Autoillein lasten kanssa Euroopassa

Automatkailu Euroopassa on monellakin tavalla varteenotettava matkustusvaihtoehto. Välimatkat ovat suhteellisen lyhyitä, EU:n ja Schengenin ansiosta maiden rajojen ylittäminen käy lähes huomaamatta ja tiestö on pääsääntöisesti hyväkuntoista.

Ajettiin kesälomallamme luoteis-Saksasta pohjois-Kroatiaan, siitä tarkempi reittikuvaus täällä.

Olen tähän juttuun kerännyt kokemuksia ja vinkkejä automatkailusta Euroopassa, erityisesti silloin kun takapenkillä on alle metrin mittaisia matkustajia. Moni asioista on ihan ihan oman kantapään kautta opittu, ”jotta seuraavalla matkaanlähtijällä olisi helpompaa” -hengessä, olkaa hyvät!

Matkan suunnittelu ja navigaattorin hyödyt

Ehkä jonain päivänä me ollaan niin villejä ja vapaita, että lähdetään liikenteeseen ilman sen kummempaa suunnitelmaa tai hotellivarauksia, mutta niin kauan kuin olemme suurinpiirtein sellaisen käyttäytymisen vastakohtia, tehtiin tälläkin kertaa matkasuunnitelma hyvissä ajoin. Matkasuunnitelma tarkoitti meidän tapauksessa ajokilometrien jaksotusta niin, että takapenkkiä asuttavat kaksvee ja neljävee jaksaisivat olla menossa mukana. Maksimiajoaika per päivä haluttiin pitää noin kuudessa tunnissa, koska taukojen kanssa kokonaismatka-aika on kuitenkin pidempi. Ja lasten kanssahan se helposti sitä on!

Ajomatkat kannattaa miettiä kuskin ja matkalaisten jaksamisen mukaan, ja huomioon voi ottaa mahdolliset mielenkiintoiset paikat reitin varrella. Mitä moninaisimmista syistä johtuvat ruuhkat, tietyöt tai onnettomuudet voivat viivästyttää matkaa, joten liian tiukkoja aikatauluja en suosittele. Kannattaa myös huomioida, että 400km taittaa yöaikaan saksalaisella moottoritiellä ihan eri aikaan kuin saman matkan vaikkapa Alppien serpenttiiniteillä.

Auton oma navigaattori oli meille korvaamaton. Valittiin aina nopein mahdollinen reitti. Erikoismainintana täytyy nostaa esille navin liittäminen nettiin (joko auton oman sim-kortin avulla tai jakamalla nettiyhteys puhelimesta), jolloin reittiä päivitetään reaaliaikaisesti jossain kuitenkin olevien ruuhkien mukaan, jos se vaan on reitillisesti fiksua.

Kerran ihmeteltiin, kun oltiin ihan mukavasti ajamassa hyvin vetävää moottoritietä, mutta sitten navi ilmoitti, että reittiä muutetaan ruuhkan vuoksi, ja ohjasi meidät motarilta sivuun. Hieman tätä alkuun epäiltiin, mutta kun huomattiin viereen jääneen motarin liikenteen käytännössä pysähtyneen useamman kilometrin matkalta, oltiin ihan tyytyväisiä, että oma matka jatkui sivutietä. Ilman navin ilmoitusta oltaisiin ajettu suoraan ruuhkasumaan. Sivutiellä edellämme ajoi pieni pakettiauto, joka todennäköisesti oli saanut samat ohjeet, koska ajettiin useamman kymmenen kilometriä pienempiä teitä peräkkäin ja päädyttiin takaisin samalle motarille niin että ruuhka jäi taakse.

Navin kartalla näkyi ruuhkat erivärisillä symboleilla, ja ne todella pitivät lähes metrilleen paikkansa. Mikä on mielestäni käsittämätöntä, mutta kaikista eniten käsittämättömän hienoa. Ohitettiin näin siis muutamat täyspysähdykset lähes huomaamatta, ja uskoisin että moni voi yhtyä siihen ajatukseen, että mielummin vaikka ajelee vähän pienempiä teitä tasaista tahti kuin olisi motarilla seisoksissa.

Hyödynnä lasten uniaika ajossa

Oltiin saatu monelta taholta vinkkinä lähteä lasten kanssa matkaan yöllä. Makusteltiin ajatusta aikamme ja päätettiin kokeilla. Skodan nokka suunnattiin kohti etelää aamuyöllä. Oltiin pakattu kaikki valmiiksi edellisenä päivänä, jotta päästäisiin nukkumaan samaan aikaan illalla lasten kanssa. No tämähän nyt oli todella kaunis ajatus, oltiin sen verran täpinöissämme matkaan lähdöstä, että Nukkumatti muisti käydä vasta lähempänä puoltayötä. Lapsille oltiin aiemmin kerrottu, että lähdetään ajamaan yöllä, mutta ei erikseen siitä muistuteltu nukkumaan mennessä, ettei heille olisi käynyt samoin kuin meille.

Minun ja Miehen herätyskellot soivat kahdelta yöllä ja oltiin koko perhe autossa lähtövalmiina klo 03.20. Reetta ja Armin saivat omat pikkupeitot ja unilelut takapenkille, ja tarkoituksena oli että he jatkaisivat uniaan viimeistään motarilla. Taas kerran kaunis ajatus, yöllä ajaminen olikin niin kiehtovaa ja jännää, että saatiin kaksi tuntia kuunnella ”Ooooo, miten pimeää!” ja ”Oooo, miten kauniita valoja!”. Mutta lopulta takapenkki taintui ja uni jatkui juuri kun aamu alkoi kajastaa viiden aikaan. Taivaan tummuus vaihtui tasaiseen vaaleaan ja aurinko alkoi sarastaa idästä.

Liikennettä oli yöaikaan huomattavasti vähemmän kuin päivällä, mutta silti enemmän kuin mitä oltiin ajateltu. Rekkoja kulki tasaisena virtana oikeanpuoleisella kaistalla, mutta rekkoja ohittavat rekat aiheuttivat jonkin verran hidastelua siihen verrattuna, millaista vauhtia oltaisiin haluttu edetä. Aamua kohti myös henkilöautoja oli koko ajan enemmän, mutta yöllä lähtö oli ehdottomasti hyvä ratkaisu. Saatiin vedettyä suoraa kyytiä 518km ennen ensimmäistä taukoa, sama suoritus olisi ollut päiväsaikaan mahdoton.

Aamiaiseksi syötiin croissantit jollain huoltiksella ja sen jälkeen lapset pääsivät katsomaan jo aiemmin luvattuja aamupiirrettyjä.

Automatkaajan survival-kitin peruskivi: muovipussit

Josta päästäänkin luontevalla aasinsillalla erityisesti lapsien kanssa matkustavan autoilijan järjissään selviytymisen työkaluihin, eli autoviihdykkeisiin ja puhdistusvälineisiin. 

Olin lukenut jostain toisesta blogista, en kyllä mitenkään muista enää mistä, että mukana kannattaa olla kaikkea terveellistä, vähän sotkevaa ja vähäsokerista evästä. Noh, me ollaan vielä toistaiseksi saatu pidettyä aika tiukkaa linjaa siitä, että autossa ei saa syödä, joten eväät meillä oli erillisessä kassissa takakontissa. Siellä taisi olla välipalapatukoita, banaania, omenaa, vohveleita, pikkusalamimakkaroita ja parit pillimehut.

Aikuisia nämä autossa syömissäännöt eivät luonnollisesti koske, ja kehityttiin lopulta todella taitaviksi namipussin kaivajiksi oven sivukourusta niin, ettei takapenkki näe tai kuule tätä vaivihkaista toimintaa. Alkuun nimittäin jäätiin heti nalkkiin: ”Hei! Mitä sä laitoit suuhun?! Mitä sä otit sieltä pussista?!?”

Herkuttelu autossa ei siis kuulunut meillä lasten viihdykkeisiin, mutta oltiin sen sijaan panostettu DVD-laitteisiin. Kummallakin lapsella oli etupenkkiläisten niskatukiin kiinnitettävät omat näytöt ja omat kuulokkeet,  jotta etupenkin ei tarvitse kuunnella miljoonaa kertaa Ryhmä Haun tunnaria, niin hauska kuin se onkin. Hieman etukäteen mietin, miten ruudun tuijottaminen ja Reetan taipumus matkapahoinvointiin sopivat yhteen, mutta eihän se selvinnyt kuin kokeilemalla.

Useamman toiston perusteella voimme todeta, että mitä enemmän auto jarruttaa – kaasuttaa, kaartaa oikealle – vasemmalle, jarruttaa – kaasuttaa, taas oikealle – vasemmalle, sitä herkemmin kannattaa apukuskin olla valppaana. Reetta istui kuskin takana, joten minulla oli mahdollisuus tehdä ninjamaisen nopeita syöksykurotuksia pelkääjän paikalta takaviistoon avoimen muovipussin kanssa, jos tilanne iski päälle. Onneksi näistäkin selvittiin ihan siististi, olin varautunut pienellä puhdistusarsenaalilla etukäteen.

Oven sivussa oli rulla pieniä muovipusseja. Pienet muovipussit ovat tarpeen roskiksina, oksupusseina, eväsjämien säilömiseen ja vaikka minä. Lisäksi käsillä oli aina niistopaperia, harso ja vauvojen peppupyyhkeitä eli wipeseja. Molemmille lapsille oli myös varavaatekerrat ja vesipullot. Sen verran epäluotettavasti nuo vielä osaavat vesipulloja sulkea, että päätin pitää ne itselläni edessä ja tarjoilla pyydettäessä. Vähentää myös vessapysähdysten määrää.

Koska hieman pitkin hampain alkuun suhtauduin ajatukseen pelkkiä piirrettyjä tuijottavista lapsista, olin hankkinut pussillisen kaikenlaista pikkukivaa jemmaan räjähdysherkän hetken varalle. Kaikkea näistä ei tullut edes käytettyä, ja jälkeenpäin ajateltuna yksi mahdollisuus olisi ollut antaa lasten valita itselleen jotain pientä hypisteltävää pakollisilta pysähdyksiltä huoltoasemilta. Toisaalta, nyt meidän ei tarvinnut yhdelläkään huoltiksella jäädä tappelemaan siitä, mitä ostetaan kun etukäteen oli selvillä, ettei osteta mitään. Vaikka olisihan siellä ollut vaikka mitä kivaa tarjolla!

Näiden lisäksi meillä oli vielä monta CD-levyllistä lasten äänisatuja (uusia, aikuisetkin jaksoi kuunnella) ja suureen suosioon meillä noussut Pikku Papu puutarhuri. Musiikkia olisi voinut olla enemmänkin, tai laittaa soimaan lastenlistan Spotifysta, mutta pyrittiin välillä kuuntelemaan aikuistenkin musiikkia. Tai olemaan ihan hiljaa.

Yksi parhaimmista viihdykkeistä oli pienet minigrip-pussit, jotka olin täyttänyt Frozen-tarroilla. Nämä yhdistettynä pieniin ruutuvihkoihin pelastivat meidät niin Slovenian tietöillä ja Kroatian rajaruuhkassa kuin melkein jokaisella ravintolakäynnillä. Tarroja mulla oli jemmassa paljon,  takuusuosikki-Frozenin lisäksi myös mm. autoja ja lentokoneita. Pääasiallisesti kuitenkin valitsin kaupasta ne tarra-arkit, joissa oli mahdollisimman pieniä tarroja = maksimaalinen määrä näperrettävää.

Tauoilla kannattaa liikkua

Tauoilla pyrittiin aina syömään, juomaan, käymään vessassa ja liikkumaan. Jos pitää paussia vähänkään isommalla huoltiksella tai levähdyskeitaassa, niissä on yleensä myös pieni leikkipaikka tai kiipelyteline lapsille. Eikä tekisi huonoa aikuisillekaan vähän verrytellä, varsinkaan pidemmillä matkoilla.

Onnistuttiin yksi tauko pitämään Itävallassa Eurooppa-sillan tuntumassa. Kukkulan päällä oli pieni kirkko ja näköalatasanteet sillalle päin. Tuli hyvin kävelyä kun mentiin jyrkkä mäki ylös ja alas ja lapset saivat kiipeillä kivikaiteilla. Yksi tauko pidettiin keskellä Italian Dolomiittien vuoristoa, ja pikkuisen kahvilan pihalla ei todellakaan ollut leikkipaikkaa. Sen sijaan vanha kunnon ”maa-meri-laiva” -leikki ja hippa saivat vähän liikettä niveliin ja taas jaksoi nököttää vöissä.

 Varaudu tietulleihin ja muihin maksuihin

Saksassa ei ole tietulleja, mutta naapurimaissa kylläkin. Tietullissa maksetaan siitä, että saa käyttää hyväkuntoista ja suoraa tietä eikä tarvitse nyhkyttää mitään kärrypolkuja. Omasta mielestä tietullit on tässä mielessä ihan jees, niin kauan kuin niistä ei aiheudu kohtuutonta ruuhkaa teille. Tällä matkalla selvittiin oikein maltillisilla odotusajoilla, ei oikein voi edes ruuhkasta puhua. Mutta kokemusta on myös siitä, kun tietullin kohdalle pakkautuu kasapäin autoja ja tuntuu ettei kukaan liiku minnekään.

Tietulleja on kahdenlaisia: joko otat vain lapun ja jatkat matkaa tai maksat suoraan kiinteän summan ajoneuvon tyypin mukaan. Jos saa pelkän lapun, se kannattaa pitää tallessa, koska sitä tarvitaan kun poistut maksulliselta tieltä. Maksu määräytyy sen mukaan mistä on lipun alkuperin saanut, mitä pidempi matka sitä suurempi maksu. Kiinteä summa maksetaan yleensä ennen vaikkapa siltaa tai tunnelia. Maksu onnistuu käteisellä tai kortilla, me ollaan suosittu käteistä ilman mitään kummempia perusteluita tässä kohtaa.

Jossain maissa moottoriteillä vaaditaan etukäteen ostettu tarra tuulilasiin, näin esimerkiksi Sloveniassa ja Itävallassa. Me ei oltu etukäteen osattu ottaa näistä selvää, ja mentiinkin puolivahingossa pummilla Slovenian läpi, joskin matka oli rannikkoa pitkin kovin lyhyt. Takaisin päin tullessa Itävallassa sen sijaan oli ihan ratsia moottoritien lopussa, ja kuitattiin siinä sitten mukaan 120 euron pikavoitto. Suosittelemme muille matkailijoille edullisempaa vaihtoehtoa, eli tarran ostamista 10 euron hintaan ennen  ajamista Itävaltalaiselle moottoritielle. Tarroja, nimellä vingette, saa ostettua mm. huoltoasemilta.

Varaudu rajatarkastuksiin Schengenin reuna-alueilla

Rajanylityksiä ei enää EU-alueella huomaa kuin muutamasta kyltistä tien varrella. Ensin yleensä kerrotaan, että kilometrin päästä olisi sen ja sen maan raja, ja sitten naps vaan mentiin yli. Tervetuloa! Brennerin solan kautta ajettiin Saksasta Itävaltaan, Itävallasta Italiaan, Italiasta Sloveniaan ja Sloveniasta Kroatiaan. Näistä vain viimeisessä oli rajatarkastus, joka aiheutti sen että 30 km matkaan meni meillä puolitoista tuntia heinäkuisena lauantaiaamupäivänä. Ei oltu tajuttu sitä, että lauantai on perinteisesti vaihtopäivä lomakohteissa, ja Slovenian puolelta oli tulossa niin slovakkeja kuin muutakin läntisen Euroopan kansaa kohti loma-Kroatiaa.

Rajatarkastus oli kuitenkin hyvin muodollinen; Kroatia on EU:n jäsen, muttei kuulu Schengenin alueeseen vielä. Kun ojensimme saksalaisissa kilvissa olevan automme ikkunasta neljä Suomen passia, ei niitä edes otettu Mieheltä pois kädestä vaan viitottiin suoraan jatkamaan matkaa.

Kroatian rajan ylityksen jälkeen liikenne sujui taas hyvin, mutta toiseen suuntaan, eli Slovakiaan päin, autojono oli loputon. Tiellä oli vain yksi kaista suuntaansa, ja toisella puolella jono kiemurteli kohti rajaa moottoritien liittymään ja siitä niin pitkälle kuin vain pystyi näkemään. Todettiin sillä hetkellä, että me ei voida tulla tuohon samaan jonoon kahden viikon kuluttua, vaan on keksittävä jotain muuta.

Vastaus oli sama kuin alunperin lähtiessä: matkaan on lähdettävä keskellä yötä. Startattiin loman loppuessa Kroatiasta klo 04.00, ja niin teki myös meidän viereisen loma-asunnon väki. Erittäin suositeltava vaihtoehto, selvittiin rajasta puoli viiden aikaan aamulla vartissa!

 

Millaisia kokemuksia sinulla on autoilusta Euroopassa? Unohdinko jotain? Haluatko kysyä jotain?

Kommenttikenttä on avoin tai osallistu keskusteluun blogin Facebook-sivulla!

Autolla Italian Alppien yli: Dolomiitit ja San Vigilio

Automatkamme Saksasta Kroatiaan jatkui Itävallan läpiajolla kohti pientä pohjois-italialaista San Vigilion kylää. Kohde oli valikoitunut yöpymispaikaksi ensisijaisesti maantieteellisellä perusteella ja toisena vahvana tekijänä oli hotelliyön siedettävä hinta. Kylä sijaitsee Italian Alppien eli Dolomiittien kupeessa ja maisemat ovat sen mukaiset.

Näkymät lasten leikkipuiston laidalta. Vähän eri kuin mitä kotona Saksassa – tai Suomessa. Meinas jäädä lapset vahtimatta kun piti tuijottaa vuoria…!

Kylässä näkyi paljon erilaisia laskettelutarvikkeiden vuokrausyrityksiä, joista ei ihan saatu selville, mitä ne tekevät noin heinäkuun helteillä. Mutta kyseessä lienee siis enimmäkseen talviturismista elävä paikka. Näin kesäaikaan turisteja oli katukuvassa aika vähän, hotellin aamiaisellakaan ei montaa pöytää ollut katettuna.

Viinijuhlat keskellä kylää

Alunperin yritin etsiä meille majoitusta jonkun kauniin alppijärven rannalta, mutta niiden hinnat oli aivan pilvissä. Päädyttiin siis San Vigilioon, ja meillä kävi kuitenkin tuuri, kun satuttiin paikalle juuri sinä päivänä, kun kylän keskuskatu suljettiin ja alueelle kasattiin valkoliinaisia pystypöytiä illan viinijuhlaa varten!

Illalla kadulla oli tarjolla maisteluannoksia lukuisista lähialuiden viineistä, pikkupurtavaa ja elävää musiikkia, joka jatkui pitkälle iltaan ja kuului suoraan myös hotellihuoneeseemme. Jos aamulla ei olisi ollut aikainen lähtö taas eteenpäin eikä lapset menisi nukkumaan illalla kahdeksalta, olisi viinijuhlassa voinut viettää pidempäänkin aikaa. Nyt tyydyimme hakemaan sieltä lapsille pellen taituroimat kuvioilmapallot, Armin halusi miekan ja Reetta kissan. Miekka oli taistelukunnossa muutaman minuutin kunnes ruusupensas osoittautui voimakkaammaksi vastustajaksi. Kissa, tai tarkalleen sen pää, pysyi menossa mukana pidempään.

San Vigiliossa oli lapsille aivan loistava leikkipuisto, jossa oli useamman kokoista liukumäkeä, keinua, kiipeilytelinettä ja paras kaikista: vaijeriliuku! Suomessa Espoon Leppävaaran Angry Birds -puistossa tuollainen liuku oli tullut tutuksi, mutta puolisen vuotta sitten se oli vielä hieman liian hurja ainakin kaksivuotiaalle Reetalle. Nytpä ei ollut enää puhettakaan, etteikö siihen olisi uskallettu mennä ja hienostihan se meni!

Vaikka lapsia viihdyttävä leikkipuisto miellyttää myös aikuisia, meitä lämmitti myös halvat Aperol Spritzit (3,50€) ja kylän herttainen tunnelma. Välipysähdyspaikaksi siis aivan loistava. Tämän etapin paras osuus on kuitenkin vasta tulossa.

Dolomiittien hurjat serpenttiinitiet

Olin ennen reissuun lähtöä toivonut mielessäni, että pääsisimme ajamaan hieman kunnollista serpenttiinitietä jossain kohtaa Alpeita. Jollain aiemmalla roadtripillä ollaan muutama neulansilmämutka vedetty, ja jotenkin siitä jäi niin vahva muistikuva että tahtoo uudestaan! Tiedättekö sellaista kunnon mutkittelevaa, vuoren rinnettä kääntyillen kohoavaa kapeaa tietä, joka näyttää navigaattorin näkymässä tällaiselta:

Ei oltu tsekattu ajoreittiä mitenkään erityisesti etukäteen, vaan luotettiin uuden auton naviin ja sen tarjoamaan nopeimpaan reittiin. Tiet olivat jotain aivan muuta kuin Saksan motarit. Kapeita, mutkittelevia ja joka kylän läpi kulkevia teitä, joissa yksi kaista yhteen suuntaan ja toinen toiseen. Jossain kohtaa ylämäkiä alkoi tulla vain toinen toisensa perään, ja sitten se alkoi: ihan hurja mutkittelu korkeuksissa!

