Rahanmenoa all inclusivessa

All inclusive loman varaaminen tarkoittaa helppoutta, huolettomuutta niin järjestelyiden ja kulujenkin suhteen. Kaikkihan on etukäteen järjestetty ja maksettu, sehän se on se perusidea. Pitääkö siis mukaan kuitenkin varata rahaa ja minkä verran? Tietenkään tähän ei ole yksiselitteistä vastausta (sori siitä!), joten kerron tässä meidän kokemukset kahden viikon all inclusive lomalta Turkista.

Ensimmäinen rahareikä jo ennen hotellia

Ensimmäisen kerran rahaa tarvitsi pikkubussissa, joka kuljetti meidät lentokentältä hotellille. Ystävälliseksi luonnehdittava kuljettajamme antoi meille kylmät juomatölkit heti istuuduttuamme. Ensimmäinen ajatus oli, että voi miten kohteliasta, mutta kuten arvata saattaa, osoitti hän hinnastoa päästyämme hotellille. Juomat pystyi maksamaan euroissa ja ensimmäinen kymppi taisi mennä siinä. Olisi meillä ollut liirojakin, vaikka niitä oli kyllä hankala alkuunsa saada.

Hotellilla olisi ollut mahdollista selvitä yleisesti ilman rahaa, sen verran hyvin kaikkea mahdollista oli tarjolla ilman erillisiä maksuja. Esimerkiksi päivä- ja iltaohjelmiin osallistuminen ei maksanut mitään. Poikkeuksena osa lasten kerhon tarvikkeista, kuten maalattavat t-paidat (10e) tai kangaskassit (7e).

Vatsat täyteen kuten kuuluu

Ruokaan ja juomaan ei luonnollisesti mennyt paikanpäällä rahaa, koska runsaat buffetit olivat tarjolla monta kertaa päivässä. Aamiaisella kuitenkin myytiin tuorepuristettuja mehuja hintaan 1,50 euroa lasillinen. Vaihtoehtoinen ”mehu” automaatista oli niin pahaa, että tuorepuristetut juomat kyllä houkuttelivat, mutta ihan periaatteesta ei näitä kertaakaan ostettu. Tämänhän piti olla all inclusive!

Resortin alueella oli pieni sekatavarakauppa, josta sai uimaleluja, naksuja, karkkia ja juotavaa. Vesipyssyt taidettiin lapsille täältä ostaa. Lisäksi kauppakäytävällä oli aurinko- ja silmälasiliike, vaatekauppa (tarjolla kaikki ”merkit” Hugo Bossista Lacosteen…), matkanjärjestäjä TUI:n retkien varauspiste ja kauneushoitola-parturi-kampaamo. Näissä meillä ei ollut pienintäkään tarvetta asioida.

Vuokra-autolla haistelemaan resortin ulkopuolista elämää

Sen sijaan mehän vuokrattiin auto pariksi päiväksi. Ja kiusa se on pienikin kiusa, auto luovutettiin meille tankki lähes tyhjänä, joten ensimmäinen etappi olikin läheinen huoltoasema. Palautettaessa tankissa oli tietenkin enemmän bensaa kuin alussa, joten takkiin tuli tässäkin. Eikö olisi reilua vaan luovuttaa auto aina tankki täynnä?

Autolla Manavgatin lähialueilla suhaillessa rahaa meni muutamien nähtävyyksien sisäänpääsyihin. Vesiputoukset olivat edullisia (muutamia euroja), erityisesti Düden, jota suosittelen muutenkin. Käytiin myös Nova Mall ostoskeskuksessa, jonne taisi sitten upota muutama satanen tai pari lähinnä lastenvaatteisiin, tuliaisiin ja lounaaseen.

Huvitti kovasti huomata, kuinka eri tavalla Miehen kanssa suhtauduttiin rahankäyttöön loman aikana. Itselle oli jotenkin iskostunut tuo all inclusive päähän niin vahvasti, että todella pitkin hampain teki mieli maksaa yhtään mistään mitään. Onneksi Mies oli tästä eri mieltä, ja päädyttiin autonvuokrauksen lisäksi myös ajamaan vesijeteillä ja kokeilemaan parasailingia!

Vesiurheilua ensikertalaisille

Naapuriresortin puolelle pääsi kävelemään helposti rannan kautta, ja heillä oli tarjolla erilaisia vesiaktiviteetteja. Maksun kanssa meinasi tulla ongelmia, kun myyntijantteri sanoi ettei heillä kävisi kortti. No Mies lähti tepastamaan lähimmälle pankkiautomaatille nostamaan rahaa, auringonpaahteessa matkaa tuli melkein puoli tuntia suuntaansa. Automaatti myi ei oota, se oli tyhjä. Kun Mies palasi myyntitiskille ja kertoi tilanteen, yhtäkkiä heillä kävikin kortti. Sillä lailla, kyllä turistia taas vedätetään…

Kun maksupuoli oli kunnossa päästiin laittamaan pelastusliivejä päälle. Mies on ajanut vesijeteillä pari kertaa aiemmin ja vieläkin useammin lumikelkalla, minulle tämä oli ihan uutta. Paino ilmaisulla ihan uutta,  en ole koskaan ajanut edes skootteria! Lapsetkin saivat tulla kyytiin, Armin meni isin kanssa ja minä Reetan kanssa. Naureskelin, että minulla kesti 34 vuotta päästä kokeilemaan vesijettiä, Reetalla sen sijaan 3. Oi mitähän kaikkea tässä vielä onkaan edessä…!

Poikien vesijetissä oli odotetusti se hurjempi kyyti, taisivat painaa lähes 80km/h aavalla merellä. Reetta joutui tyytymään äidin nössövauhteihin, maksimit taisi jäädä alle 30km/h.

Tarjolla oli myös parasailingiä, jota haluttiin myös kokeilla. Pelkkä altaalla makaaminen oli jo sen verran nähtyä puuhaa. Nämä myyntimiehet olisivat antaneet myös kolmevuotiaan nousta veneen perässä korkeuksiin, mutta todettiin yhdessä että Reetalle taitaa olla pelkkä moottoriveneajelu ihan tarpeeksi hurjaa. Päätös oli oikea, eikä neiti tuntunut olevan pettynyt jouduttuaan jäämään vedenpinnan tasolle.

Armin lähti taas isin kanssa, ja en voi muuta kuin ylpeä olla – molemmista. Vaikka Arminia toki hieman jännitti alkuun, hän osasi sen sanoa ja isi hoiti homman hienosti höpöttelemällä koko lennon ajan kaikenlaista lapsen kanssa, tarkkaillen ympäristöä ja vilkutellen mulle ja Reetalle. Tämän jälkeen oli mun vuoro, ja jouduin/pääsin lentämään ihan yksin. Edelliskesän paragliding-kokemukseen verrattuna tämä oli iisimpää, mutta kiva kokemus jokatapauksessa.

Päiväni turistina

Kunnon turisteina sorruttiin ostamaan myös yhden päivän saksankielinen bussiretki Alanyaan. Oih, parasta siinä retkessä oli ilmastoitu bussi ja mukava opas, muuten olisi voitu kyllä jäädä hotellille.

Päivä oli ennätyskuuma, noin +42 astetta, Armin voi huonosti bussissa johtuen varmaan kuumuudesta ja ruokien erilaisesta bakteerikannasta mutta selvittiin. Retkellä käytiin tippukiviluolassa (olen ollut hienommissakin), Alanyan linnoituksella (kuljettiin paahteessa varjosta varjoon), lounaalla Dim-joen päälle rakennetussa ravintolassa (näitä oli vaikka kuinka monta, meillä oli varmaan se hinnat alkaen -paikka) ja lopuksi vielä tunnin ”merirosvoristeilyllä” Alanyan sataman läheisyydessä. Sitten ajeltiin hotellille, meidän oli tietysti toisiksi viimeinen, joten kurvattiin matkalla tiputtamassa muita matkaajia omiin majapaikkoihinsa.

Budjetilla tai ilman

Summa summarum: All inclusiveen voi lähteä taskurahojen kanssa tai sitten ostaa lisäpalveluita. Me oltaisiin kyllä pärjätty  all inclusivessa lähestulkoon ilman rahanmenoa, mutta oltaisiin tuolloin jääty monta (hyvää ja vähän huonompaa) kokemusta köyhemmäksi. Nytkin jäi vielä esim. resortin turkkilainen saunaosasto kokonaan kokeilematta. Rahalla saa ja hevosella pääsee,  kuten isäni varmasti tässä kohtaa sanoisi.

Suurimmat yksittäiset kuluerät

  • Auton vuokra kahdeksi päiväksi kahdella lastenistuimella 130 euroa + bensat
  • Päiväretki Alanyaan ~ 100 euroa (2 aikuista, 2 lasta; hinta sisälsi kuljetukset, sisäänpääsyt ja lounaan ilman juomia)
  • Parasailing (3hlö), vesijettien vuokraus (2 jettiä, 15min), valokuvat ja videot cd:llä, 250 euroa
  • Shoppailu ~ 100 euroa
  • Antalya Aquarium sisäänpääsy ~ 100 euroa

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Lastenhoidon järjestäminen ulkomailla vaatii luovuutta

Miten järjestää lastenhoito, kun yli tuhannen kilometrin säteellä ei ole yhtäkään sukulaista, kummia tai mummia? Ulkomailla asuessa ratkaisut voivat olla luovia. Meillä on ammennettu luovuutta aimo annoksia lähiaikoina.

Kun lapsenvahti varataan väärälle päivälle

Kynsilakka oli juuri ehtinyt kuivaa, olin meikannut kerrankin ajan kanssa ja lapset odottivat innoissaan nenä kiinni ikkunassa. Odotimme tuttua saksalaista lastenvahtia saapuvaksi, jotta pääsisin Miehen kanssa konserttiin. Joka kerta täsmällisesti paikalle saapunutta babysitteriä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut, ja päätin vielä tarkistaa mitä olin hänen kanssaan viestitellyt.

Kyllä, olin pyytänyt häntä tulemaan perjantaina klo 18.00 – seuraavalla viikolla!

Mietin noin minuutin, mitä tehdään. Oltiin sovittu nopeat etkot Miehen työkaverin luokse ja keikankaan alkuun ei olisi järin pitkä aika. Soitin lähellä asuvalle saksalaiselle ystävälle, selitin rauhallisesti tilanteen ja lopetin kertomukseni kysymykseen ”Voisivatko Armin ja Reetta tulla teille yökylään? Niinkuin NYT!?” 

Paikka ja ihmiset ovat lapsille tuttuja, mutta eivät ole olleet siellä ilman meitä koskaan, edes päiväsaikaan.

Onneksi ystäväperheelle sopi tämä, ja lapset olivat tästä nopeasta käänteestä jopa vielä enemmän innoissaan ja pakkasivat hetkessä reppuihin unilelut ja hammasharjat. Yritän muistaa aina tällaisissa tilanteissa olla äärimmäisen kiitollinen siitä, että nuo ovat niin joustavia ja mukautuvaisia vaikka kaikki ei aina menisi kuten etukäteen on kerrottu.

Kurvattiin noin kymmenen minuutin kuluttua puhelusta heidän ovelleen, saatoin lapset eteiseen, toivotin hyvät yöt, annoin skumppapullon ystäville ja juoksin takaisin autolle. Ehdittiin etkoille, irlantilaisen kansanmusiikin konsertti menetteli ja saatiin lupa tulla noutamaan lapset vasta aamulla. Oltiin tarjouduttu hakemaan heidät yölläkin, jotta yllättäen rekryttyjen lastenvahtien ei tarvitsisi olla passissa koko yötä.

Kun Miehen työmatka osuu illalle, jolloin hänen piti katsoa lapsia

Kun The Rasmus kertoi viime vuoden Kölnin keikalla, että he palaavat kiertämään Saksaa vuoden kuluttua, kyttäsin tietysti kiertuekaupunkeja ja lippuja haukan lailla. Päädyin ostamaan liput Dortmundin keikalle, koska se oli lähimpänä Düsseldorfia. Liput tulivat postilla kotiin jo kesällä ja päivämäärä oli annettu hyvissä ajoin Miehelle tiedoksi perinteisessä sunnuntai-iltojen parisuhdeaktiviteetissä eli kalenterien synkkaussessiossa.

Muutamaa viikkoa ennen keikkaa Miehen puheissa alkoi kuitenkin kuin varkain vilistä ohimennen mainintaa yhden yön poissaolon vaativasta työmatkasta, erittäin tärkeästä sellaisesta. Kysyessäni Burg Eltzin komeissa maisemissa, että milloinkas tämä matka mahtaa oikein olla, on se tietysti, tottakai, juuri sinä samana päivänä kuin keikka. Miten siis järjestää Mies Frankfurtiin ja minut Dortmundiin samalla kun lapset ovat Düsseldorfissa?

Tähän vaaditaan ystäväperhe, joka suostuu ottamaan lapset yökylään ja antaa vielä avaimensa, jotta minä voin kömpiä lasten väliin parisänkyyn keikan jälkeen keskellä yötä.

Toisen perheen au-pair voi hyvin olla toisen lastenvahti

Ollaan jo paristikin hyödynnetty saksalaisen ystäväperheen meksikolaista au-pairia lastenhoidossa. Hän hakee usein samassa päiväkodissa olevat lapset samaan aikaan iltapäivisin hoidosta ja jäädään porukalla leikkimään läheiseen puistoon. Hänen saksankielentaitonsa on oikein riittävä toimimaan meidänkin lasten kanssa saksaksi ja kun perhe asuu lähellä, pääsee hän helposti meiltä kotiinsa vaikka pyörällä.

Lisäksi tietenkään pieni taskuraha ei ole pahitteeksi koskaan nuorelle aikuiselle, joka haluaa päästä näkemään Eurooppaa enemmänkin täällä ollessaan. Düsseldorfista Roomaan sai kuulemma yhden hengen lentolipun reilusti alle satasella. Ai että.

Vaikka lastenhoitoon varattu verkostomme ei ole suuren suuri, kertaakaan ei ole tullut vastaan tilannetta, että joku meno olisi pitänyt peruuttaa hoitajan puutteen vuoksi. Ihan uskomatonta! Treffi-iltoja voi onneksi hyvin järjestää myös kotona. Lapset menevät yleensä iltakahdeksan aikaan unille, joten siinä jää vanhemmille vielä useampi tunti hyvää kahdenkeskeistä aikaa katsoa leffaa ja tilata pizzaa.

***

Jutun kuvat yhdeltä korvapuustien leivontapäivältä kotoa.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Lihatiskillä

Ei, tämä juttu ei kerro Düsseldorfin Altstadtin baarikatujen iltamenoista, vaan ihan asioimisesta ruokakaupan lihatiskillä. Ja sen henkisestä hankaluudesta.

Meidän lähikaupoissa on lihatiskit suurinpiirtein samalla periaatteella kuin Suomessakin. Niin, että Alepan kokoissa kaupoissa sitä ei ole mutta S-markettia vastaavista isompiin on. Palvelutiskiltä saa yleensä lihaa, leikkeleitä, juustoja, kalaa (paljon suppeammin kuin Suomesta) ja joitain valmisruokia, esim. salaatteja.

Haluaisin puoli kiloa tuota tuossa… ei kun siinä vieressä…

Tänne Saksaan muuton jälkeen meni aika kauan, ennen kuin pystyin asioimaan meidän lähikaupassa niinä kertoina, kun minun piti ostaa jauhelihaa. Syy: sitä myytiin vain ja ainoastaan palvelutiskissä, ei tutuissa ja turvallisissa 400g pakkauksissa kylmähyllyssä. Kynnys asioida saksaksi oli alkuun liian korkea eikä tiskin toisella puolella taideta yleensä englantia lainkaan.

Jossain vaiheessa rohkaistuin, ja sain sönkätyksi ”Rindhackfleisch, halb Kilo”  kun halusin puoli kiloa jauhelihaa. Pitkään pidättäydyin tässä samassa tilauksessa, kunnes joku kerta päätin repäistä ja ostaa tiskiltä kinkkusiivuja leivän päälle.

Siinä vaiheessa ne hankaluudet sitten alkavatkin. Lihatuotteita rakastavassa Saksassa kinkkuja, makkaroita ja leikkeleitä on sen miljoonaa sorttia. Tuotteiden hinta- ja nimilaput ovat tiskin etuosassa ja tuotteet tiskissä sikinsokin. Siinä sitten tökkäilet tiskin lasia ja yrität näyttää haluaamasi. Ja silloinkin osto tulee suoritettua täysin tuotteen ulkonäön perusteella, koska useinmiten ei ole mitään hajua, mitä on oikeasti ostamassa. Kysyminen ei juurikaan auta, koska vastauksesta ei välttämättä tule juuri viisaammaksi.

Hengenheimolaisia ja hintayllätyksiä

Juttelin tästä tilaamisen vaikeudesta (tai ainakin henkisestä hankaluudesta) parin täällä asuvan suomalaisen kanssa, ja yhdessä naurettiin, kun toinen ostaa sitä jauhelihaa tai mitä ikinä aina saman puoli kiloa ja toinen ei ollut koskaan ostanut palvelutiskistä mitään, koska se henkinen kynnys on kasvanut liian suureksi.

Pari kertaa olen paikallisen Prisman eli Realin tiskiltä saanut tilattua haluamani määrän tarjouksessa ollutta kinkkua, mahdollisesti palvikinkkua tai jotain sen sukulaista sekä pippurisalamia ja hinnat ovat olleet kohdillaan.

Kielimuurin lisäksi kyseisessä palvelutilanteessa nousee aina esiin myös hintamuuri. Osan hinta ilmoitetaan per kilo, osan per 100g. Mutta kun ne hinnat on niissä lapuissa aivan eri kohdassa kuin itse tuote! Itselle tiskiostosten loppusumma on aina yhtä suuri yllätys, ja välillä on vaan tehnyt mieli piilottaa paketti jonnekkin hyllyjen väliin kun loppusumma on ollut turhan suuri.

Tietystihän sitä voisi kysellä tuotteista enemmän; mitä lihaa ne ovat, paljonko se maksaa, mitä on tarjouksessa, ja tehdä valintoja sen perusteella – jos ymmärtää vastaukset. Mutta silloin kun tällainen kanssakäyminen jo muutenkin hermostuttaa, takana odottavat muut asiakkaat, etkä oikein ole edes ehtinyt päättää, mitä lopulta haluaisit ostaa, toivoisin vain voivani hoitaa ostokseni mahdollisimman huomiota herättämättä.

Toisaalta siellä tiskin toisella puolella voi hyvinkin olla vain piirun verran parempaa saksaa puhuva henkilö, joten pitäisi antaa mennä vaan.

Laadun maistaa

Suomessa ollessa en oikeastaan koskaan ostanut palvelutiskeiltä mitään muuta kuin satunnaisen kalan ja grillattavaa juhannukseksi. Epäilin aina hieman tuotteiden tuoreutta, varsinkin kun niin moni muukin tuntui jättävän tiskin tarjonnat rauhaan. Saksassa tiskeillä käy kuhina jatkuvasti, joka kielii heti paremmasta laatumielikuvasta.

Ja onhan se totta, olen paristi saanut ostettua ihan älyttömän hyvää kinkkua tiskistä, ei siitä voi edes puhua samana päivänä Realin halvimpien muovipakettihirvitysten kanssa.

Seuraava askel olisikin asioida meidän läheisessä oikein kunnon lihakaupassa, Metzgerei,  ja ottaa sieltä jotain testiin.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

The Rasmus Dortmundissa

Tässä on nyt varsinaista keikkaputkea havaittavissa, kun viime viikolla olin Miehen kanssa katsomassa Stratovariusta Kölnissä ja eilen fanitin hiki päässä The Rasmusta Dortmundissa. Keikka oli about sama setti kuin viime vuonna Kölnissä, mutta se ei mua haittaa ollenkaan – tiettyihin asioihin ei selvästi kyllästy lainkaan.

Ambivertti voi nauttia keikasta ihan yksin

Lähdin keikalle tällä(kin) kertaa yksin, ja siellä itsekseni seisessä ja bändiä odotellessa ehti hyvin mietiskellä kaikenlaista juttukaverin puuttuessa. Kovin moni kaveri ja tuttu tuntui olevan aika hämmästynyt, että ylipäänsä lähdin tuollaiseen tapahtumaan yksin. Tällä(kään) kertaa ei kuitenkaan ollut ketään tuttua täällä suunnilla, joka olisi ollut aiheesta innostunut ja viime vuoden hyvän kokemuksen myötä tuntui ihan luonnolliselta mennä keikalle yksin.

Enemmän jännitti pilkkopimeällä takaisin ajaminen yksin, mutta sekin meni ihan nätisti puolenyön kieppeillä.

Olen joskus varhaisteininä käynyt yksin myös leffassa ja työelämään siirryttyä lukuisia kertoja yksin lounaalla ravintolassa. Olen ehkä sellainen introvertin ja ekstrovertin välimuoto eli ambivertti,  jolla on hetkensä aina molempiin suuntiin.

Keikkapaikka Dortmundissa oli tälläkin kertaa sellainen tavastiamainen paikka, jonka vieressä oli iloiseksi yllätyksekseni iso maksuton parkkipaikka. Olin paikalla hetki ovien avautumisen jälkeen ja jono soljui rauhallisesti sisään – aamusta asti ovilla jonottaneet superfanit olivat jo saaneet eturivin paikkansa, joten meillä muilla ei ollut kiire sisälle.

Otin yhden pienen oluen (2,80e) odotellessa ja lämppäribändi aloitti ennakkoonilmoitetun mukaisesti tasan klo 20.00. Italialainen Overlaps oli genreen sopiva, ja alle puolituntisen setin kuunteli ihan mielellään. Seuraava bändikin oli vielä lämmittelyosastoa, sekin italiasta kotoisin oleva The Shiver.

Down to the memory lane

The Rasmuksen setti alkoi räväkästi 17 vuotta vanhalla F-f-f-falling biisillä ja siitä eteenpäin sitten mentiinkin pitkälti tuttujen biisien varassa. Jos pelkän radiosoiton varassa tuntee bändin kappaleita, moni oli varmasti uusikin tuttavuus, mutta yleisö oli selvästi vannoutuneempaa fanikuntaa koska ihan jokaikinen kappale meni yhteislaululla alusta loppuun.

Tällä kertaa eteeni ei mönkinyt kaksimetristä hevaria, vaan sen sijaan arviolta 10-vuotias poika, jonka vanhemmat olivat päättäneet tuoda konserttiin (ilman korvatulppia, mur!) ja nostaa sitten aina aika ajoin hartioilleen. Voisiko nämä hartiallenostot suorittaa mielummin jossain reunoilla, niin ei menisi se näkyvyys kokonaan, kiitos.

Tämän yksittäisen lapsen lisäksi yleisö ei suinkaan ollut pelkkiä kirkuvia teinityttöjä ja minä, kuten Mieheni mielikuvissa, vaan ihan tavallista tallaajaa ikäskaalan koko kirjolla.

Olen nähnyt The Rasmuksen keikkoja vuosien varrella pitkälti toistakymmentä ellei jopa kolmatta. Taas tuli mietittyä, että miten on mahdollista, että monet keikan biisit Dead Letters -albumilta kuulostivat ihan tuoreilta, vaikka levyn julkaisusta on jo 15 vuotta? Samalla huomaan välillä haikailevani niitä vieläkin vanhempia suosikkeja ja muistan vielä, kuinka tiettyyn aikaan jokaisen keikan viimeinen kappale oli aina Life 705  ihan ekalta levyltä Peep,  vuodelta 1996. Kak-si-kym-men-tä-kak-si vuotta sitten. Kääk!

Kuvamuistoja 20 vuoden takaa

Kesäisen lämmin syyspäivä teki FZW-klubista todella lämpimän illan edetessä ja tunsin farkkujen liimaantuvan reisiini ja hikikarpaloiden tipahtelevan niskassa vaikka ihan täysiä ei enää tullutkaan hypittyä alusta loppuun (sitäkin on tehty!). Dortmundin keikka oli kiertueen viimeinen Saksassa, tästä bändi suuntaa Britteihin ja sen jälkeen Etelä-Amerikkaan; Argentiina, Brasilia, Bolivia, Chile, Equador ja Meksiko ovat luvassa.

Loppuun vielä keikan biisilista. Miksi? Ihan vaan siksi, koska minulla on ollut epäsäännöllisen säännöllinen tapa kirjata keikan jälkeen siellä esitetyt biisit itselle muistoksi. Teininä muisti oli niin hyvä, että pystyin kirjaamaan biisit yleensä jopa oikeassa järjestyksessä, mutta nyt vain ensimmäinen ja kaksi viimeistä ovat paikallaan.

  • F-f-f-falling
  • Guilty
  • Justify
  • Nothing
  • Not like other girls (akustinen)
  • Still standing (akustinen)
  • Funeral song
  • Paradise
  • First day of my life
  • In the shadows
  • Time to burn
  • In my life
  • Immortal
  • No Fear
  • Living in a world without you
  • Wonderman
  • Someone’s gonna light you up
  • Holy grail
  • Sail away

Taannoin saatoin myös askarrella itse tällaisia faniaukeamia omaan muistovihkoon 15-vuotiaan intohimolla. En ehkä kestä!

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä