Suomalaiset tavat vs. saksalaiset tavat

Nyt kun eloa saksanmaalla on ehtinyt vieriä reilut puolisen vuotta, alkaa pikkuhiljaa huomata enemmän ja enemmän erilaisia tapoja suomalaisten ja saksalaisten välillä. Jutut ovat kyllä aika arkipäiväisiä, kuten vaikka että suomalaiset ostaa leipänsä säilyvinä muovipusseissa ja saksalaiset päivittäin paperipusseissa. Ja tietysti moni havainnoista liittyy lapsiin, kun niiden kanssa arkea täällä on tiiviisti vietetty.

Olen alkanut myös huomaamaan, että joitain uusia tapoja olen omaksunut ihan huoletta, osan kohdalla taas pidän kynsin hampain kiinni suomalaisesta tavasta toimia.

Saksalaiseen tapaan…

…ostan mielelläni tuoreen leivän tai sämpylöitä leipomosta päivittäin. Toki joka päivä se ei onnistu, mutta olen totaalisen koukussa rapeakuorisiin sämpylöihin, mitä on tarjolla sen seitsemään sorttia ja enemmänkin. Enemmän ensimmäisiä havaintoja paikallisesta leipäkulttuurista kirjoitin viime keväänä.

…maksan paljon ostoksia käteisellä. Vaikka kortti käykin mielestäni ihan kiitettävän monessa paikassa, käteinen käy varmasti kaikkialla. Toki hyötyä on omata saksalaisen pankin myöntämä girocard eli pankkikortti, mutta erityisesti leipomoissa ja kioskeissa ei kortteja huolita lainkaan. Eli olen osittain pakotettu käyttämään käteistä enemmän kuin Suomessa, mutta jollain tavalla tykkään siitä. Lapsetkin saavat ehkä paremmin kiinni rahan ideasta, kun pääsevät välillä itse ojentamaan kolikon kassatädille.

…tervehdin vastaantulevia kadulla. No en kaikkia kaikkialla tietenkään, mutta pääsääntöisesti tervehdin kaikki, jotka tulevat kodin edustalla vastaan. Myös leikkipuistoissa ja ulkoilureiteillä tulee helposti tervehdittyä. Toisen naapurimme kanssa joudun vieläkin kättelemään (!) aika ajoin, noin viisi-kuusikymppinen äijä on selvästi kättelymiehiä. En tiedä, kuinka kauan tätä kestää, mutta pyrin vastamaan kättelyyn reippaasti – en kylläkään osaa itse sitä ehdottaa ikinä.

Suomalaiseen tapaan…

…käytän suolattua voita, tai siis sellaista Oivariinia vastaavaa, leivän päällä ja siihen sitten juustoa, kinkkua (ehdottomasti tässä järjestyksessä!) ja mieluiten myös kurkkua tai tomaattia tms. Saksalainen tapa olisi käsittääkseni käyttää suolatonta voita ja levittää sen päälle vaikkapa kerros hilloa.

… pesen lapseni pepun tarvittaessa juoksevan veden alla lavuaarissa. Olen ihmetellyt suuresti vaikkapa ostoskeskusten lastenhoitohuoneita, joissa voi olla hoitotaso muttei lainkaan fiksua vesipistettä! Uuden saksalaisen kaverini kanssa asiasta saatiin kunnon keskustelu aikaiseksi, ja sain selville täkäläisten äitien käyttävän lähes ainoastaan vauvojen kosteuspyyhkeitä, baby wipeseja, siinä missä suomalaiset on synnytyslaitokselta saakka opetettu kuinka vauvaa pestään lavuaarissa.

…pesemme hampaat aamuin illoin, aamulla ennen aamiaista ja illalla viimeisenä. Reetan perhepäivähoitaja ehdotti, että voisivat pestä lasten hampaat lounaan jälkeen, mutta kieltäydyin kohteliaasti tästä mahdollisuudesta. Kerroin, että lapsi on tottunut ottamaan ruokailun jälkeen xylitolpastillin, ja ettei napostelua katsota hyvällä. Rehellisyyden nimissä kuitenkin sanottakoon, että tämänhetkinen napostelukulttuurimme seilaa sujuvasti suomalaisen ja saksalaisen välimaastossa, riippuen aika pitkälti miten hyvin jaksan pitää asiasta jöötä minäkin päivänä.

