Huippureissut Pohjois-Amerikka Yleinen

Legendaarinen Highway 1 Los Angelesista San Franciscoon

sunnuntai, marraskuu 5, 2017

Route 66, Highway 1 – nämä kaksi ovat kenties Yhdysvaltojen kuuluisimmat ajoreitit. Hyvin pitkään unelmoin nimenomaan maan halki itä-länsi-suunnassa kulkevasta Route 66:a, mutta viime vuosina mieli on hykerrellyt innosta, kun olen ajatellut Kalifornian kuuluisaa Ykköstietä. Kalifornian rannikkoa mukailevan tien on sanottu olevan yksi maailman kauneimmista, kun taas Route 66:lla on kuulemma paljon myös pelkkää aavikkoa ja tasankoa.

Highway 1 on oikeasti paljon pidempi kuin moni tietääkään: se ei rajoitu pelkästään Los Angelesin ja San Franciscon väliselle etapille. Highway 1 alkaa Los Angelesia etelämmästä, Orange Countyn Dana Pointista ja sen päätepiste löytyy reilusti Friscoa pohjoisemmasta Leggetistä.

Mekin suunnittelimme ajavamme nimenomaan Los Angelesin ja San Franciscon välisen osuuden. Sanon suunnittelimme siksi, että luontoäiti puuttui peliin aiemmin tänä vuonna ja katkaisi Highway 1:n mutavyöryillä. Lisäksi ainakin Big Surissa sijaitseva Pfeiffer Canyon Bridge romahti. Tie oli yli vuoden poikki ja valitettavasti nimenomaan kaikkein kauneimpien osuuksien alueella Big Surissa ja Ragged Pointilla.

Edit. 2.9.2018: Highway 1 on taas kokonaan auki!  Esimerkiksi täällä näyttää olevan varsin näppärä ja päivittyvä kartta tiesuluista.

Onneksi esteistä huolimatta meidän ei tarvinnut kokonaan luopua Ykköstien unelmasta – sitä piti vain hieman soveltaa. Eikä meidän vaihtoehtoinen reittikään ollut loppujen lopuksi ollenkaan hassumpi: rannikkomaisemien lisäksi saimme nauttia muun muassa viinimaista ja kultaisista, kaktuksien kansoittamista tasangoista. Mainittakoon vielä, että suurin osa ilmeisesti ajaa pohjoisesta etelään eli juuri päin vastoin kuin me. Yksi syy on varmasti se, että silloin meri on aina sopivasti oikealla puolella. Mutta kenties siihen suuntaan reitti on ruuhaisempi? Ainakin me säästyimme lähes kokonaan matelevilta autojonoilta. Ja pakko sanoa: maisemat vain paranevat kohti pohjoista.

Tässä postauksessa kerron pähkinänkuoressa meidän kolmen päivän ajoreittimme tärppeineen. Olen boldannut tekstissä kaikki karttaan merkityt pisteet. Palaan myöhemmissä kirjoituksissa tarkemmin näihin kohteisiin.

1.päivä: Los Angelesista San Luis Obispoon

 

Ensimmäisen ajopäivän aloitimme tietysti ihanasta Los Angelesista, jossa olimme juuri viettäneet muutaman päivän. Ajelimme Hollywoodista Santa Monicaan (joka on muuten Route 66:n lopetuspiste), jossa liityimme Highway 1:lle.

Emme ajalleet kuin tunnin verran pohjoiseen, jossa pysähdyimme Malibu Lagoon State Beachille. Järkeilimme, ettei meillä ollut enää tiedossa rantakohteita, joten niitä kannatti hyödyntää vielä näin etelässä.

Vaikka Malibun ranta olikin huomattavasti viihtyisämpi kuin vaikkapa Santa Monican hiekat, olisi vielä upeampi paikka ollut hieman edempänä. Point Mugu State Parkin ranta oli luonnonkaunis paikka, joka houkutteli paljon surffareitakin. Onhan se toki uimarille vähän vaikeampi kuin Malibun hiekkaranta.

Meri oli uskomattoman turkoosia.

Point Mugun jälkeen ajoimme suoraan Santa Barbaraan. Se on viehättävä, espanjalaistyyppisestä arkkitehtuuristaan tunnettu pieni kaupunki. Sitä on tituleerattu myös Amerikan Rivieraksi. Aika loistokastastahan siellä kieltämättä oli. Ja niin kovin lämmintä – mahtava ilmasto on myös yksi sen vetovoimatekijöistä.

