10+1 kysymystä ulkosuomalaisille

Olinkin jo lueskellut muutamat mielenkiintoiset ulkosuomalaisten bloggaajien kysymys-vastauspostaukset, ja kuinka ollakkaan London and Beoynd -blogin ihana Leena nakkasi minua samaisella Liebster Award -haastella, kiitos!

Tässä ajatuksiani Saksasta noin viiden kuukauden asumisen jäljiltä, voisin haastaa itse itseni vastaamaan näihin vaikka vuoden kuluttua uudelleen!

1. Mikä on parasta tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Just nyt tällä hetkellä ilmasto! Olin toki ajatellutkin, että lämpötilat eivät saavuta kunnon pakkasia talvella, mutta että nyt Saksaa hellitään kunnon helteillä, niin en voi valittaa. Toki jos ihan vähän saa, niin +30c olis maksimi, sen yli on jo oikeesti aika kuuma.

Toiseksi sanottakoon sämpylät. Jos ei tarvitsisi näyttää lapsille esimerkkiä ruokailun suhteen, voisin elää täkäläisillä tuoreilla, rapeakuorisilla, sisältä pehmeillä ja erilaisilla siemenillä vuoratuilla sämpylöillä.

2. Entä ikävintä?

Kielimuuri ja paperiposti. Sain juuri paikallisesta varhaiskasvatusvirastosta kolme (!) erillistä kirjettä koskien syksyllä alkavia lasten päivähoitoja. Kirjeen sanasto on mallia Kelan päätöslauselmat auf Deutsch ja sähköisesti ei voi hoitaa tietenkään yhtään mitään.

3. Jos saisit matkustaa mihin tahansa maahan kahdeksi viikoksi ilmaiseksi, mihin matkaisit?

Joku ökykallis saarivaltioparatiisi, Seychellit tai Malediivit vaikka ja kaikilla herkuilla sitten kiitos!

4. Mihin kohteeseen matkustaisit uudestaan?

Barbadoksen rantoja ja tunnelmaa en unohda koskaan, joten voisin lähteä Karibialle vaikka tältä istumalta.

5. Mitä suomalaista ruokaa kaipaat eniten ulkomailla?

Karjalanpiirakoita, piimää, Turun sinappia, metsämustikoita, jälkiuuniviipaleita. Näistä nyt ei yksikään ollut ruoka, mutta menköön.

6. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?

Uskon, eiköhän parin vuoden kuluttua ole paluuliput taskussa. Toki riippuu (Miehen) töistä ja vaikka mistä, mutta ensisijaisesti uskon ihan 100%.

7. Mikä on asuinmaasi hauskin/mielenkiintoisin juhlapyhä?

Kaikki Saksassa asuvat ovat tainneet mainita tässä kohtaa alkuvuoden Karnevaalit, jotka ovat kuin suomalaisen vapun ja penkkareiden risteytys potenssiin sata. Meiltä jäi tänä vuonna varsinainen karnevaalihuuma kokematta, kun Mies oli Aasiassa ja minä pyöritin samanaikaisesti lasten sairastupaa.

Tämän takia nostakin esiin Schützenfestin, joka on kiertävä kaupunkijuhla sisältäen paljon marssimusiikkia, paraateja ja yleistä juhlahumua. Kaupunkiin valitaan (tittelistään ymmärtääkseni maksamaan joutunut) kuningas ja moni näyttää juovan paljon olutta. Ei se taida kyllä juhlapyhä olla, mutta osui meillä helluntain ympärille.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?

Henkisesti: Pelko siitä, miten löytää oman paikkansa uudessa ympäristössä ja arjessa.

Konkreettisesti: Tavaroiden läpikäynti ennen muuttoa. Ihan loputon suo.

9. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin Suomessa tai tämänhetkisessä asuinmaassasi?

Voisin kyllä! Missä? En osaa sanoa, tämä Saksakin on vielä niin uusi.

10. Mikä oli vuoden 2016 mieleenjäävin hetki? 

Sain kolme kummilasta <3

11. Aiotko matkustaa jonnekin tänä vuonna? Minne?

Kyllä aion, blogia lukeneet tietävätkin jo suunnitelmamme, eli autolla Saksasta Kroatiaan kolmella yöpymisellä (Etelä-Saksa, Italia, Slovakia), kaksi viikkoa paljon odotettua lököttelyä Pohjois-Kroatiassa ja sitten ajomatka yhdellä yöpymisellä takaisin.