Tässä muutamia esimerkkejä, jotka minulle tuli mieleen. Onko sinulla vastaavia kokemuksia?

Millaisista suomalaisista tavoista haluat pitää kiinni – tai mistä olet valmis luopumaan?

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista ja Bloglovinista

Suloinen sekamelska Kroatiassa: Dinopark Funtana

Kroatian loman aikana Dinopark Funtanan mainokset tienvarsilla olivat useasti kiinnittäneet huomiomme. Paikka oli saanut vaihtelevia arvosanoja TripAdvisorissa, joten päätettiin kokeilla, mitä mieltä lapset ja me oltaisiin siitä. Saatiin mukaan omien 2v ja 4v lasten lisäksi kaveriperheen 5v tyttö, ja vauhtia tällä kolmikolla riittikin.

Navigaattori opasti meidät ihan ihmeellisiä pikkuteitä perille, mutta lopulta oltiin perillä Funtanan kaupungissa Istrian niemimaan länsirannikolla.

Parkkipaikan reunalla kohosi pitkäkaulainen dinosaurushahmo hieman päätään heiluttaen. Vaikka en ole koskaan legendaarisessa Visulahdessa käynytkään, tuli ekana mieleen se T-Rex, joka nököttää viitostien varrella ja jota lapsena aina auton ikkunasta ihailin. Dinoparkin kassatäti kyseli mukana olevien lasten iät, kerrottiin että 2, 4 ja 5. Tiedettiin, että alle 3v ovat ilmaisia, ja täti totesi yllättäen myös meidän Arminista ”Today he’s three”, eli maksettiin lopulta vain yhdestä lapsesta.

Ihan ensivaikutelma Dinoparkista oli siis aika kotikutoinen, hieman nuhjaantumaan päässyt ”rahat pois – lapsimagneetti”, mutta mitä pidempään puistossa vietettiin, sitä mukavampaa meillä tuntui olevan. Tekemistä löytyi laidasta laitaan, esimerkiksi yksi ehdoton hitti oli fossiilin kaivaminen esiin hiekkalaatikosta.

Dinosauruksia oli monta ja lähes kaikissa oli start-painike, josta sauruksen sai liikuttamaan päätään tai häntäänsä. Aikuisen silmään liikkeet olivat aika tökeröitä mutta ehkä tuollainen pienempi silmäpari ei kiinnitä samalla tavalla huomiota hieman repsottavaan nahkaan, katkenneeseen varpaaseen tai nykivään metallin kirskuntaan.

Ruuhkaa puistoon ei heti sen auetessa ollut eikä suurempaa ryysistä tullut myöhemminkään heinäkuisena arkipäivänä.

Paikka oli kyhätty kasaan ihan suoraan kivikkoisen kuivan metsän sekaan, ja sitä oli rakennettu mahdollisimman vähän, jolloin dinot tuntuivat olevan luonnollisemmin esillä, jos nyt niin voi sanoa. Kulkureitit oli tehty leveistä lankkupoluista, ja matkalle mahtui myös muutama jyrkempi nousu/lasku, mutta matkarattailla pystyi kuitenkin kulkemaan. Aidat oli tehty kuivista oksista, ja ne sopivat mielestäni miljööseen sekä kotikutoisuutensa että luonnollisuutensa vuoksi.

Alueen keskellä oli suuri telttamainen rakennus, jossa oli tarjolla ruokaa ja sirkushuveja – kirjaimellisesti. Ruoka ei alkuun vaikuttanut valitettavasti yhtään kummoisemmalta kuin muissakaan lapsille suunnatuissa kohteissa. Tarjolla oli sitä tuttua höttöä eli ranskalaisia, nuggetteja ja hampurilaisia. Plussaa kuitenkin teeman mukaisista yksityiskohdista; nuggetit olivat isojen dinojen muotoisia, kanahampurilaisen pihvi oli ihan kunnon rintafilee ja ranet maukkaita.

Sirkushuvit sen sijaan tarkoittivat ihan täysiveristä Circus Varietee Showta pelleineen, hulavannetaitureineen, ilma-akrobaatteineen ja jonglööreineen. Sisäänpääsyn hinnalla sai siis kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Esitys alkoi dinosaukseksi pukeutuneen miehen mahtipontisella kävelyllä ympäri areenan pyöreän katsomon ylätasoa. Vaikka esityksien musiikki oli välillä aika kovalla ja osa numeroista oli enemmän aikuisille kuin lapsille, jaksoivat pienet keskittyä hienosti koko tunnin shown verran – toki edessä oleva ruoka auttoi asiaa.

Dinosaurusten ja sirkuksen lisäksi alueella oli myös muutamia huvipuistolaitteita, jotka sopivat mainiosti pienillekin. Tai no – ehkä tiukemmilla turvallisuusmääräyksillä valikoima olisi jäänyt ohuemmaksi, koska osa laitteista oli ehkä hieman kyseenalaisia. Esimerkiksi kivikkoisen maaston yläpuolella kiertävä liikkuva laite, jossa vanhempi nostaa itse lapsensa tuoliin, laittaa kevyen turvaketjun kiinni ja kuka tahansa voi milloin tahansa painaa laitteen start/stop-nappia. Tällaisia start/stop-laitteita oli useampikin, ja en ole koskaan ennen sellaisia nähnyt.

Toisekseen en ole koskaan törmännyt yhtä räikeään tekijänoikeuksien rikkomiseen. Alueella oli surutta käytetty monia tunnettuja logoja aivan hävyttömästi, oli mm. McDino keltaisilla kaarilla, Madagascar-piirretyn hahmoja, The Flintstonesista tuttu kärry, Pirates of the Caribbean merirosvohahmoja, Jurassic Park -leffan logo ja vaikka mitä. Ja kaikki sellaisina halpoina kopioina. Jossain kohtaa homma alkoi ihan naurattaa.

Kokonaisuutena Dinopark Funtana oli aikamoinen sekamelska vähän kaikkea: kotieläinpuistoa, huvipuistoa, dinosauruksia, sirkusta, merirosvoja, tropicariota ja leikkipuistoa. Nähtävää olisi riittänyt aivan kokonaiseksi päiväksi, mutta lasten jaksaminen ja pienimmän päiväunet rajoittivat oleskeluaikaamme niin, että jouduttiin skippaamaan kokonaan mm. trampoliinit (joo, niitäkin olisi ollut!).

Kauppakassi nimeltä Fabio

Siinä hän on, perheemme tuorein, kovasti kaivattu ja huolella valittu puuttuva palanen! Suurinpiirtein siitä lähtien, kun muutto Saksaan oli varmaa, olemme pallotelleet ajatusta ja pohtineet tarvetta toiselle autolle. Nyt tuli mahdollisuus toteuttaa tämä haave.

En ole suuri autoihminen, mutta onneksi Mies handlaa nämä asiat. Ja meidän naapurin setä kanssa, hän on jaksanut olla suorastaan käsittämättömän kiinnostunut meidän autonhankintaprosessista, että tulee jopa välillä kesken päivän soittamaan ovikelloa ja kysymään, että ”Noooh, joko ootte löytäneet auton?” ja ”Ei, älkää nyt sitä tai tätä ottako”, vaan hänellä oli selvä mielipide, millä tällaisen hausfraun olisi hyvä jatkossa ajella. Sain häneltä vilpittömät onnittelut ja jämäkän kädenpuristuksen, kun pääsin kertomaan että hankinta kohdistui 2014 vuosimallin Skoda Fabiaan.

Oltiin parina edellisenä lauantaina kulutettu puoli päivää ajellen ensin etelään Kölnin suuntaan koeajoille ja seuraavana lauantaina koilliseen Dortmundin suuntaan. Kölnin reissulla toinen ajokeista oli täysin ilman huoltohistoriaa eli todellinen sika säkissä, ja toisessa oli joku sivuääni ja ruostetta. Ei jatkoon siis. Dortmundin reissu oli loppujen lopuksi täysin turha, kamalassa vesisateessa ajettiin kaupunkiin vain toteamaan, että taas oli yksi auto ruosteessa ja toinen liike ei ollut lainkaan auki.

