Paragliding experience – elämäni ensimmäinen varjoliito

Pääsin kuin vaivihkaa ylittämään itseni Kroatian lomalla, kun suostuin lähtemään mukaan varjoliitoon. Oltiin jo ennen lomaa reissuporukalla vähän pohdittu, mitä eri aktiviteetteja kukin haluaisi tehdä, ja yhtenä vaihtoehtona ilmoille heitettiin parasailing, eli sellaisen varjon kanssa veneen perässä liitely. Jossain mielenhäiriössä ilmoitin olevani kiinnostunut, mutta asia jäi sillä erää siihen.

Kun sitten Kroatiassa oltiin, oli jo korkea aika selvittää mahdollisuuksia päästä jonkin sortin lentämistä kokeilemaan. Googlettelun ja Tripadvisorin perusteella päädyimme vaihtamaan meren yllä lentelyn kuivalle maalle – tai siis taivaalle – ja laittamaan viestiä Paragliding Tandem Istra – nimiseen lafkaan, ja saatiin sovittua lentopäivä. Tai no, itse melkein meinasin jänistää tässä kohtaa, mutta kun Mies kuuli empimisestäni, hän katsahti minuun ja tokaisi ”Siis mitä? Tottakai sä meet!”  ja näin oli homma sinetöity.

Lentopäivän aamuna olo oli kuin lapsella jouluaamuna. Pieni jännitys kihelmöi vatsassa ja peilistä katsoi epäuskoinen kasvo: Uskallanko?

En ollut rehellisyyden nimissä juurikaan ottanut selvää, mistä varjoliidossa eli paraglidingissa on oikeastaan kyse. En esimerkiksi tiennyt, miten lentoon päästään tai onko laitteessa jokin moottori. Jos olisin jännitykseltäni tajunnut lukea vaikkapa internetin ihmeellisestä maailmasta perustietoja, olisin ollut paljon viisaampi ennen lähtöä. Toisaalta, nyt kun ennakkotietoa ei ollut, tandem-lennon ohjaajan rooli korostui ja pystyin ehkä arviomaan hänen suoriutumistaan paremmin.

Puhuimme lomalla keskenämme vain paraglidingista, ja vasta myöhemmin mietittiin, mitähän se mahtaa olla suomeksi. Oikea termi taitaa olla varjoliito, vaikkakin myös termiä liitovarjoilu näkyy olevan ainakin blogeissa runsaasti. Mene ja tiedä, ainakin Suomen ilmailuliitto ry esittelee sivuillaan varjoliidon, joten käytetään sitä.

Oltiin saatu ohjeeksi ajaa Motovunin pieneen sisämaan kaupunkiin ja meillä oli siellä treffit varjoliitolentäjän kanssa. Ajomatkalla olin aika hiljaista seuraa, ei oikein juttu irronnut. Mitään erityisiä varusteita varjoliito ei vaadi, ainoastaan kunnon kengät, vaikka lenkkarit, on hyvä olla. Ajaessamme alavalla seudulla näkökenttään alkoi nousta kukkula, jonka laella näkyi linnamuuria, torni ja pieni kaupunki. Ihastelin sitä ääneen ja Mies totesi, että se oli juurikin kohteemme Motovun.

Osuimme paikalle vuosittaisten elokuvajuhlien aikaan, jolloin väkeä oli paikalla kuin isommassakin turistikohteessa. Auto piti jättää kukkulan juurelle maksulliseen parkkiin ja ylöspäin pääsi kävellen tai jatkuvasti kulkevalla shuttle-bussilla. Meidän seitsemän hengen seurue, josta kolme lapsia, päätyi suoraan bussiin. Kävely ylämäkeen kolmenkympin helteessä ei ollut edes vaihtoehto.

Pienen paikkasekoilun jälkeen löydettiin kaupungin portti, josta ystävällinen lentäjä Airie tuli meitä hakemaan. Hän kävi läpi nopeasti pari käytännön seikkaa ja yllätti meidät täysin iskemällä autonsa avaimet Miehelle käteen. Varjoliito lähtee Motovunin huipulta, mutta laskeutuu alas joen penkalle tien varteen. Yleensä hänen vaimonsa on auton kanssa odottamassa lentäjiä alhaalla ja ajaa heidät takaisin ylös, mutta nyt rouvalla oli muita kiireitä. Näin ollen tämä kuskin homma sysättiin Miehelle – toinen vaihtoehto olisi ollut kävellä alhaalta ylös, ja jo pelkästään sille shuttel-bussille olisi ollut matkaa pidempi tovi. Mies suostui toki kuskiksi, mutta kiroiltiin kyllä hieman jälkeenpäin tätä järjestelyä.

Homma pistettiin käyntiin samantien, ja ensimmäisenä vuoroon pääsi seurueemme kahdesta lentoonlähtijästä toinen. Jäätiin muut katsomaan lähtöä suoraan rinteen yläpuolella olevalta pieneltä terassilta. Hieman puidenlatvoja viistäen kaksikko pääsi taivaalle ja näky oli komea, kun aurinko porotti ja tuulet olivat lempeitä.

Oma vuoro tuli seuraavaksi. Innokkaasti mutta hieman kädet täristen siirryin lähtöalueelle. Lähtö oli jyrkästä rinteestä, jossa oli helteen kuivattamia ruohotuppoja ja aika epätasaista. Airie viritteli varjoaan ja laittoi päälleni valjaat, jotka olivat hämmentävän löysällä. Huomautin asiasta, mutta ne olivat kuulemma juuri niin kuin pitääkin. Päähän sai kypärän ja siinä se sitten olikin. Olin odottanut pidempää ohjeista turvallisuudesta ja ihan mistä vaan, mutta sain vain ohjeeksi juosta rinnettä alaspäin ja pysähtyä kun Airie sanoo niin. Näin saadaan tuulta purjeeseen, sen jälkeen hieman peruutetaan ja juostaan uudelleen. Näin tehtiin, ja sitten oltiinkin jo ilmassa! Lähes huomaamatta! Puiden latvat vaan vilistivät alla, ja kun varjoa käännettiin pystyi näkemään suoraan Motovunin kukkulan.

Ja voi pojat se oli hienoa! Täydellinen sekoitus adrenaliinia ja endorfiinia! Videotallenteella kuuluu kuinka kiljun taivaalla ja lapset karjuu taustalla ”Äiti älä huuda!”. Ylläolevassa kuvassa Airie pyysi minua katsomaan ylöspäin ja nappasi samalla kuvan. Nyt on pakko sanoa, etten ollut noin kauhuissani kuin mitä tuosta voisi kuvitella, vaan jotenkin ylöspäin katsominen, suuri varjo ja pelkkää taivasta oli sitten sen verran yllättävä näky, että spontaani reaktioni oli taas kiljua.

Yritin selittää myös Airielle, että kaikki on ihan hyvin, mä vaan tykkään kiljua. Ja hän kertoi, kuinka naisilla on yleensä tapana purkaa jännitys kiljumalla jo samantien siinä lähdössä (kuten minäkin tein), mutta miehet sitten taas ovat sen verran kovaa sakkia, että jännittävät helposti vaikka koko liitelyn ajan sen sijaan että kiljuisivat.

Lentely oli rauhallista, rentouttavaa, jännää, hauskaa ja huikeaa kaikkea samaan aikaan. Ilmassa oli aikaa jutella enemmän Airie-lentäjän kanssa. Hän on sekä Australian että Slovenian kansalainen ja aloittanut varjoliidon vuonna 1996. Hänen vaimonsa on kotoisin tästä pienestä Motovunin kaupungista ja sitä kautta lentojen lähtöpaikkakin oli löytynyt. Puolet vuodesta hän varjoliitää Kroatiassa tai muualla Euroopassa ja puolet vuodesta Australiassa.

Näiden tietojen jälkeen tulin taas miettineeksi ikuisia ammatinvalintakysymyksiä, samalla kun siinä hänen ”toimistossaan” taivaalla ihailtiin Istriaa.

Varjoliidossa päästiin välillä aika korkeallekin, n. 500-600 metriin. Välillä liideltiin aivan Motovunin kaupungin muurin yläpuolella ja kerran lennettiin suoraan kaupungin korkeimman linnantornin ylitse. Ympärillä näkyi Istrialaisia viinipeltoja, metsäisiä kukkuloita ja häivähdys vuoristoa. Vilkuteltiin aasialaisille turisteille ja tietysti maankamaralle jääneille Miehelle, kavereille ja lapsille.

Airie nappasi muutaman kuvan yläilmoissa, ja omankin kännykän olisi periaatteessa voinut ottaa mukaan, mutta ajatus sen pudottamisesta sai minut jättämään puhelimen laukkuun. Komeita kuvia sieltä olisi kyllä saanut! Varjoliitely kesti reilun vartin, ja maksoi 700 kunaa (~90 euroa) ja hintaan kuului suoraan yksi GoProlla otettu kuva sähköpostiin. Loput neljä kuvaa saa veloituksetta TripAdvisoriin kirjoitettua arvostelua vastaan, ja mielestäni tällainen vaihtokauppa on ihan ok.

Ennen laskeutumista pääsi vielä vähän leikkimään varjolla. Ensin kiikuttiin puolelta toiselle kuin sivuttaisessa keinussa, mutta sen jälkeen tuli mun ehdoton lempiosuus heti itse lähdön jälkeen, voimakkaita mutta hallittuja spiraaleja ympäri ympäri ympäri! Siinä tuntui G-voimiakin ja samalla saatiin laskettua korkeutta. Airie teki useampia spiraaleja, kun kerroin että oli niin hauskaa.

Laskeutuminen maahan on ihan yhtä pehmeää kuin lentoonlähtö, en ymmärrä miten se voi tömähtää vähemmän kuin hyppäisi sohvalta alas. Kun jalat oli maassa, varjo saatu laskettua kanssa ja valjaat irti varjosta, taisin hyppiä tasajalkaa innostuksesta! Lämpimät suositukseni siis tällaiselle aktiviteetille, on nimittäin todella hyvää vastapainoa altaalla makoilulle.

Motovunista ovat kirjoittaneet myös ainakin

Travellallover: Motovun – kukkulan helmi Istriassa

Lähtöportti: Motovun – lempeän jättiläisen kylä

Unelmatrippi: Istrian pikkukaupungit: Motovun

Miltä kuulosti? Haluaisitko joskus kokeilla varjoliitoa? Tai oletko jo päässyt lentämään?

***

Blogin löydät myös Facebookista & Instagramista

Previous Post Next Post

You Might Also Like

3 Comments

  • Reply Merja / Merjan matkassa 17.8.2017 at 20:44

    Turkissa olen kokeillut liitovarjoilua meren yläpuolella. Taivaalle noustiin veneestä käsin. Se oli todella hauskaa ja voisin mennä uudestaankin. Hinta oli muistaakseni edullisempi, mutta siihen ei kuulunut valokuvausta. Miehelläni on kokemusta liitovarjoilusta myös Thaimaasta. Hän nousi varjon kanssa rannalta, vene veti meren yläpuolelle. Siinä piti juosta, jotta pääsi oikeaan vauhtiin. Näytti kieltämättä hurjalta 🙂

  • Reply Katariina / Raidallisia hetkiä ja retkiä 20.8.2017 at 01:39

    Kääks, liitelyn on täytynyt olla jännittävää! Minusta jo sellainen huvipuistolaite (ehkä raketti nimeltään), joka ampuu suoraan ylöspäin tuntuu upean kutkuttavalta ja vapauttavalta. Varjoliidon täytyy olla upeaa! 🙂

  • Reply Anna-Katri / Adalmina's Adventures 20.8.2017 at 10:03

    Huh, voin niin hyvin kuvitella nuo pelon, jännityksen ja innostuksen sekaiset tunteet! Samaa koin itse, ehkä tosin hieman suuremmassa mittakaavassa, kun uskaltauduin tekemään laskuvarjohypyn Uudessa Seelannissa. 🙂 Aina on kiva kokeilla uusia asioita ja voittaa omia pelkojaan, jälkikäteen fiilis on huikea!

  • Leave a Reply