Havaintoja ratin takaa

Olen huomannut kiinnittäneeni moneenkin asiaan huomiota alkaessani liikkua autolla Saksassa, eli ihan muuttopäivästä lähtien. Pienten asioiden, kuten eriväristen varoituskolmioiden lisäksi Suomen ja Saksan liikennekulttuureissa on kuitenkin useampiakin eroja, joista tällä hetkellä valtaosa menee Saksan hyväksi.

Vilkkua kunnioitetaan

Kun haluan ruuhkassa vaihtaa kaistaa kahden suurinpiirtein samaa tahtia matelevan kaistan välillä, laitan vilkun päälle ja siirryn viereiselle kaistalle. Niin helppoa se on! Muistan Suomesta tilanteita, kun olen oikeasti missannut haluamani liittymän ihan vain sen vuoksi, että kaistan vaihto olisi vilkusta huolimatta ollut niin suuri kolaririski, etten ole voinut keulaa väen vängällä tyntää toisen eteen.

Huomaan myös muutoksen omassa käytöksessäni; en enää sadattele eteen tulevia autoja samalla tavalla kuin ehkä aiemmin – kaikki mahtuvat kyllä liikkumaan.

Kaikille annetaan tilaa

Lueskelin hämmästyksissäni juttuja suomalaisista iltapäivälehdistä, kun niissä kehotettiin olematta väistämättä rampista tulevaa autoa moottoritiellä. Artikkeli nojaa tieliikennelakiin, joka edellyttää auton kuljettamista oikeanpuoleisella kaistalla ja välttämään turhia kaistanvaihtoja. En tiedä, mitä Saksan tieliikennelaki sanoo tästä (kertokaa jos tiedätte), mutta väittäisin että valtaosa autoilijoista nimenomaan väistää rampista tulevia silloin kun siihen on tiellä hyvin tilaa.

Minulle on monta kertaa annettu myös merkki risteyksissä tai kapeissa vastakkaisajotilanteissa, että mene sinä vaan ensin  väläyttämällä pitkiä valoja. Siitä tulee aina tosi hyvä mieli – toisella ei ollutkaan niin kiire, vaan hän osaa lukea tilanteen ja päättelee, että tuo toinen on hyvä päästää ensin – vaikka näin ei välttämättä kaikkien liikennesääntöjen mukaan olisikaan.

Punaisia valoja noudatetaan

Punaisia päin ajaminen on jyrkästi kielletty ja sakotettu asia samalla. ”Vanhoilla vihreillä” ei täällä tunnu juuri kukaan menevän, vaan autoilijat jarruttavat ja pysähtyvät kuuliaisesti jo keltaisiin. Sakotusta seuraa jo silloin, jos punainen valo on ehtinyt palaa alle sekunnin. Tällöin luvassa on yksi piste häpeätilille ja 90 euron sakot päälle. Jos punainen on ehtinyt palaa yli sekunnin ja silti ajaa päin, joutuu lunastamaan kaksi virhepistettä tililleen ja isommat sakot. Kolmen pisteen jälkeen alkaa tippua sitten ajokieltojakin alkaen kuukauden mittaisesta ajasta. Joten on vaan helpompi pysähtyä ja odottaa seuraavia vihreitä.

Palautetta annetaan

Oman fiiliksen mukaan autoilijat noudattavat liikennesääntöjä hyvinkin tunnollisesti. Saksalaiseen puuttumiskulttuuriin kuuluu kuitenkin se, että jos töppäät niin saat kyllä sen tietää. Torvea soitetaan harvoin, mutta silloin yleensä ihan syystä.

Pelastusajoneuvoille annetaan tietä kaistojen väliin

Olin jo ennen muuttoa Euroopassa autoreissuilla nähnyt liikennemerkkejä, joissa lukee Rettungsgasse  ja opastetaan autoilijoita ohjaamaan kaaransa tien sivuille, jotta pelastusajoneuvo pääsee estettömästi ajamaan kaistojen välistä.

Jos tiellä on kaksi kaistaa, molemmat puolet väistävät sivuille. Jos tiellä on kolme kaistaa tai enemmän, pelastustie avataan vasemmanpuolimmaisen kaistan oikealle puolelle. Ruuhkassa – saksaksi Stau,  yksi ensimmäisistä liikenteeseen liittyvistä oppimistani sanoista – pelastusväylä on tarkoitus pitää vapaana jo ennenkuin hälytysajoneuvon valoja edes näkyy.

Todistin juuri tällaista Rettungsgassen toimivuutta eilen, jopa kahteen kertaan. On uskomattoman hienoa, kuinka tiellä, joka tuntuu olevan täynnä autoja ja liikenne matelee ryömittämällä eteenpäin, on hälytysajoneuvon mahdollista vain sujahtaa ohi.

Autobahnalla saa ajaa kovaa, jos haluaa

Kaikkihan taitaa tietää, että Saksassa on Autobahnoja, joilla mennään eikä meinata. Nopeusrajoitusta ei yksinkertaisesti ole, voit painaa lappu lattiassa menemään – jos haluat, jos uskallat ja jos siellä ei taas ole sitä Stauta  tai tietöitä.

Autobahnalla oikealla puolella ajaa rekat ja muut rauhallisemmin liikkuvat. Vasemmalla puolella sitten saa mennä lujaa, ja jos kaistoja on enemmän kuin kaksi, niin siellä ihan vasemmalla voi mennä todella lujaa. Tämä on äärimmäisen tärkeä huomioida ohitustilanteissa. Jos vain vilkaisee peiliin, että tuolla on auto kaukana takana ja kyllä minä voin mennä sen eteen ja ohittaa tuon hitaamman… Mutta jos siellä kaukana olevalla autolla on 230km/h vauhtia, niin se on siinä omalla kohdalla ennen kuin huomaatkaan.

Mun oma valkoinen ratsuni Fabio on sähköisesti rajoitettu kulkemaan ”vain” 155km/h, mutta Miehen isommalla, uudemmalla ja turvallisemmalla autolla uskallan ajaa 160km/h, kun muut ajo-olosuhteet sen sallivat. Silti edelleen Miehen kanssa yhdessä jonnekkin mennessä hän saa ajaa, tällöin nopeus on vieläkin enemmän.

Mutta se mikä noissa Autobahnoissa on ehkä ainakin normaalisti nopeusrajoituksiin tottuneelle jännä ilmiö: ei niissä läheskään kaikki aja kahtasataa lasissa. Siellä näkee itseasiassa todella paljon ihan normaalinopeuksia, ihan kaikkea 100-140km/h, vaikka tosiaan se lupa mennä kovempaa on olemassa.

Suomen teillä rajoituksettomuus tuskin toimisi, ihan jo siitä syystä että tiet ovat pienempiä. Autobahnalla on leveät kaistat, loivat mutkat ja yleensä tasainen asfaltti, ja nopeutta rajoitetaan heti jos edessä on isompia liittymiä tai muuta huomionarvoista.

Vetoketjut toimii

Tässä syksyn aikana muutamatkin Suomesta tulleet vieraamme ovat päätyneet tulemaan tänne autoillen. Heiltä usein kuulee asian, joka itselle alkaa olla jo itsestäänselvyys, mutta aina se nousee keskustelussa pinnalle: kahden kaistan muuttuminen yhdeksi vetoketjutekniikalla.

Ensimmäinen ajatus vetoketuihin tottumattomalla on, että jaahas ja mitenhän tästä nyt sitten pääsee eteenpäin? Vastaus on: just niinkuin pitääkin, eli vuorotellen. Se ei ole rakettitiedettä, vaan se on vetoketju, jossa otetaan oma paikka ja annetaan muille tilaa. Jo pitkältä voi katsoa, että kun autot menevät kaistalle jokatoinen-periaatteella, että mihin väliin se oman auton keula sopii sitten työntää.

Sama pätee myös kaistojen vähenemiseen esimerkiksi tietyön vuoksi. Hyvissä ajoin tulee kyltti, jossa kerrotaan kaistan päättyvän vaikkapa 400m kuluttua. Se ei aiheuta kenessäkään mitään toimenpiteitä vielä tuossa vaiheessa, kaistaa tosiaan jatkuu vielä. Aikainen ryhmittyminen sille jatkuvalle kaistalle sössii koko jutun, sen vetoketjun siellä kohtaa missä kaista ihan oikeasti loppuu.

Satuin löytämään tästä aiheesta hyvän videon Youtubesta, sielläkin on Saksa mainittu!

Autosta pidetään huolta kuin perheenjäsenestä

Saksa ja autot kuuluvat niin tiiviisti yhteen, etten ihmettelisi vaikka autoja pidettäisiin kuin perheenjäseninä. Ainakin niistä pidetään huolta; autot ovat puhtaita, lommottomia, siistejä ja niitä puunataan ja huolletaan.

Tämän huomasi silmiinpistävästi, kun alkuvuodesta ajoimme Ranskan puolelle ja mitä lähemmän Pariisia päädyimme, sitä karmeammassa kunnossa autot olivat. Sellaista autoa, jossa ei olisi yhden yhtä naarmua, klommoa tai muuta merkkiä eletystä elämästä ei vaan tuntunut olevan! Ahtaasta taskuparkista voi hyvin lähteä hieman tönäisemällä toista tieltä – sitähän varten ne puskurit on, eikö?

Naapureillamme on autoja perheissä useampiakin, ja niitä jaksetaan rassata tuossa pihalla harva se viikonloppu. Autojen pesu pihoilla ei ole sallittu ja sitä varten erilaisia pesuautomaatteja ja pesukatuja löytyykin joka lähtöön. Ja täällä sunnuntai on tosiaan se pyhäpäivä, jolloin auton pääsee kyllä tankkaamaan mutta ei pesemään. Pesupalvelu huoltoasemalla on tuolloin kokonaan kiinni, koska sunnuntai.

Ruuhka, saksalainen ruuhka

Lopuksi pakollinen tuskastumisen aihe, koska ei se ajaminen aina mitään ruusuilla tanssimista ole. Ensimmäisenä on tietysti ne ruuhkat, joita tällaisessa autokansan maassa on kaikista hienoista Autobahnoista huolimatta. Radion paikalliskanavilla tulee uutisten jälkeen ruuhkatiedotteet, Stauschau,  jossa luetellaan lähialueen pahimmat ruuhkapesäkkeet tyyliin:

”A43
Wuppertal Richtung Recklinghausen
zwischen Kreuz Bochum und Kreuz Recklinghausen
Unfall etwa 30 Minuten plus, 7 km Stau”

Eli moottoritie A43, Wuppertalissa Recklinghausenin suuntaan, Bochumin ja Recklinghausen risteyksien välissä, onnettomuus, ajoaika +30 minuuttia normaaliin verrattuna, 7 km ruuhka.

Näihin liittyen olen miettinyt tänä navigaattorien mahtiaikana, miten vaikeaa tavalliselle ajajalle on hahmottaa näitä suuntia, moottoriteitä, risteyksiä ja muita maamerkkejä, kun ei niitä yleensä tarvitse ajatella. Mutta olen huomannut alkavani hieman irrottautua navigaattorin mahdista, ja voin hyvin kertoa ajaneeni A44 pohjoiseen koska kasitiellä oli ruuhkaa. Whaaat?

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Ei potkupalloa vaan Bundesliigaa

Kun asuu linnuntietä noin neljän kilometrin päässä stadionista, kuinka kauan kestää päästä ensimmäistä kertaa otteluun seuraamaan saksalaista jalkapalloa, Bundesliigaa? Vastaus on hämmästyttävän pitkään, noin puolitoista vuotta! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan pätee siis tähänkin todella hyvin. 

Bundesliigassa pelaavat Saksan parhaat joukkueet 

Düsseldorfin oma joukkue Fortuna nousi divarista Bundesliigan kuluvalle kaudelle 2018-2019 juuri sopivasti. Tämä on 24. kerta, kun joukkue pelaa pääsarjassa.

Düsseldorfilaisten mielestä parasta nousussa lieni naapurikaupunki Kölnin joukkueen samanaikainen tippuminen pois liigasta, ja siitähän revittiin ilo irti kaikinpuolin. Düsseldorfilla ja Kölnillä on sellainen samanlainen suhde kuin vaikka Turulla ja Helsingillä, jos ymmärrätte mistä puhutaan. 

Tähän liittyen esimerkki toisen saksalaisten rakastaman asian, oluen, kautta. Düsseldorfissa juodaan tummaa Alt-olutta ja Kölnissä vaaleampaa Kölschiä. Juomia ei kannata tilata kaupungeissa ristiin, ellei halua saada pahaa silmää. Tai maksaa itsensä kipeäksi. Meidän kyläjuhlilla Alt maksoi 2€ ja pelkkä Kölschin pyytäminen 12€.

Pakko rakastaa saksalaista huumoria. 