Lopulta auto löytyi Düsseldorfista, Mies kävi koeajamassa sen aamulla ennen töitä ja sitten iltapäivällä teki kaupat. Koska oma tuntemukseni autoista ei anna tarvittavia edellytyksiä ostaa autoa, olin mielihyvin ulkoistanut potentiaalisten kaarojen kartoituksen kuin myös koeajon Miehelle. Sisäinen itsenäinen naiseni huutaa tuskaansa, mutta koittakoon nyt kestää tämän, lopputulos ratkaisee. Mun vastuullinen tehtävä oli vahtia lapsia koeajojen ajan ja pyrkiä estämään heitä tuhoamasta näytillä olleita yli 100 000 euron autoja eli suomeksi näyttää Pikku Kakkosta puhelimesta.

Automaatti vai manuaali?

Mulla oli autolle suurinpiirtein yksi kriteeri, ja se oli automaattivaihteisto. Kun olin Kölnin reissun jälkeen kuunnellut Miehen jatkuvaa huomauttelua autosivustoja selatessaan, että ”voi voi kun näitä automaatteja on niin heikosti tarjolla, sellaisia hyviä… Kun noita manuaaleja olis kymmenen kertaa enemmän” jne jne… Näin sitten lupasin, että enköhän mä nyt manuaalillakin tarvittaessa selviä. Sellaisella on kuitenkin tullut autokoulu aikoinaan ajettua. Mutta kun perheessämme on ollut vain ja ainoastaan automaattiautoja viimeiset 10 vuotta, niin eipä ole tullut vaihdekeppiin koskettua. Eikä kytkin ole koskaan ollut mun kaveri.

Veikkauksia pystyyn, montakohan kertaa tulee stumpattua auto liikennevaloihin tai huudatettua moottoria mäkilähdössä? Kengurubensaa nyt ainakin tankataan, mutta toivottavasti se jää yhteen tankilliseen.

Vaikka muuten autonhankinta siis nojasi Miehen harteilla, mulle jäi ehkä kuumottavin osuus: auton rekisteröinti paikallisessa rekisteröintitoimistossa. Kaikilla nettipalstoilla, mitä kauhuissani edellisenä iltana lueskelin, maalailtiin tuntien jonotuksia virastossa ja miljoonaa asiakirjaa ja paperia, luukulta toiselle juoksemista ja vaikka mitä. Olin siis henkisesti varautunut pahimpaan. Ja tietysti mulla on lapset matkassa mukana.

Auton rekisteröinti Saksassa

Olen ollut opiskeluaikoina katsastuskonttorilla toimistosihteerinä yhden kesän töissä, ja siellä myös rekisteröitiin autoja, myönnettiin siirtokilpiä ja myytiin vakuutuksia. Sain työpaikan, vaikka minulla ei vielä työhaastattelussa saati ensimmäisinä työpäivinä ollut pienintäkään aavistusta, mitä eroa on auton katsastuksella ja rekisteröinnillä. Mutta eipä näitä kukaan haastattelussa kysellyt. Että niin vahvalta pohjalta lähdettiin. Kesän aikan kuitenkin opin yhtä sun toista, ja sain myös maistiaisen, millaista on toimia viranomaisen valvonnassa ilman mahdollisuutta tehdä poikkeuksia hyvän asiakaspalvelun hengessä.

Straßenverkehrsamt eli paikallinen rekisteröintitoimisto Neussissa avautui klo 8.00. Mietittiin parasta taktiikkaa välttää tuntien jonotus, ja päätettiin kokeilla heti aamusta rivassa roikkumista. Mies heitti meidät aamulla virastolle, ja mulla oli jonotusnumerolappu kädessä jo varttia vaille kahdeksan. Tällöin edelläni oli 10 numeroa. Automaatista piti valita neljästä palveluvaihtoehdosta ja onneksi valintani osui oikeaan. Yritin kyllä kysyä apua, mutta ei siellä kukaan muukaan tuntunut tietävän mitään, eikä Google Translatorkaan pelastanut tällä kertaa.

