Syysloman aloitus rautaisilla portailla

Tuntuu siltä, ettei kesästä nyt niin kauaa vielä ole, mutta kun katsoo kalenteriin tai ulos niin onhan se todettava: nyt on syksy. Syksy ei ole lempivuodenaikoja kuin vain pieniltä osin. En todellakaan pidä viilenevistä ilmoista, epävarmoista säistä (niitä täällä riittää!) tai pimeistä illoista. Kello kahdeksan illalla on jo aivan säkkipimeää. Mukavaa syksyssä on luonnon kauniit värit silloin kun aurinko ne kirkastaa, raikas ilma ja… ja… öh? Valkoviinin vaihtuminen punaviiniin?

Miehellä on viikon loma töistä, ja otettiin siitä kaikki irti ruuhkavuosien tyyliin: käytiin kahdestaan paikallisen Prisman ohessa olevassa aasialaisessa pikalounaalla, kun lapset olivat päivähoidoissaan. Hah, miten syyllinen olo! Taisi olla ensimmäinen kahdenkeskinen lounas Saksassa olon aikana (8kk), joten se siitä syyllisyydestä.

Viikonloppuna käytiin perinteisesti uimassa ja sitten Mäkkärissä, ja tänään siivottiin alakerran varastohuone, joka on ollut ihan säädyttömässä kunnossa. Olen monesti miettinyt alkavani siivota sitä yksin, mutta se on vaan tuntunut niin vaikealta, koska puolet kamoista on ollut kaikenlaisia Miehen remppavälineitä ja sellaisia, joihin kuitenkin tarvitsisi toisen mielipiteen, onko tavara tarpeellinen. Nyt kun yhdessä tutkittiin jokainen Suomesta muutettu pahvilaatikko, molemmilla on selvä käsitys mitä missäkin on. Lapset äkkäsivät kokonaisen laatikollisen erilaisia askartelutarvikkeita ja pysyivät viihdytettyinä jonkin aikaa.

Ja rehellisyyden nimissä kyllä täällä niitä piirrettyjäkin katsotaan, tänään jopa kahden leffan verran. Reetta valitsi päivällä Frozenin ja Armin illalla Aristokatit. Taka-ajatuksena oli myös saada hieman räkänokkaiset ja yskivat pienet kuntoon huomiseksi, kun suuntaamme huvipuistoon Kölnin ja Bonnin välimaastoon, ja tarkoitus olisi jäädä huvipuiston hotelliin yöksi.

Yskänsä lapset saivat taas kerran kovasta tuulesta, joka tuntuu pureutuvan täällä luihin ja ytimiin vaikkei lämpömittari näyttäisi kovin hurjia lukemia. Vaikka heillä oli hattua, huivia ja takkia, silti iltapäiväretkemme sai heidät hieman kipeiksi.

Käytiin kurkkaamassa naapurikaupunki Duisburgin puolella iso taideteos, Tiger & Turtle Magic Mountain, jonka olin löytänyt ihan vain selaamalla Google Mapsia. Vuonna 2011 valmistunut häkkyrä näyttää kaukaa vuoristoradalta, mutta lähempää selviää, että se onkin valtava portaikko! Korkeutta metallivirityksellä on 21 metriä, ja ensimmäinen ajatus on miten noita portaita oikein kävellään, mutta ei niita muutamaa mutkaa pidemmälle pääse, kunnes tulee portti vastaan. Itse olisin kyllä pysähtynyt ihan suosiolla ilman porttiakin, mutta ainahan jotain hulluja löytyy.

Teos sijaitsee avoimen kukkulan laella, ja infotaulussa huomautettiin olemaan koskematta siihen ukonilmalla. Ihan relevantti rajoitus. Rakennusmateriaalit tekevät kunniaa alueen pitkälle historialle metalliteollisuuden parissa.

Meidän lisäksi paikalla oli muutamat muut ulkoilijat ja muutamat valokuvaajat linssiensä ja jalustojensa kanssa. Lähialueella ei taida juuri muuta nähtävää olla, ellei ole erityisen kiinnostunut teollisuudesta ja ydinvoimaloista. Jos koskaan satut osumaan seudulle, suosittelen kuitenkin kurvaamaan tätä kautta! Tällaisesta taiteesta tykkäävät helposti myös muuten taiteen suhteen hieman skeptiset henkilöt, kun pääsee itse osaksi teosta. Haluaisin vielä nähdä nämä portaat iltahämärässä, koska kaiteissa kulkee 880 LED-lamppua valaisten koko teoksen.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Päiväunet vaihtuivat askarteluun

Vaikka sisaruksilla olisi kuinka sama geeniperimä, niin ovat ne vaan yksilöitä. Siinä missä toinen nukkuu onnessaan päiväunia nelivuotiaaksi, toinen lopettaa ne 2,5-vuotiaana.

Olin jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomiota, että Reetan oli todella hankala rauhoittua päiväunille. Aiemmin homma hoitui niin, että neiti aseteltiin rattaisiin ja hän nukahti niihin ilman vippaskonsteja. Lähiaikoina siellä lähinnä härvättiin, laulettiin, vaadittiin heilutusta ja muuta veivausta. Uni tuli vasta kiristyksen ja uhkailun jälkeen, ja herätettäessä oltiin kiukkuisia kuin herhiläiset. Ei kiva.

Illalla taas sama show; Reetan puolelta huitelua ja huutelua, minun puolelta kiristystä ja uhkailua. Ei kiva.

Olen aina ollut sitä mieltä, että jos lasten kanssa joku homma ei toimi ja ottaa vaan päähän, niin sille pitää tehdä jotain eikä vain valittaa.

Niinpä tuli aika miettiä, kuinka ratkaista päiväunitaistelut. Vastaus on näin jälkikäteen selvä; jättää koko päiväunet pois. Miten en tajunnut tätä jo aiemmin? Ehkä siksi, että halusin pitää kynsin hampain kiinni päivän lepohetkestä, josta jo osaltaan jouduin luopumaan Arminin jättäessä päiväunet pois viime keväänä.

Nyt kun muutama päivä on annettu Reetan touhuta normaalisti ilman päiväunille vääntäytymistä, meillä on talossa pieni touhukas neiti, joka jaksaa todella kiitettävästi iltaan saakka, ja nukahtaa illalla ilman turhia huuteluita. Ei siis taistelua iltapäivällä, ei taistelua illalla. Todellakin kiva!

Päiväämme tuli samalla reilu tunti lisää aikaa, joka olisi tietysti kiva täyttää jollain muullakin kuin vaikka piirretyillä. Tietyllä tavalla tykkään askartelusta, mutta olen yleensä aika surkea esivalmistelemaan mitään. Jos lapsille erehtyy sanomaan, että nyt voitais vaikka askarrella, yleensä liimat, sakset, paperit ja glitterit on levitetty ympäriinsä niin nopeasti, ettei siinä mitään oikeaa askartelua ole ehtinyt suunnitella.

Suosikkini ovatkin askarteluun tarkoitetut silmät. Niitä voi tökätä käytännössä mihin vaan ilman kummempia valmisteluja ja lopputuloksena on elottomasta roskasta hassunnäköiseksi hahmoksi muuttunut taideteos.

Syksyn viileät yöt ovat luoneet taikojaan lähialueen lehtipuihin, ja eräällä päiväkotimatkalla kerättiin kasa kauniiksi värjäytyneitä vaahteranlehtiä. Kotona laitoin ne vuorokaudeksi sanomalehden väliin kuivumaan ja sitten lapset liimasivat ne tavalliselle A4:lle. Sitten vain silmät paikalleen vapaaseen tyyliin, ja saivat piirtää vielä mustalla tussilla suut. Tuhrasin nopsasti sanomalehden reunaan erilaisia mallisuita, mutta aika samalla kaavalla nuo vielä lehdille piirtyivät. Alkusilmäisyllä nämä kaksi työtä ovat aika samanlaiset, mutta 4,5v:n teoksessa lehdet ovat enemmän suorassa.

Mitä tekemistä olet keksinyt päiväunien tilalle?

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Eingewöhnung – saksalaiseen tahtiin päiväkotiin

Arminin tutustumisjakso päiväkodissa on päättynyt, aikaa tähän vierähti 4 viikkoa. Suomalaisittain siis verrattain pitkä aika, saksalaisittain ymmärtääkseni aika keskiverto. Alkuunsa pyörittelin silmiäni kuullessani näin pitkistä tutustumisjaksoista, mutta nyt kun se on ohi, mielipiteeni on pehmentynyt.

Eingewöhnung eli tutustumisjakso päiväkotiin ”Berliinin mallin” mukaan on hyvin yleinen käytäntö Saksassa. Tavoitteena on siis rauhallisesti tutustuttaa lapsi päiväkodin ympäristöön, ensisijaiseen hoitajaan ja opetella olemaan erossa vanhemmasta. Kokonaiskesto riippuu siitä, kuinka hyvin lapsi ”suoriutuu”, ts. joku sopeutuu nopeammin ja joku hitaammin, ja suunnitelmaa viilataan yksilöllisesti jokaisen lapsen kohdalla.

Pähkinänkuoressa Berliinin mallissa ensimmäisenä kolmena päivänä lapsi on tunnin verran päiväkodissa vanhemman kanssa. Vanhemman on kuitenkin hyvä pysyä passiivisena, ja antaa lapsen tutustua paikkaan rauhassa. Neljäntenä päivänä vanhempi poistuu näkyvistä puoleksi tunniksi, viidentenä tunniksi ja sen jälkeen aikaa pidennetään puolella tunnilla päivittäin, ellei hoitohenkilökunta katso parhaaksi hidastaa tahtia. Tarkemmin ohjeistukseen voi tutustua englanniksi täällä.

Alunperin olisin ollut valmis paljon lyhyempäänkin Eingewöhnungiin. Ajattelin, että lapsihan saa ihan väärän mielikuvan päivähoidosta, jos äiti istuu siellä mukavasti aina lähettyvillä. Mutta kun viikot etenivät, jouduin toteamaan itselleni, että tällainen vähän pidempi kaava sopi myös minulle  hyvin. Olen ollut niin tiiviisti lasten kanssa, että äitikin tarvitsi hieman aikaa opetella olemaan erossa. Edelleenkin huomaan olevani iltapäivisin hieman levoton ja odottelen, milloin kello tulee sen verran että voin lähteä kävelemään päiväkodille päin. Ja sitten illalla kuitenkin odotetaan, että milloinkas nämä pikku mussukat voisi laittaa unille… Elämän paradokseja!

Berliinin mallin mukaan toteutetussa tutustumisessa yksi hoitaja on vastuussa lapsen kanssa olemisesta koko jakson ajan. Arminin ryhmässä on kaksi hoitajaa, joista nuorempi oli hänen kanssaan tiiviisti ensimmäiset päivät. Hieno ajatus tämä, että vain yksi uusi aikuinen kerrallaan tulee tutuksi lapselle – tavallaan. Kun kysyin alkupäivinä, kenen kanssa Armin oli leikkinyt päiväkodissa, hän vastasi pysäyttävästi ”Vain sen toisen open kanssa. Se toinen opettaja ei halua tutustua muhun”.  Voi apua mikä ajatus pieneltä ihmiseltä!

Olin etukäteen pohjustanut, että opettajat haluavat tosi kovasti tutustua Arminiin ja että ne ovat tosi iloisia, että Armin tulee heidän päiväkotiinsa. Tämän kommentin jälkeen mun piti ensin selventää lapselle, että he ovat varmasti ajatelleet, että tutustutaan uusiin aikuisiin pikkuhiljaa, yksi kerrallaan. Seuraavana aamuna pyysin päiväkodilla, että voisiko tämä toinenkin opettaja viettää aikaa Arminin kanssa, että saataisiin tämä väärinkäsitys kumottua. Tämä otettiin hyvin huomioon.

Pitkä tutustumisjakso vaatii vanhemmilta ääretöntä joustavuutta. Olen sivusta seurannut Arminin päiväkotikaverin perheen aikataulutuksia tilanteessa, jossa molemmat vanhemmat ovat töissä ja silti Eingewöhnung kestää viikkoja. Heillä siis lapset ovat olleet aiemmin jo päivähoidossa, mutta kyseessä on päiväkodin vaihto muuton vuoksi. Onneksi heillä on joustavat työnantajat ja mahdollisuus tehdä töitä kotoa käsin, muuten en ymmärrä miten tilanteesta olisi selvitty, kun isovanhempia tai muitakaan tukiverkkoja ei ole käytettävissä. Ei todellakaan käy kateeksi.

Päiväkodilla tuntuu myös olevan hyvin vahva sananvalta siihen, miten Eingewöhnung todella etenee. Jos hoitaja on vaikka sitä mieltä, että tänään lapsi oli apean oloinen kolmen tunnin jälkeen, päiväkodissa oloaikaa ei pidennetä seuraavana päivänä puolella tunnilla, vaan pitäydytään siinä kolmessa tunnissa kunnes sujuu paremmin. Arminin kohdalla pidettiin pieni tasaus puolivälissä tutustumisjaksoa. Hän oli käynyt aina heti lounaan jälkeen hakemassa aiemmin askartelemani perhevalokuvavihkon, ja tästä hoitajat olivat päätelleet että ikävä iski. Vaikka aikani tätä harmittelin, muutaman päivän jälkeen palattiin takaisin pidennettyihin päiviin.

Jotain taikaa tässä perusteellisessa perehtymisessä kyllä taitaa olla, koska en ole tainnut yhtenkään aamuna kuulla yhdenkään lapsen itkevän vanhempansa perään. Tai sitten olen vain sattunut paikalle jotenkin satumaisiin aikoihin.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Kun kodista ei löydy Suomi-designia

Nyt kun olen päässyt tutustumaan ulkomailla asuvien suomalaisten koteihin, osaan ihan livenä ja osaan esimerkiksi muiden blogien välityksellä, ja olen huomannut niissä muutamia yhteisiä piirteitä. Samalla olen huomannut, että oma kotimme ei juurikaan jaa näitä samoja piirteitä, jonka vuoksi tunnen itseni välillä todella huonoksi suomalaiseksi. 

Meillä ei esimerkiksi ole Yki Nummen suunnittelemaa Lokki-valaisinta riippumassa Artekin ruokaryhmän yläpuolella. Meillä on sen sijaan Sotkan hassunvärinen pöytä ja sikahalvat tuolit, jotka aikanaan mätsättiin silloisen kodin jalkalistojen kanssa sävy sävyyn. Pöytä ja tuolit saavat luvan kestää täällä Saksassa asumisen ajan, sen jälkeen voidaan hankkia uudet.

Meillä ei ole Iittalan Teema-astiaston valkosia kippoja ja kuppeja, eikä edes Iittalan viinilaseja. Ruokailuvälineet eivät ole Iittalaa saati Hackmannia, vaan joitain Varkauden mummilta saatuja. Parempaan kattaukseen meiltä löytyy sen sijaan kasapäin Villeroy Bochin New Wave -sarjaa. Ja sehän on sitten saksalainen!

Leikkokukat eivät ime vettä Aalto-maljakossa, vaan missälie Prisman lasivaasissa. Kodin tekstiileissä, vaatteista puhumattakaan, ei vilahtele Marimekkoa tai Vallilaa, vaan ne harvat verhot, joita meillä on, ovat Ikeasta ja palvelevat enemmän pimennyksessä kuin sisustuksessa.

Lasten yövalona on – tadaa – Ikean kuulamppu (joka on itseasiassa mun oma lamppu opiskeluajoilta) eikä suinkaan Eero Aarnion Tuplakupla. Tuikkukynttilät eivät pala meillä Iittalan Kivi-tuikuissa, koska taisin myydä muutamat omistamani kappaleet ennen muuttoa vähäisen käytön vuoksi.

Mariskooli minulla joskus oli, taisin antaa sen äidilleni.

Olenkohan jotenkin puoliksi tietämättäni hyljeksinyt klassista Suomi-designia? Ehkä.

Tai ehkä en oikein ole nähnyt sen arvoa aiemmin?

Nyt näkökulma on muuttunut, ja vaikka minusta ei sisustajaa saa vääntämälläkään, voin sanoa että kyllä suomalainen ja skandinaavinen tyyli miellyttää omaa silmää.

Erityisesti vieraita varten kaipaisin nyt kovasti meille kotiin jotain todella suomalaista.  Jotain, jonka avulla voisi kertoa lisää suunnittelijasta, yrityksestä, suomalaisesta menestystarinasta. Olen jopa Miehen suusta kuullut lauseen ”Me voitais hankkia sellaisia Marimekon servettejä” – ja se on paljon se.

Miehen japanilaiset kollegat lentävät mielellään Aasian ja Saksan väliä nimenomaan Suomen kautta – koska bisnesluokasta saa travel kitin Marimekon pussukassa ja kentältä voi ostaa kotiinviemisiksi lisää Iittalaa – Muumeja unohtamatta.

No niin, tulihan sieltä jotain. Muumeja meillä onkin talo täynnä! Löytyy pehmolelua, kirjaa, palapeliä, kahvimukia. Ehkä nostankin siis Muumit kodissamme lasten lelulaatikosta paraatipaikoille – nämä ovat katsokaas suomalaisia, kyllä vain.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä