Pakon edessä vai uusien mahdollisuuksien äärellä?

Miltä tuntuu lähteä asumaan ulkomaille perheen kanssa? Maahan, jonka kieltä en osaa, josta en tunne ketään, eikä minulla ole siellä valmiina töitä tai harrastuksia.

Ei ei ei… Kokeillaans uudestaan:

Miltä tuntuu lähteä asumaan ulkomaille perheen kanssa? Maahan, jossa saan opetella uutta kieltä omaan tahtiin, jossa pääsen tutustumaan uusiin ihmisiin, sekä suomalaisiin että paikallisiin ja muihin ”mamuihin”, ja jossa voin aloittaa vaikka minkä harrastuksen ja elää ihan uutta arkea!

Saitte varmaan ajatuksesta kiinni?

Näiden kahden tunnemaailman välillä olen pallotellut nyt kesästä lähtien. Välillä tuntuu, että on päiviä, jolloin ensimmäiset ajatukset valtaavat mielen, ja päässä kaikuu vaan en osaa, en uskalla, en halua, onko minun on pakko… Onneksi alkushokin jälkeen pääni kirkastui, ja ymmärsin myös, etten voi antaa tuollaisille ajatuksille valtaa. Toki on mielestäni ihan tervettä ja itselleni ominaista olla syöksymättä täysin suinpäin uutta kohti, joten tietyllä varauksella tuli aluksi pohdittua tätä muuttoasiaa. Ja pessimistihän ei pety, joten kovin muhkeita pilvilinnoja en ole kuitenkaan missään kohtaa rakennellut.

Pikkuhiljaa fiilikset on kuitenkin saatu käännettyä jälkimmäisien, positiivisten ajatuksien suuntaan, ja välillä tuntuu että olen sisäisesti niin täpinöissä lähdöstä, että laskin Arminin jäljellä olevat kerhoviikotkin alakanttiin. Nyt minusta tuntuu, että vaikka kuinka välillä tulee väistämättä hervoton ikävä Suomeen ja tuttuihin kuvioihin, tulee tämä elämänmuutos minulle ja meille perheenä oikein hyvään saumaan.

Toivon ja odotan myös, että perheemme hitsautuu yhteen entistäkin paremmin, kun voimme ensisijaisesti tukeutua vain toisiimme. Vaikka välillä meillä olisikin omat pienet kränämme (kelläpä ei!), heti jos kyse on oman perheen parhaasta, olemme kaikki samalla puolella. Yhdessä tässä ollaan kaikki yhtä uuden kokemuksen edessä, ja välillä meinaa ihan unohtua se, että tosiaan Miehellä on vielä kaiken muun uuden arkisälän lisäksi uusi duuni. Mä voin sentään keskittyä alkuun ihan vaan löytämään puiston ja ruokakaupan. Kun saamme perheen sisäisen työnjaon mahdollisimman lähelle kaikkia miellyttävää tasapainoa, uskon että meillä on luvassa huikeat vuodet.

Tulen varmasti myös tutustumaan itseeni seuraavan parin vuoden aikana paremmin, ja saan mietittyä millaisia asioita haluan elämäni sisältävän. Isoja pohdintoja siis, ja tämä voi olla hieman liian kunnianhimoista pienten lasten kanssa, kun en meinaa pystyä ajattelmaan välillä seuraavaa lämmintä ruokaa pidemmälle… Mutta yrittänyttä ei laiteta! Lapsetkin osaavat välillä pysähtyä kaiken hässäkän keskellä. Heistä on hyvä ottaa mallia, monessa asiassa.

lapset relaa

 

 

 

Previous Post Next Post

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply