Bucket List Moments: aktiivisella tulivuorella Guatemalassa

Postaus on osa Bucket List Moments– postaussarjaa, jossa esitellään mahtavimpia kokemuksia ja seikkailuja ympäri maailmaa. Oli kyseessä sitten aktiviteetti, paikka tai maku – jos se on tällä listalla, on se kokemisen arvoinen! Katso kaikki Bucket List Moments- postaukset täältä

Aurinko oli vasta nousemassa kun kuoreltaan jo vähän rutistunut ja hölmönnäköinen minivan kurvasi majatalomme eteen aamuviideltä Antiguassa Guatemalassa. ”Ingrid y Antti?” huudahti kuski kysyvällä äänensävyllä ja viittoi kapuamaan auton kyytiin. Hetken hurauteltuamme tulikin jo vaihto minibussiin. Bussimatka oli kuin Nasan rakettisimulaattorissa olisi pyörinyt: korkeat puut reunustivat jokaisen ilmansuunnan pikkuisen minibussin puikkelehtiessa tulivuorten välissä serpentiiniteitä pitkin, eikä välillä tiennyt mihin päin pitäisi katsoa tuossa vilisevässä sokkelossa. En muista, että koskaan olisin voinut yhtä pahoin missään kulkuneuvossa. Kuski painoi tallaa kuin olisi karkumatkalla vankilasta ja ylibuukattu minibussi täynnä turisteja ilman yhden yhtä turvavyötä tuntui tuona varhaisena aamuna olevan vähän liikaa. Tähän on pakko lisätä, että jos tulet matkapahoinvoivaksi helposti – voih, tulet kärsimään Guatemalassa.

Bussi ohitteli kyliä, metsiä ja tulivuoria kunnes alkoi nousemaan jyrkähköä vuoristotietä tiukasti ylöspäin. Korvat naksahtelivat lukkoon ja auki sitä mukaa, mitä korkeammalle mentiin: olimmehan kuitenkin jo 1500 metrissä. Lopulta saavuimme pikkuruisten kyläpahasten saattelemana patikoinnin aloitustasanteelle. Siellä paikalliset pikkulapset olivat selkeästi tottuneet turisteihin, ja oppaammekin hölötteli englanniksi menemään. Maksoimme itsemme sisälle tulivuoripuiston alueelle ja vaellus aloitettiin.

Vaellus aktiiviselle Pacaya-tulivuorelle oltiin arvioitu vaellussivuston mukaan helpoksi. Toki se oli helppo sen lyhyyden puolesta: nousu kestäisi vain noin puolitoista tuntia. Vaativuus patikoinnissa lienee siinä, että reiluun tuntiin noustaan 1200 metriä ylemmäs, 2700 metriin asti. Alle kolmessa tonnissa alkaa monilla jo kroppa oireilemaan ohuen ilmanalan vuoksi, ja me ainakin huomasimme sen hengästymisessä ja hiukan pöllähtäneessä, pyörryttävässä olotilassa.

Heti vaelluksen alettua ympärillä pyöri paikallisia hevosenvuokraajia, joilta amerikkalainen nuori mies aivan muutaman minuutin nousun jälkeen nappasi pollen 100 quetzalin (11 €) hintaan. Näky oli jotakuinkin absurdi: mies ratsasti hevosella koko tuon matkan, maastossa, missä hevosen oli silminnähden todella vaikea nousta jyrkkää nousua liukkailla kivillä ja upottavalla laavahiekalla, ja mies veti hevosen selässä taukoamatta röökiä.

Vielä vuosia sitten aivan Pacayan kraaterinkin reunalle tehtiin vaelluksia, mutta ne lopetettiin turvallisuussyistä kun Pacaya purkautui viimeksi vuonna 2010. Me nykypäivän ihmiset selfiekeppeinemme, Go Pro- kameroinemme ja järkymättömällä tahdollamme saada täydellinen kuva sekä 1000-asteinen, valuva magma samassa yhtälössä suorastaan kerjää kuolonuhreja.

Olimme alunperin miettineet yhden yön vaellusta Acatenango-tulivuorelle, jonne vaellus olisi ollut vähintään kymmenkertaisesti raskaampaa kuin Pacayalle – voin kertoa, että Pacayan vaelluksen loppuun päästyämme hiestä litimärkänä ja keuhkot laavatuhkaa täynnä olimme tyytyväisiä, että valitsimme vain tämän lällyn pikkuvaelluksen. Ehdimme patsastella maisemaa tasan kaksi sekuntia, kunnes äärimmäisen tiheä höttöpilvi kurvasi tulivuorien eteen ja ympärillemme. Olo oli kuin höyrysaunassa, sillä näkyvyys oli välillä vain muutamia metrejä. Se pari sekuntia, mitä ehdittiin maisemaa kättämme kauemmas nähdä, oli toki upea: ympärille aukeni kolmen eri tulivuoren siluetit ja matalalla leijailevat pilvet. Näkymä kuitenkin muuttui koko ajan sumuisemmaksi pilvien tiheentyessä ja mustien laavakivien hohkatessa höyryään – tuntui, kuin oltaisiin saavuttu Marsiin.

Laskeuduttiin jonkinlaiseen laavakivikanjoniin, jossa yhtäkkiä oppaamme kaivoi vaahtokarkkipussin taskustaan ja sanoi, että kohta grillataan näitä. Hän siirsi yhtä laavakiveä ja kaatoi vesipullostaan vettä kivikasojen päälle, ja kivet suhahtivat ärhäkästi kuin liian kauan päällä ollut sähkökiuas. Laavakivet eivät siis olleet seitsemässäkään vuodessa ehtineet jäähtyä viimeisimmän purkauksen jälkeen! Ohutpohjaiset Adidakseni tuntuivat suorastaan korventavan jalkapohjia, ja kauaa ei samassa asennossa voinut seistä paikallaan, tai kengät olisivat oikeasti voineet sulaa. Tuupattiin muutama vaahtis puutikkuihin ja aseteltiin ne laavakivien päälle keppien varaan grillaantumaan.

Vaikka meillä kävi sään suhteen huono tuuri ja sumu peitti allensa oikeastaan kaiken näkyvyyden ja maisemat, oli vaellus aktiiviselle tulivuorelle unohtumaton. Eikä muuten ole koskaan vaahtokarkki maistunut niin hyvältä kuin Pacayalla vajaan 2700 metrin korkeudessa, kuumilla laavakivillä hiillostettuna!

Kavuttuamme takaisin alas vuorelta, lähti minibussi jälleen tuon kaahaajakuskin herkän kaasujalan toimesta vauhdikkaalle paluumatkalle Antiguaan. Tällä kertaa nuo jyrkät mutkat ja kippuratiet tiheän metsikön syövereissä eivät saaneet minua kakomaan huonovointisuudesta. Sen sijaan painoin silmät kii ja nukahdin oitis tuon sumuisen aamupatikoinnin seurauksena. Antiguassa herätessäni kello ei ollut vielä edes puoltapäivää, ja astuessani bussista kadulle, tuntui kuin en missään tulivuorella olisi edes ollutkaan. Takana horisontissa purkautuva Fuego kuitenkin muistutti, että tuollaisella me oikeasti oltiin – aktiivisella tulivuorella!

  • Missä: Pacayassa, Guatemalassa
  • Mitä: Vaellus aktiiviselle tulivuorelle 2700 metrin korkeuteen + vaahtokarkkien grillausta tulikuumilla laavakivillä
  • €: Opastettu vaellus ja menopaluukyydit tulivuoren juurelle 7 € + puistomaksu 5 €
  • Protips: Pakkaa riittävästi lämmintä vaatetta, vettä ja ehkä se 100 quetzalia sitä vuokraheppaa varten mukaan – ihan vain varmuuden vuoksi. 😉

 

Onko muita Guatemalaan ihastuneita? Lähtisitkö sinä aktiiviselle tulivuorelle vaahtokarkkia grillaamaan? 🙂

Belizen Caye Caulker on paratiisi, jossa en koskaan voisi asua

Olimme juuri saapuneet Meksikon puolelta San Pedron saarelle, jossa osa veneen kyytiläisistä tiputettiin maihin ja mekin tsekkasimme itsemme Belizeen sisälle rajatarkastuksessa. San Pedron saari on Caye Caulkerin sisarsaari, ja itse asiassa juurikin se saari, josta Madonna laulaa ”La Isla bonita”- kipaleessaan. Sen turvin tiesimme ennustaa hitusen, että minkälainen paikka pääsatamamme, Caye Caulker, saattaisi olla.

Astuimme takaisin veneeseen, ja yhtäkkiä kuski pyysi meidät seurakseen veneen toisen kerroksen avo-ohjaamoon loppumatkan ajaksi. Sillä sekunnilla, kun vene irtosi San Pedron satamasta suuntanaan Caye Caulker, meillä napsahti korkit auki kuskin tarjoamista Belizen paikallisbisse- Belikineistä panoramanäkymissä karibialaisessa auringonlaskussa. Kuski kertoi elämästään Caye Caulkerilla – olihan hän asunut tuolla 2000 asukkaan saarella koko elämänsä, ja nuoresta iästään huolimatta ajanut tuota samaa venereittiä jo lähes kymmenen vuotta. Hän ei koskaan haluaisi vaihtaa elämäänsä mihinkään muuhun, hän kertoi, ja loppukaneetiksi huusi meille sekä merelle, ”I’m living the dream!” nostaen Belikinin ilmaan kuin juhlapuheen päätöksessä. Tuossa hetkessä kylmää Belikiniä siemaillessa, välillä auringonlaskuun ja välillä merenpohjan koralleihin katsellessa pohdittiin hiljaa mielissämme, että mihinköhän paratiisiin me vielä saavutaan.

Ja paratiisiin me toden totta saavuttiinkin! Aurinko laski saaren taa samalla kun rantauduttiin laiturille, jonka ympärillä liplatti kristallinkirkas turkoosi vesi. Vaimea reggaerytmi soi rantakahviloista ja nenään kantautui grillattujen merenelävien mehukas tuoksu. Paikalliset majatalon pitäjät olivat golf-kärryineen meitä laiturin päässä vastassa, koska autojahan saarella ei lainkaan ole. Hypättiin hostimme kyytiin ja jatkettiin matkaa violetinväriseen pikkumökkiimme.

Caye Caulkerilla talot oltiin maalattu sateenkaaren värein, toinen toistaan kirkkaammilla sävyillä. Söpöt ja suloiset talot ovat minun todellinen heikkouteni, joten tiesin heti, että tämä saari tulee olemaan mieleeni. Rastapäiset miehet pyöräilivät palmunlehdistä tehdyt irokeesi-hatut päässään hymyssäsuin ja morjestivat jokaista vastaantulevaa huutamalla ”go slow!”. 

Ja hiljakseen elämä todellakin eteni saarella. Joka kulmalla muutama raaja pilkisti riippumatoista, jotka olivat väreiltään puna-kelta-vihreitä, ja kaikkialla liehui Bob Marleyn kasvoin koristeltuja lippuja. Koiranpentuja makoili sikeissä päiväunissaan kahviloiden piknik-pöytien varjoissa suojassa auringolta. Vain muutamia kymmeniä kilometrejä ylempänä Meksikon puolella riehui myrskynpoikasia, mutta Caye Caulkerilla merikin otti lungisti, ja rantavesi oli satunnaisesta tuulesta huolimatta rauhallinen ja tyyni. Grillintuoksujen ja lempeän merenhajun lisäksi sieraimiin pöllähti välillä makeahko sätkänkatku. Selvää oli, että saarella todellakin otettiin rennosti.

Meillä päivät kuluivat uiden, syöden, auringossa maaten ja 8 kilometrin mittaista saarenplänttiä kierrellen – kaikki karibialaisessa reggaekuplassa. Aamuisin herättiin silloin kuin huvitti, syötiin pikkuruisessa puumökissämme aamiaiset ja vietettiin rentoa eloa. Iltapäivällä saatettiin ottaa torkut ilmastoinnin hurinassa, sillä elokuinen Karibia antoi todellakin hikistä kyytiä kosteankuumalla kelillään. Iltaisin käppäiltiin katsomaan laiturilta auringonlaskua, juotiin yhdet drinksut ja herkuteltiin esimerkiksi 10 dollarin kokonaisilla grillatuilla hummereilla. Nautittiin.

Eräänä iltapäivänä paikallinen mies perkasi kalaa pienellä laiturinpätkällä ja heitteli jämäpaloja ympärillä päivystävälle pitkänokkaiselle pelikaanille. Olin menossa ottamaan lähikuvaa rantavedessä uivasta pelikaanista, kun yhtäkkiä perkaajamies huusi napakasti minulle, että ”be careful with that one” osoittaen samalla jalkojeni juureen – olin viiden sentin päässä astumasta halkaisijaltaan reilun metrin kokoisen rauskun päälle, joka oli pelikaanin tavoin tullut kalanperkuuosingoille. Caye Caulkerilla jopa rauskut ottivat elämän rennosti, eikä tuokaan rauskuveijari piitannut kärpäsenkakkaa siitä, että minä melkein tallasin hänen päälleen.

Monet paikalliset näyttivät aivan vilpittömästi nauttivan arkisesta elämästään tuolla Karibian minisaarella, ja mietimmekin paljon ensimmäisen päivän venekuskin kommenttia siitä, että hän elää unelmaelämää. Tuon viisi päivää Caye Caulker todella oli meille paratiisi, ja mekin elettiin unelmaa. Lomaunelmaa.

Sillä jos minun pitäisi asua saarella koko elämäni, kuten tapaamamme venekuski, alkaisi Belikin maistua happamalle aika nopeasti. Pätkivä netti tulisi todellakin painamaan hermoa, ja joka päivä samoihin naamoihin törmääminen pänniä. Ruokakauppojen surkea tarjonta pistäisi parin viikon elon jälkeen ohimon verisuonet pullistumaan, ja lopulta varmaan se rauskukin suhaisisi piikillään persuksiin rantavedessä kahlatessa. Parin kuukauden jälkeen vaihtelisin hyväntahtoisia katukylttien ”go slow”-tekstejä aivan joihinkin muihin. En usko, että pystyisin omaksumaan tuota sangen yksinkertaista lötköttelevää elämäntyyliä omakseni.

Mikään yllämainituista ei vaikuttanut olevan ongelma heille, jotka asuvat saarella. Ehkä siihen vaikuttaa tottumus, mutta myös Caulkerin ulkopuolinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen tilanne Belizessa. Caulkerilla eletään, noh, siinä reggaekuplassa, ja turistit tuovat kivasti elantoa paikallisille yrittäjille. Kävi myös ilmi, että monien caulkerlaisten jälkeläiset olivat lähteneet suorittamaan yliopistotutkintoa mantereelle, mutta palanneet sen jälkeen takaisin, koska rakastavat saaren elämää niin paljon.

Ehkä Caye Caulkerin elämänmenossa on jotakin sellaista, jota tällainen virikkeiden, netin ja aktiviisuusmentaliteetin ympäröimänä kasvanut länsimaalainen ei voi ihan heti sisäistää. En koskaan haluaisi asua Caye Caulkerilla, mutta lähtisin sinne koska vain uudelleen – lomalle!

Onko Belizen pikkusaaret entuudestaan tuttuja? Entä voisitko sinä asua pysyvästi Caye Caulkerin kaltaisella saarella? 🙂

Bucket List Moments: päivä viinitiloilla Etelä-Afrikassa

Postaus on osa Bucket List Moments– postaussarjaa, jossa esitellään mahtavimpia kokemuksia ja seikkailuja ympäri maailmaa. Oli kyseessä sitten aktiviteetti, paikka tai maku – jos se on tällä listalla, on se kokemisen arvoinen! Katso kaikki Bucket List Moments- sarjan postaukset täältä

Viininmaistelua Kapkaupungin liepeillä Etelä-Afrikassa

Oltiin vaihdettu majoitus Kapkaupungista Paarlin pikkukaupunkiin viinimaan alueelle viininmaistelut mielessä. Päädyttiin kuitenkin osittain järjestetylle viininmaistajaiskierrokselle, jonka vuoksi meidän piti ajaa autolla viininmaisteluaamuna Paarlista Stellenboschiin. Stellenboschiin saavuttiin perinteisesti myöhässä, jolloin minivan-kyytimme oli jo ehtinyt lähteä. Onneksi vajaan tunteroisen jälkeen auto kurvasi turistitoimiston eteen uudelleen ja päästiin aloittamaan viininmaistelukierros suut jo tietysti vähän napsuen.

Saavuttiin ensimmäisenä Lanzeracin viinitilalle, jossa suut pyöreänä ihmeteltiin puiden ympäröimää ajoväylää kohti päärakennusta. Ihan kuin olisi jossain elokuvassa! Terassille kavuttuamme oltiin tietysti suomalaisina järkyttyneitä, että maistelu ei olekaan yksityinen meille kahdelle, vaan tarkoitus on istua koko minivan-porukan kanssa maisteluhommat läpi. Oikeasti siinä ei siis ollut mitään ongelmaa, mutta koko muun porukan puhuessa äidinkielenään saksaa, tunsimme olomme alussa vähän outkasteiksi aina vaihtaessamme kielen englantiin.

Saatiin itse valita viinit, ja sommelier esitteli ne meille asiantuntevasti. Kyllähän siinä kelpasi istua: viinipuiden ympäröimänä päivänvarjon alla juoden laadukasta lähituotettua viiniä laseista, joihin oli kaiverrettu kyseisen viinitilan nimi.

Lanzeracin jälkeen hurautettiin Neil Ellisin viinialueelle, jossa maisemat olivat jälleen vertaansa vailla. Menin ihan hiljaiseksi siitä kauneudesta, mikä silmieni eteen avautui kun sommelier ohjasi meidät kohti terassia ja avasi isot tuplaovet takapihalle: toisella puolella viinipuskarivejä, jylhää vuoristoa ja siniseltä taivaalta paistava aurinko, ja toisella puolella horisontissa siintävä Pöytävuoren siluetti. Chills. Voin kertoa, etten ole usein hiljaa, mutta silloin olin.

En kylläkään kauaa. Viinilasi toisensa jälkeen kaatui ääntä kohti ja vain tanniinisimmat punaviinit heitin keskipäivän kuumuudessa sylkemissankoon (onko tuolle sangolle jokin vähemmän barbaarinen ilmaisu olemassa?). Ulkopuolisuuden tunne saksankielisten keskellä oli vaihtunut siihen, että vedin seurueellemme taidonnäytteenä yläasteen takaisia kahden vuoden saksan opiskelun oppimiskliimaksejani eli vuoron perään niitä kahta lausetta, jotka osaan: ”du bist min Vater” (= olet isäni) sekä ”Ich kann ein Motorrad fahren” (= osaan ajaa moottoripyörää). Vaikka viihdytinkin seuruettamme koko rahan edestä, päätimme skipata seuraavan viinitilan ja pyytää kuskia heittämään vain meidät kaksi suoraan sitä seuraavalle tilalle. Ehkä ihan hyvä päätös tuota saksankielistä esiintymistäni ajatellen.

Ja ratkaisu todella oli hyvä, sillä skippaamalla yhden tilan välistä, saimme enemmän aikaa nauttia Boschendalin viinitilasta, mikä on yksi vanhimmista viinitiloista koko Etelä-Afrikassa ja varmasti myös yksi upeimmista. Fiilis tilalla oli suorastaan surrealistinen: viktoriaanisia valkoisia katonharjoja, siroja koristeltuja metalliportteja, viinitarhaa ja ulkona lounastavien jaloissa pyöriviä ehkä maailman pyöreämmänmuotoisia kukkoja, ja tietysti – viiniä.

Tunnelma alkoi todellakin nousta, ja siinä päiväpierussa ollessa tuli mieleen ihan Ruisrock – Ruisrockin kohtaanhan sattuu aina se Suomen kesän lämpimin viikonloppu. Seitinohuen päiväkännin ja kuumana porottavan auringon lisäksi tunnelmassa oli paljon muutakin samaa: meininki oli hyvä ja vain toivoit, ettei aika kuluisi siinä hetkessä kauhean nopeasti.

