Lomakrapula

Olen ollut niin innostunut kirjoittamaan kesäloman kokemuksista, että normaali elo on jäänyt aivan sivuosaan. Täällä ollaan, hei vaan, ja podetaan jotain, jonka olen diagnosoinut lomakrapulaksi.

Ensi alkuun se iski samana päivänä, kun Mies palasi töihin. Siihen saakka olin kolmisen viikkoa saanut nauttia siitä, että yksinkertaisesti oli kaksi aikuista paikalla koko ajan. Puhumattakaan Kroatian osuudesta, jolloin oli ylenpalttiset kuusi aikuista! Silloin joku oli ehkä jo keittänyt kahvit aamulla, kattanut pöydän lounaalle tai siivonnut sen kaatuneen mehun sillä välin kun itse on laittamassa ruokaa. Kotona jokaikinen kenkä, astia, hattu, lelu ja pyykkipino on just tasan siinä samassa kohtaa ja huomasin, etten juurikaan ärsyyntynyt siitä sotkusta vaan omasta riittämättömyydestä. Että tätähän tämä taas oli, mielessä pyörii tuhat asiaa, joita kotona pitäisi tehdä ja toiset tuhat asiaa, joita haluaisi tehdä, jos vaan ehtisi.

Tietysti nytkin voisin tehdä jotain niistä tuhannesta muusta asiasta, mutta koska tämä blogi on siellä ”haluan tehdä” -listan kärkipäässä, niin pyrin vaan sysäämään riittämättömyyttä sivummalle ja sietämään keskeneräisyyttä.

Loman aikana naapurin herrasmiehen vaimo oli ystävällisesti kastellut kukkasemme sekä sisällä että ulkona, joskin sää oli kuulemma ollut sen verran sateinen, ettei siitä ollut juurikaan vaivaa. Lähikauppamme kassahihnat oli uudistettu, ja nyt ne tuntuvat tällaiselle pätkälle hassun korkeilta. Kyllähän mä nyt toki ostokset hihnalle saan, mutta lapset ei kyllä enää yllä siinä auttamaan ilman että heitä nostaa. Kassan pakkauspääty ei luonnollisesti kasvanut yhtään, eli samaa pikapakkausta on jatkettava kuten ennenkin. Mutta kehityn kyllä siinä edelleen, ja nykyisin muistan melkein joka kerta ottaa jo ostoskassinkin, sellaisen kestokassin, kotoa mukaan.

En tiedä onko lapsillakin lomakrapula, mutta jotain ihme kiukkuraivareita olen saanut ottaa vastaan päivittäin, ja vieläpä monta kertaa päivässä. Yöuni sentään maistuu molemmille nyt tosi hyvin, tänäkin aamuna lapset heräsivät vasta kahdeksan aikaan. Mies oli herännyt jo kuudelta, minä seitsemältä hänen lähtiessään töihin ja olin jo ehtinyt juoda kupin kahvia ennenkuin Reetta huuteli ”Äitiiii” yläkerrasta. Kokonaiskuvana siis aivan huikea aamu tähän saakka, mutta sitten sen jälkeen nelivuotias kiukkupussi ei halua nousta, ei halua pestä hampaita, ei halua aamiaiselle, ei halua vettä, ei halua mansikkahilloa, ei halua tuota lasia ja siinä alkaa pikkuhiljaa käydä niin että aamulla peilille vannottu mantra ”tänään olen pitkämielinen, neuvotteleva ja rakastava äiti” ei vaan enää kanna ja pinna katkeaa.

Toisen kahvikupillisen jälkeen tilanne on rauhoittunut, ja päivä jatkuu mukavissa merkeissä ja voi alkaa valmistautua päivän seuraavaan taisteluun ennen ulos lähtöä: nelivuotias ei halua pukea, ei halua tuota paitaa, ei halua lähileikkipaikalle, ei halua kirkkopuistoon, ei halua kauppaan, ei halua noita kenkiä, eikä varsinkaan halua lähteä nyt. Kun huutava lauma on saatu ovesta ulos on mukava kohdata naapureiden epämääräiset ”Guten Morgen” toivotukset ja pyrkiä saamaan tilanne haltuun ilman ylimääräisiä tiedusteluja mikäs lasta vaivaa?

