Kun arki turhauttaa

Disclaimer: Luvassa aivan totaalisen turhaa nillitystä lähinnä ensimmäisen maailman ongelmista. Mutku joskus on vaan pakko, you know.

Vaikka ulkona on mitä hienoin kesäsää, lapset ovat taas terveitä ja pääasiallisesti kaikki on mallillaan, jonkinlainen ketutus on silti hakannut takaraivossa. Tässä kun olen yrittänyt kaiken perussirkuksen lomassa tätä asiaa pohdiskella, olen pyrkinyt havainnoimaan, mitkä asiat saavat tällä hetkellä otsasuonen sykkimään.

Suosittelen lukemaan jutun loppuun saakka.

Sotku

Miten voi olla mahdollista, että noin nanosekunnissa siitä, kun imurin ja mopin on laskenut käsistään on tilanne palautunut lähtöpisteeseen? Tai no ei nyt ihan, mutta kuitenkin selvästi luisimassa kohti väistämätöntä leivänmurujen, irtopapereiden, sukkien ja älä-heitä-pois-tätä-mä-leikin-sillä-muovinpalojen infernaalista soluttautumista jokaiselle tasaiselle pinnalle. Kuvassa harvinainen otos olohuoneestamme hetkeä ennen räjähdystä.

Ruoka

”Syömään!”

”Mitä ruokaa?”

(lisää tähän mikä tahansa muu ruoka paitsi makaronilaatikko)

”Äääh, mä olisin halunnut makaroonia!”

Toista päivittäin 4-5 kertaa.

Riivattu kalkkipitoinen vesi

Kun on hinkannut hanat kiiltäviksi, tulee jollekin jano / tarve pestä kädet / akuutti tarve täyttää esine X vedellä. Kalkkivesi näyttää kuivuessaan mukavasti samalta kuin et olisi siistinyt hanoja kuukauteen.

Pyykit

Asuntomme keskellä on portaikko, jonka keskeltä saa tiputtaa pyykit alakertaan, jossa ne ovat kätevästi pesukoneen lähettyvillä. Tämä on luonnollisesti niin hulvattoman hauskaa puuhaa, että pyykkikasaan päätyy kaksi minuuttia jalassa olleet sukat ja sitten ihmetellään, kun pyykkivuori kasvaa eikä ole puhdasta vaatetta. Olen myös ajatellut kerätä suoraan poistopinoon jok’ikisen lelun ja pyykistä muutoin poikkeavan esineen, joka kuiluun heitetään.

Yhtenä päivänä menetin malttini, kun huomasin että takkatelineen jalusta oli rikkoutunut. Takkatelineen, joka maksoi kuitenkin varmaan sen 15 euroa ja jota ei todellakaan edes käytetä ainakaan seuraavaan puoleen vuoteen.

Tässä kohtaa oli pakko pysähtyä ihmettelemään, että miksi?

Miksi ihmeessä pulssi nousee näin järjettömän heppoisesti loppujen lopuksi aivan turhanpäiväsistäkin asioista?

Täydellistä vastausta en ole tähän keksinyt, mutta olen ajatellut asian johtuvan siitä, että nyt näin kotona ollessa kaikki tähän kotiin liittyvä on vain yksinkertaisesti niin lähellä itseään. Koko ajan näkyvissä, koko ajan mielessä.

Paitsi ne pyykit, jotka unohdan märkänä koneeseen tämän tästä.

Lisäksi tämä kotona olo uudessa asuinmaassa on intensiivisempää kuin Suomessa, sen olen nyt menneiden kuukausien aikana huomannut. Vaikka minulla ja lapsilla riittää arkisin ihan hyvin tekemistä, niin silti me ollaan aika paljon ihan vaan kotona tai kävelymatkan päässä kodista.

Onneksi meillä on sentään kiva koti, vaikka se sotku välillä haittaisikin, niin siinä mielessä mikäs täällä ollessa.

Toiseksi onneksi kaksi- ja nelivuotiaan kanssa voi jo tehdä asioita ihan eri tavalla kuin vaikka vauvan ja parivuotiaan. Huomasin esimerkiksi, etten enää en laske tunteja lasten nukkuma-aikaan (muutkin tekee tätä, tekeehän?), koska aina voi viedä lapset vaikka kylpyyn ja siinä saa kulutettua tovin jos toisenkin.

Kotona ollessa saa myös aina tasapainoilla sen kanssa, että jos vaikka päättää aamupäivällä ulkoilla kunnolla lasten kanssa, ei kukaan ole laittamassa lounasta valmiiksi. No big deal mutta tästäkin olen saanut ärsytystä aikaiseksi, ihan itse itselleni! What’s your superpower? Monet monituiset kerrat olen siellä leikkikentän laidalla miettinyt, mitä kaapeissa mahtaa olla ja kuinka kauan kestää paistaa vaikka nakkimunakas.

Tarvitsisi varmaan tsempata ruokahuollon kanssa ja tehdä vaikka isompia eriä valmiiksi – mutta mitäs sitten kun se ruoka ei uppoakaan muille? Söin tuossa jonkin aikaa sitten ison vuoallisen lasagnea loppujen lopuksi aika pitkälti yksin, koska natsimutsi (aika epäkorrekti ilmaisu näin Saksassa?) laittoi lasagneen pienenpienenä silppuna  paprikaa ja kesäkurpitsaa. Kaksi alle metrin mittaista salapoliisia haistoivat ja hädin tuskin maistoivat tämän vedätyksen samantien.

Mutta summa summarum: kaikesta tästä pääsee kamalan kätevästi eroon yhdellä tavalla – lähtemällä pois kotoa! En nyt tarkoita, että tässä olisi ns. ”pakkaa kamas ja lähe menee” -tilanne, vaan enemmänkin se, että mitä useammin lähden lasten kanssa jo tutuiksi tulleita kotikulmia pidemmälle, sitä vähemmän mua yksinkertaisesti v*tuttaa tällaiset pikkuseikat.

Näin ollen julistankin itse itselleni haasteen: Eväät kassiin ja mars matkaan! Minne mennään huomenna?

Previous Post Next Post

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply Anu 21.6.2017 at 09:16

    Ehkä nämä ärsytykset voi myös osaltaan liittyä ”kulttuurishokkiin”? Itsekin muutin Saksaan viime syksynä ja noin puolen vuoden jälkeen huomasin, miten kaikki asiat ärsytti ja olin valmis palaamaan Suomeen näin kärjistetysti 😀 En ensimmäisenä ajatellut kokevani sopeutumisvaikeuksia, sillä eihän Saksa nyt niin ”erilainen” ole kuin Suomi ja olen aikaisemminkin muuttanut ulkomaille, mutta ehkä siksi en ollut osannut varautua koko asiaan. Asiaa auttoi, kun pelkästään tiedostin asian ja niinkuin itse sanoit, helpottaa kun lähtee ulos talosta 😉 P.s. Kiva lukea teidän kokemuksia Saksassa asumisesti, vaikka itsellä vähän erilainen elämäntilanne 🙂 Tsemppiä!

  • Reply Riikka/vihreän saaren emäntä 22.6.2017 at 23:37

    Tunnistan tuon! Paitsi, etten käsitä miten saat kahden lapsen kanssa pidettyä kodin noin siistinä 🙂
    Ja siis tuo ”pyykkikuilu” on ihan mieletön idea. Kyllä minäkin heittelisin puolipuhtaita kamppeita pyykkiin tuolla metodilla.
    Nauttikaa ihanista säistä ja käykää ulkoilemassa, retkillä ja syömässä välillä kotia kauempana. Se helpottaa kummasti ja tuo pientä piristystä arkeen.

  • Leave a Reply