Vaan kyllähän se kului, kun seura oli hyvää ja viini niin maukasta ja halpaa. Ettei pelkäksi tissutteluksi menisi, huitaistiin luomuburgerit ja kana-annokset naamaan, ja otettiin tarjoilijan suosittelemaa kuohuviiniä ruuan kanssa nautittavaksi. Tuo kupliva oli parasta kuohuviiniä, mitä olen koskaan kitaani kaatanut, ja jos jokin Etelä-Afrikan reissussa harmittaa, niin se, etten viinipäissäni muistanut kysyä kuoharin nimeä. Lopulta tavattiin loput minivaniporukastamme ja suunnattiin päivän viimeiselle tilalle, Zorgvlietiin.

Zorgvliet lupaili paljon jo mutkittelevalla tiellään kohti päärakennusta – peltoja, palmuja, puroja ja silmiin häikivät auringonsäteet vuoren takaa. Viinitilat sulkevat ovensa viideltä iltapäivällä, ja vaikka kello oli vasta neljä, oltiin melkein ainoita vierailijoita koko tilalla. Saatiin ulkoa puunvarjosta söpö piknikpöytä ja sommelier tuli jälleen esittelemään viinit ja täyttämään lasit. Siemailtiin ensimmäistä tai toista viiniä oman minivaniporukkamme kesken, kunnes yhtäkkiä selkäni takaa nurmikolla paineli poni menemään. Suloinen poni tallusteli täysin vapaana tuolla varmaan satojen hehtaarien viinitilan pihoilla. Kertauksena: siinä sitä nautittiin naurettavan halpaa ja käsittämättömän laadukasta viiniä etelä-afrikkalaisen viinitilan kukkapuskien keskellä ja ympärillä painelee villiponeja ihan muina poneina. Ok! 

Kaikki hauska kuitenkin loppuu aikanaan ja niin oli aika lähteä tilalta pois. Saavuttiin puolen tunnin minivan-kyydin jälkeen vuokra-autollemme, ja Anttihan oli jättänyt parit viimeiset maistelut kokonaan väliin, jotta pystyttiin heti jatkamaan matkaa auton turvin. Käytiin vielä ajomatkalle osuneessa alkoholikaupassa hakemassa pullo rehellistä kyykkyviiniä, joka siis Etelä-Afrikan standardeissa oli aivan huikean hyvää. Hörpittiin uima-altaan äärellä Paarlin Airbnb-asunnolla vielä parit lasilliset tuota kahden euron jumalaista rypälejuomaa, auringon porottaessa täysillä viinimaan paahteessa vielä illansuussakin. Asunnon omistajan pörröiset neljä rescue-koiraa pyörivät jaloissa ja palmunlehdet huojuivat tuulessa kohisten. En olisi keksinyt parempaa tapaa päättää mitä unohtumattomin päivä!

  • Mitä: Viininmaistelua maailman upeimmissa maisemissa
  • Missä: Etelä-Afrikassa, Kapkaupungin liepeillä viinimaassa. Suosituimmat alueet Stellenbosch, Franschhoek ja Paarl – kymmeniä eri viinitiloja valittavana.
  • €: 0-5 euroa / maistelu / 3-6 viiniä. Allekirjoittaneen kustannukset koko päivältä: kyydit ympäri viinimaata jaetussa minivanissa 20 €, sekä 18 eri viinin maistelut noin 14 €.
  • Protip: Järjestetty kierros on todella kätevä, mutta voit toki mennä viinitiloille myös vuokra-autolla tai Uberilla. Viinimaassa on aina 5-15 astetta Kapkaupunkia kuumempi, joten muista juoda myös vettä viinin lomassa!

 

Maistuisiko viini tällaisissa maisemissa? 🙂 Missä muualla suosittelisit tekemään viininmaistelua? Jätä kommenttia alle!

Lopettakaa jo se katkeruus

Katkeruus on sellainen mauste, että sillä on tapana peittää kaikki keiton muut maut alleen. Se jyrää ne kuin tulisin chili, mutta tulisimmallekin chilille löytyy aina joku, joka sen mausta tykkää. Katkeruudesta ei kukaan.

Katkeruus ei ole ajatuskaveri, jota haluaisit kantaa mukanasi. Katkeruus saa kantajansa tuntemaan pienuutta ja ärsyyntymistä silloin, kun joku muu on onnellinen. Silloin, kun joku muu saavuttaa jotakin tai on näkyvästi tyytyväinen. Katkeruus lyö pökköä pesään sillä hetkellä, kun tuntuu, että nyt olisi aiheellista vähätellä tätä ihmistä tai hänen saavutuksiaan.

Katkeruus aiheuttaa syndrooman, jossa kantaja kuvittelee olevansa ylempiarvoinen muihin nähden, eikä oikein itsekään osaa selittää, että miksi tai minkä perusteella. Katkeruus oikoo mutkia ja panee kantajansa ajattelemaan muista, että väärin tehty, väärin oltu, väärin eletty.

Minä olen kyllästynyt katkeruuteen.

Jotta en vaikuttaisi viestini kanssa hyökkäävältä, todettakoon, että olen elämässäni joskus tuntenut katkeruutta. Olen ollut katkera elämälle, joskus jotakin ihmistä kohtaan, ja olen tuntenut katkeruutta kaikesta esimerkiksi silloin, kun vuosia sitten elämässä ei tuntunut olevan mitään muuta kuin valtoimenaan riehuva maastopalo nimeltään paniikkihäiriö. Sittemmin olen tuntenut katkeruutta myös itseäni kohtaan. Lienee tosiseikka, että jokainen meistä on joskus tuntenut katkeruutta.

Nykyään kuitenkin voin rehellisesti myöntää, että olen hyvin harvoin, jos koskaan katkera. Vaikka mielestäni olen sairastellut aivan liikaa pienen ihmisen mittasuhteissa, en katkeroitunut, kun elämä heitti jälleen vellipaskat tuulettimeen Hortonin neuralgia- diagnoosin myötä jokin aika sitten. En kuitenkaan mitään sankaripinssiä odota reaktiostani, sillä todennäköisesti vuosia sitten olisin reagoinut asiaan aika eri tavalla.

Helppoa tähän pisteeseen pääseminen ei ole ollut. Olen itse raivannut tieni läpi henkisen helvetin tähän tyytyväiseen ja ei-katkeraan, onnelliseen olotilaan. Teen jatkuvaa itsereflektiota ja ajatusprosessia erilaisten elämänsisältöjen tiimoilta, ja pyrin etsimään avaimet elämään itsestäni. Haluan kuitenkin kertoa katkeruudesta lisää: sen, mitä olen siitä elämäni aikana ymmärtänyt.

Olen huomannut, että vaikka katkeruus ei siirrykään geenikoodin mukana jälkeläisiin, on kasvatus erinomainen paikka laittaa katkeruuden puu itämään. Katkeruus muutenkin vie maaperän kaikelta muulta, ja tarttuu lähellä oleviin ihmisiin kuin vinhasti leviävä rutto. Katkeruus voi elää kantajassaan hiljaakin, mutta se villiintyy silloin, kun jollakin muulla menee huonosti. Toisen ihmisen epäonni, typerä moka, suurien suunnitelmien kaatuminen tai haaveilupilven mureneminen tuuleen ovat kaikista parhainta lannoitetta katkeruudelle. Katkeruus riemastuu muiden häviöistä ja ei malta odottaa, että kantaja pääsee kertomaan niistä eteenpäin ja levittämään katkeruuden katkeraa sanomaa. Vaikka katkera ihminen ei sitä itsestään välttämättä huomaa, saa katkeruus kantajansa tuntemaan vihaa, epävarmuutta ja kateuttakin – kilpailemaan kaikesta ja kaikkien kanssa. Turhaan. 

Katkeruus pistää kantajansa lyttäämään muiden onnen tai sen yrityksen. Se paiskaa rakkausrunot mäkeen, polttaa toisten unelmat karrelle ja puhuu piikittelevästi, kun joku haaveilee. Jos joku kuitenkin onnistuu elämässään, katkeruus suuttuu ja mustaksi muuttuu, jolloin katkeruus kantajassa ainoastaan pahenee. Elämästä tulee nopeasti pelkkää muiden onnien väistelyä, ettei vain tarvitsi katkeroitua lisää. Se on kuitenkin hippaleikkinä sellainen, jossa tulee kiinninapatuksi aina ja niin kauan, kunnes itse kääntyy ja vaihtaa leikin suunnan.

Sillä ei katkera ihminen haluaisi olla katkera. Katkeruus on kuin pöpö, joka tuli pilaantuneesta ruuasta, mutta on mahdotonta sanoa, että mistä suupalasta ja milloin. Se vain tuli, ja jäi asumaan. Katkeruus on ihmisessä kiemurteleva loinen, mutta se on myös mahdollista häätää. Ensimmäinen osa häätöohjelmaa on ymmärtää ja hyväksyä loisen läsnäolo. Tekee kipeää myöntää itselleen, että minä olen katkeruuten sairastunut, katkera ihminen. Ilonpilaaja, party pooper. Mutta miten sen loisen sitten saa häädettyä?

Kysymällä katkeruudenhetkessä itseltään,

että miksi minä oikeasti tunnen näin.

Koska oikeasti et tunne harmitusta ystävän onnistumisen puolesta, kateutta naapurin uudesta autosta tai vihaa koko ihmiskuntaa kohtaan. Todellinen syy on jossakin aivan muualla, ja voit löytää sen vain itsestäsi. Se voi olla riittämättömyyden tunne sisimmässä, ehkä yhteiskunnan normit ja paineet, jatkuva kiireentunne, olo, ettei tiedä, mitä haluaa, pelko, ettei saavuta mitään, tai se kaikista yleisin: onneton olo omassa elämässä. Tässä kohtaa homma menee yksilötasolla jo sen verran kivuliaaksi, että moni saattaa kääntää itsensä alkuasentoon ja jatkaa hippaleikkiä katkeruuden kanssa, vaikka tietää, ettei sitä leikkiä voi koskaan voittaa.

Voisi luulla, että katkera ihminen tekee hallaa vain itselleen. Todellisuudessa katkeruus aiheuttaa paljon harmia myös ympärilleen: se karkoittaa spontaaniuden, iloisuuden, aitouden ja kaikki mukavat tunteet, joita vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa olisi syytä edes joskus tuntea. Se ei karkoita niitä pelkästään kantajastaan, vaan myös vuorovaikutuksen muista osapuolista. Tällöin on muistettava, että mennessä minne vain, on syytä varata ekstrapenkki katkeruudelle. Oli se sitten se naapurin uusi urheiluauto, ystävän rakentama kesämökki tai työkaverin järjestämät juhlat – katkeruus on aina kutsuvieraana kantajansa lisäksi.

Ja jos elämä on ollut epäreilu suhteessa muihin, voi katkeruudella olla lääniä istuttaa itsensä oikein perusteellisesti. Elämänkoettelemukset ovat ikäviä, mutta antamalla sijaa katkeruudelle ainoastaan pahentaa oloaan. Koska lopulta suurin kärsijä todella on katkeruuden kantaja.

Katkeruudentunne on omanlaisensa labyrintti, jonka selvittämiseen voi joutua käyttämään monenlaisia työkaluja. Ensin painavaa tukkia kaatamaan portit auki, sen jälkeen karttaa ja hyvää valaistusta pimeässä rämpiessä. Umpikujaan saapuessa viidakkoveistä tiiviin mangrovemetsän suitsimiseen ja päälle vielä rautatavarakaupan oksasilppuria. Aivan finaalissa enää pieniä saksia, joilla leikata sokkelon lopussa oleva avajaisnauha auki: naps. 

Pitkä reitti omaan itseen, mutta jonka varrelle katkeruus eksyy. Kun labyrintti on selvitetty ja lieka katkaistu, on ihminen vapaa tuntemaan aitoa iloa ja onnea – myös muiden puolesta. ♥

 

 

Bye bit.. bitterness!

 

Kirjoittaja on maailmalle herkkä ihmistutkija, jonka laboratoriona toimii koko maailma ja koekaniinina henkilökohtainen minä. Tähän mennessä suoritetut eksperimentaalit ovat tuottaneet tulosta ja niitä uskaltaa suositella muillekin!

Muita katkeruuteen kyllästyneitä? Virtaako suonissasi kenties katkero vai katkeruus?

Follow

Follow this blog

Get every new post delivered right to your inbox.

Email address