Teinirakkauteni The Rasmus Kölnissä

Harmaa ja sateinen maanantai ei latistanut omaa tunnelmaa tällä viikolla lainkaan. Illalla oli pitkään ja hartaasti odotettu The Rasmuksen keikka Kölnissä, johon olin ostanut liput jo kesällä. Kyseessä on nyt siis bändi, jonka olen nähnyt livenä ehdottomasti useammin kuin ketään muuta, jonka kaikki levyt omistan ja jonka kanssa kasvoin lapsesta aikuiseksi. Teksti on kirjoitettu sellaiset fanilasit päässä, pyydän huomioimaan tämän.

Yläasteikäisenä minulla oli muutama sielunkumppani tässä asiassa, mutta aika on ajanut meidät kauemmas toisistamme ja saan näin ollen fanittaa lähinnä itsekseni. Toki nyt olisi välimatkaa muutenkin, kun asutaan täällä Saksassa. Olin kuitenkin ostanut keikalle samantien pari lippua, tarkoituksena saada joku ylipuhuttua mukaan.

Mies oli lupautunut tulemaan klausaalilla jos et saa ketään muuta,  mutta tämä olisi taas tarkoittanut lastenvahdin varaamista (ja maksamista). Lisäksi itseni tuntien en olisi ehkä pystynyt nauttimaan keikasta täysin, jos miettisin onko kotona kaikki hyvin ja mihin aikaan lastenvahdin pystyisi vapauttamaan illalla.

Joten päädyin lähtemään keikalle yksin.

No eihän siellä nyt kukaan yksin ole, hieman Tavastiaa isompi klubi oli loppuunmyyty. Yksi paikallinen suomituttu oli paikalla myös miehensä kanssa ja vessajonosta yhytin kaksi suomalaista nuorta naista. He olivat omien sanojensa mukaan vähän matkailemassa – The Rasmuksen tahtiin. Edellisenä iltana he olivat katsomassa bändin Lontoon keikkaa ja seuraavana päivänä oli luvassa vielä Europan kiertueen päätöskonsertti Amsterdamissa.

Tunsin itseni aika vanhaksi ja hieman kateellisena toivotin neideille hyviä keikkoja.

Saksassa ei tunneta käsitettä ”anniskelualue”, eli bisseä saa kuljettaa kädessään sisään, ulos ja yleisöön. Millonkohan tähän mahtaa suomalainen tottua, kun ainakin vielä jaksaa edelleen hämmästyttää?

Alkoholinjuojien sijaan voisin mielelläni aidata kaikki yli 170cm (tai no sanotaan vaikka jo alkaen 165cm) jonnekkin alueen laidoille. Hujopit näkisivät todella hyvin minun takaani, mutta minä en näe kuin mustan hupparin selän. Olen toisaalta niin tottunut siihen, etten koskaan näe missään keikalla mitään, joten kaikki vilahdukset bändin jäsenistä ovat kuin pieni voitto.

Olin varustautunut keikkaan kokemuksen tuomalla varmuudella mukavilla kengillä, pienellä pitkähihnaisella laukulla, jossa on kunnon vetoketju ja korvatulpilla. Automatkoille Kölniin ja takaisin (n. 40min/suunta)  varasin The Rasmuksen uusimman levyn The Dark Matters, jonka olin tilannut ennakkoon nimmareilla varustettuna.

Yksin keikalla ollessa ei tarvitse miettiä viihtyykö seuralainen, tai pitääkö se mua ihan hulluna kun hypin ja kiljun. En päässyt täysin kaltaisteni joukkoon lähemmäs lavaa, koska minusta ei ollut naista survomaan tietämillä takaosasta saakka, joten jäin äänimiehen liepeille keskivaiheille. Pari edessäni ollutta järkälettä eivät fanipaidoissaan olleet lainkaan suopeita päästämään ketään eteensä – edes tällaista pätkää.

Keikka alkoi takavuosien F-f-f-f-falling  hitillä. Hyvin muistui mieleen biisien sanat vuosien takaa, vaikka niin vanhaa tuotantoa, kuin ehkä salaisesti toivoin ei soitettu, koska etusijalle menevät tietenkin uuden levyn kappaleet ja vanhat kärkihitit.

Pitkän encoreosuuden jälkeen keikka loppui maltillisesti puoli yhdentoista aikaan, joka on oikein hyvä noin maanantai-iltaan. Viimeisenä kappaleenä oli In My Life, joka on kyllä yksi omista suosikeista. Oi, muistan vielä ajan, kun jokainen keikka loppui kappaleeseen nimeltä Life 705 (levyltä Peep, 1996).

Normaalivalaistuksen sytyttyä mietin hetken, olisinko ostanut itselleni muistoksi vaikka jonkun paidan. Myyntipisteellä oli kuitenkin sen verran ryysistä, että päätin siirtää mahdolliset ostokseni nettiin.

Auton olin jättänyt parin korttelin päähän ja sillä sai posottaa suoraan kotiin ilman turhaa liikennettä. Paluumatkalla satoi vettä niin, että pyyhkijät viuhuvat samaan tahtiin vielä viimeisten fiilistelykappaleiden ajan. Vaikka kuinka koitin laulaa ääntäni käheäksi, volyymiä riitti vielä.

Kotona piti fiilistellä läpi videopätkät jotka sain otettua ja kirjoittaa keikan biisilista ylös. En tiedä miksi näin teen, mutta joskus teininä kirjoitin aina keikan biisit ylös ja niinä aikoina muistin ne jopa melkein oikeassa esitysjärjestyksessä. Enää ei pysyy ihan tuollaisiin suorituksiin, mutta väittäisin saaneeni kaikki biisit talteen.

Ja sit hei Lauri, koska en vieläkään päässyt ottamaan kanssasi uutta selfietä, niin mun on pakko edelleen käyttää tätä vanhaa vuodelta 2008. Korjataanhan tämä asia pian, eikös juu?

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Previous Post Next Post

You Might Also Like

1 Comment

  • Reply Katriina 22.11.2017 at 00:18

    Ai The Rasmus on vielä olemassa?Sinulla on kivoja nuoruusmuistoja. Minun Rasmus-muistoihini liittyy hyvin kuuma kesä 2003 (10 p. 42 °) nukkuminen alasti kattoterassilla ja hikiset työmatkat. Autoradiossa SWR3 soitti ”In the shadows” aamulla, keskipäivällä ja illalla eli kolme kertaa päivässä, mutta minä kuulin sen vain kahdesti. Se vetosi saksalaisten sydämiin niin, että äänestettiin vuoden parhaaksi popsongiksi. Moderaattori Thomas Gotschalk´kin oli silloin vielä nuorempi ja nätimpi, kun esitteli voittajat TV-showssa. The Rasmus hävisi sen jälkeen minun näköpiiristäni Etelä-Amerikan kiertueelle ja Thomas Gotschalk´kin kuvaruudusta (Wetten dass..) . Oli hauska kuulla uutisia.

  • Leave a Reply