Rahtilaivaelämää – ensimmäiset päivät

Pe 8.12.2017 (pvä 21), Tillburyn satama (Englanti)

Laiva lähti lopulta Antwerpenin satamasta yli vuorokausi sen jälkeen kun siihen nousimme ja suuntasi kohti Britanniaa. Ensimmäinen pysähdyspaikkamme on Tilbury. Matka Belgiasta Lontoon kupeeseen ei ole kilometreissä kummoinen, mutta se vei aikaa. Pelkästään Antwerpenin satamasta avomerelle pääseminen vei kuulemma ainakin viisi tuntia. Ensin laivaan piti ottaa Belgialainen luotsi, sitten hollantilainen, sokkeloinen reitti Antwerpenistä kun on hyvin vilkas ja kulkee molempien maiden alueen kautta. Uusi tuntien luotsihässäkkä oli luvassa Thamesjoen suulla. Siellä tosin yksi englantilainen luotsi riitii.

Ensimmäisenä meripäivänä tuuli oli kova, ja matkustajat tai miehistö ei saanut mennä kannelle ilman kapteenin lupaa. Laiva keinui, mutta ei mitenkään mahdottomasti kuitenkaan. Paljon pahempaa merenkäyntiä olen kokenut Tallinnan ja Helsingin välillä useampaankin otteeseen. Mikäli jo tällainen sää aiheuttaa  kannellemenokiellon, ehkei merenkäynin osalta ole luvassa mitään aivan tavatonta jatkossakaan.

Kehnohko sumuinen sää kuitenkin johti siihen, että Tilburyn satamaan pääsyä piti odotella eilen merellä ankkurissa. Olemme siten jo nyt myöhässä alkuperäisestä aikataulusta, mutta toisaalta juuri tämä taitaa olla se rahtilaivamatkustamisen suola. Ehkä tämä on vähän kuin sen erään sketsin lentämistä: säitä ei voi ennustaa ja joskus pelikaani lentää turbiiniin. Pelikaaneja ei vielä tosin potkureissa ole, vaikka välillä tuulekin kovin. On kiintoisaa nähdä, tarkoittavatko alkupään satamaviivästykset automaattisesti matkan venymistä loppupäästä, vai voiko (tai haluaako) laivan kapteeni kiriä aikataulua kiinni avomerellä. Tämä riippuu varmaan monesta asiasta.

Elämä laivalla on alkanut pikku hiljaa hahmottua. Hyttimme on ikkunaton, mutta ei kuitenkaan kaikkein pienin kahdella kerrossängyllä varustettu koppi. Jokaisessa hytissä on myös oma kylpyhuone ja suihku. Mitään risteilyl- tai edes ruotsinlaivatasoa eivät majoitustilat ole. Laiva on rakennettu vuonna 2000, ja sisustus taitaa olla yhä alkuperäisessä asussaan, eli kieltämättä jossain määrin kulahtanut. Mutta kyllä täällä elelemään pystyy, mukavastikin. Jonkinlainen kuntohuonekin laivalta löytyy.

Kaikki hytit näyttäisivät olevan samassa osassa laivaa, joten asumme samojen käytävien varrella kuin miehistökin. Päällystö on itäeurooppalaista alkuperää, miehistö kokonaan Filippiineiltä. Kapteeni vaihtui Antwerpenissä. Vuoronsa lopettanut oli bulgarialainen, uusi taas Latviasta. Molemmat hieman alle nelikymppisiä miehiä. Laivan yleiskieli on murteellinen englanti, jota kaikki keskenään puhuvat. Meitä matkustajia on yhteensä yhdeksän. Kaikki seitsemän muuta ovat ranskalaisia. Koko laivalla ei taida olla yhtään englannin natiivipuhujaa.

Seuraavaksi Grande Brasile suuntaa Hampuriin, jossa viimeiset kontit ja autot lastataan kyytiin. Vasta sieltä suuntaamme Atlantille ja kohti Länsi-Afrikkaa, jossa ensimmäinen eksoottisempi satamapysähdys on Senegalin Dakar. Matka Saksasta Senegaliin vie aikataulun mukaan hieman yli viikon.

Hytti.

Matkustajien yleinen oleskelutila.

Kuntosali. Laivan miehistö ei näytä tilaa kovin paljon käyttävän.

Tilburyn satama Thamesjoella Englannissa. Tänään paistaa taas aurinko.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Vihdoin ja viimein laivalla!

Ti 5.12.2017 (pvä 18), Antwerpenin satama (Belgia)

Pääsimme siis jokunen tunti sitten laivaan. Prosessi hoitui yllättävän sukkelasti ja kivutta, vaikkakin kaikki oli perin hektistä ja jossain määrin sekavaa. Olimme aluksi joutua jopa väärään laivaan, mutta kaikki selvisi lopulta. Autokin on jo ruumassa ja ensimmäinen ateria laivan ruokasalissa syöty.

Pelkoni auton korkeuden mittaamisesta (se on kattotelineen kanssa kolme senttiä korkeampi kuin jossain paperissa esitetty 1,9 metrin raja), sekä vaatimus auton tyhjentämisestä (jonkun toisen paperin mukaan autojen tulee ennen laivaan ajamista ”vaikuttaa tyhjiltä”), osoittautuivat lopulta perin turhiksi. Kukaan ei autoa mittaillut, eikä sinne edes vilkaissut. Kovin ovat reilua ja suurpiirteistä sakkia nämä merimiehet ja ahtaajat. Toivoinkin asian menevän tällä tavoin, ja niin se sitten meni. Onneksi.

Valmistauduimme tähänastisen matkan jännittävimpään ja merkityksellisimpään tapahtumaan ensin pesemällä auton ja siistimällä sisätilat jonkinlaiseen järjestykseen. Pakkasimme myös tavaramme laivaannousua silmällä pitäen valmiiksi. Tämä oli helppo tehdä Antwerpenin liepeiltä löytyneellä autojen itsepesupaikalla. Kiirekään ei ollut. Laivaan kun pääsi vasta aikaisintaan kahdelta, ja aikaa oli iltakymmenneen asti.

Seuraavaksi suuntasimme Antwerpenin valtavan satama-alueen syövereihin etsimään rajapoliisin pistettä, jossa voisimme kirjautua jo etukäteen ulos Euroopan unionista. Matkatoimiston ohjeiden perusteella tämä vaatimaton toimisto lopulta löytyikin, ja passimme syötettiin koneelle. Saimme myös leimatun paperin, jota ilman ei laivaan kuulemma ollut asiaa. Sellainen piti olla, jos edessataman portista mieli pidemmälle.

Matka jatkui. Lähdimme etsimään varsinaista laituria, jossa laivamme meitä odottaisi. Se oli sataman toisella puolella ja matkaa kertyi parisenkymmentä kilometriä. Kuten todettua, alue levittäytyy hyvin laajalle. Löysimme lopulta oikean portin ongelmitta. Portin ulkopuolella oli valtaisa parkkipaikka, jolla oli rivissä rekkoja. Niiden kuskit kiiruhtivat paperipinkat kädessä läheiseen toimistoon, ja sieltä pois. Olo rekkojen seassa oli kieltämättä hieman orpo. Pienen pähkäilyn jälkeen päätimme laittaa auton parkkiin ja marssia toimistoon mekin. Parkkipaikalla meitä ei ainakaan kukaan auttaisi tai opastaisi, se vaikutti selvältä.

Sisällä rakennuksessa oli monta tiskiä, joiden edessä parveili kourallinen rekkamiehiä. Yhdellä tiskillä tällaista hälinää ei ollut, joten kysyimme tullin kaveriksi paljastuneelta hepulta mitähän meidän tulisi tehdä, hölmöjä ensikertalaisia kun tässä puuhassa olimme. Hyvin ystävällisesti meidät opastettiin kakkoskerrokseen, jossa Grimaldin (varustamo) toimisto sijaitsi. Hyvä. Sinne siis.

Kapusimme portaat ja törmäsimme taas yhteen tiskiin ja lasiluukkuun. Luukun pielessä ollutta kelloa soitettuamme meitä tultiin auttamaan. Meidän tulisi kuulemma vain ajaa portista sisään, esittää passimme ja matkalippumme porttikopin vartijalle, ja ajaa laivalle, rampin viereen, vaikka vasemmalle puolelle. Kyllä se sieltä kuulemma löytyisi. Tämäkin mieshenkilö oli perin ystävällinen, ja toivotti meille hyvää ja antoisaa matkaa.

Menimme pihalle, hyppäsimme autoon ja ajoimme sen sataman puomille. Porttikopin vartija tarkasti passimme ja lippumme, ja vertasi niitä ilmeisesti järjestelmänsä tietoihin. Kaikki kai täsmäsi, sillä puomi aukesi ja pääsimme satama-alueelle. Grimaldin väreillä maalattu alus häämötti suoraa edessämme, joten ajoimme sinne. Lastausramppi oli auki ja sillä kävi melkoinen kuhina. Uusia autoja ajettiin sisään alukseen vauhdikkaasti kuin liukuhihnalta ikään. Muutamaa vanhaakin pihalla työnneltiin. Satamamiehillä oli elämää nähneitä maastureita, joiden keulaan oli kiinnitetty vanhoja renkaita. Ajokyvyttömiä autoja tökittiin laivaan tällaisilla peleillä. Kiintoisaa puuhaa.

Laitoimme auton parkkiin ja meidät opastettiin jalan rampille ja ruumaan. Pienen jaarittelun ja selvittelyn jälkeen selvisi, että tämä kyseinen alus oli lähdössä Libyaan, ei suinkaan Etelä-Amerikkaan. Oikea paatti olisi laiturin toisessa päässä. Melkoinen ero näissä kahdessa, totesimme, ei mielellään sitä Libyaa. Jonkinlainen ahtaajien esimies otti meidät huomaansa ja opasti perille. Hän naureskeli porttitoimiston porukalle, kuten tapaan kaiketi yleensä kentällä kuuluu. Toimistossa ei kuulemma ymmärretä mistään mitään. Ei ihme, että mekin olimme Libyaan joutua.

Tällä kertaa oikean rampin kupeeseen päästyämme asiat alkoivat lutviutua. Grande Brasilen ajoportilla ei ollut ruuhkaa, joten saimme ajaa auton sisään lähes saman tien. Lukemani perusteella on yleistä, että ajoneuvon kanssa rahtilaivalla matkustava saattaa saada ajaa autonsa ruumaan vasta seuraavanakin päivänä satamaan saapumisestaan. Ensimmäisen yön auto seisoo ulkona. Meille ei kuitenkaan nkäynyt niin tällä kertaa.

Paatti seilaa eteenpäin Antwerpenistä vasta huomenna keskiviikkona kello kolmelta iltapäivällä. Poikkeamme vielä muutamassa Euroopan satamassa ennen kohti Afrikkaa lähtöämme, joten lisäraportteja seuraa. Niin kauan kuin Euroopan mobiilinetti pelittää, ja jos keksin keinon, pidempäänkin.

Vihdoin! Ruumassa on vielä reilusti tilaa, eikä korkeuskaan ole ongelma. Auton sai myös lukita. Pelkäsin, ettei jostain syystä saa.

Anwerpenin satama on suuri. Näkymä laivan kannelta.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Grande Brasil -laivan etenemistä maailman merillä voi seurata täältä:

https://www.vesselfinder.com/vessels/GRANDE-BRASILE-IMO-9198123-MMSI-236543000

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Prahasta, ja Saksaan

Su 3.12.2017 (pvä 16), Hannover (Saksa)

Praha. Kommenteissa sivuttiin aiemmin Itä-Euroopan tunnelmaa, ja Tsekin pääkaupunkiin palaaminen toi jälleen kerran mieleen sen, miten erilainen henki voi eri paikoissa vallita. Mistä se tulee, on hyvä kysymys. Kaiketi sadoista pienistä asioista. Ihmisten ilmeistä, pukeutumisesta ja yleisestä olemisesta, ympäristön yksityiskohdista sekä monesta muusta jutusta, sillä tuskinpa minkään kultturillisen alueen, valtion tai kaupungin päällä minkäänlainen tunnelman maaginen taikapilvi leijuu.

Muistan Prahan ensimmäisiltä interrail-matkoiltani 90-luvulta. Jo tuolloin kaupungissa vallitsi omanlaisensa tunnelma, jota en osannut paikallistaa mihinkään tiettyyn tekijään. Siellä oli jotenkin rentoa ja boheemia. Sivistynyttä. Ero vaikkapa Puolaan oli suuri. parinkymmenen vuoden takainen Puola on muistikuvissami tyly reaaliaosialiamin krapulasta kärsivä paikka. Paksuihin värittömiin villapalttoisiin pukeutuneet Mummot kiilasivat minut aseman lippujonossa ja rajapoliisit kyykyttivät surutta ja hymyttä satunnaista reppumatkaajaa. Kaikki oli harmaata ja jotenkin ilotonta.

Prahassa oli kuitenkin toisin jo silloin, jotenkin vapaampaa ja avarampaa. Sellainen tunne tuli nytkin, vaikka muu itäinen Eurooppa on muuttunut vuosien aikana paljon. Nyky-Puolaakaan en tunnista ollenkaan noista vanhoista mielikuvistani. Toisaalta Praha on tainnut muuttua kaupallisempaan suuntaan. Turisteja on paljon, ja hinnat nousseet. Aiemmilla parin vuoden välein toistuneilla Prahan reissuillani ihmetelin kerta toisensa jälkeen kuinka edullista siellä yhä oli. Tällaiseen hämmästelyyn ei taida enää olla syytä.

Prahassa.

Tsekeistä ajelimme Saksan Hannoveriin. Tämä tarkoitti käytännössä päivän valoisan ajan viettämistä Keski-Euroopan moottoriteillä. Lukuunottamatta pientä viiden ruuhkaa Hannoverin liepeillä eteneminen oli helppoa. Taas kerran sain ihaila saksalaisteiden liikennekuria. Homma todella toimii, eikä kukaan esimerkiksi ohita oikealta. Aika lähellä autoilijat tosin välillä ohitustilanteissa toisiaan ajavat. En ihmettele, jos moottoriteillä esiintyy välillä kymmenien autojen ketjukolareita. Perjantainakin olisi monessa tilanteessa yksi ohitusjonossa olleen auton äkkijarrutus olisi riittänyt.

Saapa nähdä minkälainen liikennekulttuuri latinalaisessa Amerikassa vallitsee. Yhdysvaltojen liikenne oli minulle aikanaan yllätys ja järkytys. Kuvittelin ennakolta maan olevan täynnänsä kokeneita ja kyvykkäitä autoilijoita, perustuuhan koko yhteiskunta paljolti ykistyisautoiluun. Varsinkin moottoriteillä meno oli kuitenkin jotain ihan muuta. Kanssaliikkujat saattoivat keksiä hetkenä minä hyvänsä minkälaisia temppuja tahansa. Nopeammat pujottelivat hitaampien joukossa vilkkuja käyttämättä ja ilmeisesti juuri ympärilleen, tai ainakaan peileihin, katselematta saattaen ilmestyä eteen mistä suunnasta tahansa. Tällaisena muistan autoilukokemukseni Yhdysvaltain ja Puerto Ricon valtateiltä. Saapa nähdä muuttuuko se jahka taas Yhdysvaltoihin pääsemme.

Toisaalta toisenlaisen yllätyksen koin Kenian Nairobissa, jossa autoja oli valtavasti mutta liikenne yllättävän kurinalaista. Autoilijat olivat kärsivällisiä . Edes torvet eivät soineet. Ikinä ei siis näemmä voi tietä ennakkoon, mitä tuleman pitää. Ennakkomielikuvat saattavat olla ihan vääriä.

Laivan aikatauluun tuli varmistus. Varustamo kertoi viestissään, että alus seilaa Belgian Antwerpenistä Suomen itsenäisyyspäivänä 6.12. klo 15, aivan kuten olimme odottaneetkin. Laivaannousu tapahtuu iltapäivällä päivää ennen, eli tiistaina 5.12. Suuntaamme siis Belgiaan huomenna maanantaina. Laivamatka on tuntunut pitkään kovin kaukaiselta, mutta nyt se alkaa olla käsillä. Vain muutaman päivän kuluttua olemme merellä ja matkalla kohti Montevideota. Outoa.

Saksa ja aurinkoinen Autobahn.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

 

 

 

 

 

Facebooktwittergoogle_plusmail

Saaret Krk ja Cres sekä paluu pohjoiseen

To 30.11.2017 (pvä 13), Praha (Tsekki)

Krk ja Cres ovat siis saaria Kroatian rannikolla, Pulan ja Rijekan edustalla. Kiersimme molemmat. Krklle pääsee siltaa pitkin, josta piti maksaa noin viiden euron tietulli. Cres taas on saavutettavissa vain lautalla, jollainen kulkee sekä saarten välillä että Cresiltä mantereelle, Brestova nimiseen paikkaan. Molemmat lautat tai lossit, miksi niitä sitten kutsuisikaan, maksoivat alle viisitoista euroa kahdelle ihmiselle ja alle viisimetriselle autolle. Molemmat merimatkat olivat lyhyitä, alle puoli tuntia.

Ajoimme ensin Krklle, olihan se sillan vuoksi helpompaa. Saari on naapuriaan leveämpi ja lyhyempi. Teitä ja asutusta näytti olevan enemmän kuin Cresillä. Sisämaassa oli paljon viinitarhoja. Yövyimme aution rannan kupeessa autossa, ja seuraavana iltapäivänä suuntasimme Cresin lauttaan.

Ainakin näin talvella eroi saarten välillä oli selvä. Cres on pitkä ja kapea, ja siellä näytti olevan enemmän metsää ja asumattomia seutuja kuin Krk:lla. Varsinkin saaren mukaan nimetystä pääkaupungista pohjoiseen oli oikeastaan vain tie. Rakennuksia näimme tällä pätkällä vain muutaman. Ainut syy ajaa pohjoiseen on mantereelle lähtevä lautta, joka lähtee Cresin tästä nurkasta. Saarten asutustiheyden ero johtuu varmaan sillasta. Krklle pääsee paljon helpommin, joten siellä on myös enemmän asutusta. Kuulostaisi loogiselta.

Molempia saaria yhdisti myöhäissyksyinen hiljainen elämä. Hotelleja ja erilaisia leirintäalueita, varsinkin nimikkeellä ”autocamp” kulkevia, oli saarilla valtaisa määrä. Kaikki olivat kuitenin nyt kiinni. Kylissä silmäänpistävää oli erilaisten haalarimiesten suuri määrä. Vai sanoisinko, että suuri prosentti näkemistämme vähistä ihmisistä kunnosti jotain, sillä uinuvien asutuskeskusten kaduilla ei paljon porukkaa liikuskellut. Turistit olivat kotonaan ja paikkoja laitettiin kuntoon seuraavaa sesonkia varten.

Majoituskapasiteetin perusteella elämän täytyy olla näillä saarilla hyvin kaksijakoista. Talvi kerätään voimia ja kesällä vallitsee jatkuva hulina. Hotelliasukkaiden lisäksi asuntoautoparkkien määrästä päätellen tiet ovat tuolloin täynnänsä karavaanareita. Jopa yksittäisten omakotitalojen portinpielissä näki autoparkkia tarjoavia kylttejä. Karavaanareita täytyy olla todella paljon, jos takapihatkin kelpaavat majoituspaikaksi. En ole ihan varma, haluaisinko edes nähdä saaret sesongin ollessa kuumimillaan loppukesästä. Tunnelma ei ehkä olisi kaikin puolin rento. Loppukevät ja aivan alkukesä sen sijaan, ehkä ne menettelisivät.

Tämä osa Kroatiaa taitaa olla erityisesti saksaa puhuvien autoturistien suosiossa, sillä majoitusliikkeiden kyltit olivat järjestäen saksaksi. Tähän vaikuttaa ehkä myös historia, sillä saksa lienee ollut ensimmäinen vieras kieli jo Jugoslaviassa ja kulttuuriset yhteydet maahan vahvat. Jugoslavian hajottua valuutanakin käytettiin hetken aikaa Saksan markkoja kriisimaissa yleisemmän turvavaluutan dollarin sijaan.

Otimme lopulta Cresiltä laivan tiistai-iltapäivänä mannermaalle ja ajoimme vielä päivän päätteeksi halki Slovenian ja Itävaltaan asti, jossa yövyimme, autossa jälleen. Slovenian halki ajaminen tullittomia teitä pitkin oli pimeässä melkoinen koitos. Ne olivat nimittäin kapeita ja mutkaisia. Paikalliset ajoivat kovaa. En välttämättä suosittele. Euroopan tiemaksut ja -tullit ansaitsisivat oikeastaan oman artikkelinsa, sillä lähes joka maassa jonkinlainen maksusysteemi on. Maksutiet voi kiertää, mutta se kysyy aikaa, ja joskus myös hermoja.

Kolmen autoyön jälkeen oli mukava päästä Prahaan ja suihkuun. Vuokrasimme täältä vaihteeksi hotellin sijaan kämpän, joten pääsimme pesemään pyykkiäkin ensimmäistä kertaa koko reissulla. Laivan lähtöpäivä Belgiasta ei näytä muuttuneen. Se on edelleen 6.12. Meidän pitää olla paikalla muutamaa päivää aikaisemmin, joten senkin takia palailemme jälleen pohjoisemmaksi, vaikka Kroatian sään huomioiden sinne olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa. Ennen Antwerpenin satamaa piipahdamme vielä Saksan Hannoverissa tuttuja tapaamassa.

Etelä-Amerikan liikennevakutuuskin tuli juuri sähköpostiin, joten jahka laivaan pääsemme ja lopulta perille, ei ainakaan vakuuttamattomuus estä Nissanin ajamista uuden maanosan tieliikenteeseen.

Krk, aamu. Olisi pitänyt ilmaantua paikalle sesongin aikaan. Kävisimme epäilemättä saksalaisista karavaanareista. Auto on tosin ehkä hieman pieni saksalaisiin verrattuna, epäilisin.

Krk:n maisemia.

Saarelta toiselle, sekä Cresiltä takaisin mantereelle, pääsee pienehköllä autolautalla. Molemmat välit ovat lyhyitä, noin 25 minuuttia.

Pikkukaupunki nimeltä Cres Cresin saarella oli kovin hiljainen sekin. Ehkä joka kolmas liike tai ravintola oli auki.

Näkymiä Cresin eteläkärjestä. Tästä kuvasta poiketen olivat molempien saarien tiet hyväkuntoisia ja melko helppoja ajettavia.

Seuraa automatkaamme Euroopan kautta Etelä-Amerikan Tulimaahan, ja sitten Amerikkojen halki Alaskaan myös täällä:

www.facebook.com/havaintoja

https://www.instagram.com/havaintoja.matkan.varrelta/

Facebooktwittergoogle_plusmail