Navigaattorin seuraaminen oli korkeusmittarin ansiosta erittäin mielenkiintoista, ja korkeimmillaan käytiin tasan 2200 metrissä! Välillä kun luuli, että nyt ollaan laskeuduttu jo niin alas vuoren rinnettä, että ollaan varmaan lähellä meren pinnan korkeutta, saatettiinkin olla vielä jossain 600 metrissä vuorien välissä. Eikä sitä kyllä ilman tuota mittaria olisi tiennyt. Toinen mielenkiintoinen oli tuo nopeusrajoitus… 90km/h tuollaisella tiellä, ei tulisi mieleenkään!

Maantie SR 48: ylämäki alamäki, ylämäki alamäki

Muistikuvieni aiemmat serpenttiinitiet olivat aivan lastenleikkiä näihin verrattuna. Suunta oli vain ylöspäin, tien toisella puolella on vuorenrinne ja toisella puolella pudotus alaspäin. Turvakaiteita? Äääh, mitä turhaa! Vaikka muutoin nautinkin maisemien katselusta ja Dolomiittien ihastelusta, muutaman kerran jouduin kääntämään katseeni poispäin ja nojautumaan kuskin puolelle vuorenrinnettä kohti.

Serpenttiiniteitä tuli sitten ajettua toista tuntia. Muutaman kerran noustiin kunnolla ja samat sitten alaspäin. Tie oli SR 48 Italiassa, jos haluaa päästä ajamaan saman reitin kuin me – tai jos haluaa välttää sitä! Valokuvien välityksellä maiseman syvyyttä on käsittämättömän vaikea välittää.

Kun navigaattori kertoi meidän olevan 2200 metrissä, ja vuoren huippu oli ihan lähellä, päätettiin pysähtyä ensimmäiselle mahdolliselle syvennykselle tiellä. Se kannatti! Liikkuvasta autosta ikkunan läpi on mahdoton saada kivoja kuvia, pysähdys mahdollisti lyhyen kuvaussession (ja puskapissan!). Ilma oli +13c kun lähtiessä oli ollut +28c. Vuoren korkeimmilla rinteillä laidunsi lehmiä, joiden kaulassa olevien kellojen kalkatus kaikui seudun ainoana äänenä. Lapset muistelevat vieläkin vuoristolehmiä, ne tekivät selvästi vaikutuksen.

Erilaisia kahviloita, ravintoloita ja pysähdyspaikkoja oli reitin varrella mitä mielenkiitoisimmissa paikoissa. Jokunen bensa-asemakin taisi olla, mutta hinnat yhtä korkealla kuin sijaintikin. Jos aikaa ja lämpimiä vaatteita olisi ollut enemmän, olisi ollut ihana jäädä kahville vuoristoon.

Reetta oli vetänyt unta mukavasti koko nousun ajan, oli aika ottaa hänetkin haukkaamaan hieman raitista ilmaa. Kuvassa myös uudenkarhea menopelimme, Skoda Suberb 4×4, jonka yksi parhaita lisävarusteita näissä ajo-olosuhteissa oli lasikatto. Olisi jäänyt monet vuorenhuiput näkemättä ilman sitä!

Lopulta Dolomiitit jäivät taakse ja maisema tasaantui. Kun vuoret jäivät koristamaan mantereen horisonttia, näkyi selkeästi kuinka pilvet roikkuivat niiden yllä ja meren puolella oli aivan selkeää. Nämä ovat juuri niitä asioita, joista joskus maantiedon tunneilla taisi olla puhetta… Lämpötila nousi vuorten huippujen reilusta +10 asteesta takaisin tuttuun +30 asteeseen. 

Matka jatkui kohti Sloveniaa upeaa kokemusta rikkaampana.

Miltä Dolomiittien ylitys kuulosti? Haluaisitko itse lähteä?

Huipulla – Zugspitze, Saksan korkein vuori

Automatkalla Saksasta Kroatiaan ensimmäinen välietappimme oli mäkihyppypaikkana tunnettu Garmisch-Partenkirchen aivan Saksan eteläkärjessä, Itävallan rajan kupeessa. En ole juurikaan kiinnostunut mäkihypystä, mutta vuoret sen sijaan kiehtovat. Enkä koskaan unohda sitä hetkeä, kun ensimmäisen kerran näin Alpit auton ikkunasta joskus kymmenisen vuotta sitten. Se näky, kun jylhät rinteet valtaavat näkökentän ja voi hämmentyä ihmisen pienuudesta. 

Oltiin varattu yöpyminen Garmishista etukäteen booking.comin kautta. Huomattiin muuten Miehen kanssa, että kun varaa hotellin, hoitaa varauksen gmailin kautta ja käyttää Google Mapsia, kartalla näkyy hotellin kohdalla tieto varatusta majoituksesta. Isoveli valvoo! 

Hotellilla oltiin mukavasti jo klo 11 aikoihin, ja saatiin huone samantien vaikka toki normaalisti check-in on vasta iltapäivästä. Hotelli lupaili hienoa näköalaa yli laakson, ja melkein siinä onnistui. Huoneemme oli maan tasalla ja pihalla oli korkea aita, joten ehkä toisesta kerroksesta olisi ollut vielä paremmat näkymät. Vuorien huiput näkyivät kyllä aidan ylikin.

Autolla Eibsee-järvelle

Innostuksissamme pyydettiin ystävälliseltä työntekijältä samantien neuvoja, minne meidän pitäisi ajaa päästäksemme Saksan korkeimmalle vuorelle, Zugspitzelle, jolla on korkeutta 2962m. Saatiin hyvä ohje mennä autolla Eibsee-järvelle, jossa olisi parkkipaikka, ravintola ja upeat näkymät. Järveltä olisikin sitten suora junayhteys vuorelle, todella kätevän kuuloista!

