Post-travel feels

Matkustamisen jälkeinen masennus. 

Mä kuvailisin itseäni positiivisen elämänasenteen omaavaksi ihmiseksi. Matkustaessa jouduin välillä todella kiperiin tilanteisiin. Sellaisiin joissa kävi mielessä, pitäisiköhän tässä nyt oikeasti itkeä vai nauraa. Vai kenties molempia. Yleensä se oli molempia. Silti niistä tilanteista aina löysi hyvät puolet; ja jos niistä jotain jäi käteen, niin ainakin helvetinmoisia matkatarinoita. Sellaisia jota ei edes ainakaan kaunistelemattomina viitsi blogiin julkaista, vaikka rehellisen linjan oon tähän blogiin alusta alkaen ottanutkin. Australiassa asuessa mun oli jotenkin todella helppo nauttia elämän pienistä iloista, luonnosta, kahvista kookosmaidolla, niistä aamuista ilman herätyskelloa, pyöräilystä töihin, you know. Ihan sellaisista arkipäiväisistä jutuista. Viime päivinä oon huomannut helposti huokaisevani syvään kun pitää pyöräillä töihin tai silloinkin jos nukun myöhään. Joo kyllä sekin on ärsyttänyt kun nukkuu liian myöhään, olisihan voinut tehdä vaikka jotain hyödyllistäkin! Toisaalta taas sekin ärsyttää, jos ei ole nukkunut tarpeeksi ja väsyttää töissä.

/ / / Post-trip Depression

I would describe myself a person with positive attitude towards life. When I was traveling, I often found myself from tricky situations. Situations where I couldn’t help but think; should I be laughing or crying? Or possibly both? Usually it was both. I was still able to find positive in every situation and I could always laugh it out, and if not, at least they were those one hell of a travel stories to tell. The ones I definitely can’t write here, at least not completely uncensored haha. While I was living in Australia, it was somehow really easy for me to enjoy the little things in life. Nature, coffee, those mornings without an alarm, biking to work, you know. Just normal everyday things. Now lately I noticed I get annoyed of things I usually would enjoy, I find myself doing a big *sigh* when I have to bike to work or when I sleep too late. Yes I even get annoyed if I sleep too late, because I’m not productive enough. But then on the other side, I’m annoyed if I don’t sleep enough and I’m tired at work.

Mun täytyy nyt rehellisesti sanoa, että viimeaikoina on ollut päiviä, kun mun positiivisuus on ollut teillä tietämättömillä. Tänään varsinkin oli oikein maanantai isolla ämmällä. Olin päättänyt pitää pitkästä aikaa ihan rehellisen vapaapäivän, herätä juurikin ilman sitä herätyskelloa, joogailla ja juoda yksi tai vaikka kolme kuppia kahvia kaikessa rauhassa. Heräsinkin kaikessa rauhassa ja vilkaisin puhelinta. Miljoona puhelua töistä ja viesti. Olinkin avannut vahingossa työpäivän itselleni tälle päivää ja sielä oli sitten pari asiakasta mua odottelemassa. Kyllä siinä tuli kaikki suomen kielen hienot kirosanat päästettyä, ekat vaatteet kaapista päälle ja viuhaa vauhtia tossa, ah niin ihanassa rankkasateessa (ylläri), töitä kohti. Loppupäivän sattumuksista en jaksa edes avautua, mutta onneks saa kohta mennä nukkumaan. Huominen voi olla vain parempi.

/ / / Where is my positive attitude these days? Hard to day. Since I now started complaining, why not tell about my Monday as well. I had decided to finally have one day off, just to wake up without alarm, relax, do some yoga and drink one or three cups of coffee. But instead I woke up to one million missed calls from work and a message. I had accidentally put myself on the work schedule for today and had couple of customers there waiting. Amazing. I got up, brushed my teeth and rushed outside. To bike to work, in the pouring rain, of course. I really don’t even bother starting from the things that happened after my morning. I’m off to bed soon, and tomorrow must be better.

No mutta tuohon postauksen ensimmäiseen sanaan. Tämän salakavalan taudin olen nyt diagnosoinut itselleni. Post-travel depression. Sitä kun kaikki tuntuu tavallaan ilman syytä vähän nihkeältä, kenkä hiertää, pantaa puristaa ja hernekkin löytyi reissuprinsessan patjan alta. Selailen matkakuvia, mietin niitä kaikkia hauskoja kokemuksia, ikävöin kaikkia niitä ihmisiä ja kaipaan sitä elämäntyyliä. Surffausta ja rentoja aikatauluja, lähes päivittäistä auringonpaistetta, lämpimiä talvikelejä… Sitä kun rannalle voi kävellä viidessä minuutissa. Ihmiset hymyilee ja on mukavia toisilleen. Ja oikeastihan Suomessakin on paljon ihanaa, mistä oon enemmän kuin kiitollinen. Ne vain hämärtyy matkanjälkeisen masennuksen varjon alle. Erityisesti olen kuitenkin kiitollinen mun perheestä ja ystävistä, jotka saa mut pahimmassakin ”ostanhelvettiliputnytjonnekkinsurffaamaanheti” -fiiliksissäkin hymyilemään.

/ / / But to that word I started with. Post-travel depression, I’ve given myself this diagnose. It is that feeling, when everything is uneasy for no bigger reason. You get annoyed about things, that used to where completely normal to you. When you flick through your travel photos, remembering all those funny stories, sun and ocean, warm weather. When you miss that possibility to walk to the beach in 5 minutes. Surfing and relaxed lifestyle. People smiling and being nice to each others. There is so much to love in Finland too, I know. Especially I love my friends and family, who can make me smile, even when I get the worst ”iwanttobuyaticketrightnowandgosurfing” -feeling. I bet that word was hard to read he he.

En vain osaa selittää tätä tällä hetkellä vallitsevaa tunnetta. Tuntuu, että oon muuttunut niin paljon ja mun sisällä palaa sellainen kipinä. Välillä on vaikea sopeutua niihin mulle ennen hyvinkin arkisiin juttuihin. Mä en vaan ole se sama vanha Fiia, vaikka tavallaan oon. En tiedä mikä matkanjälkeiseen masennukseen auttaa, haluan vain mun päivittäisin positiivisen asenteen takaisin. Mulla on koti-ikävä kaikkiin niihin paikkoihin missä oon reissannut. Myös niihin missä en ole vielä reissannut.

/ / / It’s when you feel you’ve changed a lot, but nothing in your home changed. When there is a big sparkle inside of you, which makes it somehow hard to blend in to your home town again. Things that used to be so normal to you, feels weird now. I’m you are the same person, but not at all same person. The worst thing is that I don’t know how to cure this post-travel sickness, how do I get my daily positive attitude back. I feel like I’m homesick to all the places I’ve been, and to all the places I haven’t been yet.

Previous Post Next Post

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply IPS tiistai, kesäkuu 13, 2017 at 20:59

    Tulin 1,5 kk sitten takaisin Suomeen ”vain”5kk poissa olon jälkeen. Kun lähin kotiin Balilta ja samalla reissullani nähnyt Australian lomailun ja työskentelyn (potkut 2 viikon jälkeen) sekä ensimmäistä kertaa ikinä matkustanut yksin ja viettäny kaksi viikkoa Thaimaassa, olo Suomeen paluusta oli tyhjä, mutta innokas. Luulin, että minulle on ”traveloverdose” ja Suomeen tulo olisi parasta. Noh kuinkas kävikään.. Pirun kylmä ilma kun astuin Helsinki-Vantaalle ja olin melkein valmis hyppäämään takaisin lentokoneeseen. Edelleenkin joka päivä ahdistaa ja jollain hassulla tapaa tuntuu, että miksi olen täällä.. Yritän kuitenkin kokoajan pitää mielessä, että kesä vasta alussa ja Suomen kesä on ihana silloin kun säät suosivat..Tämä reissun jälkeinen tunne on vaan niin hassu, ja hirveä kun ajatukset ovat kuluneessa reissussa joka päivä! Tsemppiä! Samaistuin niin siihen mistä kirjoitat, ja ihanaa kesää

    • Reply Fiia Emilia keskiviikko, kesäkuu 14, 2017 at 07:00

      Ihanaa kohtalotoveri. <3 Mäkin asuin puoli vuotta Aasiassa tohon loppuun ja mulle tuli oikeasti travel overdose. Mutta kaipasin enemmän takaisin Australiaan kuin Suomeen. Ja joo se hetki kun astuin lentokentältä pihalla vallitsevaan viiden asteen lämpötilaan ja räntäsateeseen. I feel you. Just tossa pari päivää sitten kun pyöräilin jäätävässä rankkasateessa kohti kotia niin kävi kyllä mielessä: mitähän mä nyt oikeasti tääl Suomessa teen? Haha, et ihan voin samaistua myös noihin mistä säkin puhuit. (:

      Kiitos tsempistä, ja tsemppiä myös sinne. Kyllä se positiivinen mieli ja kesäfiilis varmaan jostain vielä ilmestyy
      ! (:

  • Reply Jansku keskiviikko, kesäkuu 14, 2017 at 00:17

    Tää teksti vei mut suoraan viime kesän fiiliksiin kun palasin lähes vuoden reissulta juurikin Australiasta. Kun aamulla heräsin, oli eka ajatus että olisinpa herännyt jostain muualta. Pahalta tuntu myös se tunne ettei kukaan ymmärrä. Sanoisin että aika on paras lääke, mutta ainakin jonkin uuden asian aloittaminen (mulla toiseen kaupunkiin muutto ja opiskelun aloitus) siirtää ajatuksia muualle ja kannattaa pitää mielessä ettei ole kuitenkaan ikuisesti sidottu takaisin Suomeen 🙂 On ollu kiva seurata sun reissailuja ja myös kotiutumista takas Suomeen! Onneksi on sentään kesä 😉

    • Reply Fiia Emilia keskiviikko, kesäkuu 14, 2017 at 07:06

      Joo toi fiilis kun kukaan ei tajua! Ja tuntuu tyhmältä valittaa jostain ihan normaalista suomijutusta, koska no, se on ihan normaali suomijuttu. Tuntuu et silmät on avautunut niin monelle asialle, joita ei ennen edes pitänyt outona. Mäkin myös palasin takaisin Tampereelle mistä lähdinkin ja aloitin samassa työpaikassa, mikä on kiva ja ei kiva. Tavallaan tuntuu et palasi ”lähtöruutuun”, mut silti on kiva et on jotain tuttua ja turvallistakin haha. Ei vitsi, miten voi olla näin jakautuneet fiilikset tästäkin!

      Niin onneksi on sentään kesä (sateinen sellainen tällä hetkellä)! ;D

  • Reply Sonja | FIFTYFIFTY keskiviikko, kesäkuu 14, 2017 at 00:47

    Tuttu tunne, mulla sama kuin Ipsillä, eli viiden kuukauden vaihdon jälkeen Suomeen paluu tuntui lievästi sanottuna nihkeältä. Sen jälkeen kun oli tottunut siihen, että joka päivä oli jotain jännittävää meneillään, oli varsin tympeää vain käydä töissä joka päivä ysistä viiteen. Post-Erasmus-depressionia kesti sitten lopulta varmaan jopa puoli vuotta. :/ Ei voi oikein sanoa muuta kuin että tsemppiä! Mieluummin näin, että sulla on kuitekin ne monen vuoden muistot maailmalta kuin ettet olisi kokenut niitä. 🙂

    • Reply Fiia Emilia keskiviikko, kesäkuu 14, 2017 at 07:11

      Kiitos ihanasta kommentista ja tsempeistä Sonja! <3

      Ja ehkä se onki just toi kun kaikki on niin sitä sellasta tuttua ja turvallista. Muistan kun olin lähdössä alunperin vain vuodeksi pois ja mua pelotti et kaikki on ihan erilaista ku tuun takas. Et olisin ihan pudonnut mun kavereiden kelkasta ja kaikilla olis ihan älyttömästi uusia juttuja meneillään. Mut olin pois 2,5 vuotta ja tajusin, kaikki on oikeasti ihan niinkuin aina ennenkin. Se siinä ehkä ahdistaa, tuntuu et on vaikea kokea mitään uutta ja jännittävää, kun kaikki tuntuu ihan samalta kuin sillon ennen lähtöä.

      Ainut et mä oon muuttunut siinä ajassa niin paljon ja oon kokenut niin paljon 2,5 vuodessa, että tuntuu ettei edes viidessä vuodessa ehtisi Suomessa kokemaan niin paljon erilaisia juttuja!

      Mutta joo, otan mä mieluummin ne kaikki kokemukset ja koen tän masistelun, kuin sen etten olis niitä koskaan kokenut. (:

    Leave a Reply