemasta vuosikymmeneksi. Olin jämähtänyt Eurooppaan. Oikeastaan kaikki Euroopan maat oli jo käyty, joten mitä sitä enää kirjaa sen kummemmin pitämään, mietin.

Tähän ajanjaksoon sisältyi monenlaista reissua autolla, junalla ja lentäen. En edes taida muistaa, missä kaikissa kaupungeissa vaikkapa Saksassa tai Espanjassa olen käynyt ja mitä kaikkia teitä ajanut. Kovin ovat tuttuja monet, kuten myös on koko maanosa. Leirintäalueilla, retkeilymajoissa ja hotelleissa, valmispakettimatkoilla tai pidemmäksi aikaa asunnon vuokraten. Oikeastaan mihin tahansa Euroopan osaan kauempaa maailmalta palaaminen on kuin kotiinsa palaisi. Miellän vahvasti itseni henkiseksi eurooppalaiseksi.

Noin viitisen vuotta sitten tein elämääni muutoksia ja ryhdyin eräänlaiseksi diginomadiksi. Aloin taas laskemaan. En muista, missä vaiheessa näin kävi. Todennäköiseksi olin jossain päin maailmaa ja odottelin jotain pitkästyneenä, junaa tai lentoa. Päätin aikani kuluksi päivittää listan. Näihin vaellusvuosiin mahtuu muun muassa matka autolla Suomesta Euraasian poikki Thaimaahan ja sieltä junalla Siperian kautta takaisin, sekä toinen automatka Kapkaupungista Afrikan ja Euroopan halki Suomeen. Maita alkoi taas kertyä ja niiden listaaminen oli jälleen loogista. Se kai oli pohjimmainen syy.

Edellä mainitun ohella joitain muitakin kokemuksia maailmalta on vuosien saatossa kertynyt. Olin aikanaan yhden talven poimimassa avokadoja kibbutzilla Israelissa ja pari vuotta sitten vapaaehtoistöissä Kuubassa. Viitisen vuotta sitten jouduin puolivahingossa mukaan projektiin, jossa suunniteltiin ja rakennettiin kouluja Haitiin maata kohdanneen suuren maanjäristyksen jälkeen. Sielläkin tuli käytyä. Kahdessa rauhanturvaoperaatiossa olen palvellut, entisessä Jugoslaviassa ja Libanonissa. Vuoden vaihteessa kävin Karibian risteilyllä, jonka jälkeen pompin jonkin aikaa saarelta ja maasta toiseen, noin joitakin noista kokemuksista ja reissuista mainitakseni.

Mutta miksi moinen itsekehu ja omahyväinen kokemuslistaus?

Kysyn ja vastaan. Näiden kokemusteni perusteella en rohkene sanoa, mikä edellä olevista tavoista nähdä maailmaa olisi jotenkin oikeampi kuin toinen. Erilaisia tapoja ne ovat, mutta kokemuksia yhtä kaikki. Saattavatpa olla ihan vääriäkin, jonkun mielestä. Miksi poistua kotoa, sehän saattaa olla vaarallista, vie yleensä rahaa ja kaiken lisäksi tuhoaa luontoa ja luonnonvaroja. Näkemyksiä on monia ja ne ovat aina enemmän tai vähemmän subjektiivisia. On hyvä muistaa, että kaksi ihmistä saattaa elää koko ikänsä samassa kaupungissa ja heille on muodostunut siitä aivan vastakkainen käsitys. Eikä kumpikaan ole välttämättä sinänsä väärä. Ei siis olle ihme, että matkailijoiden mielipiteet ja kokemukset ulkomaistakin vaihtelevat joskus suuresti.

En ole lukenut Huhtalan kirjaa, eikä minulla oikeastaan ole pahaa sanottavaa Jennin – jos sinuttelu sallitaan – arvostelustakaan. Kyllä kirjoja saa arvostella, niin omakustannettuja ja kustannettujakin, elävien ja edesmenneiden kirjoittamia, myös kärjekkäästi. Tapasin Veikko Huhtalan muutaman kerran maailmanmatkaajien tapaamisissa, mutta en voi sanoa miestä tunteneeni. Vanhan liiton vanhempi herrasmies. Entinen rauhanturvaaja ja maailmalla työkomennuksilla ollut. Voi olla, että en itsekään kyseisestä kirjasta välittäisi. En tiedä.

