Kavereita kaukaa kotoa

Meillä kävi jonkun aikaa sitten iiihania vieraita, kun koulukamut Ida ja Heidi lensi lomillaan tänne suurenmoiseen Ameriikkaan ja Arizonaan.

Eloveena-kolmikko Arizonan pienimmän baarin ulkopuolella (sisälle ei mahtunut).

Meillä oli Joshin kanssa tietysti ihan hirveät paineet, että saadaan organisoitua tytöille onnistunut ja mielenkiintoinen viikko, mutta kaikki sujui lopulta melkein niin kuin elokuvissa.

Oltiin Bisbeessä yötä Copper Queen-hotellissa, jossa kuulemma kummittelee kolme kummitusta. Lukuisista yrityksistä huolimatta pelottavin näky, mikä onnistuttiin kohtaamaan, oli sekalaisen seurueen naamat pitkän yön jälkeen. Tämä kuva on siis valitettavasti lavastettu.

Vietiin kaksikko jälkeen päin death marchiksi ristitylle vaellukselle vuorille, kiipeilemään (jossa minä koin ensimmäistä kertaa pieniä kauhunhetkiä, onneksi Josh ja köysi toimivat ihan niin kuin pitikin) ja yön yli retkelle kummitushotelliin. Väliin jäänyt luppoaika hengailtiin ympäri Tucsonia, ja ihmeteltiin ison maailman tapoja. Tyttöjä huvitti suuresti esimerkiksi ravintoloiden sisäänkäyntiin sijoitetut ”No firearms”-kyltit sekä täkäläisten hinku tunkea pekonia jokaiseen ateriaan (telkkarissa muuten pyöriikin tällä hetkellä mainos, jossa nörttipoika nai tytön sijasta pekonislaissin).

Askel vielä nousi vaelluksen menomatkalla.

Ja jos Joshin jatkuvat markkinointipuheet Suomesta eivät olleet vielä tehonneet kaikkiin kavereihin, niin viimeistään tämän blondikaksikon ansiosta viimeisinkin alkoi opetella meidän mahdottoman kielen alkeita netistä ja säästää tippirahoja lentolippuihin.

Bisbeessä iloiset ilmeet ja imartelevat asusteet kuparikaivokselle mentäessä.

Vegas baby!

Viimeksi kerroin, kuinka ollaan lahdossa Vegasiin, ja hups, siita reissusta onkin hurahtanut jo pari kuukautta. Etta se mun noyrimmasta lupauksesta ruvata hyvaks bloggaajaksi.

Vegas oli melko lailla kylla maineensa veroinen. Hurjaa piletysta, taysin kadonnut jarki rahan arvosta, muutama lahtopaivana hataseen rapsasty valokuva. Kasinolle kun meni notkumaan pelipoytien lahettyville, niin vahapukeiset, yleensa sukkiksiin ja bodyyn pukeutuneet ja keski-ialtaan 55-vuotiaat tarjoilijat alkoivat kantamaan ilmaista juomaa, ja jotenkin kun kerran se kalja eksyi kateen, niin taysi pullo tuntui olevan aamun pikkutunteihin asti katosessa.

Itsellahan ei ollut lainkaan tarkotus pelata, mutta kummasti se mieli vaan muuttu tarpeeksi monen drinksun jalkeen. Siina vaiheessa kun olin muutaman satasen voitolla, en tietenkaan lahtenyt kavelemaan rahat kasissa vaan pistin kaiken likoon yhdella kertaa. No, kaikki varmaan arvaa miten kavi.

Etsittiin taksikyytia kavereitten hotellille, ja Josh kysyi neuvoa kadun varrella ponottaneelta limusiinikuskilta. Seta sanoi, etta hypatkaa kyytiin. Mina olin ihan fiiliksissa! (Oli pikkusen hienompi kuin se Kotkan ainoa, valkoinen limo.)

Kolmantena iltana mentiin taman hetken ”kuumimpaan” yokerhoon, ja jos ei mikaan muu savayttanyt niin hinnat ainaskin. Kaksi olutta, kaksi shottia ja kaksi drinksua=80 dollaria. Niin ja tipit tietysti lisaksi. Ja jos haluaa jossain vaiheessa iltaa istua, pitaa ostaa poyta, hinnat kieppuu siina viidensadan tuntumassa. Etta ei ihme jos ihmiset sen jalkeen yrittaa epatoivoisesti voittaa kasinoilla jotain takaisin 😀

Ja tahan hotellihuoneeseen matkattiin. Tata huonetta ei voi varata, vaan siihen kutsutaan erikseen hyvia tyyppeja, kuten huoneessa majailleen Veronican isa, joka on "high roller" eli pistaa poytaan panokseksi kerralla semmoset 10 000 dollaria. Eika varmaan ees paljoa painele jos sen summan nyt sitte sattuu haviamaan.

Kolme paivaa Vegasissa oli kylla aika riittava aika, oli ihan mielettoman hauskaa, mutta melko uuvuttavaa seka fyysisesti etta psyykkisesti 😀 Ens kerralla vois sitten vaikka menna niihin kuuluisiin show-esityksiin ja ottaa vaikka muutaman valokuvan ihan paivasaikaankin.

 

Luolaihmisiä

Mun mielestä suomalaiset ovat suht ystävällistä kansaa, itse ainakin pyrin tervehtimään ja kiittämään missä tahansa nyt sitten hoidankin asioita ja moikkaamaan naapureita (ja empiirisen tutkimukseni perusteella Helsingissä ihmiset tervehtivät naapureitaan huimasti useammin kuin vaikkapa Kotkassa, vaikka jostain syystä ihmiset toisin usein luulevat).

Täällä päin palloa, kuten arvata saattaa, ystävällisyys on kuitenkin hieman korkeimmilla leveleillä. Ihmiset tervehtii ihan spontaanisti ja rupeaa keskustelemaan, ja minä mietin, että pitäiskö mun tuntea toi jostain. Monta kertaa olen ollut ihan huuli pyöreänä ”Puhut siä mulle?”-ilme naamalla, kunnes tajuan vastata jotain takaisin. Ihan oikeasti välillä valitsen kaupassa itsepalvelulinjan oikean ihmisen sijaan, jottei tarvitse alkaa juttelemaan kassan kanssa, olen superjuntti 😀

Meidän naapurusto koostuu suurimmaksi osaksi, miten sen nyt sanoisi poliittisesti korrektisti, ei-eurooppalaista alkuperää olevista ihmisistä. Poliisihelikopteri pörrää kattojen yllä lähestulkoon poikkeuksetta joka ilta, enkä nyt ehkä ihan välttämättä haluaisi painella yöllä tuolla ulkona yksin menemään. Noo, ihan kivaa aluetta tää on. Mut pointtina oli se, että yks päivä sanoin Joshille, että vitsi kun on kivoja naapureita, aina niin ilosesti moikkaa ja kyselee kuulumisia. Josh vastasi, että kai tiedän, että ne on crack-kauppiaita. No ei ihme että niitä aina hymyilyttää, bisnekset sujuu ja sillai 😀

 

Omasta mielestäni ainainen ”How are you?” ja muut fraasit on kyllä vähän liibalaabaa, ensin pitää puhua säästä, perheestä ja jostain kymmenen vuoden takaisesta kesäreissusta ennen kuin mennään suoraan asiaan. Eikä kukaan halua kuitenkaan kuulla, että ”no menee ihan päin p*rsettä, vaimo jätti ja kaljat loppu”. Toki läheiset ovat asia erikseen, mutta heidän voinnistaan sitten oikeasti välittääkin ja haluaa kuulla totuuden.

 

Oikeasti mun piti kirjoittaa postaus parin viikon takaisesta luolareissusta. Tää oli semmoinen pehmeä lasku, käveltiin oppaan ja kahdenkymmenen hikoilevan turistin (siellä oli tosi lämmintä ja kosteeta, mutta itsehän tuoksun kukkasille) perässä luolastossa puolen tunnin ajan. Huimia muodostelmia siellä kyllä näkyi! Luolaa on kuulemma käytetty ennen muinoin alkuperäisasukkaiden talvisuojana ja myöhemmin siellä on piileksinyt kaiken maailman roistoja ja pahantekijöitä.

Tulipa tästä melko sekava juttu. Suonette sen mulle anteeksi, se on vaan huomenna starttava Vegasin reissu, joka sekoittaa mun päätä! En ehkä nuku tänä yönä.

Tässä vielä mun tuki ja turva Alexia, joka pitää möröt kaukana ja suojelee minua kaikelata pahalta tuolla kaduilla 😀

Kalliot kylmenee, minä myös.

Blogihiljaisuus loppuu nyt! Olen elossa, kokonaisena naisena, mutta joku ihme writer’s block on vaivannut viimeiset viikot (sama blokki on estänyt minua myös työstämästä lopputyötäni ;D). Nyt kuitenkin lupaan aikuisten oikeesti parantaa tapani.

Asiaan siis! Lähdimme muutama viikko takaperin aikaisin sunnuntai-aamuna (kello oli siis ainakin 11, joka on verrattuna mun viimeaikaiseen päivärytmiin aamuyötä) köröttelemään kohti kaupunkia ympäröiviä vuoria.

Pojilla oli kaikki kiipeilykamat mukana, sillä noiden vuorten ansiosta varmasti useampi kuin joka toinen harrastaa vuorikiipeilyä. Itse olin pari iltaa aikaisemmin luvannut ainakin kokeilla, mutta ajattelin, että ainahan amerikkalaisetkin lupailee ja sopii tekevänsä kaikkea small talkin nimissä, joten tuskinpa nyt kukaan alkaisi penäämään mun lupauksen perään.