Onneksi täällä kuitenkin kohtaa useammin ihmisiä, jotka tuntuvat oikeasti ymmärtävän, eivätkä katseellaan tuomitse herranjestas mikä äiti kun noin lapset huutaa.  Lievitin lomakrapulaamme aurinkoisen päivän retkellä Düsseldorfin Südparkiin, josta olin kuullut paljon hyvää. Matka kävelyineen ja parilla U-bahnilla kesti suuntaansa reippaan tunnin, ja kuten yleensä menomatka meni lähes kiitettävillä suorituksilla, mutta paluumatka oli, noh, erilainen. Paluumatkalla muistan yleensä, miksemme retkeile enempää ja olen valmis linnoittautumaan kotiin seuraavaksi viikoksi.

Toiseksi viimeisellä pysäkillä ennen junasta poistumista Reetan kärsivällisyys loppui. Kengät oli huonosti, lippis oli huonosti, kaikki oli huonosti. Mitä tekee vieressä seisonut nainen? Pyörittelee silmiään? Ei suinkaan, vaan alkaa lepertelemään Reetalle ja vaikka en puhetulvasta paljoa ymmärtänyt, eleet ja äänenpainot kertoivat hänen sanovan lapselle jotain mukavaa ja ihan sama mitä olisi sanonut – Reetta hämmentyi sen verran että tilanne raukesi.

Tänään taasen oli ollut juuri kuvailemani aamu, ja sain vastarannankiiskit houkuteltua ruokakauppaan. Iltapäivän vieraita varten oli aamulla jollain ihmeen konstilla leivottu mutakakku ja nyt tarvittiin vähän koristeita ja kukkia pöytään. Kukkakaupan täti kuikuili kulmat kurtussa vaunuja potkivaa Arminia, ja kyseli mitkä ovat lasten  nimet. Kerroin, ja hän nimellä kutsuen pyysi lapset hakemaan itselleen omat pikkuruusut. Kiukkupussi ei suostunut hakemaan kukkasta saati kiittämään (tästä keskusteltiin kyllä!), mutta kukkakaupan täti vaan naureskeli että eipä tuo mitään ja sattuuhan sitä.

Nämä kaksi kohtaamista ihan lyhyen ajan sisään auttavat kyllä kovasti jaksamaan, kun saa tunteen ettei se ole maailmanloppu, vaikka laspet eivät aina kulkisikaan hiukset suittuina ja hymy kasvoillaan.

Hankalahkoja aamuja stressaan nyt erityisesti sen takia, että ensi viikosta lähtien meidän on oikeasti aamulla noustava tiettyyn aikaan, koska lasten päivähoitoharjoittelut alkavat! Reetta aloittaa ensin Tagesmutterin, perhepäivähoitajan, kanssa ja Armin aloittaa ihan tavallisessa Kindergartenissa, päiväkodissa, loppukuusta. Toivoisin vain niin kovasti, että meillä olisi mukava viimeinen viikko kotosalla ja kaikista eniten toivon, että kun päivähoitoaamut koittavat, pääsisimme ovesta ulos ilman draamaa.

Ehkä huomisaamu on parempi?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

1 Comment

  • Reply Riikka / Vihreän saaren emäntä 8.8.2017 at 21:25

    Tsemppiä sinne! Jollakin lailla lohdullista kuulla, ettei muidenkaan lapset ole aina enkeleitä ja välillä (lue: liian usein) pettää oma pinna siihen vikurountiin ja vastarannakiiskeilyyn. Ja mukavia vikoja päiviä ennen päivähoitojen alkamista!

  • Leave a Reply