Kuin ihmeen kaupalla olimme ulkona virastosta tunnissa! Tästä noin kolme varttia meni jonotukseen, jonka jälkeen pääsin viemään virkailijalle pinon papereita: rekisteriotteen I ja II osat, passin, kauppakirjan, valtakirjan, autoveron suoraveloitusvaltakirjan, todistuksen kotipaikasta Saksassa ja vakuutusnumeron. Saksassa autoon tulee aina uudet rekisterikilvet omistajanvaihdoksen yhteydessä, ja uuden rekisterinumeron pääsee itse valitsemaan – tai lähinnä toivomaan. Ensimmäisenä on kaksi kirjainta rekisteröintikaupungin mukaan, sitten kaksi omavalintaista kirjainta ja max. 4 numeroa. En saanut omaa ykköstoivettani läpi, mutta onhan tuo nyt hieno, eikö olekin?

Virkailija antoi luottokortin kokoisen läpyskän, joka piti käydä maksamassa odotusaulan parkkimaksuautomaattia muistuttavalla automaatilla. Hintaa rekisteröinnille tuli n. 45 euroa, ja sen jälkeen sain automaatista uuden lippulappusen, jonka kanssa menin odotusaulan toiselle laidalle ”kilpipajalle”. Läpyskän tietojen mukaan he painoivat upouudet kilpeni muutamassa minuutissa ja maksoin tästä 34 euroa lisää. Sitten painosta vielä kuumien kilpien kanssa takaisin ensimmäisen virkailijan luokse. Hän laittoi pari tarraa kilpiin, antoi vihreän päästötarran tuulilasiin laitettavaksi ja kertoi, että se oli siinä. Danke schön, einen schönen Tag noch  ja Tschüss, eihän se niin vaikeaa ollut!

Tämä on ensimmäinen kerta, kun meillä on kaksi autoa. Nyt on taas maailma auki ihan eri tavalla, jei!

Paragliding experience – elämäni ensimmäinen varjoliito

Pääsin kuin vaivihkaa ylittämään itseni Kroatian lomalla, kun suostuin lähtemään mukaan varjoliitoon. Oltiin jo ennen lomaa reissuporukalla vähän pohdittu, mitä eri aktiviteetteja kukin haluaisi tehdä, ja yhtenä vaihtoehtona ilmoille heitettiin parasailing, eli sellaisen varjon kanssa veneen perässä liitely. Jossain mielenhäiriössä ilmoitin olevani kiinnostunut, mutta asia jäi sillä erää siihen.

Kun sitten Kroatiassa oltiin, oli jo korkea aika selvittää mahdollisuuksia päästä jonkin sortin lentämistä kokeilemaan. Googlettelun ja Tripadvisorin perusteella päädyimme vaihtamaan meren yllä lentelyn kuivalle maalle – tai siis taivaalle – ja laittamaan viestiä Paragliding Tandem Istra – nimiseen lafkaan, ja saatiin sovittua lentopäivä. Tai no, itse melkein meinasin jänistää tässä kohtaa, mutta kun Mies kuuli empimisestäni, hän katsahti minuun ja tokaisi ”Siis mitä? Tottakai sä meet!”  ja näin oli homma sinetöity.

Lentopäivän aamuna olo oli kuin lapsella jouluaamuna. Pieni jännitys kihelmöi vatsassa ja peilistä katsoi epäuskoinen kasvo: Uskallanko?

En ollut rehellisyyden nimissä juurikaan ottanut selvää, mistä varjoliidossa eli paraglidingissa on oikeastaan kyse. En esimerkiksi tiennyt, miten lentoon päästään tai onko laitteessa jokin moottori. Jos olisin jännitykseltäni tajunnut lukea vaikkapa internetin ihmeellisestä maailmasta perustietoja, olisin ollut paljon viisaampi ennen lähtöä. Toisaalta, nyt kun ennakkotietoa ei ollut, tandem-lennon ohjaajan rooli korostui ja pystyin ehkä arviomaan hänen suoriutumistaan paremmin.

Puhuimme lomalla keskenämme vain paraglidingista, ja vasta myöhemmin mietittiin, mitähän se mahtaa olla suomeksi. Oikea termi taitaa olla varjoliito, vaikkakin myös termiä liitovarjoilu näkyy olevan ainakin blogeissa runsaasti. Mene ja tiedä, ainakin Suomen ilmailuliitto ry esittelee sivuillaan varjoliidon, joten käytetään sitä.