Ja sitten Suomeen toki, mutta ajankohta on edelleen auki.

***

Haasteen ohjeistuksessa pyydettiin heittämään palloa eteenpäin, mutta koska niin moni tainnut jo haasteen vastaanottaa, en nimeä suoraan nyt ketään. Sen sijaan annan vapaan mahdollisuuden juuri sinulle, arvoisa ulkosuomalainen, joka et ole vielä näihin kysymyksiin vastannut, mutta haluaisit näin tehdä: Ole hyvä, haaste on heitetty!

Voit vastata näihin kysymyksiin joko omassa blogissasi tai miksetpä vaikkapa Facebook-seinälläsi.

***

H niin kuin Hausfraun löydät myös Facebookista ja Instagramista, klik klik!

Kun arki turhauttaa

Disclaimer: Luvassa aivan totaalisen turhaa nillitystä lähinnä ensimmäisen maailman ongelmista. Mutku joskus on vaan pakko, you know.

Vaikka ulkona on mitä hienoin kesäsää, lapset ovat taas terveitä ja pääasiallisesti kaikki on mallillaan, jonkinlainen ketutus on silti hakannut takaraivossa. Tässä kun olen yrittänyt kaiken perussirkuksen lomassa tätä asiaa pohdiskella, olen pyrkinyt havainnoimaan, mitkä asiat saavat tällä hetkellä otsasuonen sykkimään.

Suosittelen lukemaan jutun loppuun saakka.

Sotku

Miten voi olla mahdollista, että noin nanosekunnissa siitä, kun imurin ja mopin on laskenut käsistään on tilanne palautunut lähtöpisteeseen? Tai no ei nyt ihan, mutta kuitenkin selvästi luisimassa kohti väistämätöntä leivänmurujen, irtopapereiden, sukkien ja älä-heitä-pois-tätä-mä-leikin-sillä-muovinpalojen infernaalista soluttautumista jokaiselle tasaiselle pinnalle. Kuvassa harvinainen otos olohuoneestamme hetkeä ennen räjähdystä.

Ruoka

”Syömään!”

”Mitä ruokaa?”

(lisää tähän mikä tahansa muu ruoka paitsi makaronilaatikko)

”Äääh, mä olisin halunnut makaroonia!”

Toista päivittäin 4-5 kertaa.

Riivattu kalkkipitoinen vesi

Kun on hinkannut hanat kiiltäviksi, tulee jollekin jano / tarve pestä kädet / akuutti tarve täyttää esine X vedellä. Kalkkivesi näyttää kuivuessaan mukavasti samalta kuin et olisi siistinyt hanoja kuukauteen.

Pyykit

Asuntomme keskellä on portaikko, jonka keskeltä saa tiputtaa pyykit alakertaan, jossa ne ovat kätevästi pesukoneen lähettyvillä. Tämä on luonnollisesti niin hulvattoman hauskaa puuhaa, että pyykkikasaan päätyy kaksi minuuttia jalassa olleet sukat ja sitten ihmetellään, kun pyykkivuori kasvaa eikä ole puhdasta vaatetta. Olen myös ajatellut kerätä suoraan poistopinoon jok’ikisen lelun ja pyykistä muutoin poikkeavan esineen, joka kuiluun heitetään.

Yhtenä päivänä menetin malttini, kun huomasin että takkatelineen jalusta oli rikkoutunut. Takkatelineen, joka maksoi kuitenkin varmaan sen 15 euroa ja jota ei todellakaan edes käytetä ainakaan seuraavaan puoleen vuoteen.

Tässä kohtaa oli pakko pysähtyä ihmettelemään, että miksi?

Miksi ihmeessä pulssi nousee näin järjettömän heppoisesti loppujen lopuksi aivan turhanpäiväsistäkin asioista?

Täydellistä vastausta en ole tähän keksinyt, mutta olen ajatellut asian johtuvan siitä, että nyt näin kotona ollessa kaikki tähän kotiin liittyvä on vain yksinkertaisesti niin lähellä itseään. Koko ajan näkyvissä, koko ajan mielessä.

Paitsi ne pyykit, jotka unohdan märkänä koneeseen tämän tästä.

Lisäksi tämä kotona olo uudessa asuinmaassa on intensiivisempää kuin Suomessa, sen olen nyt menneiden kuukausien aikana huomannut. Vaikka minulla ja lapsilla riittää arkisin ihan hyvin tekemistä, niin silti me ollaan aika paljon ihan vaan kotona tai kävelymatkan päässä kodista.

Onneksi meillä on sentään kiva koti, vaikka se sotku välillä haittaisikin, niin siinä mielessä mikäs täällä ollessa.

Toiseksi onneksi kaksi- ja nelivuotiaan kanssa voi jo tehdä asioita ihan eri tavalla kuin vaikka vauvan ja parivuotiaan. Huomasin esimerkiksi, etten enää en laske tunteja lasten nukkuma-aikaan (muutkin tekee tätä, tekeehän?), koska aina voi viedä lapset vaikka kylpyyn ja siinä saa kulutettua tovin jos toisenkin.

Kotona ollessa saa myös aina tasapainoilla sen kanssa, että jos vaikka päättää aamupäivällä ulkoilla kunnolla lasten kanssa, ei kukaan ole laittamassa lounasta valmiiksi. No big deal mutta tästäkin olen saanut ärsytystä aikaiseksi, ihan itse itselleni! What’s your superpower? Monet monituiset kerrat olen siellä leikkikentän laidalla miettinyt, mitä kaapeissa mahtaa olla ja kuinka kauan kestää paistaa vaikka nakkimunakas.

Tarvitsisi varmaan tsempata ruokahuollon kanssa ja tehdä vaikka isompia eriä valmiiksi – mutta mitäs sitten kun se ruoka ei uppoakaan muille? Söin tuossa jonkin aikaa sitten ison vuoallisen lasagnea loppujen lopuksi aika pitkälti yksin, koska natsimutsi (aika epäkorrekti ilmaisu näin Saksassa?) laittoi lasagneen pienenpienenä silppuna  paprikaa ja kesäkurpitsaa. Kaksi alle metrin mittaista salapoliisia haistoivat ja hädin tuskin maistoivat tämän vedätyksen samantien.

Mutta summa summarum: kaikesta tästä pääsee kamalan kätevästi eroon yhdellä tavalla – lähtemällä pois kotoa! En nyt tarkoita, että tässä olisi ns. ”pakkaa kamas ja lähe menee” -tilanne, vaan enemmänkin se, että mitä useammin lähden lasten kanssa jo tutuiksi tulleita kotikulmia pidemmälle, sitä vähemmän mua yksinkertaisesti v*tuttaa tällaiset pikkuseikat.

Näin ollen julistankin itse itselleni haasteen: Eväät kassiin ja mars matkaan! Minne mennään huomenna?

Düsseldorfin alueen nähtävyydet: Krefeldin eläintarha

Tässä pitkin kevättä on ollut puhetta, että käytäisiin joku päivä eläintarhassa. Viikonlopun sää oli eläintarhavierailulle oikein suotuisa, sellainen vähän päälle +20c ja taivas kevyesti pilvessä. Meiltä lähin eläintarha sijaitsee Krefeldissä, reilun 20 kilometrin päässä Düsseldorfista luoteeseen, sinne siis!

Krefeldin eläintarha on toiminut vuodesta 1938 ja se on erikoistunut kädellisiin eläimiin eli kaikenlaisiin apinoihin, isoihin kissaeläimiin, Afrikan savannin eläimiin ja trooppisiin lintuihin. Oltiin etukäteen kuultu, että paikka olisi monipuolinen mutta kompaktin kokoinen ja että eläimet olisivat lähellä. Olipa yksi täälläpäin asuva tuttu hankkinut ihan vuosikortinkin, niin voi käydä päiväretkellä milloin vaan huvittaa.

Me suunnattiin matkaan iltapäivällä, ja vaikka parkkipaikka olikin tosi täynnä, niin sisäänkäynnillä ei ollut jonoa ollenkaan. Oltiin varmaan liikkeellä juuri siihen aikaan, että aamulla paikalle tulleet alkavat piakkoin valua poispäin. Kysyttiin lapsilta etukäteen, mitä eläimiä he haluaisivat nähdä. Armin toivoi näkevänsä flamingoja (huomaa trendien aallonharjalla oleva nelivuotias!) ja Reetta halusi nähdä ”rrrhuts-sin” eli strutsin. Asia selvä, olin googlettanut eläintarhan kuvia ja niiden perusteella nämä toiveet pystyttäisiin Krefeldissä toteuttamaan.

Kaunista ja vihreää

Eläintarha oli oikein vehreä, puistomainen ja sen pystyi kiertämään helposti seuraamalla Rundgang-kylttejä, jotka opastivat läpi koko paikan. Toki mulla oli suuntavaisto hukassa heti alkumetreiltä saakka, onneksi Miehellä pysyi suuntimat hallussa paremmin.

Lapsilla, erityisesti Arminilla tuntui olevan hirveä kiire koko ajan etenpäin, ja sainkin aina välillä yhyttää näitä puokkoilijoita milloin mistäkin aitaukselta. Osa eläimistä tosiaan tuntui olevan hyvinkin likellä, esimerkiksi punapeppupaviaanitkin olivat vain pienen vesiesteen takana omassa linnakkeessaan. Eikä siinä mitään sen kummempaa aitaa ollut, joten tämä kannattaa huomioida pienten lasten kanssa liikkuessa.

Monesti sain kipittää Miestä ja tohkeissaan olevia lapsia kiinni, kun itse yritin keskittyä kuvaamiseen edes hetkeksi. Eläinten läheisyys ja alueen vihreys oli houkutellut paikalle monia kuvaajia. Puistossa näkyikin paljon erityisesti miehiä, joiden mielestä objektiivin koolla on selvästi väliä. Erityisesti flamingolammikon luona oli kuvaajia, enkä yhtään ihmettele, alue oli satumaisen kaunis.

Eläintarha herättää ristiriitaisia ajatuksia

Kaiken kauneuden ja ihastelun lomassa eläintarhat ovat siinä mielessä ristiriitaisia paikkoja, että vaikka kuinka kiva onkin näyttää innostuneille lapsille että hei tuossa on ihan oikea tiikeri, ja oi katsokaa kuinka hienoja isoja lintuja, niin omassa takaraivossa jyskyttää kuitenkin pieni ääni, joka sanoo että eivät nämä eläimet tänne kuulu. Eläinten infotauluissa oli aina tieto, missä päin maailmaa kyseinen eläinlaji luonnollisesti elää, ja pitkän matkan ovat jotkut tehneet päätyäkseen Saksaan.

Vaikeinta on aina erityisen isojen eläinten kohdalla. Krefeldin isoimmat eläimet olivat intian elefantti, kaksikyttyräiset kamelit, sarvikuono ja isot gorillat ja orangit. Toisaalta ajattelen, olisiko muutaman eläimen elämä eläintarhassa hinta siitä, että ihmisten tietoisuus ja kunnioitus luontoa kohtaan kasvaisi? Krefeldissäkin oli infoplakaatteja vaikkapa muovin haitallisuudesta maailman vesistöille.

Kokonaisuudessan vaikea aihe, jota ei saa pureksittua ihan hetkessä.

Helpompi oli suhtautua vaikkapa kuumankosteaan perhosviidakkoon, jossa trooppisten kasvien seassa lenteli toinen toistaan kauniimpia siivekkäitä. Myöskään lehdenleikkaajamuurahaisten seuraaminen ei ollut lainkaan ahdistavaa, päinvastoin. Niillä tuntui hommaa riittävän, kun keskelle vesiallasta oli aseteltu kaksi saareketta, joista toisella oli iso kasa ihan leikkaamattomia lehtiä. Saarekkeiden välillä oli puunkarahka, jonka päällä oli täysi trafiikki meneillään, kun lehdenpalasia kuljetettiin toiselle puolelle vesistöä.

Varaa aikaa useampi tunti – tai mene uudestaan

Oltiin kuitenkin käyntiin tyytyväisiä, ja uskon että menemme toistekin. Lapsille riitti eläinten ihmettelyn lisäksi leikkipaikkoja ja tarjolla oli perus pikaruokaa, currywurstia ja ranskalaisia. Gourmeeta kannattaa metsästää muualta. Eläintarha ei ole kooltaan suuren suuri, mutta jos haluaa kiertää puiston ihan rauhassa, käydä välillä syömässä ja jätskillä sekä poiketa lasten leikkipaikalla, suosittelen varaamaan aikaa useamman tunnin.

Meillä oli aikaa noin 3 tuntia ennen eläintarhan sulkemista, ja osa puistosta jäi näkemättä. Lisäksi kannattaa huomioida, että mm. apinatalo, sademetsätalo ja isojen eläinten talo menevät kiinni klo 17.30, kun koko puisto sulkee klo 19.00. Toisaalta myös pakollinen paha lähtöportilla eli matkamuistomyymälä jäi nyt ajanpuutteen vuoksi käymättä, voi harmi!  

Liput olivat hinnaltaan kohtuulliset, 11,50 euroa aikuisilta ja 6,50 euroa yli 3-vuotiailta lapsilta. Vilkaisin myös vuosikorttien hintaa, ja se vaihtoehto tulee edullisemmaksi, jos aikoo vierailla eläntarhassa vähintään neljä kertaa vuodessa.

Millaisia kokemuksia sinulla on eläintarhoista?

Mikä on kun ottaa päähän?

Voihan mökötys!

Oma fiilis ollut päivän pari todella takkuinen. Veikkaan, että taustalla on sekä minun että Miehen parin viikon rikkonaiset yöunet (juuri, kun oli päässyt verrattain hyvin yöunien makuun, muutos on ollut dramaattinen), muun perheen sairastuvan pyörittäminen (ensin lapset vuorotellen, sitten Mies siihen perään – itsehän olen ollut terve kuin pukki tällä kertaa) ja stressinpoikanen eilen vierailulla käyneestä vuokraisäntäpariskunnasta.

Erittäin mukaviksi ja kohteliaiksi paljastunut vuokraisäntämme vaimoineen asustaa Stuttgartissa, ja he olivat etukäteen kysyneet, voisivatko tulla käymään. Tokihan se sopii, he olisivat halunneet tavata jo ennen vuokrasopimuksen allekirjoitusta, mutta meillä ei ollut mahdollisuutta rampata Suomesta Saksaan vain sitä varten. Mieheni sitten lähetti silloin heille sähköpostilla meidän perhekuvia ja saatiin vuokrasopimus tehtyä.

Siivosin asuntoa paraatikuntoon about kolme päivää. Helpommallakin olisi toki päässyt, mutta ajattelin siivoilla nyt sitten samalla vähän huolellisemmin. Ihan järjetön aika meni pelkästään pöydänkulmille, lattioille, raheille, tuoleille ja ihan mihin tahansa tasoille kertyneiden tavaroiden paikalleen saattamiseen. Ongelmaahan ei periaatteessa olisi, jos kaikella olisi paikkansa,  mutta kun näin onnellisesti ei vielä asiat ole. Ehkä jonain päivänä?

Kaikista ikkunoista ja lasiovista noin metrin korkeudelta sai hinkata pienten tahmatassujen jäljet pois ja tietysti jotain tarjottavaakin piti keksiä. Pienen Suomi-ikävän kourissa päädyin vanhaan klassikkoon eli mokkapaloihin, joista olin jostain lukenut, etteivät saksalaiset niitä tuntisi. Mokkapalat onnistuivat mainiosti ja näyttivät maistuvan!

Vuokraisäntäpariskunta on itse asunut tässä asunnossa sen valmistumisen 1989 jälkeen kuusi vuotta ensin vuokralla, jonka jälkeen he ostivat tämn paritalon puolikkaan itselleen. Myöhemmin työt veivät muualle ja he laittoivat asunnon vuokralle. Edellinen vuokralaisperhe asui tässä vähän yli 10 vuotta (!), ja he olisivat olleet myös halukkaita ostamaan asunnon itselleen.

Kauppoja ei kuitenkaan tullut, vaan asuntoon tehtiin kunnon pintaremontti ja uusittiin vessat ja kylpyhuoneet. Ja asennettiin samalla tuo keittiö meille pienen neuvottelun jälkeen. Saksassa on nimittäin ihan normaalia vuokrata asunto ilman keittiötä. Oltiin tosi onnekkaita, että keittiö odotti meitä yhtä laatikostoa vaille valmiina muuttopäivänä. Vuokraisäntä kertoi, että remontin organisointi oli ollut aikamoisen haastavaa 4oo kilometrin päästä. Lisäksi keittiön tilaukseen ja asennukseen menee kuulemma yleensä puoli vuotta, ja nyt aikaa oli vain kaksi kuukautta.

Kiiteltiin siis vuolaasti onnistuneesta remontista ja myös omistajat näyttivät olevan tyytyväisiä lopputulokseen.

Mutta silti: Voihan mökötys sentään. Eilen illalla en kyennyt enää muuta kuin kurtistamaan kulmia ja vetämään peittoa syvemmälle korviin. Tiedätkö sen tunteen, kun vaan ottaa päähän? Ja erityisesti sen tunteen, kun ei edes tiedä, mikä ottaa päähän, ja se vaan pahentaa tunnetta. 

Onneksi aurinko paistaa pilvien lomasta ja viikonloppu on edessä.

***

Uusimmat jutut löytyy helposti H niin kuin Hausfraun Facebookista ja kuvia Instagramista, kiva jos tykkäät & seuraat!

***