Juotuamme lasilliset paikallista viiniä meidän oli aika jatkaa matkaa kohti yöpaikkaamme San Luis Obispoa. Nyt poikkesimme ensimmäistä kertaa Highway 1:ltä, mutta emme suinkaan siksi, että tie olisi ollut poikki. Meidän Los Angelesin B&B:n emäntä neuvoi meidät ajamaan Ykkösen sijaan tietä 154 eli San Marcos Pass Roadia. Hänen mukaansa Highway 1:n maisemat Santa Barbaran ja San Luis Obispon välillä eivät olleet kummoiset, kun taas San Marcosilla saisimme nauttia upeista vuoristomaisemista. Ja niinhän me saimme.

Muuta liikennettä ei ollut täällä nimeksikään. Tuntui upealta ajaa kiemurtelevia teitä korkeiden vuorien välissä. Näillä seuduilla on myös paljon viinitiloja, joita meillä ei ollut valitettavasti aikaa käydä tutkimassa. Päädyimme kuitenkin ikuistamaan yhden upean näköalapaikan 154-tiellä: Cachuma Lake Vista Pointin.

Pikku hiljaa aurinko painui mailleen viinialuella. Onneksi emme olleet enää kaukana San Luis Obisposta.

 

2. päivä: San Luis Obisposta Santa Cruziin

Jos koko edellisen päivän Kalifornian aurinko oli hellinyt meitä lämmöllään, San Luis Obispossa aamu valkeni varsin erilaisissa merkeissä.

T-paidassa ei yhtäkkiä tarjennut. Ilmassa leijui aamuista usvaa, mikä on tyypillistä erityisesti Kalifornian pohjoisosille.

Vaikka yövyimmekin San Luis Obispossa, emme tutustuneet kaupunkiin yhtä urheilubaaria ja Ralph’s-kauppaa enemmän. Aamiaisen jälkeen jatkoimme Highway 1:ä pitkin noin puoli tuntia pohjoiseen Morro Bayn pieneen satamakaupunkiin.

Pikkuisen Morro Bayn vetonaula on merestä kohoava kivi, joka nyt lymyili sumupilven takana. Mutta siitäkin huolimatta tykästyin Morro Bayhin. Oli mukava hengittää vaihteeksi merenraikasta ilmaa ja haistaa kalaisat veet. Taustamölinästä pitivät huolen hylkeet.

Morro Baysta nappasimme mukaan paikallista toffeeta ja hurautimme matkaan. Oli aika poiketa Highway 1:ltä toisen kerran. Olisimme toki voineet ajaa Ykköstä pitkin niin pitkälle kuin olisimme päässeet, mutta sitten meidän olisi pitänyt palata samaa reittiä takaisin – siihen meillä ei olisi ollut aikaa. Kaksikaistainen tie on hidas ajettava, eikä kiertoteitä ole tarjolla joka mutkan takana. Niinpä me lähdimme Morro Baysta heti ensimmäiseen exitiin, tielle numero 41 eli Morro Roadille.

Sekään ei ollut ollenkaan hassumpi tie, niin kuin kuvasta näkyy. Jälleen pääsimme kiemurtelemaan vuoristoisille teille, ympärillämme nyt viinitilojen sijaan rehevää metsää. Morro Roadilla sattui myös uskomaton ilmastonmuutos. Alkuun sumu oli jatkuvasti seuranamme, kunnes yhtäkkiä – siis suorastaan sekunnissa – taivas kirkastui ja usva jäi taaksemme.

Sitten kun aurinko tuli esiin, se myös todella poltteli. Kun Morro Roadilta pääsimme jatkamaan matkaa 101-tiellä, olimme hyvin kaukana rannikkomaisemista. Kaikenlainen kosteus ja merellisyys loisti poissaolollaan, ympärillä oli auringon kultaamia heinätasankoja. Siellä täällä saattoi nähdä haukkojen liitelevän.

Tie 101 tunnetaan myös nimellä El Camino Real. Jos jossain aistii Kalifornian meksikolaisen menneisyyden, niin täällä. Sen varrella on useita katolisia luostareita eli missioneita, joita espanjalaiset pyhiinvaeltajat perustivat 1700- ja 1800-luvuilla. Yhteensä luostareita on 21, ja ne muodostavat ketjun San Diegosta San Franciscoon. Me kävimme vierailemassa yhdessä niistä. Se sijaitsi pienessä San Miguelin kylässä.