Oltiin saatu ohjeeksi ajaa Motovunin pieneen sisämaan kaupunkiin ja meillä oli siellä treffit varjoliitolentäjän kanssa. Ajomatkalla olin aika hiljaista seuraa, ei oikein juttu irronnut. Mitään erityisiä varusteita varjoliito ei vaadi, ainoastaan kunnon kengät, vaikka lenkkarit, on hyvä olla. Ajaessamme alavalla seudulla näkökenttään alkoi nousta kukkula, jonka laella näkyi linnamuuria, torni ja pieni kaupunki. Ihastelin sitä ääneen ja Mies totesi, että se oli juurikin kohteemme Motovun.

Osuimme paikalle vuosittaisten elokuvajuhlien aikaan, jolloin väkeä oli paikalla kuin isommassakin turistikohteessa. Auto piti jättää kukkulan juurelle maksulliseen parkkiin ja ylöspäin pääsi kävellen tai jatkuvasti kulkevalla shuttle-bussilla. Meidän seitsemän hengen seurue, josta kolme lapsia, päätyi suoraan bussiin. Kävely ylämäkeen kolmenkympin helteessä ei ollut edes vaihtoehto.

Pienen paikkasekoilun jälkeen löydettiin kaupungin portti, josta ystävällinen lentäjä Airie tuli meitä hakemaan. Hän kävi läpi nopeasti pari käytännön seikkaa ja yllätti meidät täysin iskemällä autonsa avaimet Miehelle käteen. Varjoliito lähtee Motovunin huipulta, mutta laskeutuu alas joen penkalle tien varteen. Yleensä hänen vaimonsa on auton kanssa odottamassa lentäjiä alhaalla ja ajaa heidät takaisin ylös, mutta nyt rouvalla oli muita kiireitä. Näin ollen tämä kuskin homma sysättiin Miehelle – toinen vaihtoehto olisi ollut kävellä alhaalta ylös, ja jo pelkästään sille shuttel-bussille olisi ollut matkaa pidempi tovi. Mies suostui toki kuskiksi, mutta kiroiltiin kyllä hieman jälkeenpäin tätä järjestelyä.

Homma pistettiin käyntiin samantien, ja ensimmäisenä vuoroon pääsi seurueemme kahdesta lentoonlähtijästä toinen. Jäätiin muut katsomaan lähtöä suoraan rinteen yläpuolella olevalta pieneltä terassilta. Hieman puidenlatvoja viistäen kaksikko pääsi taivaalle ja näky oli komea, kun aurinko porotti ja tuulet olivat lempeitä.

Oma vuoro tuli seuraavaksi. Innokkaasti mutta hieman kädet täristen siirryin lähtöalueelle. Lähtö oli jyrkästä rinteestä, jossa oli helteen kuivattamia ruohotuppoja ja aika epätasaista. Airie viritteli varjoaan ja laittoi päälleni valjaat, jotka olivat hämmentävän löysällä. Huomautin asiasta, mutta ne olivat kuulemma juuri niin kuin pitääkin. Päähän sai kypärän ja siinä se sitten olikin. Olin odottanut pidempää ohjeista turvallisuudesta ja ihan mistä vaan, mutta sain vain ohjeeksi juosta rinnettä alaspäin ja pysähtyä kun Airie sanoo niin. Näin saadaan tuulta purjeeseen, sen jälkeen hieman peruutetaan ja juostaan uudelleen. Näin tehtiin, ja sitten oltiinkin jo ilmassa! Lähes huomaamatta! Puiden latvat vaan vilistivät alla, ja kun varjoa käännettiin pystyi näkemään suoraan Motovunin kukkulan.

Ja voi pojat se oli hienoa! Täydellinen sekoitus adrenaliinia ja endorfiinia! Videotallenteella kuuluu kuinka kiljun taivaalla ja lapset karjuu taustalla ”Äiti älä huuda!”. Ylläolevassa kuvassa Airie pyysi minua katsomaan ylöspäin ja nappasi samalla kuvan. Nyt on pakko sanoa, etten ollut noin kauhuissani kuin mitä tuosta voisi kuvitella, vaan jotenkin ylöspäin katsominen, suuri varjo ja pelkkää taivasta oli sitten sen verran yllättävä näky, että spontaani reaktioni oli taas kiljua.

Yritin selittää myös Airielle, että kaikki on ihan hyvin, mä vaan tykkään kiljua. Ja hän kertoi, kuinka naisilla on yleensä tapana purkaa jännitys kiljumalla jo samantien siinä lähdössä (kuten minäkin tein), mutta miehet sitten taas ovat sen verran kovaa sakkia, että jännittävät helposti vaikka koko liitelyn ajan sen sijaan että kiljuisivat.

Lentely oli rauhallista, rentouttavaa, jännää, hauskaa ja huikeaa kaikkea samaan aikaan. Ilmassa oli aikaa jutella enemmän Airie-lentäjän kanssa. Hän on sekä Australian että Slovenian kansalainen ja aloittanut varjoliidon vuonna 1996. Hänen vaimonsa on kotoisin tästä pienestä Motovunin kaupungista ja sitä kautta lentojen lähtöpaikkakin oli löytynyt. Puolet vuodesta hän varjoliitää Kroatiassa tai muualla Euroopassa ja puolet vuodesta Australiassa.

Näiden tietojen jälkeen tulin taas miettineeksi ikuisia ammatinvalintakysymyksiä, samalla kun siinä hänen ”toimistossaan” taivaalla ihailtiin Istriaa.

Varjoliidossa päästiin välillä aika korkeallekin, n. 500-600 metriin. Välillä liideltiin aivan Motovunin kaupungin muurin yläpuolella ja kerran lennettiin suoraan kaupungin korkeimman linnantornin ylitse. Ympärillä näkyi Istrialaisia viinipeltoja, metsäisiä kukkuloita ja häivähdys vuoristoa. Vilkuteltiin aasialaisille turisteille ja tietysti maankamaralle jääneille Miehelle, kavereille ja lapsille.

Airie nappasi muutaman kuvan yläilmoissa, ja omankin kännykän olisi periaatteessa voinut ottaa mukaan, mutta ajatus sen pudottamisesta sai minut jättämään puhelimen laukkuun. Komeita kuvia sieltä olisi kyllä saanut! Varjoliitely kesti reilun vartin, ja maksoi 700 kunaa (~90 euroa) ja hintaan kuului suoraan yksi GoProlla otettu kuva sähköpostiin. Loput neljä kuvaa saa veloituksetta TripAdvisoriin kirjoitettua arvostelua vastaan, ja mielestäni tällainen vaihtokauppa on ihan ok.

Ennen laskeutumista pääsi vielä vähän leikkimään varjolla. Ensin kiikuttiin puolelta toiselle kuin sivuttaisessa keinussa, mutta sen jälkeen tuli mun ehdoton lempiosuus heti itse lähdön jälkeen, voimakkaita mutta hallittuja spiraaleja ympäri ympäri ympäri! Siinä tuntui G-voimiakin ja samalla saatiin laskettua korkeutta. Airie teki useampia spiraaleja, kun kerroin että oli niin hauskaa.

Laskeutuminen maahan on ihan yhtä pehmeää kuin lentoonlähtö, en ymmärrä miten se voi tömähtää vähemmän kuin hyppäisi sohvalta alas. Kun jalat oli maassa, varjo saatu laskettua kanssa ja valjaat irti varjosta, taisin hyppiä tasajalkaa innostuksesta! Lämpimät suositukseni siis tällaiselle aktiviteetille, on nimittäin todella hyvää vastapainoa altaalla makoilulle.

Motovunista ovat kirjoittaneet myös ainakin

Travellallover: Motovun – kukkulan helmi Istriassa

Lähtöportti: Motovun – lempeän jättiläisen kylä

Unelmatrippi: Istrian pikkukaupungit: Motovun

Miltä kuulosti? Haluaisitko joskus kokeilla varjoliitoa? Tai oletko jo päässyt lentämään?

***

Blogin löydät myös Facebookista & Instagramista