Laitettiin lämpimimmät vaatteet päälle, joita meillä oli mukana, koska ajateltiin vuoren huipulla olevan varmasti kylmempi kuin helteisellä maan kamaralla. Ajomatka Eibseelle oli puolisen tuntia ja 1000m korkeudessa oleva järvi oli juuri niin kaunis, kirkasvetinen vuoristojärvi kuin kuvitella saattaa. Sää oli puolipilvinen, ja ehdottomasti parhaimpaan väriloistoonsa järvi herää auringon pyyhkäistessä valaisemaan veden pintaa.

Syötiin pikaiset flammkuchen-lounaat paikan ainoassa ravintolassa (joka ei muistaakseni ollut edes niin kallis, kuin mitä tuolla lokaatiolla ja monopolilla olisi voinut olettaa) ja käytiin napsimassa vielä vähän kuvia rannalla. Mainittakoon vielä erikseen, että alla oleva kuva ei kaivannut minkään sortin filttereitä tai puliveivauksia!

Uusi upeampi gondoli työn alla

Zugspitzelle pääsee kolmella eri tavalla: junalla, gondolihissillä tai kävellen eli käytännössä kiipeämällä. Näistä jälkimmäinen ei luonnollisesti tullut minkäänsortin vaihtoehto meidän perheelle, ja Saksan puoleinen gondoli oli remontissa (aukeaa joulukuussa 2017, Itävallan puolelta olisi pääsee gondolilla myös), joten jäljelle jäi helpoin tapa eli suora junayhteys. Aivan huipulle junalla ei päässyt, vaan sen päätepysäkki on jäätikön kohdalla, sekin 2600m korkeudessa. Junalippu maksoi reilun 50 euroa aikuiselta, ja sisälsi meno-paluun ja pääsyn ihan huipulle erillisellä gondolilla jäätiköltä.

Oltiin liikkeellä heinäkuisena arkipäivänä, eikä jouduttu kertaakaan jonottamaan mihinkään, vaan aina päästiin heti seuraavaan lähtevään kulkuneuvoon. Junalla matka jäätikölle kesti noin kolme varttia. Matkalla noustiin tiukasti jopa 25 asteen kulmassa ja pitkän matkaa reitti kulki vuoreen louhitussa tunnelissa, jossa ei ollut turhan montaa senttiä ylimääräistä tilaa vaunun ympärillä. Kevyt varoitus siis tässä kohtaa, jos saattuu kärsimään pahemmasta ahtaanpaikankammosta.

Säteilevän kaunis Eibsee

Noin puolivälissä matkaa ikkunasta vilahti kaukana alhaalla säteilevä Eibsee, ja minä yritin ottaa siitä kännykällä kuvaa ikkunan läpi kuten niin moni muukin. Iloksemme kuski kuitenkin kuulutti, että meillä olisi hetken aikaa nousta pois junasta ja napata kuvia pieneltä tasanteelta. Kirmasin järkkärin kanssa ulos, mutta himmasin monta metriä reunasta.

Ensin mieleni valtasi totaalinen liikutus näköalan edessä, melkein nousi kyynel silmään kun maisema oli niin pysäyttävän kaunis ja täydellinen. Sitten kuitenkin kokosin itseni ja kauhuissani katsoin joitain turisteja, jotka kovin pelottoman oloisesti seisoskelivat hyvinkin lähellä reunaa ja napsivat selfieitä. Puhumattakaan niistä lapsista, joiden annettiin kuikuilla lähellä pudotusta, huih!

Perillä jäätiköllä jalat olivat taas tukevasti maassa, ja tunnelma oli alkuun kuin millä tahansa juna-asemalla. Kun asemalta pääsi ulos, raikas vuoristoilma ja henkeäsalpaavat näkyvät kuitenkin todensivat, että nyt ollaan noustu korkealle. Jalat maassa ja pää pilvissä! Edessä levittäytyivät baaripöytien ja lepotuolien lisäksi jäätikköä, vaaleanharmaata hiekkaa ja vuoren rinteillä haahuilevia pilviä. Panoraama vuoristoon avautui edessämme enkä ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa! Maisemista nauttiminen jäi kuitenkin hieman ympäriinsä säntäilevän nelivuotiaan kyttäämiseen jalkoihin ja Reetan matkarattaat eivät kulkeneet kovin kevyesti kivikossa.

Zugspitze sopii myös lapsille

Lapsille oli jäätiköllä mm. vapaasti käytössä olevia liukureita ja aivan kerrassaan ihastuttava Minispix, oma pieni kiipeilyrata turvallisella alueella. Armin halusi heti innoissaan päästä vuorikiipeilemään. Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä ja hops vaan Reettakin oli jo hyvän matkaa menossa radalle. Kuka ikinä onkaan keksinyt laittaa lasten kiipeilyradan vuorelle, saa meiltä raikuvat aplodit, loistava idea!

Kun oltiin hetki pyöritty jäätikkötasanteella oli aika suunnata katseet oikeasti huipulle. Sinne pääsi samalla lipulla gondolihissillä. Pääsinpä ensimmäistä kertaa sellaiseenkin! Huippu itsessään oli pienoinen pettymys. Syy siihen oli kuitenkin selvä: näkyvyys oli lähellä nollaa, kun pilvet olivat vallanneet huipun ja ympärillä avautui vain valkoista, jonka seasta ei hahmottunut yhtään mitään. Ihmisiä oli huipulla melkein tungokseksi saakka, ja paikka oli luonnollisestikin pienempi kuin jäätikkötaso. Huipulta olisi voinut syödä Saksan korkeimmalla tarjotut bratwurstit, lähettää postia tai vaikka ottaa oluet.

Viereemme saapui kaksi miestä täysissä kiipeilyvarusteissa, naamat hikisinä ja punakoina, ja he vetivät hymyssä suin kunnon tsemppikättelyt. Olivat selvästikin juuri saaneet kiipeilyurakkansa päätökseen ja heidän kasvoiltaan ja olemuksestaan paistoi rehellinen tyytyväisyys. Harmittaa, etten kysynyt lupaa ottaa heistä kuvaa, olisivat kyllä varmasti suostuneet.

Kovia kokenut risti huipulla

Aivan aivan huipulla komeilee risti, joka on ollut huipulla jo vuodesta 1851. Risti on joutunut kokemaan kovia vuosien varrella. Alkuunsa se sai osumaa lukuisista salamaniskuista ja 37 vuoden jälkeen risti kunnostettiin. Toisen Maailmansodan aikana jenkkisotilaat olivat sitten käyttäneet ristiä tarkkuusammunnan maalitauluna, ja vuonna 1993 pahasti kärsinyt risti poistettiin ja tilalle laitettiin tarkka kopio.

Huipulla olisi voinut viettää enemmänkin aikaa, mutta jouduimme hieman pistämään vauhtia vierailuun, koska piti ennakoida lasten jaksamista – paluumatkaan menisi kuitenkin aikaa toista tuntia. Haettiin vähän voimaa jätskeistä, jotka jäätiin syömään jäätikkötasolle. Ravintolat olivat tilavat, siistit ja sisällä istuessa melkein unohti olevansa millään vuorella. Sää ulkona oli nopeasti vaihtunut entistä tuulisemmaksi, viileämmäksi ja pilviseksi.

Lopulta kun päästiin junalla taas alas ja tiirailtiin sieltä Zugspitzen huippua, kaikki pilvet olivat väistyneet ja aurinko kirkasti vuoren rinteet.

Onko Zugspitze tuttu? Oletko käynyt muilla vuorilla?

Loma-asunnon vuokraaminen sopii lapsiperheille

*Yhteistyössä Interhome Suomen kanssa

Loma-asunnon vuokraamisessa on ollut mielestäni monia hyviä puolia jo aikana ennen omia lapsia, ja nyt kun takana on kaksi viikkoa Kroatiassa yhteensä kolmen perheen voimin tuntuu, että niitä hyviä puolia paljastui roppakaupalla lisää. Kun laitetaan 6 aikuista ja neljä lasta ikähaarukalla 1-5 vuotta yhteiselle matkalle, tarvitaan sopivassa suhteessa sekä yhteistä tilaa että omaa rauhaa.

Matkan suunnitteluhan aloitettiin jo hyvissä ajoin reilu puoli vuotta sitten (!), ja pitkällisen etsinnän jälkeen päädyttiin vuokraamaan asunto meidän perheelle hyvinkin tutun Interhomen kautta. Kun matka oli kokonaisuudessaan maksettu, saatiin sähköpostilla asunnon tarkempi osoite, siihen mennessä oli ollut tiedossa kaupunki, kylä ja lähialueen kuvaus, mm. paljonko matkaa merelle, kauppaan ja ravintolaan.

Osoitteen lisäksi saatiin paikallisen yhteyshenkilön yhteystiedot (joissain paikoissa Interhomella voi olla myös oma paikallistoimisto, mutta Umagissa ei tätä ollut) ja Mieheni laittelikin hänelle jo etukäteen sähköpostia. Kyseltiin mm. missä on lähin ruokamarketti ja mistä löytyy isompi kauppa. Saatiin vastaukset ja sovittiin samalla kellonaikaa, jolloin nähtäisiin asunnolla. Yleensä asunto luovutetaan iltapäivällä, mutta kun kerroimme, että ajamme ihan kivenheiton päästä Slovenian Koperista, ja meillä on lapset mukana, niin sovittiin treffit jo aikaisemmaksi. Tämä oli ihan loistava juttu, koska näin pystyimme tyhjentämään auton matkatavaroista asunnolle ja suuntaamaan sinne isompaan ruokakauppaan tankkaamaan kaiken, mitä 10 hengen seurue voi muutaman seuraavan päivän aikana tarvita.

Koska ollaan useampi vuokra-asunto jo testattu aiemmin, osasin etukäteen ennen kauppareissua kurkata pikaisesti keittiön kaappeihin. Tokihan asunnoissa on tarvittavat astiat ja ruokailuvälineet, mutta kerran taidettiin yhteen asuntoon ostaa kaupasta uusi paistinpannu parillakympillä, koska valmiina ollut pannu oli sen verran rajua kohtelua nähnyt. Nyt tällaiseen ei ollut tarvetta, ja asunnossa oli itseasiassa kaksi keittiötä, joista kuitenkin vain toista, alakerrassa terassin vieressä olevaa, tuli oikeasti käytettyä.

Ostoslistalle meni perusjuttujen, leivän, juuston, veden, oluen, viinin, jugurtin, kahvin, grillattavien, hedelmien yms lisäksi mm. folio, tuorekelmu, leivinpaperi, talous- ja wc-paperi ja muutama pesuaine. Myöhemmin vielä keittiöpyyhe taidettiin hankkia, ja se toimitti samalla pannulapun virkaa. Helpottaa huomattavasti vaikkapa lohkoperunoiden paistamista, kun muistaa sen leivinpaperin ja on jotain, millä napata kuuma pelti uunista! Ensiimmäisen kauppareissun lopputulos oli vakuuttava, kaksi isoa ostoskärryä aivan kukkuroillaan  ostoksia. Lapset on siunattu jollain kauppageenillä, ne jaksoivat ihan superhienosti mukana eikä siihen tarvittu kuin pienet teleskooppikärpäslätkät (Reetta 2v sanoo: pääpäläppä), joista riitti iloa kaupassa ja ne tulivat hyödyllisiksi asunnollakin.

Kun asunnolla oli jääkaappi ladattu täyteen, päästiin tietysti uimaan! Allas oli riittävän iso, joskin sen vesi oli aavistuksen viileän oloista ihan koko loman ajan. Noh, olipahan ainakin virkistävää, eikä ollut tullut etukäteen mieleen että oltaisiin haluttu lämmitettyä allasta noilla ulkolämpötiloilla. Illalla istuskeltiin terassilla odotellen muita matkalaisia saapuvaksi Pulan ja Venetsian suunnilta. Saatiinkin istuskella yli puolen yön, kun vuokra-autojen lunastaminen ei ollut ihan läpihuutojuttu ja ruuhkaakin oli ollut teillä. Mutta olipa ihanaa saada lopulta koko jengi koolle!

Iso talo olikin kuin kolme erillistä asuntoa, jokaisella oma sisäänkäynti. Oltiin oltu ymmärryksessä, että yläkerran asuntoon olisi erillinen sisäänkäynti ulkoportaita pitkin, ja alakerta yhtenäistä tilaa, mutta myös alakerta oli jaettu kahtia. Hieman sitä siinä pähkittiin, mutta toisaalta kun meitä nyt oli matkassa kolme perhekuntaa, niin jako toimikin ihan hyvin. Kaikki saivat halutessaan vähän omaa rauhaa ja tilaa. Yläkerran asunnon iso olohuone jäi kuitenkin lähestulkoon käyttämättä, kun leijonanosa ajasta meni ulkona altaalla ja terassilla, jossa oli sopivasti 10 hengen pöytä.

Kun matkaporukan kemiat ja intressit toimii yhteen, homma sujuu. Myös pakollisia tehtäviä pystyi jakamaan ilman sen kummempaa suunnittelua, vapaaehtoisia ruuanlaittajia, keittiön siistijöitä ja allasvahteja löytyi aina ja hommia pystyi vaihtelemaan. Tai no itse en kyllä grillannut kertaakaan, mutta ehkä tein sitten jotain muuta sen sijaan? Teinhän? Ja ainahan voi lähteä ravintolaan! Joskin siinä on aina oma säätönsä näiden pienien kanssa, joten todettiin aika hyväksi tavaksi tehdä ruoka asunnolla, ruokkia lapset ensin ja sitten antaa heidän mennä keskenään leikkimään tai uimaan, ja aikuiset saivat syödä rauhassa. Terassilta oli suora näköyhteys altaallekin, joten uimaankin saivat halutessaan mennä.

Kaikenkaikkiaan toisten lapsiperheiden kanssa lomailussa on paljon niitä hyviä puolia. Kukaan ei pyörittele silmiään, kun joku saa itkupotkuraivarit tai jutut ovat tasoa pissa/kakka/potta/vessa aina, kun joku lapsista on hereillä (ja joskus muulloinkin…) ja jokainen ymmärtää syödä silloin, kun omalla kohdalla sattuu olemaan lautasellinen lämmintä ruokaa ilman erillisiä kehotuksia. Neljän uimataidottoman vahtiminen on yksi kokopäivätyö, mutta jälleen kerran ryhmässä on voimaa ja oli selvää, että tästä asiasta pidettiin yhteisesti huolta. Ja rasti seinään: kukaan ei tippunut vastentahtoisesti altaaseen, rohkeita hyppyjä sen sijaan nähtiin useampikin!

Meidän loma-asunnon tarkemmat tiedot voi vilkaista suoraan Interhomen sivuilta. Asunto vastasi esittelykuvia, joten en viitsi omia kuvia tänne jakaa, varsinkin kuin noin kaksi sekuntia oven avauksen jälkeen lapset olivat ”asettuneet taloksi”. Aikuisetkin ymmärsivät olevansa lomalla, joten jätettiin keittiön puunaukset yms minimiin.

Asunnon paikallinen yhteyshenkilö oli oikein ystävällinen ja avulias, saatiin mm. häneltä lainaan erikseen puutarhaletku pienen lastenaltaan täyttämistä varten, neuvoja läheisistä pikkukylistä ja vesijettien vuokrauksesta. Puhtaat pyyhkeet ja lakanat tuotiin puolessa välissä lomaa, ja yhteyshenkilö tuntui olevan aidosti kiinnostunut viihtymisestämme.

Tällaiselle lomalle asunnon vuokraus oli oikein hyvä ratkaisu. Arvostan erittäin korkealle sen oman tilan, oman terassin, uima-altaan, omat aikataulut ja erityisesti matkaseuran. Istuttiin joka ilta lasten mentyä nukkumaan terassilla, pelailtiin, juteltiin, nautittiin vaan. Aikuinen seura on aikuista seuraa, vaikka kuinka kiva lastenkin kanssa on puuhailla. Saatiinpa vielä jokainen pariskunta myös sitä tärkeimmistä tärkeintä, eli laatuaikaa kahdestaan muiden vahtiessa lapsia (tai iltaisin itkuhälyttimiä).

Oletko vuokrannut joskus loma-asuntoa? Millaisia kokemuksia sinulla on?