Olimme ajatelleet etsiä San Miguelista ruokapaikan, mutta sen pikkuinen koko sai meidät epäilemään ruokatarjontaa. Eikä säälimättömästi porottavan auringon alla tehnyt todellakaan mieli etsiä ruokapaikkaa sen kauempaa.

Niinpä jatkoimme haukkojen ja kaktusten kansoittamaa El Camino Realia pitkin pohjoisempaan, jossa seuraava varsinainen kohteemme sijaitsi Carmel-by-the-Seassa. Siellä meidän oli tarkoitus ajaa pitkin kauneudestaan kuuluisaa 17-Mile Driveä.

Kontrasti sen ja El Camino Realin välillä oli valtava. Jos hetki sitten tuntui siltä kuin aurinko korventaisi nenäkarvatkin, Carmelissa saimme taas laittaa pitkähihaista päälle. Kullankeltainen heinikko vaihtui mystisen vihreään sypressipuumetsään ja meren tylyihin tyrskyihin. Puissa kasvoi naavaa – niin puhdasta ilma 17 Mile Drivellä oli.

Emme ajaneet 17 Mile Driveä kokonaan, mutta kävimme katsomassa sen kuuluisimmat nähtävyydet Lone Cypressistä Ghost Treehin.

Tunnelma sypressipuiden reunustamalla tiellä oli todella mieleenpainuva. Tuntui selvästi pohjoisemmalta, koleammalta ja kosteammalta kuin edellisenä päivänä näkemämme paikat Los Angelesin lähellä.

Yksi hauskimmista paikoista oli Bird Rock Vista Point, jossa pelikaanien lisäksi kuhisi uteliaita – ja varsin linssiludemaisia – maaoravia.

Monterey olisi ollut heti Carmel-by-the-Sean pohjoispuolella, mutta tällä kertaa emme käyneet siellä, vaan jatkoimme suoraan Santa Cruziin, jossa yövyimme. Ihastuimme rentoon surffi- ja skeittikaupunkiin jo samana iltana.

 

3. päivä: Santa Cruzista San Franciscoon

Rannikkoreissun viimeinen päivä valkeni Santa Cruzissa, josta meillä ei ollut mikään kiire pois. Rakastuimme sen sopivaan kokoon, hipahtavaan tunnelmaan ja Los Angelesia viileämpään ilmastoon. Niin, ja se suolainen meri-ilma. Ajatus lähti laukalle ja näimme itsemme muuttavan Santa Cruziin.

Lähdimme vasta lounaan jälkeen jatkamaan matkaa kohti San Franciscoa. Tunsimme jälleen road tripin ihanan kirouksen: kun ei tekisi mieli vielä lähteä, mutta toisaalta on utelias näkemään, mitä upeaa edessä onkaan.

Nyt ajoimme suunnitellusti pelkkää Highway 1:ä pitkin. Ja voi kuulkaa! Maisemat olivat kertakaikkiaan upeita – ja mielestäni vielä paljon kauniimpia kuin etelämmässä. Pysähdyimme ihailemaan merta Scott Creek Beachille.

Pian sen jälkeen meidän oli ajettava tien sivuun jälleen. Puiden lomasta, turkoosina sinertävästä merestä paljastui harmaa kivipaasi, Greyhound Rock.

Seuraavaksi ikuistimme tyrskyjä Pescadero Beachilla.

Ilma oli koko ajan mukavan lämmin ja raikas. Meri hiveli näköhermoa jotenkin aivan erityisesti täällä pohjoisemmassa.

Poikkesimme kahville uskomattoman söpöön Half Moon Bayn kylään, jossa kannattaa ehdottomasti käydä käppäilemässä. Se oli suorastaan syötävän suloinen!

Highway 1:n kaltaisten reittien vaikeus piilee niiden upeudessa: Toisaalta ei halua missata yhtäkään upeaa näköalapaikkaa tai kaupunkia. Toisaalta jatkuva pysähtely on rasittavaakin, kun koko ajan pitää etsiä parkkipaikka ja keskeyttää mukavasti rullaava eteneminen. Half Moon Bayn jälkeen oli totta vie sellainen olo, että no more. Seuraava pysäkki olkoon San Francisco.

Mutta sitten näimme vielä Devil’s Sliden, juuri ennen kuin Highway 1 sukeltaa tunneliin Pacifican kaupungin edustalla.

Devil’s Slide on mielestäni osuva paikannimi. Tuuli tuiversi jyrkänteillä aivan hurjana, meri raivosi alempana. Los Angelesin lähialueiden lempeänä lainehtiva meri oli muisto vain – näin pohjoisessa se oli jotenkin rauhattomampi ja villimpi. Iho meni kylmästä kananlihalle.

Raikas ja kylmä tuuli saatteli meidät lopulta kolmen päivän jälkeen San Franciscoon. Mitä siellä tapahtui, se onkin ihan toinen tarina.

Oletko ajanut Highway 1:llä?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

You Might Also Like

6 Comments

  • Reply Jenni / Unelmatrippi sunnuntai, marraskuu 5, 2017 at 12:54

    Erittäin vaihtelevia maisemia, mahtavaa! Highway 1 on ollut jo pitkään haavelistallani, mutta toistaiseksi en ole sinne ehtinyt. Jonain päivänä kyllä menen, taatusti.

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY sunnuntai, marraskuu 5, 2017 at 16:17

      Joo, siinä on todella paljon erilaisia paikkoja jo pelkästään tuolla välillä. Meidän Los Angelesin host mainitsi, että kaikista kauneimmat maisemat olisi nimenomaan San Franciscosta pohjoiseen. Joskus täytyisi käydä tsekkaamassa ne!

  • Reply Suunnaton sunnuntai, marraskuu 5, 2017 at 12:59

    Jo on vaihtelevia maisemia! Morro Bayn kallio oli aika hauskan näköinen.
    Tuo road trippailun ”pysähtyäkö vai ajaa ohi” -dilemma oli kovin tutun kuuloinen. Etenkin Kalliovuorilla oli samanlainen fiilis. Vähän väliä teki mieli pysähtyä ihailemaan upeita maisemia tai eläimiä. Toisaalta taas ei olisi jaksanut koko ajan olla pysähtymässä, kun vasta oltiin taas päästy liikkeelle.

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY sunnuntai, marraskuu 5, 2017 at 16:18

      Joo, Morro Bay oli tosi kivanoloinen paikka lyhyen visiitin perusteella. Voin kuvitella, miten teillä oli samaa ongelmaa siellä Kalliovuorilla. Ja kuitenkin, onhan sekin jo jotain, että siellä ylipäänsä ajaa eli kyllähän siinäkin saa nauttia aimo annoksen niitä maisemia. 🙂

  • Reply Aron / Ja sitten matkaan... sunnuntai, marraskuu 5, 2017 at 23:55

    Onnistuitpa latistamaan Route 66:n aika tehokkaasti. 🙂 Kyllä siellä ihan oikeasti on aika paljon nähtävää, muutakin kuin tasankoa ja autiomaata. Olen kirjoittanut aiheesta kilometritolkulla, täältä lähtee: http://jasittenmatkaan.blogspot.com/2016/09/route-66-roadtrip-2016.html

    Noista upeista kuvistasi tuli kovasti muistoja mieleen ensimmäiseltä Jenkki-roadtripiltämme länsirannikolla. Ajoimme reitin pohjoisesta etelään päin. Olimme liikkeellä San Franciscon eteläpuolella heinäkuun alkupäivinä, eikä kyllä mitään ruuhkia tiellä 1 näkynyt. Oli kiva ajella juuri siinä rannan puolella, ainakin näköalapaikat tuntuivat olevan kätevämmin tarjolla, kun olivat siinä oikealla puolella. Tuo ilmasto alueella on tosiaan aika jännä. Pitkälle etelään piti edetä ennen kuin rannikon tuntumassakin tarkeni ilman takkia. Vaan heti kun poistui sisämaahan, alkoi lämpötila kohota.

    • Reply Sonja | FIFTYFIFTY maanantai, marraskuu 6, 2017 at 18:01

      Heh voi ei, ehkä se oli vaan sellainen aatos Route 66:a, jonka myin itselleni, jotta innostuisin Highway 1:stä vielä enemmän. 😀
      Joo se pohjoisesta etelään on sikäli kyllä tosiaan hyvä, että ne näköalapaikat ja parkkipaikat on paljon helpommin siinä framilla. Ja tuo ilmasto, se suurin kontrasti oli juurikin sisämaan ja rannikon välillä, mutta aika ihmeelliseltä tuntui kolea aamu San Luis Obispossa, joka ei ole kuitenkaan kovin kaukana lämpimästä Santa Barbarasta.

    Leave a Reply