Ensitunnelmat saksalaisen päivähoidon aloituksesta

Pitkä odotus on päättynyt ja molempien lasten päivähoito on alkanut. Tässä kun on reilut puoli vuotta oltu keskenämme kotona ja kylillä, on uudet arkirutiinit otettu ilolla vastaan. Ehtiväthän nuo lapsetkin jo kysellä, että koska minä pääsen sinne päiväkotiin? Arvostan sanavalintaa, koska olen aina pyrkinyt itse käyttämään muotoa päästä päiväkotiin  kuin joutua päiväkotiin.  Pieni asia, mutta merkityksellinen – ainakin minulle.

Reetta aloitti Tagesmutterin (suora käännös = päivä-äiti eli suomalaisittain perhepäivähoitaja) hoivissa kolmisen viikkoa sitten ja Armin on ehtinyt tutustua ihan tavalliseen päiväkotiin viikon verran. Tavallisella päiväkodilla tarkoitan, ettei se ole kallellaan mihinkään uskontokuntaan, kuten vaikka katoliseen tai evankeliseen, tai ettei se ole yksityinen tai mitään tiettyä kasvatussuuntausta noudattava päiväkoti. Vaan ihan tavallinen kaupungin ylläpitämä saksalainen päiväkoti. Tähän mennessä ihan tavallinen onkin ollut oikein hyvä.

Aiemmin pidetystä vanhempaininfosta kirjoitin jo aiemmin, ja jutussa kävin läpi myös täkäläisen r a u h a l l i s e n tutustumistahdin päiväkodin ihmeelliseen maailmaan. Maagisena neljäntenä päivänä sain jättää Arminin puoleksi tunniksi ilman valvovaa silmääni päiväkodin tätien hellään huomaan. Itse sain viettää tämän ajan todellisessa ”Arts & Crafts” -huoneessa, askarteluhuoneessa, jossa tehtävänäni oli näpertää lapselleni valokuva-albumi täytettynä hänelle tärkeillä kuvilla. Albumi jää päiväkodille, ja lapsi voi sitä mahdollisen ikävän iskiessä sitten tädin kanssa katsella.

Puolituntinen sujui Arminilla oikein hienosti, ja hän sai suoraan luvan olla seuraavana päivänä pidempään. Tänään tunti vierähti nopeasti, istuskelin taas samassa askarteluhuoneessa saksalaisen (halvan ja paksun) naistenlehden kanssa, jonka menestyksestä kertovaa artikkelia tankkasin kännykän sanakirjan kanssa kuin kouluaikoina konsanaan. Armin oli ehtinyt ainakin pelata ja piirtää tällä välin, ja harmitteli kun kaikki jäi taas ihan kesken lähdön koittaessa.

Arminilla on ryhmässään kaksi hoitajaa, Frau Nuorempi ja Frau Vanhempi, joista ensimmäinen on selvästi ns. korvamerkattu kaitsemaan poikaa alkutaipaleella. Molemmat vaikuttavat oikein mukavilta, ja Frau Vanhemmalta sujuu lastenhoidon yhteydessä kätevästi myös mm. ikkunanpesu ja vanukkaan keitto. Tässä mielessä päiväkoti tuntui jopa todella kodinomaiselta. Arminin ryhmän tilassa on pieni keittiö, jossa tosiaan keiteltiin muiden puuhien lomassa vaniljakiisseliä välipalalle. Muistaakseni Suomessa päiväkodin hoitajat eivät saaneet edes keittiöön astua, koska hygieniapassit jne…

Päiväkodilla on iso merkitys kielen oppimisessa

Pientä kritiikkiä – niin ystävällisessä sävyssä kuin vain osasin – jouduin Frau Nuoremmalle antamaan, kun muutaman päivän hänen ja Arminin touhuja seurattuani huolestuin puhumisen vähyydestä. Siis että hän ei tuntunut juurikaan puhuvan Arminille kuin sanan silloin, toisen tällöin. Mitenkä sitä saksaa voi lapsi oppia ellei sitä hänelle puhuta?! Otin sitten puheeksi, että toivon ettei hän hämmenny siitä, ettei Armin välttämättä vastaa tai aloita itse keskustelua. Kerroin myös, että hän on kovin, kovin kiinnostunut uusista sanoista ja omaksuu lyhyitä lausahduksiakin tuosta vaan. Arminia olen myös kannustanut puhumaan vaan niin paljon kuin huvittaa, että ihan millä kielellä vaan, että anna mennä vaan suomeksi, ei haittaa yhtään.

