Aiheen vierestä: Puutiaisaivotulehdus

Sairastin puutiaisaivotulehduksen vuoden 2016 syksyllä, eli siitä on tällä hetkellä vuoden päivät aikaa. Aiheesta muistutti juuri ystäväni sosiaaliseen mediaan lataama kuva noilta ajoilta, kun juhlimme porukalla hänen babyshowereitaan. Juhlat olivat kaikin puolin onnistuneet, mutta kuva juhlista sai muistamaan, kuinka huonossa kunnossa olin itse samaan aikaan. En pystynyt kunnolla kirjoittamaan käsin vauva-aliakseen vaadittuja kortteja, näkökentässä värisi niin paljon etten uskaltanut ajaa autoa. Juhlien jälkeisenä päivänä löysin itseni Hyksistä.

Hyksin neurologisella osastolla sainkin kertoa oireeni ja kaikki aiheeseen liittyvät tiedot useaan kertaan. Haluan kertoa ne myös täällä, vaikka aihe ei suoraan liity juuri mitenkään Saksassa asumiseen tai matkailuun. Mutta koska tämä on minun oma blogi, niin minähän kirjoitan täällä vaikka päästäisistä, jos niin haluan.

Kaikki alkoi, kun olin ollut sienimetsässä keräämässä koreittain suppilovahveroita. Kesämökillämme Kirkkonummella on vuosikausia ollut sama pieni metsännurkka, jossa on suppiksia vaikka niitä ei missään muualla olisi. Sinä vuonna sieniä oli niin paljon, ettei koria meinannut pystyä maahan laskemaan. Sienistä tein sitten kotona kastiketta, keittoa, muhennosta ja piirakkaa, jotka kaikki sain syödä ihan itsekseni, koska muu perhe ei aina ymmärrä samojen herkkujen päälle.

Ensimmäisenä oireena kuumeilu ja päänsrky

Noin viikon kuluttua sienireissusta minulle nousi kuume. Aivan tyhjästä, pelkkä kuume. Ei flunssaa, ei kurkkukipua, ei vuotavaa nenää. Napsin kuumeeseen Buranaa ja Panadolia vuorotellen, ja viiden päivän kuluttua sahaava kuume hellitti.

Vajaan viikon olinkin sitten terve, käytiin koko perheen kanssa pyöräilemässä ihanassa säässä ja kaikki oli ihan kunnossa. Vein Arminia metsäkerhoon kolmena aamuna viikossa ja 1,5-vuotias Reetta oli kotona kanssani. Aikaa parannella mitään sairauksia ei siis liikaa ollut, kuten kaikki pienten lasten vanhemmat tietänevät.

Kun kuume tuli sahailevasti takaisin seuraavien viikkojen ajan, se ei tullut yksin. Seurakseen se oli napannut aivan jäätävän päänsäryn, sellaisen jota en ollut ennen kokenut. Tähän mennessä satunnaisiin päänsärkyihin oli auttanut yksi tavallinen Burana ja nukkuminen, jonka jälkeen särky oli poissa.

Tämä särky ei poistunut. Ei vaikka nukuin, ei vaikka otin isommalla annostuksella särkylääkkeitä, join vettä, ulkoilin, yritin liikkua, ei – se tuli aina vain takaisin jos edes poistui.

Kolmesti lääkärin pakeille

Kolmen viikon kuluttua ensimmäisistä kuumeiluista menin helsinkiläiselle terveysasemalle tutkituttamaan itseäni.  En tavallaan voi syyttää minua tutkinutta lääkäriä mistään, koska antamani oireet olivat tyyliiä ”mun päätä särkee nyt tosi paljon”.  Lähdin asemalta verikokeiden jälkeen vahvemman pääsärkylääkereseptin kanssa.

Yhden päivän sinnittelin edelleen jatkuvan päänsäryn kanssa kotona, kunnes menin uudelleen lääkäriin. Tällä kertaa kävin yksityisellä, ehkä vain toivoakseni että jos diagnoosi olisi jotenkin tarkempi. Lääkäri mittautti tulehdusarvot, jotka olivat kuitenkin alle 10, eli ei mitään huolestuttavaa siellä. Sain ohjeeksi tulla lääkäriin vielä uudemman kerran, jos oireet jatkuvat tai pahenevat.