Sen sijaan mikä minua kyseisessä kirja-arvostelussa hämmästytti, olivat sen saamat kommentit. Useimmissa niistä jotka jutun alta luin, Huhtalan matkustustapa ja maailmankatsomus tyrmättiin aika lailla täysin. Tämän jälkeen moni kommentoija perusteli vaihtelevalla paatoksella, miksi oma tapansa matkustaa ja kokea maailmaa oli oikeasti parempi, vaikkakin se käsitti vähemmän paikkoja ja perustui paljon vähäisempään elämänkokemukseen. Mistä moinen itsevarmuus oman näkemyksensä oikeellisuudesta? Itse en toivoakseni rohkenisi ottaa yhtä voimallista kantaa mihinkään asiaan. Paitsi että tieto lisää tuskaa, yleensä se lisää myös käytettyjen konditionaalien määrää. Konditionaalit eivät olleet monenkaan kirja-arvostelua kommentoineen suosiossa.

Huomio matkustamisen jättämästä hiilijalanjäljestä on mielestäni validi. Kieltämättä lentäminen saastuttaa. Jos lentää paljon, saastuttaa enemmän. Mutta sitten taas toisaalta, lentävät ne koneet ilman muutamaa maabongariakin. Epäilen, että yhtään lentoreittiä ei lakkautettaisi, vaikka koko maailman maapisteitä keräilevät henkilöt lopettaisivat matkustamisen tällä kellonlyömällä. Sen sijaan jos kaikki huvimatkailu lopetettaisiin, olisi vaikutus varmaan hyvinkin merkittävä. Jos tämä ajatusketju viedään aivan loppuun asti, ei jonkun muun tekemän matkailun aiheuttamia hiilidioksidi- ja muita päästöjä voine kovin suuriäänisesti kritisoida, ellei itse tee pääosaa matkoistaan lihasvoimin. Jos oikein kovin haluaa saarnata, ei uskottavuutta varmaankaan haittaisi muuttaminen sähköttömään mökkiin jonkin korpijärven rannalle, aivan kuten eräskin kuuluisa suomalainen ihmiskunnan tuhoa povaava kalastajafilosofi jo vuosikymmeniä sitten teki. Hälle ja kaltaisilleen kaikenmoinen paasaus suotakoon.

Kokemukset ovat myös mielenkiintoinen juttu. Moni tuntuu pitävän omaa tapaansa kokea oikeana. Maihin ja kulttuureihin pitää perehtyä. Mutta mikä tällä saralla riittää? Kuinka pitkällisesti kuhunkin maahan, kaupunkiin tai kulttuuriin pitää tutustua, jotta tutustumisen voidaan sanoa olevan riittävä? Voiko ihminen lopulta pohjimmiltaan kokea mitään niin täydelleen, että se olisi kyllin? Voiko toisesta kulttuuripiiristä tuleva ihminen lopulta oikeasti ymmärtää itselleen vierasta kulttuuria vaikka kuinka haluaisi, onhan jokainen yksilö kuitenkin kaiken kokemansa summa ja lähtökohtaisesti oman kulttuuritaustansa läpeensä kyllästämä? Sitä paitsi joku voisi todeta, että jo kotimaassa ja suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon nähtävää, koettavaa ja ymmärrettävää, että matkustaminen maan rajojen ulkopuolelle on täysin turhaa haihattelua ja suhtautua siihen suurella ylenkatseella. Tokihan omat juurensa on ensin tunnettava. Mielestäni tällainenkin näkemys on täysin perusteltu.

Taas päädytään sinne linkolalaisen erämaamökin henkiseen maastoon. Mutta ei sekään olle paikkana kovin kaksinen. Pentti syö lukemani mukaan masennuslääkkeitä ja vaimokin lähti jo 70-luvulla. Ankarilla periaatteilla, sikäli kun niitä oikeasti noudattaa, on kova hinta. Ei. Valitsen mieluummin uteliaisuuden ja liikkeen. Nämä vähemmän ankarat ja sallivammat periaatteet voi toteuttaa monella tavalla, eikä mikään niistä ole mielestäni lähtökohtaisesti väärä. Ei Suomestakaan tarvitse poistua jos ei halua. Ihmiselämä on rajallinen eikä kukaan pysty näkemään ja kokemaan kaikkea. Kukin siis kokekoon tavallaan. Itse uskon, että kesti vierailu uudessa paikassa sitten kaksi tuntia tai kaksi vuotta, aina siitä jotain saa. Lyhyessäkin ajassa ehtii kyllä haistella tuulia ja tarkkailla tilannetta. Jotain on aina parempi kuin ei mitään, vierailu parempi kuin ei vierailua lainkaan.

160414_Tiibet

Tähän väliin rauhoittava tiekuva Tiibetin ylätasangolta, viisi kilometriä merenpinnan yläpuolelta. Avarat maisemat ja kirkkaankuulas ilma.

Sananen vielä rasismista, aiheesta, johon ei varmaankaan olisi nykyisessä suomalaisessa keskustelukulttuurissa syytä koskea pitkällä tikullakaan. Ehkä silti suljen silmäni ja vähän tökkään.

Huhtala arvostelee kirjasitaattien perusteella maailmalla näkemäänsä nykymittakaavassa kovin poliittisesti epäkorrektein sanankääntein. Myös tähän useampi kommentoija kirja-arvostelusta poikineessa keskustelussa tarttui. Ottamatta sinänsä kantaa Huhtalan roisiin kielenkäyttöön, rohkenen yleisellä tasolla todeta rasismi-termin olevan mielestäni nykyään ylikäytetty ja inflaation kärsinyt. Moni tuntuu surutta leimaavan kaiken vieraaseen uskontoon, etnisyyteen tai kulttuuriin kuuluvan arvostelemisen rasismiksi, ikään kuin kaikki toisesta kulttuuriympäristöstä tuleva olisi lähtökohtaisesti oikein ja arvostelun tuolla puolen. Tämä on mielestäni merkillinen näkökulma ja tappaa monesti rakentavaksikin tarkoitetun keskustelun ihan oikeista reaalimaailman ongelmista. Kuka sitä rasistiksi haluaisi leimautua? Parempi olla hiljaa ja antaa asioiden olla.

Moni tapakulttuuri monessa maassa syrjii voimakkaasti jotain ihmisryhmää, tyypillisesti naisia, sukupuolisia vähemmistöjä ja toisuskoisia. YK:n ihmisoikeusjulistuksen periaatteet eivät toteudu. Moni hallintokulttuuri on byrokraattinen ja läpeensä korruptoitunut. Mitä köyhempiin ja kummallisempiin maailmankolkkiin nokkansa tunkee, sitä ilmeisemmäksi tämä yleensä käy. Käytännön asioiden hoitaminen on hankalaa. Asia korostuu, jos sanotussa ympäristössä joutuu tekemään töitä. Jatkuva tekemisen vaikeus kyynistää helposti. Kaikki kunnia niille, jotka pitkällisesti kehitysmaita kierrettyään ja siellä jotain konkreettista tehneenä pystyvät yhä idealisminsa säilyttämään. Tällaisen kokemuksen hankkiminen ei tosin taida onnistua peruspalkansaajan viisiviikkoisten vuosilomien puitteissa.

Huhtalan kirjan tekstilainauksista olen haistavinani asenteen, joka lienee esimerkiksi rauhanturvaajapiireissä aika yleinen. Periaatteellisella kollektiivisella makrotasolla paikallisväestön kykyihin ei liikoja luoteta, eikä tämä ole ihme, onhan joukon pitkä kokemus tyypillisesti opettanut olemaan luottamatta. Toimimattoman yhteiskunnan vierestäkatseleminen ei myöskään siihen kannusta. Omassa porukassa jutut ovat ronskeja ja asenteellisia. Huumori rankkaa. Mutta sitten taas käytännössä ja mikrotasolla tilanne on erilainen. Uskoakseni pääosa rauhanturvaajistakin – mahdollisista pessimistisistä ennakkoasenteistaan huolimatta – ottaa kuitenkin jokaisen kohtaamisen kohtaamisena ja ihmisen ihmisenä. Ennen hutkimista on syytä tutkia, mikä mies on miehiään ja nainen naisiaan. Missä asennossa ne henkiset tossut oikein ovat. Muu kai olisi suoranaisen typerää. Mutta niin se on liiallinen sinisilmäisyyskin. Näin koen itse toimivani, vaikka on minuakin joskus asenteelliseksi parjattu. Vaan kelläpä sitä ei asennetta olisi.

Kukaties näin toimi käytännössä – kirjoituksistaan huolimatta – myös Veikko Huhtala.

160414_Libanon

Sotilaallisia seinämaalauksia sirpalesuojavallin kyljessä eteläisessä Libanonissa. Joskus maailmassa suojautuminenkin on tarpeen.

 

facebooktwittergoogle_plusmail

Virtaa! Koekäytössä Voimapankki Maxi -varavirtalähde

Maslow’n tarvehierarkia on teoria, joka esittää ihmisen tarpeet pyramidina. Pyramidin perustana ovat fysiologiset, hengissä pysymiselle olennaisimmat tarpeet kuten hengitysilma, ruoka ja juomavesi, perustuuhan kaikki niihin. Kolmion huipulla ovat kaikkein henkisimmät arvot, itsensä toteuttaminen, luovuus ja niin päin pois. Niitä ilmankin ihminen tulee toimeen. Perusideana kuitenkin lienee, että mitä korkeammalla pyramidissa noustaan, sitä tasapainoisempaa ja parempaa elämä on.

Maslow kuitenkin laati teoriansa 1940-luvulla, jolloin nykyisenkaltaisesta mobiiliteknologiasta ei ollut tietoakaan. Jonkun vääräleuan mukaan tarvehierarkiapyramidiakin on siten ollut syytä päivittää nykyaikaan. Happi ja vesi ovat toki tärkeitä, mutta ei niitä sentään sentään wifiin voi verrata, onhan Internet kuitenkin ihmisen todellinen elinehto. Kaikkihan sen tietävät. Ja mitä tekee nopeallakaan langattomalla verkolla, ellei mobiililaitteessa ole virtaa. Se on siis arvona vielä tärkeämpi. 2010-luvun tarvepyramidi näyttääkin siis tältä:

Päivitetty tarvehierarkia.

Päivitetty tarvehierarkia.

Totta toinen puoli. Matkustaessa tämän huomaa. Ensimmäinen majapaikkaan tultaessa kuultu kysymys on tyypillisesti ”onks täällä wifi?” Hostellien kaikki pistorasiat ovat lähes aina varattuna, varsinkin jos niitä on vähän. Jokunen vuosi sitten australialaisen backpacking-paikan suuri sankari oli ruotsalainen huonekaverini, joka oli älynnyt ottaa mukaansa kuusipaikkaisen jakorasiajatkojohdon. Kerrankin kaikki huoneessa saivat sitä sitä olemassa ololle tärkeintä, eli virtaa laitteisiinsa.

En ole aiemmin koekäyttänyt tuotteita ja kirjoittanut niistä blogiini, vaikka vuosien varrella muutamia tilaisuuksia tähän olisikin tarjoutunut. Tuotteet eivät ole olleet kyllin kiinnostavia jotta olisin niistä innostunut. Kun Voimapankki.fi otti minuun yhteyttä, olivat asiat toisin. Tällä kertaa tuote oli perin kiinnostava. Olin nimittäin jo pitkään miettinyt, miten paljon hyötyä paljon liikkeelle olevalle ulkoisesta varavirtalähteestä olisi. Eräällä matkatoverillani oli tällainen ”vara-akku” mukanaan vuosi sitten Afrikassa, jossa sen hyödyt näyttivät olevan ilmeiset. Varsinkin Etiopian ja Sudanin läpi ajaessamme laitteita ei aina päässyt lataamaan, olihan seutu takapajuista. Täyteen ladattu varavirtalähde pidensi niiden käyttöaikaa merkittävästi ja vähensi käyttäjänsä riippuvuutta pistorasioista.

Voimapankki Maxi 20000 mAh varavirtalähde

Saatuani paketin postista ensimmäinen vaikutelmani oli, jotta onpas melkoinen mötikkä. Painoa suuren älykännykän kokoisella mutta pari senttiä paksulla laitteella on kunnioitettavat vajaa puoli kiloa. Yleisvaikutelma on verraten laadukas, vaikkakin hieman muovinen. Suoyang-logo on painettu laitteen kanteen perin paljon Samsungin logosta tutulla fontilla. Kiinalaista valmistetta ja suunnittelua. Takakannessa on kiinankielistä tekstiä, mutta paketin mukana tuli selkeä – ilmeisesti jälleenmyyjän laatima – suomenkielinen käyttöohje.

Laite oli ladattu täyteen kun sen sain. Akun varaustaso on helppo lukea kyljessä olevasta näytöstä, jossa se esitetään prosentteina. Laitteessa on kaksi USB-porttia, erillinen liitäntä laturille sekä kolmen ledin taskulamppu. Yhtä aikaa voi siis ladata kahta vempelettä, joiden lataaminen USB-kaapelilla onnistuu. Kyljessä on virtanappi, josta painamalla lataus käynnistyy ja näyttö herää eloon näyttäen varaustason. Kahdesti samaista nappia painamalla syttyy taskulamppu. Yksi nappi, kolme liitäntää – ei ole hankalaa eikä vaikeaa. Helppo käyttää.

Varavirtalähteen tarkemmat tuotetiedot, kuvat ja spesifikaatiot löytyvät voimapankki.fi -sivuilta.

160405-Voimapankki-maxi

Tuotteen paketti, itse varavirtalähde sekä laturi johtoineen.

 

160405-Voimapankki-maxi-3

Varavirtalähteen koko ja USB-johto. Varaustaso näkyy mustassa ruudussa laitteen yläreunassa.

Olen nyt kokeillut laitetta jokusen viikon, ja täytyy todeta sen päätyneen verraten vakituiseen käyttöön. Virtalähteen kapasiteetti 20000 mAh on kännykän lataamista silmällä pitäen paljon. Oman Samsung Galaxy S4 mini -puhelimeni akun kapasiteetti on 1900 mAh. Periaatteessa tällä varavirtalähteellä pitäisi siis voida ladata puhelin kymmeneen kertaan. Näppituntumalta sanoisin, että ihan tähän ei päästä, mutta kauaksi ei jäädä. Yhtä kännykkää lataillen lisäakku kestää niin kauan, että itse virtalähteen lataaminen melkeinpä unohtuu.

Paitsi reissussa, laite helpottaa elämää satunnaisesti kotioloissakin. Mobiililaitteen akun ollessa loppumaisllaan mutta käytön kesken, ei käyttäjä ole enää rajoitettu lyhyen virtajohdon piiriin ja ole riippuvainen pistorasioiden sijainnista. Varavirtalähde kulkee verraten helposti mukana. Huomattava parannus känykkän käyttömukavuuteen siis.

Vaikuttavan akkukapasiteetin haittapuolena on jo mainitun painon – johon olen jo alkanut tottua ja varavirtalähde kulkee nykyään repussa mukana sen kummemin lisävaivaa aiheuttamatta – lisäksi sen oma latausaika. Melko tyhjäksi varavirtalähteen lataukseen ei esimerkiksi yksi yö riitä. Täyttä vuorokauttakaan siihen ei tosin tarvita. Laitteen latausaikaan vaikuttanee myös sähköverkko, sillä mielestäni latausajoilla oli eroa Suomen ja taannoi vierailemani Mauritiuksen välillä, Suomen eduksi. Mutta kaikkea ei voi saada. Kymmenen älykännykkäakun kapasiteettia vastaavaa virtalähdettä ei voine olettaa saavan ladattua samassa ajassa kuin yhtä puhelinta.

Summa summarum. Hyvä ja näköjään tarpeellinen elämää helpottava laite. Se on, jos sitä jaksaa mukanaan kanniskella.

Perin kiintoisaa olisi, jos tällaiseen lisävirtalähteeseen lisäisi aurinkokennon. Olisikohan siitä mitään lisäarvoa? Tätä olen miettinyt joskus aiemminkin, sillä on kuitenkin olemassa tilanteita, joissa sähköverkkoa ei ole saatavilla ja pienikin määrä lisävirtaa auttaisi suuresti. Jälleen tulee mieleen se jo mainitsemani Afrikka ja Sudan. Kotioloissakin moinen laite pöydällä ollessaan lataisi jatkuvasti itseään vähentäen siten varsinaista verkkolatausaikaa. Voimapankki.fi näkyy lisänneen hiljattain tuotevalikoimaansa juuri tällaisen virtapankin. Ehkäpä jossain vaiheessa kokeilen moistakin. Sittenpähän tuon näkisi josko aurinkoenergiasta on mihinkään.

 

 

facebooktwittergoogle_plusmail