Eräänä viikonloppuna Fortunalla oli kotimatsi Wolfsburgia vastaan ja saatiin liput perhekatsomoon Fußballranskalaiset -blogia kirjoittavan suomalais-saksalaisen Martinin ystävällisellä avustuksella. Martin on varmasti fanaattisin jalkapallofani ja -asiantuntija, jonka olen koskaan tavannut ja suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen kirjoituksiinsa, jos aihepiiri kiinnostaa. 

Omat jalkapallokokemukset rajoittuvat satunnaisten MM-matsien seuraamiseen sivusilmällä telkkarista ja kaveriporukalla vuosia pyörineeseen veikkaukseen Mestareiden liigasta, jonka matsien lopputuloksia vedin täysin hatusta ja tuurilla taisin joku vuosi sijoittua kolmanneksi. 

Eri joukkueiden fanit erotetaan jo ennen parkkipaikkaa

Düsseldorfin stadion, Merkur Spiel-Arena (aiemmin nimellä Esprit Arena) on lähellä messualueelta ja lentokenttää. Sinne johtaa mahtipontiset ajoväylät ja omalla autolla tulijat jaotellaan jo alkunsa kotijoukkueen kannattajiin ja vierasjoukkueen kannattajiin. Fanikulttuuri on sydämen asia ja yleisen järjestyksen kannalta on parempi, ainakin tiettyjen joukkueiden kohdalla, ettei vastakkain pelaavien joukkueiden fanit kohtaa toisiaan missään vaiheessa stadionilla – edes parkkipaikalla. 

Autot ohjattiin saksalaisella tehokkuudella parkkiin ja henkilökunta tuli maksupäätteen kanssa samantien rahastamaan 5 euron pysäköintimaksun. Julkisillakin pääsisi paikalle, mutta koska oltiin matsissa koko perheen voimin, auto oli meille tällä kertaa helpompi vaihtoehto, koska erityisesti ottelun jälkeen junat ovat niin tupaten täynnä, että kotimatka voisi kestää kohtuuttoman kauan. 

Tarjolla kaikkea 54 600 katsojalle

Stadionille mennessä on turvatarkastus ja käsilaukkunikin sai oman ”tarkistettu” läpäreen. Alueella on lukuisia ja taas lukuisia kojuja, joista voi ostaa syötävää ja juotavaa – hinnat ovat lentokentän tasoa. Silmiinpistävää on edelleen se, että puolen litran bisse on samanhintainen (4,80€) kuin puolen litran limu. 

Merkur Spiel-Arena vetää 54 600 katsojaa, eikö ole läheskään suurin stadion Saksassa. Suurin on Dortmundin kaupungin laidalla,  Borussia Dortmund joukkueen kotistadion, jonne menee käsittämättömät 81 365 katsojaa. Mutta on tämä Düsseldorfinkin stadion vaikuttava, varsinkin kun ottaa huomioon, että vielä viime kaudella siellä pelattiin vain ykkösdivaria. 

Yksi katsomon yläosan lohkoista on tosiaan perhekatsomo, jonne ei ole asiaa ilman lapsia. Mitään sen erikoisempaa katsomossa ei sitten olekaan, mutta sen voidaan olettaa oleva hieman rauhallisempi paikka seurata ottelua. Vaikka paikkamme olivat lähellä piippuhyllyä, yllätyin kuinka hyvin sieltä pystyi seuraamaan peliä. Olin kuvitellut näkeväni vain pieniä juoksevia pisteitä. 

Fanien seisomakatsomon huikea meininki

Samalla pystyi ihaillen seuraamaan niiden todellisten fanien seisomakatsomon yletöntä meininkiä, kuinka he jaksoivat intohimoisesti kannustaa omaa joukkuetta läpi koko matsin – tappiosta huolimatta. Fortunan menestys ei valitettavasti ole ollut kummoista tällä kaudella. Edellisen matsi oli päättynyt katkeraan 7-1 tappioon ja ne on aika kovia lukemia jalkapallossa. 

Menneistä viis, fanikatsomossa liput liehuivat, rummut paukkuivat ja ihmiset hyppivät tasatahtia rytmissä. 

Meillä oli lapsille mukana kuulosuojaimet, jotka kuitenkin jäivät käyttämättä kun meteli ei ollut korviahuumaava. Lapset innostuivat kannustamaan itsekin ja ”Fortuuuna! Fortuuuna!” huudot raikuivat kuin he olisivat syntyneet joukkueen kannattajiksi. 

Tappion karvasta kalkkia roppakaupalla

Tämä ottelu päättyi 0-3 tappioon ja hieman yllättäen moni, todella moni katsoja asteli katsomosta ulos jo toisen matsin loppupuolella tulleen maalin jälkeen. Joko he eivät kestäneet katsoa tappiota tai mikä lie syy, mutta oli todella ikävän näköistä kun ihmisvirta valuu porraskäytäviä alas vaikka joukkue vielä yrittää kentällä parhaansa. 

Nerokkaita tuoppivirityksiä ja vessajonoja

Puoliajalla pääsin todistamaan erittäin harvinaista näkyä, eli jonoa miesten vessaan. Vaikka vessoja riitti, riitti myös kiermurtelevia jonoja stadionin käytävillä. Ihmiset jonottivat myös currywursteja, ranskalaisia, juomia, lettuja, karkkia ja mitä ikinä. Juomat saa muuten ostettua euron panttia vastaan muovisissa uudelleenkäyttömukeissa, joiden kahvoissa on kolot, jotta niitä voi pinota käteen päällekkäin, joillain juomat ovat vierekkäin. Yhdellä kädellä voi siis helposti kantaa 4 tuoppia, kerrassaan nerokasta! 

Olutta – kuten ruokaa ja muutakin juomaa – sai luonnollisesti viedä katsomoon, joten riitti että sai tilauksensa tehtyä puoliajan aikana. Jos ei ehtinyt, niin olutta pystyi ostamaan myös suoraan katsomossa selässään bissetonkkaa kantavilta myyjiltä. Kävin itse ostamassa vielä yhdet ranskikset matsin toisen kolmevarttisen aikana, ai että ne on kyllä hyviä täällä! 

Huivistaan fani tunnetaan

Stadionin laidalla oli muutamasta kontista tehty Fortunan fanituotekauppa, jossa oli kaikkea maan ja taivaan väliltä joukkueen logolla varustettuna. Arminille ja Reetalle oli luvattu, että saavat valita yhdet jutut kaupasta muistoksi. Tämä muisto-asia on muuten aika hauskasti iskostunut lapsille mieleen. Vaikka periaatteessa mun mielestä joka paikasta jossa käydään, ei tarvitsisi ostaa jotain tavaraa, lapset osaavat jo kysyä saako täältä muistot?

Ja tässä tapauksessa ehdottomasti sai. Armin halusi samanlaisen puna-valkoisen huivin, jossa muistellaan kultaista vuotta 1933, jolloin Fortuna voitti Bundesliigan ja Reetta valitsi itselleen punaisen F95-logolla varustetun polkupyörän soittokellon. 

Hinnat olivat näissä kohdillaan, huivin sai 15 eurolla ja kello maksoi 8 euroa. Mahdollisuus riistohintoihin olisi ollut nimittäin olemassa. Fanituotekauppaan oli jonoa sekä ennen että jälkeen matsin, ja ihmisvirtaa säännösteltiin ovella, joten tuotteiden tutkiminen ja kaupassa asiointi oli miellyttävää. 

Voisin hyvinkin mielelläni lähteä uudestaan matsiin, ja seuraavia Fortunan kotipelejä onkin jo aseteltu kalenteriin. Seisomakatsomon tunnelma voisi olla myös mahtava kokea, mutta sinne ei sovi mennä perheen pienimpien kanssa. 

Lopuksi vielä kevennys, jonka kertomista hieman nolostelen, kun kuitenkin satun asumaan jalkapallon ihmemaassa… Fortuna Düsseldorf lyhennetään usein ytimekkäästi muotoon F95 perustamisvuoden mukaan. Mietiskelin itsekseni pitkään, että onpas nuori joukkue…

Kunnes minulle selvisi, että niin, 1895.

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Kehlsteinhaus – ei mikä tahansa alppimaja

Tämä juttusarja käsittelee elokuussa 2018 tehtyä roadtripiämme Euroopassa. Tarkempaan reittikuvaukseen voit tutustua täällä.

Reittiä ja kohteita suunnitellessamme haluttiin ottaa matkalle sekä lasten kohteita sekä ns. enemmän aikuisten kohteita. Vastapainona lasten ehdoilla tehdyille huvipuistopäiville Ravensburger Spielenlandissa ja Legolandissa seuraavana kohteena oli Hitlerin kesäpaikkana tunnettu Kehlsteinhaus, Eagle’s Nest eli Kotkanpesä.

Lyhyesti paikan historiaa sitä tuntemattomille: Kotkanpesä sijaitsee Saksan Alpeilla lähellä Itävallan rajaa. Se on Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen eli natsien vuonna 1939 johtajalleen Adolf Hitlerille 50-vuotislahjaksi rakennuttama loma-asunto 1834m korkean vuoren laella. Alppitalo ja 6,5 kilometrin mittainen tie huipulle kyhättiin ennätysvauhdilla täysin tyhjästä. Vaativat ja kunnianhimoiset rakennussuunnitelmat vaativat kahdeksan työmiehen hengen. Hitler ei kuuleman mukaan käynyt lahjaksi saamallaan talolla kuin 14 kertaa. Hänellä oli korkean paikan kammo eikä hän myöskään pitänyt huipulle vievästä, vuoren sisään rakennetusta hissistä. (Lähde: Wikipedia)

Nykyisin Kehlsteinhaus on puhdasverinen turistikohde, jonne pääsee vain ostamalla bussikuljetuksen vuoren juurelta ja ylhäällä vierailijoita palvelee ravintola. Huipulta avautuva näköala ja hengityksen salpaava bussireitti tekevät paikasta kuitenkin vierailun arvoisen.

Miten Kehlsteinhausille pääsee?

Navigaattoriin voi hyvin laittaa osoitteeksi Salzbergstraße 43, 83471 Berchtesgaden. Tällä osoitteella pääsee suoraan bussiterminaalin luo ja riippuen ajankohdasta, auton saa parkeerattua joko lähemmäs tai kauemmas, kuten meidän oli pakko tehdä. Paikalle pääsee Berchtesgadenin pääratatieasemalta (Hbf) bussilla 838.

Paikalle saavuttua kannattaa suunnata samantien bussikyytien lipunmyyntitiskille ja ostaa tiketit seuraavaan vapaaseen lähtöön – meidän tapauksessa jouduttiin odottamaan 1h 20min vapaata kyytiä! Oltiin ajateltu syödä jotain ylähäällä Kotkanpesän ravintolassa, mutta päädyttiinkin nyt sitten lounastamaan bussiterminaalin viereisessä Berggasthofissa.

Paikka olikin yllättävän hyvä; palvelu oli nopeaa, ystävällistä ja ruoka-annoksilla hyvä hinta-laatusuhde. Tai no, me otettiin yksi annos hyvin perisaksalaista Currywurstia  ranskalaisilla ja jälkkäriksi Apfelstrudel  jäätelöllä. Tarjoilijoilla oli perinteiset drindlit  eli alppimaiden mekot päällä, juoksulenkkarit jalassa ja taustalla soi alppihenkinen hanurimusiikki.

Huikeat näkymät ja hurja bussireitti

Bussimatka oli todella hurja, ainakin jos istui ikkunapaikalla rotkon puolella. Satojen metrien tiputus oli vain kymmenien senttien päässä tien laidasta, ja kapeaa tietä liikennöintiin ihan normaalikokoisilla busseilla, joiden ei olisi ikipäivänä kuvitellut kääntyvän siitä yhdestä neulansilmämutkasta mihinkään. Matkaa tehtiin bussin kyydissä noin 20 minuuttia. Tässä ajassa edettiin vain 6,5 kilometriä mutta noustiin 700m ylöspäin. Matkalla mennään myös viiden pienehkön tunnelin läpi.

Pienten tai muuten vaan tapaturmaherkkien lasten kanssa kehotan tarkkaavaisuuteen, itsellä ainakin sydän pamppaili bussimatkan lisäksi vuoren rinteillä kierrellessä. Lukuisat ”mitä jos” -ajatukset saivat pidettyä katseen tiukasti lapsissa ja maisemista nautittiin Miehen kanssa lähinnä vuorotellen.

Loppumatkan voi patikoida tai mennä hissillä

Bussi jättää matkustajat näköalatasanteelle, jossa ensimmäinen tehtävä on varata itselleen paluumatkan lähtöaika. Ilman paluumatkaleimaa lipussa ei ole asiaa ylös itse Kotkanpesälle. Me tehtiin pika-arvio ajankäytöstä, ja päädyttiin varaamaan vierailulle hieman alle kaksi tuntia. Se oli tällä kokoonpanolla (2 aikuista, 5- ja 3-vuotiaat lapset, ei tarvetta syödä lounasta) ihan passeli aika. Aikuisseurassa tai ruokailun kanssa varaisin tunnin, puolitoista lisää.

Viimeinen etappi bussien kääntöpaikalta ylös talolle mennään vuoren sisään rakennetulla messinkiseinäisellä hissillä. Kolme metriä korkeassa, 124m pitkässä graniittilohkareilla reunustetussa kylmänkosteassa tunnelissa oli ensivilkaisulla järjettömän pitkä jono ihmisiä.

Ennakkoaavistuksista huolimatta se jono kuitenkin eteni, ja parinkymmeneminuutin odotuksen jälkeen päästiin astumaan toistakymmentä henkeä vetävään, hohtavan messinkiseen hissiin. Valitettavasti valokuvaaminen oli kielletty hissin läheisyydessä, joten menkääpä itse ihmettelemään paikan päälle. Hissi sujahtaa 124m ylöspäin 41 sekunnissa ja saapuu suoraan alppitalon aulaan.

Täydellinen postikorttimaisema

Monivaiheinen matka huipulle kuitenkin oli kaiken odotuksen ja jonotuksen arvoinen. Aurinkoisessa säässä Saksan kolmanneksi syvin järvi Königssee kimmelteli alhaalla laaksossa, muutamat tummat korpit lentelivät kitukasvuisten puiden latvojen yllä ja ilma oli raikasta. Kehlsteinhausin vuoren huippu on 1834 metrin korkeudessa, mutta viereinen vuori kurotti vielä hitusen korkeammalle.

Kehlsteinhaus on avoinna vuosittain toukokuusta lokakuuhun. Talvikaudella tie ylös on liian vaarallinen kuljettavaksi.

Loppukevennyksenä vielä kunnianosoitus Jallu around the world -ryhmälle Facebookissa, kyllä suomalainen nauttii mielellään huikan komeissa maisemissa!

***

Roadtrip-juttusarjan edelliset osat:

Koblenz – kun kahdesta tulee yksi

Blautopf – salainen sininen suppilo Saksassa

Ravensburger Spieleland – huvipuisto lapsille

Mainaun kukkaissaari Bodenseella Etelä-Saksassa

Liechtensteinin ruhtinaskunnan juhlapäivä

Saksan Legoland

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä

Aamuihmisiä ja aamuärrejä

*kaupallinen yhteistyö: Partiolaisten Adventtikalenteri

Tiedättekö, kun jotkut ovat aurinkoisia aamuihmisiä ja toiset sitten taas eivät? Kolmevuotias tyttäreni on lähes heti herättyään täydessä vedossa, viisivuotias poikani sen sijaan ei. Itse häilyn jossain näiden välimaastossa.

Aikana ennen lapsia en to-del-la-kaan  ollut aamuihminen. Saatiin monta perheriitaa aikaiseksi ihan vain sillä, kun Mieheni erehtyi puhumaan minulle aamulla. Ratkaistiin lopulta asia niin, että minä lähdin töihin ensin, ja kun painoin ulko-ovea kiinni Miehen herätyskello soi. Parisuhteessa rauha maassa ja kenenkään ei tarvinnut puhista mistään turhasta.

Vuosien saatossa olen kuitenkin leppynyt näistä aamuärreistä jo kiitettävällä menestyksellä, ja lapsien myötä on viimeistään joutunut petraamaan – eihän heille voi mököttää heti aamusta. Tai siis voi, mutta ei kannata.

Kaikista mieluiten aloittaisin aamuna aina tällaisella croissantti – voita – hilloa – cappuccino -setillä

Erot näkyvissä jo pienestä pitäen

Omien lasten persoonallisuuseroja aamujen suhteen on hupaisaa tarkkailla. Kun Reetta herää, hän on noin pari minuuttia hieman pöllämystynyt, haluaa olla sylissä tai tulla vielä hetkeksi kainaloon viekkuun. Tämän jälkeen alkaa kuin taikaiskusta kiherrys, kailotus, papatus ja härvääminen, jolle ei näy loppua ennen seuraavaa nukkumaanmenoa.

Armin sen sijaan kietoutuu aamuisin peittonsa alle vain sitä syvemmin, mitä enemmän taloa valtaavat äänet ja valot yrittävät kurkottaa hänen sänkyynsä. Hän vaatii rauhallista heräämistä, mieluiten vähän piirrettyjä ja inhoaa hoputusta. Otsa voi olla hieman kurtussa, mutta itse entisenä aamuärrinä; älä huoli lapseni, tiedän miltä sinusta tuntuu!

Onneksi aamumme ovat vielä olleet kokonaisuudessaan suht kiireettömiä – ja usein myös riidattomia. Se nyt tietysti johtuu siitä, että minulla ei ole ollut bussia johon kiirehtiä tai muuta minuuttiaikataulua, jolloin on paljon helpompi tarvittaessa pysähtyä hetkeksi, etsiä se hukkunut lapanen rauhassa tai sopia, että vielä voi yhden lyhyen aamupiirretyn katsoa.

Päiväkodin aamiasbuffet

Valkkaan lapsille sekä sisä- että ulkovaatteet valmiiksi edellisenä iltana. Moninkertaisen empiirisen tutkimuksen tuloksena voin todeta, että vaatteiden valmiiksi katsominen illalla vie minulta aikaa alle minuutin. Aamuisin tähän rumbaan menisi aikaa tolkuttomasti enemmän ja todennäköisesti vielä lisämausteena saisi kuulla lasten toiveita vaatimuksia päivän asusta. Nyt heidät on aika hyvin ehdollistettu nappaamaan portaalta omat vaatepinot ja painumaan nniiden kanssa alakertaan pukemaan.

Päiväkodilla ja eskarissa on hyvä olla ennen klo 9.00, jolloin alkaa aamupiiri. Jos tästä myöhästyy, seuraavan kerran sisälle saa mennä vasta 9.15. Olen nähnyt monia puku päällä töihin kiirehtiviä vanhempia, jotka yrittävät hivuttaa lapsensa vielä sisään 8.59, jotta eivät joudu odottamaan käytävällä sitä ylimääräistä varttia.

Aamupalaa on tarjolla molemmissa paikoissa, (tästä hyvästä maksetaan 30 euroa puolivuosittain), joten kotona ei tarvitse tehdä muuta kuin aamupesut, pukea päälle ja selviytyä ulos ovesta. Päivähoidon aamupala toimii buffet-periaatteella, ja se on tarjolla vielä aamupiirinkin jälkeen. Mysliä, leipää, näkkäriä, juustoa, kinkkua, voita, hilloa, hedelmiä, vettä kuplilla ja ilman – tällaisia olen nähnyt ja kuullut olevan tarjolla. Lapsi voi itse valita, mitä syö ja minkä verran. Näkkäri mansikkahillolla kuuluu olevan Arminin ja Reetan suosikki…

Vaikka tosiaan aamumme sujuvat pääsääntöisesti ihan leppoisasti, odotan mielenkiinnolla, saako pikkuhiljaa lähemmäs jolkottava joulun aika esikoista pomppaamaan sängystä reippaammin ylös. Aamuihin tulee silloin odotettu lisäporkkana, joulukalenterin luukkujen avaaminen!

Joulukalenteriarvonta

Ja tästä komeana aasinsiltana minulla on ilo järjestää tänäkin vuonna joulukalenteriarvonta blogin lukijoille!

Sain arvottavaksi kolme (3) Partiolaisten Adventtikalenteria, joita arvotaan

  • 1 kpl tätä blogijuttua kommentoineiden kesken
  • 1 kpl arvontajulkaisua Facebookissa kommentoineiden kesken
  • 1 kpl arvontakuvaa Instagramissa kommentoineiden kesken

Voit osallistua yhteen tai usempaan arvontaan. Kaikki arvonnat päättyvät su 28.10.2018 klo 23.59 (Suomen aikaa) ja voittajat arvotaan ma 29.10.2018. Osallistu siis heti – ja vaikka kaikkia kolmea kanavaa hyödyntäen! Voittajiin otetaan yhteyttä henkilökohtaisesti.

***

Partiolaisten Adventtikalenteria voi tilata heidän nettisivuiltaan niin Suomeen kuin ulkomaillekin, itselle tai suoraan lahjaksi, ja hinta on 7€/kpl (+ postikulut kappalemäärän ja kohdemaan mukaan). Kalenterien myyntituotto menee kokonaisuudessaan suomalaiseen partiotoimintaan ja suurimman osan siitä saavat paikalliset lippukunnat. (Lue lisää)

Onnea arvontaan ja onnistuneita aamuja kaikille lukijoille!

Kuva: partio.fi, kalenterin kuvitus: Elina Warsta

***

Blogini löydät myös Facebookista, Instagramista, Bloglovinista ja Blogit.fi:stä