Ah, kuinka väärässä sainkaan todeta olleeni. Puolen tunnin trekkauksen jälkeen saavuimme kiipeilypaikoille, jotka on rakennettu luontoon niin, että joukon ensimmäinen kiipeää viemään köyden valmiiksi asennettujen kiinnittimien läpi, ja sen jälkeen muut voivat kiivetä reitin vuorollaan köyden varassa. Josh liidasi reitin, ja ennen kuin ehdin tajuta, oli mulle puettu varusteet päälle ja törkätty talkit kouraan. Päätin, että sisulla siitä selviää, ja tökkäsin sormet kivenkoloihin.

Josh kiipesi ensimmäisenä rakentamaan reitin seuraaville.

Ylhäällä vuorilla alkaa olla jo melko viileätä, ja heti kun aurinko meni pilveen, viilenivät meitä ympäröivät kalliot ja mulle tuli hirveä vilu. En kuitenkaan saanut yhtään armoa osakseni, sillä ”hei eihän nyt suomalaisella voi olla kylmä”. Ja siis tämä on ihan yleinen mielipide, kukaan ei ymmärrä jos valitan kylmyyttä. Ja hieman viileämpinä päivinä mulle puhutaan säästä tyyliin ”meille tämä on kylmä keli mutta siis sullahan varmaan hiki virtaa”.. Ja minä olen oikeasti ihminen joka palelee suurin piirtein saunassakin.

"Öö mihin miä seuraavaks laitan jalan..?"

No kiipeillessä ei kuitenkaan päässyt vilu iskemään 😀 Oli ihan mielettömän kivaa, ja kun pääsin yli alkukankeudesta (mulla kesti noin kymmenen minuuttia ymmärtää, mistä otan ekaksi kiinni ja mihin pistän jalan), niin puolessa välissä matkaa uskottelin itselleni olevani ihan pro.

Up we go!

Huipulla tuli ihan maailmanvoittaja-fiilis, ja nyt en malta odottaa, koska pääsen uudestaan! Seuraavan päivänä kyllä tiesi kiipeilleensä, jokainen lihas sormista varpaisiin muistutti olemassaolostaan.

I'm the king of the wooorld!

Illalla käytiin vielä kaupungilla ihmettelemässä pyhäinpäivän paraatia, joka on täällä sekoitus meksikolaista Día de los muertos-perinnettä ja jenkkien loputonta mielikuvitusta. Luurangot, säkkipillimiehet ja yliopiston marching band soljuivat kaupungin läpi sekalaisena massana, ja kaikilla näytti olevan kivaa.

P.S. Josh ei kuulemma ollut ikinä Suomen-vuotensa aikana kuullut sisusta, en voinut käsittää. Yritin sitten selittää, että no se on semmoista periksiantamattomuutta, päättäväisyyttä tiukoissa tilanteissa ja öö.. Kun en keksinyt enempää, oli pakko ottaa käyttöön Kiitos 1939-1945-linja ja selittää, että sen avulla rämmittiin pyssyt selässä hangessa ja syötiin kastunutta näkkileipää 😀

Oolen pieni kokki vain

Oikeasti en ole mikään Jaakko Kolmonen, vaan melkeinpä niin kaukana keittiön moniosaajasta kuin olla vain voi (vaikka mulla on kyllä ollut noin 15 vuotta sitten partioaikoinani samanlainen Väinämöis-hattu kuin Jaakko Kolmosella, jos vallan yksityiskohtiin mennään).

Höpöti höpöti, tarkoituksenani oli kuitenkin jakaa tämä herkullinen ja maailman yksinkertaisin resepti salsaan, jota voi käyttää kaikkien meksikolaisruokien höysteenä. Chilessä opin tuntemaan salsan pebre-nimellä, tällä sitä kutsutaan pico de galloksi. Ja täkäläisessä versiossa on vähän enemmän potkua kuin eteläisemässä tekeleessä.

Tarvitset siis:

nipun korianteria (itse käytän iison nipun, koska cilantro on mun yrtti nro 1)

pari tomaattia

ison sipulin

pari tuoretta jalapeno-paprikaa (riippuu kuinka tulisen lopputuloksen haluat)

2-3 limeä

valkosipulisuolaa

Sitten vain korianteri, sipuli, tomaatit ja jalapenot pieniksi, purista sekaan mehut limeistä ja viimeistele suolalla, tsädää! Delicioso!

Ja hei, katsokaas tätä, munpa keittiössä ei mitkään hepatiitit tai HIV-virukset pidä pileitä! Purkissa on toki muistettu mainita, ettei pyyhkeitä saa käyttää intiimialueille. Voisi hieman kirveltää..