Treffi-illan keskustelut ikävästä

Voiko ihminen estää itse itseään ikävöimästä? Miltä ikävä tuntuu? Entäs jos ei tunne ikävöivänsä  tarpeeksi?

Meillä oli eilen Miehen kanssa datenight. Muistan kun aikana ennen lapsia ja perhe-elämää ihmettelin, kun kuulin joidenkin lasten vanhempien menevän treffeille.  En oikein ymmärtänyt konseptia, kun rinnastin tällaisen deittailun liittyvän orastavan suhteen alkuvaiheisiin. Kunnes sitten oma parisuhde vakiintui, tuli lapsi, tuli toinen, ja nyt todellakin käydään treffeillä. 

Arvoon arvaamattomaan nämä hetket ovat nousseet nyt ulkomailla asuessa, kun kaikki lapsia yleensä vahtimaan suostuneet sukulaiset ja tutut jäivät Suomeen. Onneksemme löydettiin täältä Saksasta heti alkumetreillä ihana lastenvahti, joka on ollut meillä nyt ehkä kuutisen kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen Armin kysyi minulta seuraavana päivänä ”Äiti, mitä tarkoittaa nein?”  Voin vain kuvitella, kun lapset ovat testanneet mitä kaikkea uuden hoitajan kanssa saa tehdä ja mitä ei, ja babysitteri saa juosta perässä ”Nein! Nein! Neeeeeein!” Onneksi sanavarasto kasvaa kokoajan, ja lapset ja hoitaja tulevat tutummiksi toisilleen. Nykyisin ovikellon soidessa ovelle juostaan ja eilenkin lapset olivat nätisti nukkumassa, jopa omissa sängyissään, kun palattiin illalla kotiin.

Datenight tarkoitti tällä kertaa meidän lähintä espanjalaista ravintolaa, jossa oli töissä yksi tarjoilija ja yksi kokki ja kuitenkin asiakkaita oli useammassa pöydässä. Onneksi meillä ei ollut kiire, mutta rajansa kaikella odottamisella, joten jälkiruoka vaihdettiin lasillisiin Alt-olutta naapurikuppilassa.

Varattiin samalla joulun ajan matkat Suomeen! Tullaan autolla Tanskan ja Ruotsin kautta, eli kyseessä ihan uusi reitti meille. Voi että, en ole varmaan 15 vuoteen odottanut niin paljon joulua kuin tänä vuonna. Tiedossa on jo nyt vaikka mitä kivaa, ja erityisesti odotan että päästään halimaan kaikki läheiset.

Ravintolassa aikamme painittuamme tökkivien nettisivujen ja hitaan yhteyden kanssa ehdittiin kysyä toisiltamme, että mitäs sulle kuuluu ja miten menee? Nämä ovat sellaisia asioita, jotka jostain kumman syystä meinaavat tässä arjen pyörityksessä unohtua. Joten siksi onkin välillä hyvä katsoa toista silmiin ja kysyä mitä kuuluu. Kannattaa kokeilla, jos tuntuu että muiltakin tämä välillä unohtuu.

Oltiin yksimieleisiä siitä, että meidän on hyvä olla täällä, ja että kaikki on pääasiallisesti oikein hyvin. Itse olen ehkä omia kipuiluja käynyt läpi, jotka ovat purkautuneet yksinäisinä itkuina, turhina huutoina lapsille ja tietynlaisena saamattomuutena. Kaikki tämä on kuitenkin tapahtunut pinnan alla, ja tuntuu että pahimmista tunnemyrskyistä alkaa kärki jättää nyt. Ja haluan muutenkin pitää mielessä mielummin ne hyvät hetket.

Puhuttiin myös ikävästä. Ikävästä tuttuja kuvioita kohtaan, tuttuja kulmia kohtaan, tuttuja ihmisiä kohtaan. Pohdittiin ääneen, ollaanko jotenkin kamalan tunteettomia ja itsekeskeisiä ihmisiä, kun oltiin sitä mieltä, että ikävä on itseasiassa niin vahva ilmaus, ettei koettu sitä tuntevamme. Tietysti molemmat kaipaa ystäviään, kavereitaan, perhettään, mutta jos käsitän ikävän sellaisena myttynä rinnassa, joka saa käpertymään syvemmälle villapeittoon ja tirauttamaan vaikkapa pari kyyneltä – niin ei, sellaista ei ole kummallakaan ollut.

Seuraavaksi pitikin sitten miettiä, mistä moinen johtuu? Ehkä siitä, että ei olla tultu tänne lopullisesti asumaan, vaan vähän niin kuin käymään muutamaksi vuodeksi? Ehkä siitä, että olemme saaneet mukavasti vieraita tänne meille käymään? Lämmin kiitos tästä jokaiselle! Ehkä siitä, että yhteydenpito Suomeen on helppoa? Vaikkakaan ei missään nimessä riittävää tai millään muotoa ihmisten oikeasti tapaamista korvaavaa.

Ehkä siitä, että omat defenssit huolehtivat, ettei käytä omia voimavarojaan turhaan? Miksi ikävöidä, kun asiat ovat niin kuin ovat? Mitä ikävöinnillä saavuttaisi? Uskoisin, että kaipuu voisi vaihtua ikäväksi sitten, kun Suomeen paluu on lähempänä. Silloin voisi antaa itselleen helpommin luvan oikeasti ikävöidä.

Yritän kirjoittaa tämän niin, ettei se kuulosta liian kylmältä, vaan tässä haetaankin enemmän sellaista rationaalista lähestymistapaa. Saatko kiinni ajatuksesta? Koska joskus minusta tuntuu siltä, että minun pitäisi ikävöidä enemmän, jotta en olisi ihan tunteeton tampio. Mutta kun ei – tässä on ollut sen verran paljon kaiken uuden kivan rinnalla kaikkea uutta kuluttavaa, että minulla ei taida energiat riittää ikävässä möyrimiseen.

Nyt reilun puolen vuoden jälkeen alan huomata, että vaikka kuinka olen yrittänyt pysyä mukana kavereiden kuulumisissa, alan väistämättä jäädä paitsioon uusimmissa käänteissä. Osa odottaa lisää vauvoja, joiden tulosta olen kuullut täällä ollessa ja jotka ehtivät syntymäänkin, ennen kuin seuraavan kerran nähdään. Osa mammakavereista on palannut töihin, ei heillä ole enää aikaa vaihtaa kuulumisia päivisin lasten päikkäriaikaan. Omat mahdollisuudet yksinkertaisesti puhua puhelimessa ovat olleet rajoitetut, sen tietää ainakin isäni, jolle olen joutunut useamman kerran sanomaan ”soitellaan myöhemmin”, kun taustalla lapset tekevät kaikkensa, että äiti ei varmasti kuulisi sanaakaan.

Kun kävelin Miehen kanssa kotiinpäin ravintolasta, olin hyvillä mielin siitä, että ainakin hänen kanssa ymmärsimme toisiamme näinkin herkässä asiassa niin samalla tavalla. Ulkomailla asumisesta tulisi varmasti hurjan paljon vaikeampaa, jos toisella – tai molemmilla – olisi päällimmäisenä tunteena jatkuva ikävä.

Ajatuksia?

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply