Minä ja itsemurhapäänsärky: mitä meille kuuluu nyt?

On kulunut tasan 5 kuukautta siitä, kun sain diagnoosiksi sarjoittaisen päänsäryn eli Hortonin neuralgian – tuttavallisemmin itsemurhapäänsäryn. Kirjoittamani (pitkän) sairaskertomuksen itsemurhapäänsäryn puhkeamisesta ja elämäni hirveimmästä parista viikosta voit lukea täältä. Jos Hortonin neuralgia ei ole entuudestaan tuttu, voit lukea siitä lisää täältä.

Ihmiset ovat olleet kovin kiinnostuneita niin sarjoittaisesta päänsärystä sairautena kuin myös voinnistani, mikä tietysti piristi mieltäni erityisesti silloin kun vasta toivuin kipusarjasta. Saan kuitenkin edelleen melko usein joko suoraan tai välillisesti kyselyitä Hortonin neuralgiasta ja elämästäni diagnoosin jälkeen, jonka vuoksi päätin kirjoittaa aiheesta postauksen. Mitä siis mulle ja herra Hortonille oikein kuuluu nykyään?

Kipusarjani oli lyhyt – mutta äärimmäisen tuskallinen

Maaliskuun alkupuolella koin ensihetket Hortonin kanssa, kun eräänä perjantai-aamuna heräsin silmän takana jomottavaan kipuun. Jo tiistaina hoipertelin sairaalasta ulos tuoreen Hortonin neuralgia- diagnoosin kanssa, josta olenkin kiitollinen, että reitilleni osui asiasta perillä oleva neurologi.

Kipusarja itsemurhapäänsäryssä voi kestää muutamasta viikosta kuukausiin tai jopa vuosiin (tällöin puhutaan jo kroonisesta Hortonin neuralgiasta), mutta vertaistukiryhmiä seuratessa olen huomannut tyypillisen keston olevan muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen. Oma sarjani saatiin katkaistua korkealla kortisonikuurilla siten, että (yöllisiä) kipukohtauksia minulla oli ehkä noin kolmen viikon ajan, jonka jälkeen ainakin yhden kuukauden verran vielä taustasärkyä, mikä sekin oli tajuttoman tuskallista. Itsemurhapäänsärylle on tyypillistä, että korkea kortisoniannos saattaa tehota ensimmäiseen kipusarjaan, mutta seuraavissa se ainoastaan pahentaa ja pitkittää tilannetta.

Kohtauksellinen kipu Hortonin neuralgiassa nähdään yhtenä kovimpana mahdollisena kiputuntemuksena, mitä ihminen voi soluillaan tuntea, ja taas taustasärky on usein hieman lievempää jatkuvaa säryn ja epämukavien tuntemusten kirjoa. Kaulani ja niskani menivät pelkästään taustasärystä aivan juntturaan, oikeanpuoleinen kasvo tuntui koko ajan märältä tai siinä meni sähköiskumaisia viiltotuntemuksia, ja en pystynyt pitkään aikaan menemään ulos ilman aurinkolaseja tai katsomaan telkkaria johtuen kirkkaasta valosta. Silmän takainen polttava särky sekä koko oikean puoleisen kallon kipu olivat taustasäryssä mukana 24/7. Päänsärky oli jo kohtauksen ulkopuolellakin niin kovaa, että verisuonet päässäni turposivat oikealta puolelta päätäni kallon myötäisiksi noin sentin paksuisiksi madoiksi ja ne laskivat täysin vasta kauan kipusarjan päätyttyä.

Kokonaisuudessaan minulla meni hieman alle pari kuukautta, että pystyin tekemään mitään normaalin elämän asioita – kyse oli paljon myös uskalluksesta, sillä aivan rehellisesti voin myöntää, että järkytyin tuosta kiputasosta niin suuresti, etten uskaltanut riskeerata olotilaani mitenkään, sillä en voinut tietää, onko kipusarjani oikeasti päättynyt.

Vaikka kohtauksellinen kipusarjani kestikin ärhäkimmillään vain reilut kolme viikkoa, olivat ensimmäiset viisi päivää aivan pelkkää kirjaimellista tuskaa: kohtaus kestää tyypillisesti alle tunnin, mutta itselläni kohtaus oli päällä lähes tauotta noin 5 vuorokautta putkeen ja edes normaalisti kipukohtaukseen tepsivä lääkehappi ei enää auttanut tuolloin kohdallani. Voin kertoa, ettei ihmisen hermostoa ole tehty tuollaiseen savottaan, ja se jättää joksikin aikaa ihmiseen traumanpoikasen itämään.

Vapun tienoilla aloin elämään tavallista elämää ja uskaltauduin maistamaan jopa valkoviiniä, vaikka eräässä vertaistukiryhmässä minua vahvasti kehotettiin olemaan kuivin suin. Kipusarjan päättymistä ei voi oikein muulla tavalla testata kuin pahimpia triggereitä kokeilemalla – niitä ovat juurikin alkoholi, tupakka, ilmanpaine-erot, valvominen ja kaikki sellainen, mikä stimuloi hypotalamusta. Tuolloin vappuna siis maistoin viiniä ja olin varma, että kohta sitä mennään taas. Hörppäsin toisen ja kolmannenkin kulauksen, eikä mitään tapahtunut. Kipusarjani oli katkennut.

Itsemurhapäänsärky muutti minua

Kun kivut alkoivat vähenemään huhtikuun alun jälkeen, huomasin kaksi muutosta omassa itsessäni. Päällimmäisenä oli halu tehdä kaikkea luovaa normaalia huomattavasti enemmän. Maalasin kasapäin tauluja, kirjoitin paljon blogiin ja tuunasin huonekaluja ja tavaroita. Tuntui kuin aivoissani olisi poksahdellut energiaa, inspiraatiota, oivalluksia ja tietynlaista herkkyyttä maailmalle.

Toinen asia, mikä muuttui minussa (hetkellisesti), oli nauravaisuus. Kaikki minut tuntevat tietävät, etten mikään totinen seinäruusu ole tavallisestikaan, mutta Hortonin jälkeen nauruhermoni repesivät suorastaan liitoksistaan. Nauroin aivan koko ajan, todella helposti, ja tietyllä tapaa myös hyvin vilpittömästi. Sain todella paljon iloa ja huvittuneisuutta kaikenlaisista asioista, joita kohtasin päivän aikana: nauroin itselleni, koirallemme, ihmisille, musiikille, tv-mainoksille, astioille, hiljaisuudelle ja aivan kaikelle. Jos jumituimme kiireisessä tilanteessa iltapäiväruuhkaan, aloin hekottamaan sen vuoksi, tai jos astuin koiranpaskaan, repesin nauramaan tyytyväisesti. Nauroin aivan jokaiselle asialle – elämälle yleisesti. Tämä voi kuulostaa kovin traagiselta tai liioitellulta, mutta oikeasti aivoillani oli tuolloin jonkinlainen huojentuneisuuden ääritila meneillään. Ihan kuin tuon hetken aikaa olisin nähnyt elämän sellaisena kuin se oikeasti on. Olemassa oli vain huolettomuus sekä sanoin kuvaamaton tyytyväisyys ja kiitollisuus kivuttomuudesta. Tuo vaihe kesti noin kuukauden, jonka jälkeen jatkuvat duurisävytteiset tunteet alkoivat hiipumaan.

Unohtaminen on irtipäästämistä

Olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni tuon kokemuksen: kivun, kauhun, ahdistuksen ja surunkin, mitä koin tuon parikuukautisen aikana. Olen käyttänyt aktiivisesti yhtä ihmisen parhainta stressinhallintakeinoa: olen vältellyt epämukavalta tuntuvaa asiaa kaikin tavoin. Olen vointia kysyttäessä aina reippaasti vastannut hymysuin, että kaikki on hyvin. On ollut tärkeää pitää kiinni käsikirjoituksesta kaikkina hetkinä, sillä en henkisesti uskoisi kestäväni todentuntuista ajatusta siitä, että on todennäköistä, että jossakin kohtaa elämässäni joudun jälleen katsomaan Hortonia silmästä silmään ja kokemaan sen kivun. Se hetki voi olla jo syksyllä, kun aurinko painuu alemmas ja osuu ikävästi silmiin, usein provosoiden Hortonin neuralgiaa hypotalamuksen kautta. Toisaalta kipusarja voi pamahtaa päälle kun seuraavan kerran lennän lentokoneessa, tai se voi alkaa vasta ensi kesänä tai vaikka 10 vuoden päästä. Hirvein realiteetti on kuitenkin se, että sarja voi alkaa vaikka heti huomenna.

En kuitenkaan voi laskea tajuntaani näitä ajatuksia, sillä joutuisin koko ajan pelkäämään kipusarjan alkamista. En uskaltaisi tehdä mitään ja tarkkailisin itseäni neuroottisesti, mikä ei sekään ole kovin toivottavaa pitkän paniikkihäiriötaustan omaavalle. En yksinkertaisesti voi miettiä koko asiaa, vaan pikemminkin aktiivisesti välttelen sitä. Niinkin paljon, että oikeasti uskon ja toivon täysillä, että oma sarjani jäisi ainokaiseksi laatuaan, mikä sekin on asia, joka voi tapahtua Hortonin neuralgiassa: ihminen käy läpi vain yhden kipusarjan elämässään. Se on mahdollista, mutta epätodennäköistä.

Kaikelta neuroottisuudelta en kuitenkaan ole välttynyt. Aina kun kulmakarvan kohdalla tunnen nipistyksen, silmäni alkaa vuotaa tai niiskutan nenääni omituisesti, mieleeni juolahtaa ehdollistumisen elkein, että ei kai, ei se oo se, ei kai se nyt ala. Näin tapahtuu päivittäin, sillä huomaan jokaisen nykäyksen, kirvelyn tai ärsytyksen tunteen silmässä ja kasvoilla aivan eri tavoin kuin ennen Hortonia. Juuri yksi päivä istuin sohvalla siten, että propellituuletin puhalsi oikealle puolelle kasvojani. Silmäni alkoi vuotaa, ja meni aika pitkä hetki ennen kuin tajusin pelonsekaisissa tunteissa, että silmän vuotaminen johtuu tuulettimesta. En osaa selittää sitä avuttomuuden tunnetta, mikä minulle tulee, kun tunnen pienimmänkin (kipu)tuntemuksen kasvoillani. Silloin mieleni mustenee pienen hetken ajaksi muistaessani sirpaleen verran tuosta läpikäymästäni kipuhelvetistä, ja tunnen sen kauhun, kun kukaan ei voi minua auttaa. Ilman näitä välähdyksiä en juurikaan mieti koko kokemusta enää – ja hyvä niin.

Ja jos jostakin olen kiitollinen, niin siitä, että ennen Hortonin neuralgiaa olin ehtinyt käymään terapiassa. Aloittamaan terapian ja lopettamaan terapian – eheytyen muutaman vuoden aikana aivan eri ihmiseksi, jolla on ison matkalaukun verran selviytymiskeinoja ja parempi kyky puhua itselleen lempeästi. Nuo taidot ovat auttaneet minua paljon sen asian prosessoinnissa, että on todellakin mahdollista, että vielä joku arvaamaton päivä herra Horton tulee jälleen kutsumatta kylään. Aion kohdata hänet kuitenkin vasta silloin, enkä yhtään aikaisemmin. En aio kuvitella sitä hetkeä ennakkoon, maalailla piruja seinille ja pelätä, sillä silloinhan eläisin sitä kauhua joka ikinen päivä. Pelko todellakin on kokovartalokipsi.

Miten kävi reissuelämän?

Kun sain Horton-diagnoosin, minulle valkeni hyvin nopeaa, että reissuelämäni saattaa olla taputeltu ainakin sen suuremmin tältä elämältä. Reissaamiseen liittyy niin paljon itsemurhapäänsärkyä triggeröiviä tekijöitä kuten lentämisen ilmanpaine-erot, aikaero, stressi, voimakkaat lämpötilojen vaihtelut ja epäsäännöllinen elämänrytmi, että Hortonin neuralgian ollessa herkästi syttyvää tyyppiä, olisi reissuun lähteminen suoranaista veren nenästä kerjäämistä (lähes kirjaimellisesti). Yritän silti ajatella, että ehkäpä oma Hortonini ei olisi tuon sorttista, vaan koko episodi olisi johtunut e-pillerien lopetuksesta kuten tuolloin maaliskuun lopulla sairastumispostauksessani uumoilin.

Keväällä noin muutama viikko Hortonin puhkeamisesta meidän piti lähteä reiluksi viikoksi roadtrippailemaan Etelä-Espanjaan, mutta reissu tietysti peruuntui. Hiukan tervehdyttyäni aloimme suunnittelemaan viikonloppureissua Pietariin, jonne pääsisi junalla ja lentämistä ei tarvitsisi heti niin nopeasti kipuepisodin jälkeen kokeilla. Pietarikin kuitenkin jäi väliin, sillä kipu oli liian vahvasti mielessäni ja en rehellisesti olisi uskaltanut lähteä minnekään, missä on riski, että kipusarjan alkaessa hätääni ei kielimuurin vuoksi ymmärrettäisi.

Mutta kyllä me aikamoiselle reissulle lähdettiin toukokuun lopussa: kierrettiin kuukausi Eurooppaa omalla autolla ja hektisellä aikataululla – eikä Hortonia näkynyt tai kuulunut. Olen elänyt aivan tavallista elämää reissun jälkeen kaikin puolin, eikä minua enää pelota liiaksi esimerkiksi lentäminen. Seuraava reissu siintää syyskuun lopussa kun lähdemme puoleksitoista viikoksi roadtrippailemaan Madridista Pohjois-Portugaliin ja -Espanjaan. Lento Helsingistä Madridiin tulee olemaan ensimmäinen lentoni Hortonin neuralgian diagnoosin jälkeen.

Itsemurhapäänsärky antoi tärkeän muistutuksen

Monet ovat kehuneet asennettani, että olen ollut kuulemma niin positiivinen ja valoisa koko Horton-homman suhteen. Helposti se varmasti on vaikuttanut siltä, sillä diagnoosin saatuani vointini koheni kuukaudessa niin urakalla, että fiilis kipujen vähenemisestä oli lähes humalluttava. Kaikki tietävät sen tunteen, kun on oikeasti todella pahassa kuumetaudissa ja sairastaminen on pelkkää alamäkeä, kunnes tulee se ensimmäinen parempi aamu, ja alamäki on vaihtunut tasaiseen polkuun. Seuraavana päivänä se on jo loiva ylämäki ja voittamattomuuden tunne alkaa nousemaan. Omaa terveyttään arvostaa niin paljon enemmän sen lyhyen ajan kun vielä muistaa elävästi, kuinka surkeassa kunnossa oli. Itselläni oli kipusarjan jälkeen juuri tuollainen fiilis, mutta ehkä potenssiin sata. Kipujen väheneminen ja lopulta kivuttomuus tuntui yksinkertaisesti niin älyttömän hienolta, että koin heränneeni lähes uudelleen eloon.

Ja sellainenhan Horton-ajanjakso oli – eräänlainen muistutus. Sen myötä heräsin niin paljon arvostamaan omaa terveyttäni ja kivuttomuutta, mutta myös oman elämän mahdollisuuksia ja ikään kuin sitä gripiä elämästä, että se on tässä ja nytEttä on elettävä juuri niin kuin itse parhaaksi näkee, vaikka se olisi ajoittain hankalaakin – tavoiteltava niitä unelmia piittaamatta siitä, mitä muut ihmiset normin rikkomisen hädässään niihin sanovat. Uskon, että jokaisen meistä elämä välillä taivuttaa nöyräksi järjettömän kovalla surulla tai kivulla, mutta kaikki muu elämässä voi olla iloa ja kirkkaita värejä. Ja nekin värit näyttävät ainoastaan kirkkaammilta kovan kivun jälkeen.

Jonkin aikaa parantumisesta endorfiinit ja serotoniinit vain tanssivat aivoissani kuin reivaajat ekstaasipäissään. Mutta, kuten jokainen varmasti arvaa, on tuo voittamattomuuden ja arvostuksen tunne katoavaa. Usein mietin, että miksi? Miksi meissä ihmisissä ei ole arvostuksen tunnetta integroituna, jotta oikeasti osaisimme nähdä sen kaiken, mitä meillä jo on: terveys, ystävät, kumppani, katto pään päällä, tulevaisuus edessä – siitä kivuttomuudesta puhumattakaan?

Ehkä osa vastauksesta kysymykseeni on se, että ihmisen on pakko kehittyä. Ihmisen syvin onnellisuus tulee omasta kehittymisestä, oivaltamisesta, etenemisestä, luomisesta. Kaikesta, mikä joko avaa uuden oven tai yhdistää aivoissa kaksi vanhaa synapsia luoden samalla jotakin uutta. Jos me oletusarvoisesti arvostaisimme koko ajan täysillä kaikkea, mitä meillä on, menisimmekö enää eteenpäin? Miksi ajaa pyörällä kun voi mennä kävellen, miksi opetella lukemaan kun voi vain katsoa kuvia, tai miksi tehdä oikeastaan yhtään mitään jos voi vain olla?

Kaiketi se on elämän mittainen prosessi, että osaa ja oppii arvostamaan sitä, mitä itsellä on. Osittain Hortonin innoittamana aloitettiin poikaystävän kanssa omanlaisensa kiitollisuuspäiväkirja, jossa aina nukkumaan mennessä pitää sanoa toisesta jokin asia, mikä teki itsen erityisen kiitolliseksi toista kohtaan juuri tänään. Sillä jos ihmissuhteet ovat säilymisensä kannalta periluonnoltaan jonkinlaista työtä, johon pitää panostaa ja jota on ylläpidettävä – niin on kiitollisuus ja elämän arvostaminenkin. Niihin jos johonkin on nähtävä paljon työtä.

Horton opetti minulle paljon – niinhän sitä sanotaan, että kipu ja suru ovat muusista parhaimpia. Parhaimmillaan niistä seuraa jotakin hyvää, oivalluksia ja kehitystä – ja minun tapauksessani ainakin suuri kasa tauluja sekä itsetehtyjä kalusteita ja sisustustavaroita, heh.

Onko Hortonin neuralgia tuttu sairaus? Minkälaisia ajatuksia kiitollisuus ja elämän arvostaminen herättää? 

Ihanaa, arvostavaa ja ennen kaikkea kivutonta elokuista kesäviikkoa kaikille! 🙂

Lue elämäni hirveimmästä kahdesta viikosta täältä.


Lähde mun kanssa ikimatkalle seuraamalla mua Instagramissa nimimerkillä @fridaingridd sekä Facebookissa ja Blogit.fi– sivustolla! Näin saat uudet postaukset reaaliaikaisesti luettavaksesi! 🙂

5 + 1 ikonista paikkaa maailmalta – MENE AINAKIN NÄIHIN!

1. Brooklyn bridge, New York, USA

Harva ensikertalainen NYC:in reissullaan jättää tätä lokaatiota väliin. Silta Manhattanin saaren ja Brooklynin välillä on tuttu sadoista telkkarisarjoista ja leffoista, enkä minä itse ainakaan pettynyt paikkaan siellä ollessani. Ruuhkainen kesäiltapäivä takasi sen, että silta tursusi turisteja ja rauhallista spottia oli vaikea löytää. Katsellessa Brooklynin suunnasta kohti Manhattanin kärkeä, valtasi kropan kummallinen haikeus, sillä näky oli vain yksinkertaisesti niin surrealistisen inspiroiva kymmenine pilvenpiirtäjineen.

Ihan kauheen pahoillani olen tuolle alemman kuvan etualan äijälle kuvavalinnasta.

Vinkki! Mene Brooklyn bridgelle niin varhain aamusta kuin suinkin jaksat. Tällöin sillan näkymät saa parhaimmassa tapauksessa omia aivan itselleen. Mikäli kuitenkin menet keskellä päivää, muista varoa paikallisia pyöräilijöitä – he ajavat todella kovaa ja ovat kurkkuaan myöden täynnä pyöräkaistalla hönöttäviä turisteja!

Lue täältä New Yorkin tunnelmia ja miksi katusoittaja sai minut siellä itkemään.

2. Shibuyan risteys, Tokio, Japani

Jos haluat kunnon maistiaisen Tokion ihmisvilinistä, lähde ylittämään kuuluisaa Shibuyan risteystä pahimpaan ruuhka-aikaan, kun yhden vihreän valon aikana 2500 ihmistä kävelee halki risteyksen. Tunne on huikea, sillä voimakkaampaa muurahaisoloa on vaikeampi tältä pallolta metsästää – risteyksen läpi kävellessä mieleen iskostuu voimakkaasti se fakta, kuinka pieni osa itse sitä on tätä planeettaa.

Vinkki! Kapua yläilmakuvia varten risteyksen reunalla olevaan Starbucksiin, tai vaihtoehtoisesti toisella puolella risteystä olevaan Shibuyan metroaseman toiseen kerrokseen. Näistä lokaatioista ihmismassan näkee korkeammalta. Muista myös, että japanilaiset vahvasti epäarvostavat kuvien ottamista ihmisistä ilman lupaa, jonka vuoksi pyri ottamaan valokuvat mahdollisimman yleisesti, eikä ketään yksityishenkilöä tarkkaan kuvaten.

Lue kaikki Japanista täältä, ja esimerkiksi avaruusmatkastani tokiolaisessa kapselihotellissa täältä.

3. Lion’s head, Kapkaupunki, Etelä-Afrikka

Kapkaupunki ei ole suomalaisille kovinkaan suosittu matkakohde, vaikka sen todellakin pitäisi olla aivan jokaisen ihmisen matkustuslistalla – valehtelematta Kapkaupunki on tämän maailman hienoin paikka. Kaupungin yksi suosituimpia nähtävyyksiä on Lion’s head- vuori, jonka päälle pääsee kipuamaan noin puolessatoista tunnissa kivikkoista patikointireittiä pitkin. Näkymät ovat huikeat Leijonanpään päältä, ja itse asiassa siellä ensikertaa me huokaistiin yhteen ääneen, että joskus me vielä asutaan täällä, Kapkaupungissa.

Vinkki! Suuntaa Lion’s headille aikaisin aamusta, niin vältät ruuhkan ainakin menosuuntaan. Varaa myös kunnon patikointikengät, vettä ja välipalaa mukaan, sillä Kapkaupungin auringon alla patikointireitillä tulee todellakin kuuma. Älä myöskään ruoki Lion’s headin päällä eläviä isokokoisen hamsterin näköisiä dassieita, sillä söpöstä ulkonäöstään huolimatta ne voivat purra ihmistä ilmeisen helpostikin!

Lue Kapkaupungin liepeillä tekemästämme viininmaistelureissusta täältä, täältä Kapkaupunki-unelmistani ja täältä siitä hetkestä, kun tajusin, että oikeasti voisin asua Kapkaupungissa.

4. Angkorin temppelit, Siem Reap, Kambodza

Siitä tulee keväällä jo neljä vuotta kun itse kiipeilin Angkorin temppeleillä ihan muina indianajoneseina. Yli tuhannen temppeliraunion seasta löysi helposti sellaisia kolkkia, joissa sai ihmetellä sitä kaikkea aivan omassa ylhäisyydessään ilman tuhansia ilmatilassa heiluvia selfiekeppejä. Varmasti nykyäänkin se on vielä mahdollista, mutta jo tuolloin turisteja oli päätemppeleillä järkyttävä määrä. Kaikesta huolimatta Angkoria ei voi jättää väliin, mikäli Kambodzassa matkustaa!

Vinkki! Varaudu tutkimaan temppeleitä kolmen koon muistilistan mukaan: kuski, kunnialliset vaatteet ja kunnolla vettä! Ilman tuktuk-kuskia lähettäisin temppelien tutkimusmatkalle ainoastaan ihmisen, kenestä haluaisin eroon pysyvästi – nimittäin Siem Reapissa on todella kuuma, ja hohto raunioista katoaa tolkuttoman ponnistelun vuoksi hyvin vikkelään ilman kunnon järjestelyjä (raunioilla saa kiivetä ihan riittämiin ilman pyöräilyäkin). Toinen juttu on kunnialliset vaatteet, joilla tarkoitan kahta asiaa: hyviä jalkineita, mutta myös oikeasti sitä kunniallisuutta – esimerkiksi Angkor Watin torniin ei pääse kiipeämään ilman polvien ja hartioiden peittämistä, mikä kannattaa asuvalinnassa ottaa huomioon. Vettä tuskin tarvitsee perustella!

Lue Kambodzasta lisää täältä.

5. Victoria Peak, Hongkong, Kiina

Honkkarissa päätimme viime tingassa lähteä Victoria Peakille, vaikka olimme jo ehtineet ajatella, että se jää sillä reissulla väliin. Onneksi menimme! Suukaupungin näkymä kohti satamaa tarjoaa todellakin tämän metropolin parhainta antia, ja suosittelen jokaista Honkkarin visiitillä piipahtamaan paikassa.

Vinkki! Jotkut menevät Peakille valoisaan aikaan, mutta itse suosittelen suuntaamaan sinne vasta pimeän tultua. Pilvenpiirtäjien siluetit ja utuinen satamanäkymä kimaltelevat illassa aivan eri tavoin kuin päiväsaikaan!

Katso Hongkong-tunnelmia lisää täältä.

+ Sokeritoppavuori, Rio de Janeiro, Brasilia

Aivan mieletön Rion Sokeritoppavuori, joka jäi mieleen silloin teini-ikäiselle matkaajalle. Vuosia Rion visiitistä on siis todellakin kulunut, mutta silti muistan sen huikean näkymän, mikä vuoren päältä kaupungin ylle avautui. Tuolloin 15 vuotta sitten otettuja kuvia en edes viitsinyt tähän liittää, sillä niiden julkaisemiseen ei riittäisi itsekunnioitus eikä resoluutio.

Siksi tämä vinkki on itselleni: matkusta Rio de Janeiroon mahdollisimman pian uudelleen!

Oliko tuttuja paikkoja? Mikä on sun ikonisin nähtävyys tai paikka maailmalla, minne mun pitäisi ehdottomasti mennä? 🙂


Lähde mun kanssa ikimatkalle seuraamalla mua Instagramissa nimimerkillä @fridaingridd sekä Facebookissa ja Blogit.fi– sivustolla! Näin saat uudet postaukset reaaliaikaisesti luettavaksesi! 🙂