Olen aika malttamaton tämän kieliasian kanssa, mutta kauhukuvani oli se, että Armin leikkii ihan nätisti itsekseen kaikki päivät eikä kukaan puhu hänelle kuin pakolliset asiat. Tämä on kuitenkin varmasti liian karusti ajateltu, joten toivon itselleni malttia ja kaikista tärkeintähän on, että lapsella on hyvä olla siellä päiväkodissa.

Päivittäistä hoitoaikaa on kuitenkin nyt tarkoitus pikkuhiljaa pidentää, ja kun itse pääsen häipymään takavasemmalle, niin ehkä Frau Nuorempikin rentoutuu höpöttämään Arminille enemmän. Seuraava askel olisi tietysti saada Armin puhumaan muiden lasten kanssa, mutta yritetään nyt ensin totuttaa hänet uuteen ympäristöön yleensä, ja siihen että hoitajista tulisi sellaisia luottohenkilöitä.

Alkuvaikeuksilta ei vältytty

Reetan osalla hoitotreenit tehtiin myös samanhenkisellä kaavalla, joskin hieman nopeammalla tahdilla. Hoitopaikka on siis tämän naisen kotona, pienkerrostalon katutasossa. Ensimmäisenä ja toisena päivänä oltiin tunnin verran yhdessä Tagesmutterilla. Kolmantena päivänä Reetta jäi suoraan eteiseen karmivan huudon saattelemana puoleksi tunniksi, kun itse kipaisin läheiseen leipomoon. Tagesmutter oli palatessani aivan punainen kasvoiltaan, meidän neiti oli pistänyt ns. parastaan melkein koko puolituntisen. Hieman näin rajusta reaktiosta yllätyin, mutta en sitten kuitenkaan.

Seuraavana päivänä sovittiin hieman lievenetty lähestymistapa, eli jäin pieneksi hetkeksi paikalle, niin että saatiin ensimmäinen leikki käyntiin. Suurinpiirtein samanlaisella karjumisella Reetta sitten tälläkin kertaa jäi. Oltiin sovittu, että hän jää tunniksi. Lisättiin samalla uusi lähtörituaali, parvekkeelta vilkutus, jotta lapsi näkee että nyt äiti todella lähtee ja piste. Kuulostaa ensikättelyssä vähän kurjalta, mutta se ei ollut minulle mitenkään vaikeaa tai ikävää, koska tunnen millainen sisu-/kiukkupussi tuo meidän neiti osaa olla. En ollut ehtinyt kävellä kovin pitkälle, kun sain Tagesmutterilta viestin ”Hän leikkii, kaikki hyvin”.

Yön yli nukuttuamme jätettiin alkuleikit pois, ja pääsin lähtemään suoraan ovelta ilman hurjaa huutoa. Tällöin sain parvekkeelta jo melkein vilkutuksen takaisin. Päivä päivältä ja aamu aamulta homma sujui paremmin – juuri niin kuin olin ounastellutkin – ja tällä hetkellä ollaan tilanteessa, jossa Reetta haluaa itse soittaa Tagesmutterin ovikelloa, painelee sisälle ottamaan kengät pois ja parvekevilkutukset vaihdetaan hymyssä suin. Tarvitseeko edes mainita erikseen, kuinka tyytyväinen olen?

Reetan osalta kielitaidottomuudesta en ole lainkaan niin huolissani, johtuen lähinnä nuoresta iästä (2,5v) ja lujasta luonteesta.

Reetan päivät eivät ole olleet vielä maksimihoitoaikaa (5h), mutta sitäkin kohti mennään jahka saadaan Arminin päivät vakiintumaan myös. Sitten alkaa mun to do -listan perkaaminen, oikein sormet syyhyää lähteä juomaan lattea alkaa perkaamaan varastoa, opiskelemaan saksaa – ja etsimään töitä.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Pampu 5.9.2017 at 23:46

    Tätä tarkoitin aikoinaan kysyessani oliko teillä puhetta millainen ”Eingewöhnung” on. Musta lapsentahtiset totutukset on aivan mahtavia koska toisille se on helpompaa kuin toisille, näihin verrattuna Suomen systeemi kuulostaa mun korvaan ihan kamalalta. Itsehän istuin kaksi viikkoa esikoisen päiväkodissa pikkuhiljaa mamit ja papit väheten, mutta en ollut vika! 😀

    • Reply Jenni 12.9.2017 at 22:13

      Mä alkuun kyllä pyörittelin silmiä tälle systeemille, mikä päiväkodissa on vastassa. Mutta nyt kun takana on jo muutama viikko, niin kyllä tän hyvin jaksaa. Ja munhan ei tarvinnut roikkua mukana kuin viikon verran. Tällä hetkellä pidennetään puolella tunnilla per päivä, jos ei tule takapakkeja 🙂

    Leave a Reply