Ajoin illalla lyhyen matkan autolla erään ystävän luokse, ja muistan että ajaminen ei tuntunut hyvältä. En kuitenkaan osannut suoraan sanoa, mikä siinä oli erilaista. Väsytti, päätä särki ja hieman jopa huippasi välillä. Portaiden kävely Reetta sylissä tuntui myös epämiellyttävältä.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jolloin ystäväni babyshowerit pidettäisiin. Olin mukana järjestämässä niitä, ja halusin ehdottomasti olla juhlissa paikalla. Sain sovittua, että toinen juhliin tuleva ystäväni nappaa minut kyytiin, en nimittäin olisi uskaltanut ajaa autoa.

Näköharhoja ja tasapainohäiriöitä

Näkökentässä alkoi olla harhoja, tasapaino meinasi pettää välillä niin, että oli pakko ottaa jostain tukea. Kädet vapisivat. Kirjoitin niitä juhliin tarvittavia sanakortteja, ja tein töitä kaikin voimin, jotta käsialastani saisi selvää. Puhuessa saatoin unohdella sanoja.

Vakuuttelin itselleni, miehelleni ja ystävilleni että kyllä tämä tästä, ja että juujuu soitan lääkärille taas heti seuraavana aamuna eli maanantaina.

Uusi viikko alkoi, Mies lähti aamulla töihin. Nojasin ovenkarmiin eteisessä ja vakuutin että pärjään. Minun oli pakko nojata, koska huippasi niin paljon. Soitin heti terveysaseman auettua ajanvaraukseen ja sain ajan uudellle lääkärille puolillepäivin.

Aamupäivän aikana ehdin kuitenkin valmistella Arminin metsäkerhoon; pakkasin reppuun eväät, katsoin säähän sopivat ulkovaatteet ja sanoin että tällä kertaa mennään kävellen, koska äiti ei uskalla pyöräillä. Käveltiin hieman alle kilometrin matka kerholle, Armin lähti metsään muiden kanssa ja minä mietin, että kotiin pitää tehdä jotain ruokaa. Kävelin Reettaa rattaissa työntäen vielä kaupalle, ostin makaronilaatikon ainekset ja käveltiin kotiin.

Koko tämän reissun ajan lähtien kotoa saakka näkökenttäni oli pimentynyt täysin hetkeksi 10 minuutin välein. Muistan pitäneeni kaksin käsin kiinni vaunuista aina kun tunsin kohtauksen tulevan. Se tuntui kuin yhtäkkiä kaikki ympärilläni olisi pyörinyt todella lujaa vastapäivään, kuin olisin ollut jossain kovaa vauhtia paikallaan pyörivässä laitteessa.

Kotona tein Reetan kanssa makaronilaatikon, ja näköhäiriöt jatkoivat aika tasaisella 10 minuutin syklillä. En tiedä mistä ponnistin silloin voimat katsoa lasta ja tehdä ruokaa, mutta jostain ne kumpusivat. Fokus oli vain selviytyä sinne lääkäriin.

Neurologiselle osastolle tutkimuksiin

Lääkäriaikani oli samaan aikaan, kun minun pitäisi hakea Armin kerhosta, mutta sain onneksi sovittua lähellä asuvan Anopin kanssa, että hän tulee hakemaan ensin Reetan meiltä kotoa ja käyvät sitten yhdessä hakemassa Arminin ja palaavat meille kotiin. Puhuin parhaan kaverini kanssa puhelimessa, ja oireita kuunnellessaan hän tarjoutui ajamaan vauvansa kanssa Espoosta meille pohjois-Helsinkiin viedäkseen minut kilometrin päähän terveysasemalle. Olin jossain mielenhäiriössä ajatellut kävellä sinne yksin, mutta onneksi ystävät pitävät huolta silloin, kuin sitä ei itse ymmärrä tehdä.

Terveysaseman lääkäri oli mitä sydämellisin nainen, ja kun olin päässyt oireiden kuvailussa vasta alkuun, hän jo sanoi että ”sinut kyllä lähetetään täältä tarkempiin tutkimuksiin”, ja muistan kuinka helpottunut olin sillä hetkellä. Lääkäri teki samoja testejä, joita myös aiemmat kaksi lääkäriä olivat tehneet. Vie kädet sivuille, kosketa etusormella nenää silmät kiinni, kosketa etusormilla toisiaan, kävele suoraa viivaa pitkin. Erona edellisiin kertoihin oli se, että nyt tehtävien suorittamisessa oli selvää hapuilua.

Sain lähetteen Hyksin neurologiselle osastolle päivystykseen, ohjeistuksena lähteä sinne samantien ja joko taksilla tai jonkun kyydillä – ei siis yksin vaikka julkisilla. Astuessani lääkärin huoneesta ulos, minulle tuli yllättäen itku, kun pystyin vain sanomaan ystävälleni, että ei tiedetä mikä mua vaivaa. Onneksi ystäväni pystyi lähtemään viemään minut vielä sairaalaan päin. Ilmoitin samalla Anopille ja Miehelle, että en tiedä milloin ehdin tulla kotiin. En vielä tuolloin tiennyt, että pääsen kotiin vasta torstaina.

Neurologisen osaston aulassa tiemme ystävän kanssa erosivat, kun pääsin päivystyspuolelle odottamaan vuoroani. Edelleen sinnittelin reipasta ja vastaanotossa väitin, että voin hyvin odottaa vuoroani istualtaan enkä tarvitse sänkypaikkaa. Vastaanottohoitaja näpytteli konettaan, kun yksi näkökentän harha taas iski päälle, ja tämän jälkeen minut ohjattiin ystävällisesti suoraan vuodepaikalle.

Magneettikuvaus ja selkäydinnestenäyte

Kahden verikokeen jälkeen odottelin puoliunessa pääsyä pään magneettikuvaan. Haluttiin selvittää, voisiko kyseessä olla aivoverenvuoto. Neurologi oli pitkänhuiskea, maailman rauhallisimmalla äänellä puhuva mies, joka olisi voinut sanoa mitä vain ja olisin uskonut sen.

Mies ja lapset olivat tulossa moikkaamaan, mutta nähtiin toisemme lopulta vain vilaukselta. Juuri kun he olivat osaston aulassa, minulle tultiin kertomaan, että on aika lähteä magneettikuvaan. Ehdin vain vilkuttaa heille ohimennen sängystä, jossa minua työnnettiin kohti hissiä ja mutkittelevia sairaalan käytäviä.

Magneettilaite ei ollut pelottava, hoitajat olivat huumoriveikkoja ja sain valita, millaista musiikkia korvakuulokkeista soitetaan sen puolen tunnin ajan, joka minun piti kovaäänisessä laitteessa viettää. Kuvauksen jälkeen minut siirrettiin takaisin osastolle, jossa jatkoin lepäämistä. Olo oli kuin ihmeen kaupalla jo hitusen parempi, kun pääsin oikeasti lepäämään, mikä ei ollut kotona juurikaan mahdollista.

Muutaman tunnin kuluttua, oli jo pitkälle iltaa, neurologi tuli magneettikuvien tulosten kanssa. Niistä ei löytynyt mitään, eli pää oli siltä osin kunnossa. Tämä oli luonnollisesti suuri helpotus, mutta jätti minut kysymään, että mikä minua sitten vaivaa? Neurologi haastatteli minua niin hyvin kuin vain taitoi, kyseli myös elämästä yleisesti ja tiedusteli, voisiko olla kyseessä että olen vain todella väsynyt kahden pienen lapsen äiti. Tavallaan, mutta en kokenut oireiden johtuvan sellaisesta. Seuraavaksi hän ehdotti selkäydinnestenäytteen ottoa.

Kyseessä on suurinpiirtein samantyyppinen operaatio kuin epiduraalipiikin iskeminen selkään synnyttäessä. Nyt vaan selkää oli mahdollista köyristää paljon helpommin kun ei ollut vauvavatsaa tiellä, mutta muuten olo oli kyllä aika heikko. Myös ajatuksena toimenpide ei ole millään tavalla houkutteleva. Neurologi pyysi minua kertomaan hänelle ihanimmasta paikasta jossa olen ollut, ja kerroin sitten Barbadoksesta samalla kun hän imi selkäydinnestettä takanani.

Diagnoosi selvisi näytteestä

Näytteen analysointi kesti aikansa, ja puolenyön tienoilla neurologi tuli herättämään minua. Tulokset olivat selvät, puutiaisaivotulehduksen vasteaineet olivat niin koholla, että diagnoosista ei voinut erehtyä. En vielä tällöin muistanut aiempaa sienestysreissuani, koska en ollut missään vaiheessa nähnyt ihollani punkkia. Tai olin, mutta se oli jo aivan alkukesästä eikä näin ollen voinut aiheuttaa oireita niin pitkällä viiveellä.

Pääsin seuraavaksi neurologiselle osastolle, ja seuraavat kolme päivää lepäsin siellä ja vointiani seurattiin. Puutiaisaivotulehdukseen ei ole lääkettä, vaan ihmiskeho on uskomaton, kun se pystyy itse tällaisesta selviytymään. Kyseessä on virustauti, joka leviää punkista jo pureman alkuvaiheessa eikä vaadi pitkää ihokosketusta toisin kuin borrelioosi. Tautia vastaan on olemassa vapaaehtoisesti otettava rokote, jota en ollut edes harkinnut, koska oleiluni riskialuilla saati metsissä yleensä olivat aika vähäisiä.

Mies järjesteli kotona työasioitaan pikavauhtia niin, että pystyi jäämään lomalle siltä seisomalta, kun selvisi mistä on kyse. Kotiutumispäiväni oli tuolloin vielä epäselvä, ja kokonaistoipumisen arveltiin kestävän kuukaudesta kahteen kuukauteen. Kuulemma jouluun mennessä minun pitäisi olla kunnossa. Minun oli todella vaikea ymmärtää noin pitkää toipumisaikaa, mutta neurologi selvästi tiesi mistä puhui.

Lepoa sairaalassa ja kotona

Mies ja lapset tulivat paremmalla onnella moikkamaan minua seuraavana päivänä, toivat vähän puhtaita alusvaatteita, herkkuja, kevyttä luettavaa ja ihanan ”parane pian äiti” -kortin. Olin reilun vartin visiitin jälkeen ihan poikki. Jatkoin lepäilyä osastolla torstaihin saakka. Keskiviikko oli rankin päivä, koska myös lapset reagoivat poissaolooni, miehen huoleen ja yhtäkkiä muuttuneeseen tilanteeseen ja samaan aikaan minulla oli ihan järkyttävä ikävä lapsia.

Lääkärin määräyksestä minulta kiellettiin kaikki kotihommat ja muut rasittavat tehtävät seuraaviksi viikoiksi. Vaikka fyysisesti se oli olennaista toipumisen kannalta, myönnettäköön, että sohvalla makaaminen muiden touhutessa ei ole henkisesti helppoa. Toipuminen todella otti aikansa. Kun loppuvuodesta tunnustelin oloani, vasta silloin tajusin, kuinka väsynyt, voimaton ja alakuloinen olin syksyllä ollut. Olen ikuisesti kiitollinen Miehelle kaikesta tuesta, samoin kuin ystävilleni, jotka tulivat tuolloin meille laittamaan ruokaa, pitämään seuraa, piristämään ja leikkimään lasten kanssa. Kiitos!

Vuonna 2016 Suomessa diagnosoitiin 61 puutiaisaivotulehdustapausta. 61 koko Suomessa! Puutiaisaivotulehdus, toiselta termiltä puutiaisaivokuume, on kaksivaiheinen ja oireita ilmenee vain 10─30% tartunnan saaneista. Alkuvaiheessa oireita saaneista 20─30% saa varsinaisen aivotulehduksen. Eli vaikka joutuisi kosketuksiin tautia levittävän punkin kanssa, mahdollisuus joutua kokemaan koko taudinkirjo läpi on todella pieni. Sen takia en halua lietsoa mitään punkkipaniikkia, halusin vain kertoa oman kokemukseni.

Minulle kävi vain todella huono tuuri tällä kertaa.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply