Maakuntamatkat Yleinen

Ilmainen kesätapahtuma Stadissa: Teurastamon pihakeikat

tiistai, kesäkuu 27, 2017

Kesäkuun alussa Lempipaikkoja-blogin Jonna tökkäsi minua ja kysyi, olenko jo huomannut saaneeni blogihaasteen. Jonna haastoi minut paljastamaan jonkun kesätapahtuman tässä Suomen lyhyessä, mutta ihanassa kesässä.

Pääni löi täysin tyhjää. Minun kesätapahtumakalenterini on nimittäin aina varsin suppea. En kovin usein suunnittele etukäteen minnekään menemistä. Jos jonnekin päädyn, on se yleensä hetken mielijohteesta.

Ja kuinka ollakaan, reilu viikko sitten minulle kävi taas juuri niin! Olimme Pyryn kanssa menossa syömään B-Smokeryyn, ja kun saavuimme paikalle, oli Teurastamon piha tuttuun tapaan täynnä perjantai-illan elämää. Mutta nyt kuhinaa oli tavallista enemmän, sillä käynnissä oli kesän ensimmäinen Teurastamon pihakeikka.

Teurastamon pihakeikat järjestetään joka perjantai, ja ne ovat aina ilmaisia. Seuraavan kerran punatiilimiljööseen pääsee bailaamaan siis jo tänä perjantaina 30.6.. Heinäkuun 7. päivänä esiintyy Kauko Röyhkä Trio.

Me tulimme Teurastamolle noin kuuden maissa, jolloin pihakeikat alkavat. Silloin Aiyekooto & Afro Beat Internationalin letkeiden rytmien tahdissa tanssi oikeastaan vain muutama lapsi perheineen. Mitä myöhemmäs iltaa mennään, sen kovempi meininki Teurastamolla varmasti on.

Teurastamon Pihakeikoilla on sekin mainiota, että ilmaisesta musiikista voi nauttia niin monella eri tavalla. Voi syödä jossain Teurastamon monista ravintoloista, kuten jo mainitussa B-Smokeryssa (sen terassille kuulee musiikin, muttei näe lavaa) tai vaikkapa Kellohallin terassilla, jonka vierestä saa pizzaa.

Ravintolaruuan lisäksi paikalla on aina useita ruokarekkoja, 16.6. tarjolla oli muun muassa brasilialaista ja afrikkalaista ruokaa.

Jälkiruuaksi suosittelen Jädelinon italialaista arteesanijäätelöä. Taatusti kermaista ja hyvää! Erityisesti pistaasipähkinäjäätelö vei kielen mennessään.

Ja mainitsinko jo, että Teurastamolla saa myös grillata omia eväitä katoksessa?

Kurkun kostukkeita voi nautiskella vaikkapa B-Side Barissa, jonka terassi on kyllä varsin suosittu.

Olen varsin onnellinen, että saatoin osallistua haasteeseen paljastamalla kesätapahtuman Helsingistä, ja vieläpä omasta kotikaupunginosastani. Kaikki täällä ei nimittäin ole aina yhtä isoa kuten Flow ja Weekend. Ja onneksi! Teurastamon pihakeikoille kannattaa todellakin eksyä kesäperjantaisin hyvässä seurassa.

Oletko käynyt koskaan Teurastamolla?

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

Yleinen

Miksi kaipuu maailmalle ei vain lopu?

lauantai, kesäkuu 17, 2017

Vielä kuukausi sitten en tiennyt, mitä tekisin syksyllä. Viime viikon perjantaina sain kuitenkin uutisia: aloitan uudessa työpaikassa ja ensimmäistä kertaa vakituisena työntekijänä. Tai korjaan, olin minä vakituisena työntekijänä Keravan McDonald’silla 17-vuotiaasta kaksikymppiseksi. Mutta nyt olen saanut ensimmäisen vakituisen toimittajan paikan.

Kun on tottunut yli kuuden vuoden ajan olemaan pätkätyöntekijä, alkaa ajatella elämäänsä työsopimusten sykleissä. Minulla ne ovat olleet joskus joitakin kuukausia, toisinaan jopa vuoden mittaisia sopimuksia. Olen tehnyt ajatusleikkiä mielessäni: mitä tapahtuu, kun sopimus seuraavan kerran loppuu?

Vuonna 2013 päätin, että silloin olisi sopiva sauma lähteä Australiaan ja Uuteen-Seelantiin. Kun tulin kahden kuukauden reissulta takaisin, minulla kävi tuuri ja sain palata takaisin samaan työpaikkaan. Jäin vuodeksi, toiseksikin. Aloin käydä levottomaksi. Etsin luovan kirjoittamisen maisteriohjelmia ulkomailta, mutta mikään ei tuntunut täysin klikkaavan. Kunnes laajensin horisonttiani ja päätinkin lähteä ulkomaiden sijaan Orivedelle opiskelemaan luovaa kirjoittamista.

Unelma ulkomailla asumisesta tai useiden kuukausien reissusta on ollut mielessäni sen jälkeen, kun maistoin ulkomailla asumisen riemua opiskelijavaihdossa Utrechtissa vuonna 2012. Olen alkanut glorifioida sitä aikaa päässäni: Näitä biisejä kuuntelin silloin (Sandro Silva & Quintino – Epic ja Flux Pavilion – I Can’t Stop). Nämä korvakorut roikkuivat korvissani melkein päivittäin (mustavalkoraidalliset, pelastusrenkaan muotoiset). Tätä hajuvettä suihkautin kaulalleni (Viktor & Rolf Flowerbomb). Vaihtariaikani on tiivistettäviksi kokonaiseksi tarinaksi alkuineen, keskikohtineen ja loppuineen. Siitä on tullut helvetti aivan aristoteelinen juoninovelli!

Nyt joku siellä ruudun toisella puolella nauraa. Nauraisin minäkin. Mutta on niin paljon helpompi hahmottaa tarinoita lyhyestä, tiiviinä ja täysillä eletystä ajanjaksosta kuin tästä kummallisesta sekamelskasta, jota arkielämäksi kutsumme. Elämässä ei ole juonta, meille toitotettiin Orivedellä enemmän kuin kerran.

Ehkä tässä on siis jokin selkeä yhteys. Unelmani maailmalla asumisesta ja intohimoni kirjoittaa tarinoita kulkevat käsi kädessä. Haluan elää ja kirjoittaa tarinoita.

Eikö ulkomailla asuminen tai matkustaminen ole elämää? On tietenkin, mutta se on erilaista. Siinä on jokin maaginen kosketus, jonka kaikki ulkomailla edes jonkin aikaa asuneet varmasti tunnistavat. Se on kupla ja aikakapseli: kun maailmalta palaa kotiin, on elämä kotimaassa aina tavallaan sitä samaa.

Kun sain kuulla tulleeni valituksi hakemaani työpaikkaan, olin tietenkin innoissani. Vakituinen työpaikka alallani on yhtä harvinainen kuin Tokmannin ämpäri (täytyyhän niiden olla harvinaisia, kun ihmiset jonottavat niiden saamista). Huomasin kuitenkin toistelevani heti yhtä ja samaa lausetta hieman eri sanakääntein: ”Toivottavasti tämä ei nyt tarkoita sitä, että en tule enää ikinä viettämään ulkomailla vähintään useiden kuukausien ajanjaksoa.”

Sen jälkeen olen kyllä todennut moneen otteeseen itselleni, että tämä elämäni ensimmäinen vakituinen työpaikka ei tietenkään poissulje pidempää ajanjaksoa ulkomailla. Elämää on elettävänä vielä silloinkin, kun en ole 27-vuotias.

Aloin kuitenkin miettiä, miksi edelleen koin tarvetta ilmaista kaipuutani ulkomaille. Olenhan juuri tehnyt varsin totaalisen irtioton työelämästä, kun heittäydyin kirjoittamisen maailmaan yhdeksäksi kuukaudeksi. Olisiko tilanne eri, jos olisin viettänyt viimeiset yhdeksän kuukautta ulkomailla? Olisinko sitten maagisesti sitä mieltä, että olen viettänyt ulkomailla riittävän pitkän ajan? Simsalabim! Nyt olen matkustanut riittävän paljon ja riittävän pitkään, enkä varmasti enää koe tarvetta pidemmälle reissulle.

En usko tuohon hetkeäkään. Olisin varmasti tyytyväinen jonkin aikaa, mutta sen jälkeen alkaisin kuvitella ja unelmoida aina vain uudesta, pitkästä seikkailusta ulkomailla. Kaipuu ulkomaille ei varmasti lopu ikinä kokonaan, enkä haluaisikaan. Se saa minut lähtemään aina uudestaan maailmalle, vaikka vain lyhyeksi aikaa.

Samanlaisia ajatuksia luin tänään Muuttolintu-blogin Annan Kambodza-kirjoituksesta. Anna kirjoitti, että oli ennen matkaa alkanut miettiä, että ehkä olisi jo reissannut riittävästi, mutta matkustelu Kambodzassa saikin päinvastoin reissuinnon kukoistamaan kovempaa kuin koskaan. Kirjoituksen kommenttiosiossa kymmenen kuukauden maailmanympärimatkaa tekevä Adalmina’s Adventures -blogin Anna-Katri tuli kertomaan, että hänkin luuli haluavansa palata normaaliin arkeen, mutta sen sijaan reissuhimo oli vain kasvanut!

Mieleeni nousi myös toinen ajatus. Entä jos olen kaivannut ulkomaille hanakasti sen takia, että olen kokenut elämäni Suomessa arkiseksi ja tylsäksi? Hyväksi ja onnelliseksi, mutta liian tasaiseksi. Ihmettelenkin nyt, miksi ajatukseni yhdistävät automaattisesti jännittävän elämän vain ulkomaihin. Miksi en pyrkisi tekemään omasta elämästäni mielekkäämpää ja jännittävämpää Suomessa?

Sehän on loppujen lopuksi aika nurinkurista ajatella, että elämä Suomessa on aina tylsää ja tavallista, ja kaikki kirjoittamisen ja tarinoiden arvoinen tapahtuu ulkomailla.

Nyt olen tajunnut, että sitähän minä vuosi sitten tein Orivedelle lähtiessäni. En minä silloin ajatellut, että nyt teen Suomi-elämästäni vaihtelevampaa, ajattelin vain seuraavani unelmaa luovan kirjoittamisen opiskelusta. Ja nyt vuosi myöhemmin Orivedelle lähtö on saanut aikaan sen, että jouduin etsimään uusia töitä ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen, ja yhtäkkiä sain uuden työpaikan. Elämä Suomessakin maistuu.

Miksi en ole sitten hanakammin toteuttanut unelmaani uudesta, pidemmästä matkasta? Mielessä ovat pyörineet niin Aasian-reppureissu kuin Etelä-Amerikankin. En osaa täysin vastata tuohon, ehkä se on sitä, että elämä nyt vain menee aina välillä eri tavalla kuin sen päässämme kuvittelemme. Kuten kirjoitin vuosi sitten, minulla on muitakin unelmia kuin matkustaminen, ja silloin päätin toteuttaa niitä toisia unelmia.

Joten kyllä, otan ilomielin vastaan vakituisen työpaikan, vaikka en ole vielä toteuttanut sammumatonta unelmaani Hollannin tai Australian kaltaisesta, pidemmästä ajanjaksosta ulkomailla. Uskon – ei, vaan tiedän – sen toteutuvan vielä jossain vaiheessa. Milloin se tapahtuu, sitä en voi tietää – koska elämässä ei ole juonta, eikä sitä voi käsikirjoittaa.

Ja hyvä niin.

Onko sinullakin jatkuva kaipuu muille maille?

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

Maakuntamatkat

Eräpyhän mystinen tunnelma hiljentää retkeilijän

sunnuntai, kesäkuu 11, 2017

Orivesi | toukokuu 2017

Viettäessämme yhdeksän kuukauden opistovuotta Orivedellä puhuimme ystävieni kanssa aina siitä, miten jonain päivänä menisimme retkelle Eräpyhälle. Suomen sadan luontohelmen joukkoon valittu Eräpyhän luonnonsuojelualue sijaitsee 20 kilometrin päässä Oriveden keskustasta, jossa opistokin on. Koska maalaiskunnan sisäinen julkinen liikenne on lähes olematonta, meidän täytyi odottaa hetkeä, jolloin meillä olisi vähintään kaksi autoa käytössämme. Tämä hetki tapahtui päivää ennen opistovuoden loppumista – better late than never! Sääkin oli mitä mainioin (lue: ei satanut lunta tai räntää).

Google Maps ei tunnista Eräpyhän retkeilyaluetta, mutta opasteet paikalle ovat varsin hyvät. Eräjärventieltä 3260 käännytään Eräpyhäntielle – tässä kohtaa kyltissä lukee Eräpyhä 5 km. Eräpyhäntietä pitkin ajetaan niin kauan kunnes vastaan tulee pikkiriikkinen Nunnankirkon tie. Tienristeyksessä on pieni musta opaste, jossa lukee taas taikasana Eräpyhä.

Jo heti parkkipaikalle saapuessamme ihastelimme ympärillemme laskeutunutta hiljaisuutta. Se tuntui äärimmäisen rauhoittavalta ja uudelta, sillä vaikka Orivesi kuinka maalaiskunta onkin, mikään hiljaisuuden tyyssija sen keskusta ei ole. Pururadan vieressä kulkee Tampereen ja Jyväskylän välinen valtatie, joten lähimetsään ei pääse karkuun liikenteen melua. Oikeastaan sama homma oli monessa paikassa, jossa ulkoilin – aina jostain kuului auton moottorin surinaa. Nyt vihdoin Eräpyhällä vastassa oli täydellinen hiljaisuus – siis ihmisten äänistä. Jossain lauloi kuikka, siitä en ollut pahoillani.

Parkkipaikalta lähtee kolmen kilometrin mittainen kävelyreitti, joka vie Eräpyhän kivikkoisille harjanteille, mutta myös sinisyyttä hohkaavan järven rantakiville. Reitti on merkitty keltaisin merkein.

Reitin alkuvaiheessa kävellään maasälpäesiintymän ohi. Kun katsoo tarkasti maassa makaavia murikoita, voi nähdä niiden kimmeltävän.

Varsin nopeasti alkaa nousu harjulle. Polku häviää, on katsottava tarkkaan, minne astuu.

Ylhäällä odottaa palkinto. Längelmävesi pilkottaa mäntyjen takaa sinisenä. Hiljaisuuden rikkoo vain noususta vauhkoontunut hengitys.

Ylhäällä reitti haarautuu: keltaiset merkit johdattavat sekä alemmas kohti reitin kenties kuuluisinta kohtaa Nunnankirkkoa että syvemmälle metsään. Me lähdimme Nunnankirkon suuntaan.

Nunnankirkko on muinainen uhripaikka, joka mainitaan varmasti jokaisessa Eräpyhästä kertovassa artikkelissa. Kuitenkin sitäkin henkeäsalpaavampi näky odottaa alempana rannassa, ja siitä en ollut lukenut aiemmin sanaakaan.

Täysin peilikirkkaan Längelmäveden keskellä törröttää kivikkoinen saari Nunnankallio. Saaren keskellä on Daavidin tähteä muistuttava torni.

Kun lukee juttuja Eräpyhästä, kohtaa usein sanan ”mystinen”. En ihmettele sitä yhtään. Jokin paikan tunnelmassa on niin erityistä, että se alkaa tuntua jo lähes taianomaiselta. Kaikista selvimmin tunsin sen itse juuri Nunnankalliota katsellessani. Se on tunnelma, joka hiljentää retkeilijän.

Me päädyimme lopulta Nunnankalliolta palaamaan rantapolkua pitkin parkkipaikan läheiselle laavulle makkaranpaistolle, eli koko kolmen kilometrin kävelyä emme tehneet. Koko reitin suorittamista tärkeämmältä tuntui kuitenkin se rauhallisuus, jonka olimme kokeneet jo aivan lyhyellä retkellä.

Missä paikassa sinä olet viimeksi hiljentynyt?

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

Eurooppa Minilomat

Kolme tuntia Dublinissa – mitä siinä ajassa ehtii nähdä?

torstai, kesäkuu 1, 2017

Dublin | huhtikuu 2017

Moni tuskailee, ehtiikö kiinnostavassa kaupungissa nähdä riittävästi parissa päivässä. Mutta entä jos aikaa onkin vain muutama tunti?

Kolmen päivän ”tehovierailuni” Irlannissa päättyi muutaman tunnin pikavisiittiin Dublinissa. Viimeisenä aamunani olin vielä herännyt Corkissa, josta bussini lähti kymmenen aikaan kohti pääkaupunkia. Saavuin keskeiselle sijainnille Bachelor’s Walkille, jossa ensitöikseni hoidin pakollisen energiatankkauksen. Tämän jälkeen minulla oli noin kolme tuntia aikaa nähdä, mitä miljoonakaupungilla oli tarjottavanaan.

Olin etukäteen lueskellut netistä eri palstoilta ja blogeista, mitä Dublinissa kannattaisi nähdä. Niiden vinkkien pohjalta olin tehnyt listan kiinnostavista paikoista, joihin suunnistin Here Mapsin sovelluksella, joka toimii ilman nettiä.

Esittelen ensin kävelyreittini suurpiirteisesti, jonka jälkeen käyn tarkemmin läpi, mitä jokaisessa kohteessa tein ja miten olisin voinut hyödyntää vähäisen ajan vielä paremmin.

Kävelyreitti kartalla suuntaa antava.

Bachelor’s Walkilta suuntasin Ha’penny Bridgelle, jolta jatkoin ihmettelemään Temple Barin vilinää. Sieltä jatkoin kohti Trinity Collegea, jossa havaitsin suurimman erheeni: minulla ei ollut ennakkolippua yliopiston kirjastoon. Trinity Collegelta jatkoin kohti Dublin Castlea, josta matka jatkui Christ Church Cathedralille ja Saint Patrick’sin katedraalin ihastuttavaan puistoon. Viimeinen etappini ennen lentokenttäbussiin nousua oli Saint Stephen’s Green -puisto.

Ha’pennyltä Temple Barin alueelle

Ha’penny on kaupungin ikonisin silta, jota pitkin kävelin puhtaasti juuri siitä syystä. Kyllähän Liffey-joen toiselle puolelle pääsisi muitakin siltoja pitkin, mutta Ha’penny on lisäksi hyvällä sijainnilla Temple Barin aluetta ajatellen.

Temple Bar teki vaikutuksen varsinkin makealla katutaiteellaan. Se lisää turistialueelle mukavaa elämänmakuista rosoisuutta, josta pidän kovasti.

Koska olin jo syönyt aiemmin, en etsiytynyt kuuluisan Temple Barin läheisyyteen. Olisin voinut tietysti ottaa siitä ”pakollisen” kuvan, mutta siinä hetkessä jalat halusivat jatkaa matkaa, niin paljon oli vielä näkemättä, ja kello kävi!

Mitä tekisin toisin? Söisin lounaan Temple Barin alueella ja samoilisin siellä hieman kauemmin. Riskinä on tietysti lounaspaikkojen korkeat hinnat ja suuri määrä asiakkaita.

Trinity College ja suuri pettymys

Temple Barilta etsiydyin kaikista eniten odottamaani kohteeseen eli Trinity Collegen alueelle. Paikan harmaa eleganssi yhdistettynä ihanan vehreään puutarhaan teki vakutuksen. Aloin elätellä mielessäni romanttisia kuvitelmia opiskelusta Trinityn kaltaisella kampuksella. Siellä minä astelisin mustassa harrypottermaisessa kaavussa kirjat kainalossa…

Mutta mikä pettymys minut valtasikaan, kun näin jonon Trinityn kirjaston edessä. Tiesin, ettei minulla todellakaan olisi aikaa jonottaa näkemään historiallista Book of Kellssiä tai upeaa kirjastoa. Niitä olin odottanut kaikista eniten. Harmistuneena päätin jatkaa matkaa.

Mitä tekisin toisin? Ostaisin netistä etukäteen lipun Book of Kellsille, jolloin pääsisin jonon ohi.

Dublin Castle – toinen huti

Tiesin, että aikani riittäisi yhdessä kohteessa sisällä käymiseen. Koska Trinity College oli omalta osalta jo poissuljettu, elättelin toiveita Dublinin linnassa vierailusta.

Valitettavasti onni ei ollut myötä sielläkään. Kaikista kiinnostavimpiin paikkoihin ei sinä päivänä ollut pääsyä, joten oli pakko taas jatkaa matkaa.

Mitä tekisin toisin? Jättäisin Dublin Castlen väliin kokonaan. Toisaalta silloin, kun koko linnaan on pääsy, se olisi varmasti ollut mielenkiintoinen vierailukohde.

Christ Church Cathedral – vierailu Tudors-katedraalissa

Kun olin todennut vierailuni Dublin Castlessa turhaksi, jatkoin matkaa kohti Christ Churchin keskiaikaista katedraalia. Matkalla kirkolle nautiskelin Lord Edward Streetin vilinästä.

Päästessäni katedraalille päätin maksaa 6,5 euron sisäänpääsymaksun, koska olin tehnyt vesiperän jo kahdessa edellisessä paikassa.

Kiinnostavinta olisi ollut päästä vierailemaan katedraalin tornissa, mutta sinne pääsi vain ohjatulla kierroksella, johon minulla ei yllätysyllätys ollut aikaa.

Vaikka kävely kirkon käytävillä ja katakombissa ei ollut hirveän mieleenpainuva elämys, iloitsin kuitenkin yhdestä hauskasta yksityiskohdasta. Christ Church katedraali on nimittäin ollut kuvauspaikkana The Tudors -sarjan hääkohtauksissa. En ole varma, olenko täällä maininnut erityisestä kiinnostuksestani brittihovia kohtaan, ja sattumoisin The Tudorsin päähenkilö Henrik VIII – tai Henkka kasi näin tuttavallisemmin – on yksi kiehtovimmista hahmoista brittimonarkian historiassa. Kukapa ei olisi kiinnostunut miehestä, jolla oli kuusi vaimoa, joista kahdelta hän katkaisi kaulan ja yhdestä erosi, koska tämän ulkonäkö oli niin suuri pettymys? Jos aloitte kiinnostua, tsekatkaa Tudors Netflixistä.

Mitä tekisin toisin? Säästäisin katedraalissa sisällä käytetyn ajan ja viettäisin sen Saint Stephen’s Greenin puistossa.

Puistosta toiseen: Saint Paul’s ja Saint Stephen’s Green

Christ Church Cathedralilta on hyvin lyhyt matka toiselle keskiaikaiselle kirkolle. Saint Patrick’s on varsin ihanalla paikalla, koska sen vieressä on kaunis puutarhamainen puisto.

Tulppaanimerellä tuntui huhtikuussa olevan sama piristävä vaikutus kuin auringolla tammikuussa.

Saint Patrick’silta jatkoin matkaa viimeiselle etapilleni, jonne oli noin kymmenen minuutin kävelymatka. Saint Stephen’s Green on valtava puisto, jossa minulla oli aikaa haahuilla valehtelematta hikiset viisi minuuttia.

Mitä tekisin toisin? Nipistäisin muualta ja antaisin Saint Stephen’s Greenille enemmän aikaa.

Summasummarum: näin aika paljon, mutta en sittenkään juuri mitään. Eniten harmitti ehkä paikoissa pyörähtäminen ilman, että pystyi paneutumaan niihin sen enempää.

Jos aikaa Dublinissa vierailuun on vain kourallinen tunteja, käyttäisin ne näin:

  1. Lounas Temple Barin alueella
  2. Vierailu Book of Kellsin luona Trinity Collegessa (nettilippu ehdoton!) / Vierailu Dublin Castlessa
  3. Rauhallinen harhailu Saint Stephen’s Greenissä.

Onko sinulla ollut joskus vain muutama tunti aikaa tutustua kohteeseen?

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.

Yleinen

Tällaista oli yhdeksän kuukauden taiteilijaelämä Orivedellä

tiistai, toukokuu 30, 2017

Paljon on tapahtunut puolessatoista viikossa. Olen ollut viimeisillä Oriveden opiston tunneilla, saanut stipendin yhdeksän kuukauden opiskeluista, muuttanut Orivedeltä takaisin Helsinkiin, veljeni on mennyt naimisiin, olen osallistunut elämäni ensimmäiselle bloggaajaretkelle ja käynyt yhdessä työhaastattelussa. Ylihuomenna palaan töihin samaan paikkaan, josta elokuussa lähdin pois. Pää on kliseisesti sanottuna pyörällä.

Vastahan minä jännitin hyppäystäni työelämästä kirjailijan elämään, ja nyt se on kaikki takana päin. Koettu. Osa historiaa, ei enää tämänhetkistä arkea. Siirtyminen elämänvaiheiden läpi tekee minut välillä alakuloiseksi, vaikka haluaisinkin mennä eteenpäin. On vain niin vaikea käsittää, että hetki sitten oli jotain, mitä nyt ei enää ole. Samanlaisia tuntemuksia koin viisi vuotta sitten palatessani vaihdosta kotiin – silloin kontrasti oli toki rajumpi.

Yhdeksän kuukautta Orivedellä oli erityistä aikaa elämässäni: täysin itsekkäästi keskityin vain ja ainoastaan romaanin kirjoittamiseen ja muihin kirjallisuuden opintoihin. Se ei ollut mitään boheemia vetelehtimistä vaan välillä myös henkisesti raskasta aikaa. Ajattelin kirjoittaa kuukausikohtaisen muistelon ajastani Orivedellä. Kirjoitan myöhemmin vielä tarkemmin opiston kursseista ja yleisesti opiskelusta. Kaikille aiheesta kiinnostuneille vastaan mielelläni.

Elokuu 2016: ristiriitaisia tunteita

Elokuun 15. päivänä matkustin ensimmäistä kertaa junalla Pasilasta Orivedelle. Oriveden pääasema sijaitsee neljän kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Löysin asemalta kaksi muutakin harhailijaa, joiden päättelin olevan menossa samaan osoitteeseen. Jaoimme taksin opistolle.

Olin unelmoinut Oriveden opistolla opiskelusta yli vuoden ja siksi yllätyinkin, miten ristiriitaisia fiiliksiä uusi elämä minussa kuitenkin herätti. Opiston asuinympäristö tuntui kolkolta, ensimmäisenä yönä en saanut edes nukuttua, koska huoneeni putket suhisivat niin äänekkäästi. Ihmisetkin tuntuivat alkuun varautuneilta enkä ollut varma viihtyivätkö he tällaisen räpätädin kanssa. Myös ensimmäinen tunti, jolla opettajamme Harri István Mäki kertoi omasta kasvamisestaan kirjailijaksi – lapsuus neuvostoajan Unkarissa ja muuta dramaattista – sai minut kyseenalaistamaan, olinko tullut oikeaan paikkaan. Minä olin kasvanut keravalaisessa lähiössä, opiskellut ja ollut työelämässä. Siitä ei saisi kovinkaan repivää draamaa irti. Mikä turvallisessa ja varsin tavallisessa elämässäni tekisi minusta kirjailijan?

Pikku hiljaa muihin opistolaisiin tutustuminen syventyi kävelyillä peltoteillä ja metsäpoluilla – sekä kaljatuoppien äärellä luonnollisesti. Elokuun aikana panostin enemmän sosiaalisiin suhteisiin kuin kirjoittamiseen, koska omaan huoneeseen linnoittautuminen tuntui ahdistavalta.

Mahtui elokuun lämpimiin päiviin myös ainokaiset puutarhassa pidetyt oppitunnit sekä jännittävä runoesitys.

Lisää alkuajan fiiliksistäni voi lukea täältä.

Syyskuu 2016: romaanin maailmaan heittäytyminen

Syyskuussa aloin todenteolla heittäytyä kirjoittamisen maailmaan. Olin syksyllä 2015 aloittanut kirjoittaa toista romaania, joka oli kuitenkin ollut tauolla yli puoli vuotta. Sen tauon aikana olin myös alkanut pitää tekstiä täysin kelvottomana. Kuitenkin päätin tuoda sitä luettavaksi niin opettajille kuin muille oppilaille. Nykyfiktiota ja runoutta opettava Olavi Jama innostui käsikirjoituksestani yllättäen todella paljon. Jaman innostus tarttui itseenikin – ehkei tekstiä kannattanut vielä hylätä.

Sain käsikirjoituksesta sen verran kannustavaa palautetta, että unohdin alun epävarmuuden. Päätin, että kyllä minusta voi tulla kirjailija. Tällaisen asian äänen sanominenhan on Suomessa vähän hävettävää, koska on aina mahdollista, että niin ei käykään. Vähänkö sitten hävettää! No ei minua. Mielestäni yrittäminen ja oman unelman ääneen sanominen on paljon rohkeampaa kuin se, ettei koskaan yritä.

Uskon vieläkin tulevani kirjailijaksi, ja jo opistovuoden alussa saadulla kannustavalla palautteella on ollut äärimmäisen suuri vaikutus kirjalliseen itsevarmuuteeni. Edellisen kerran sain sitä menestyttyäni Otavan nuortenromaanin kirjoituskilpailussa. Syyskuussa hyppäsin siis valtavalla innolla luovaan kuplaan, jonka puhkeamista pidin silloin erittäin kaukaisena asiana. Matkablogin kirjoittaminen jäi armottomasti romaanin kirjoittamisen jalkoihin.

One night in Tampere. #tampere #finland #suomi #citylife #city #visittampere #ourfinland #instadaily #architecture

A post shared by Sonja (@sonjanette.fiftyfifty) on

Syyskuussa toteututimme pienellä porukalla myös ensimmäisen kolmesta maakuntamatkastamme. Se suuntautui Tampereelle. Tarkoitus oli kreisibailata, koska Orivedellä ei ole kuin kaksi keskiolutbaaria. Krebailu jäi kuitenkin sikseen ja vietimmekin aika rauhallisen illan, jonka aikana puhuimme varsin henkilökohtaisista asioista. Oman elämän kipeimmistä asioista avautumisesta tuli Orivedellä ihan arkipäivää. Se tuntui aluksi vähän vieraalta, koska työelämässä henkilökohtaisimmat keskustelunaiheet kierretään yleensä kaukaa.

Lokakuu 2016: irtautuminen luovasta kuplasta

Lokakuun puolivälissä ensimmäinen neljästä opintojaksosta päättyi. Olimme reilun kahden kuukauden ajan opiskelleet iloisesti sekaisin niin proosan, runon, esseen kuin draaman kirjoittamista – teoriapainotteisia kirjallisuushistorian tunteja unohtamatta.

Ennen kuin opinnot jatkuisivat proosaan keskittyvällä jaksolla, meillä oli viikon mittainen tauko opistoelämästä. Sen viikon aikana unohdin romaanin kirjoittamisen tyystin, ja panostin pitkästä aikaa blogiin. Kirjoitin muun muassa kuukausikohtaiset muistelot vaihtarielämästäni. Hurahdin Helsingin-elämääni viikossa niin totaalisesti, että Orivedelle paluu tuntui aluksi hyvin vaikealta. Sisäoppilaitoselämään tottumisen helpottamiseksi livistimme kirjallisuushistorian tunnilta paikalliseen muutaman luokkalaiseni kanssa.

Lokakuussa sain myös kuulla, että romaaniani alusta asti lukenut ja ohjannut opettajani muuttaisi marraskuussa Espanjaan. Se tuntui kovin ankealta, vaikka hän onkin antanut palautetta sen jälkeen sähköpostin välityksellä.

Kuuluin ensimmäistä kertaa elämässäni oppilaskuntaan, jonka tehtävänä on järjestää opiston bileitä. Lokakuussa järjestimme halloweenbailut, jonne valmistelimme paljon ryhmäytymisyyppistä ohjelmaa, koska opisto ei ollut kumma kyllä järjestänyt sellaista meille muuten. Bileet olivat huippuhauskat ja ehdottomasti parhaat järjestämistämme kekkereistä.

Kuun lopussa teimme kaveriporukalla toisen maakuntamatkan, nyt Helsinkiin. Pääkaupungissa toteutimme vihdoin Tampereella epäonnistuneen kreisibailaussuunnitelman.

Marraskuu 2016: väsymys pämppäämiseen ja palautteen saamiseen

Ennen Orivedelle tuloa olin haaveillut työelämää riehakkaammasta elämästä. Vaikka Orivedellä bilettäminen oli ihan lapsenkengissä verrattuna vaihtariajan karkeloihin, huomasin marraskuussa väsyväni jopa satunnaisiin kaljoitteluihin. Riehakkain biletysaika on selkeästi jäänyt taakse, ja se on ihan ok.

Marraskuussa aloin myös väsyä jatkuvaan palautteen saamiseen. Tuntui, että aina uudestaan ja uudestaan käsittelin samoja tekstejä eri ihmisten kanssa ja heillä oli myös usein eroavia näkemyksiä käsikirjoituksen heikkouksista ja vahvuuksista.

Inhokkikuukauteni ei kuitenkaan tuntunut yhtä inhottavalta kuin normaalisti – kiitos Orivedelle sataneen lumen. Talvi alkoi siis kovalla tohinalla jo marraskuussa ja tuntuikin jatkuvan ihan toukokuulle saakka.

Joulukuu 2016: uusi tarmo kirjoittamiseen

Marraskuussa alkanut väsymys Orivedelle kulkemiseen ja opistoon liittyviin asioihin jatkui vielä joulukuun puolelle. Kun sitten aloin puhua ääneen ristiriitaisista tunteistani, tajusin vihdoin, mihin ahdistukseni liittyi. Se liittyi yksinkertaisesti siihen, että opistossa kirjoittaminen oli minulle hyvin pitkälti kasvun paikka. En ollut täydellinen kirjoittaja – en ole sitä vieläkään – ja jatkuvasti piti kohdata oma epätäydellisyys rakastamassaan asiassa. Kehuja ja kannustavaa palautetta sain aina enemmän, mutta ihmismielihän on sellainen, että se jää vatvomaan helposti negatiivisia asioita.

Kun tämän tajusin, sain uutta virtaa. Romaanin kirjoittaminen ja siitä palautteen saaminen ei tuntunut enää ahdistavalta. Meillä oli muutamia innostavia vierasopettajia, joista varsinkin Jouko Sirolan tunneilla opin hyvin konkreettisen tavan tarkastella ja korjata omaa tekstiäni. Lisäintoa sain myös Riikka Pulkkisen inspiroivasta kirjailijavierailusta.

Minusta oli mukavaa, että uusi opiskelumotivaatio syttyi ennen toisen opintojakson päätöstä. Lähdin kuukauden mittaiselle joululomalle hyvillä mielin, edessä oli muun muassa kahden viikon loma Vietnamissa. Samalla pidin myös romaanin kirjoittamisesta kuukauden tauon.

Tammikuu 2017: tajusin eläväni unelmaani

Kuukauden tauko opistoelämästä oli kai riittävän pitkä, koska palasin Orivedelle oikein mielelläni – toisin kuin lokakuussa vain viikon tauon jälkeen. Vuoden aluksi meillä alkoi lyriikkajakso – jakso jota olin odottanut ehkä kaikkein vähiten. Runojen lukeminen ja kirjoittaminen ei ole aiemmin kiinnostanut minua hirveästi, mutta halusin silti haastaa itseni.

Runojakson pääopettajana oli runouden elävä legenda Risto Ahti, joka on opettanut Orivedellä jo varmaan yli 30 vuotta. Ahdin tunnit olivat jotain, mitä on kovin hankala pukea sanoiksi, jonkin verran yritin kirjoittaa siitä helmikuussa. Sanotaan näin, että mitään runon teoriasulkeisia meillä ei ollut – tai siis perinteistä teoriaa. Risto Ahdilla on kyllä oma runon kolmikantateoria – äly, tunne ja aisti – jota aloimme opiskella heti alusta asti.

Suhtautuminen Ahtiin oli jakautunutta: osa piti miehen puheita ärsyttävänä houruiluna ja osa inspiroitui. Minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään. Saatoin Ahdin tuntien jälkeen olla sen verran latautuneessa tilassa, että painuin sieltä suoraan huoneeseeni rustaamaan runoja. Sellaista ei ollut ikinä aiemmin tapahtunut. Kuitenkin tiesin myös, että osan tunneilla puhutuista asioista kannatti myös antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Tammikuussa luin Frank Martelan Valonöörit-kirjaa (vahva suositus), jonka aiheena on sisäinen motivaatio. Tajusin sitä lukiessani, että päätökseni lähteä työelämästä Oriveden opistoon oli valonöörimäinen päätös, koska sitä ei motivoinut raha tai mikään muu ulkoinen motivaattori. Uskaltamalla ottaa riskin ja heittäytymällä kirjailijaksi olin alkanut elää vähän enemmän omannäköistä elämää.

Helmikuu 2017: vaikeammat ajat alkoivat

Helmikuussa tulivat paukkupakkaset, ja minun runovimmani jatkui. Tunsin eläväni inspiraationtäyteistä arkea, jossa vuorotellen rustailin runoja ja romaaniani. Olin niin innostunut runojen tupsahtamisesta elämääni, että osallistuin Pirkanmaan kirjoituskilpailun lyriikkasarjaan kymmenellä runolla. Intoa latisti kuitenkin se, että päivää ennen kisan deadlinea eräs opettaja oli sitä mieltä, että runoni eivät edes olleet runoja. Koitin siinä sitten vähän kyseenalaistaa, että kuka nyt sitten voi päättää, mikä on runo ja mikä ei…

Valitettavasti muuten helmikuussa mieli ei ollut aivan yhtä kirkas kuin tammikuussa. Monilla opistolla asuvista oli henkisesti vaikeita aikoja meneillään, mikä välillä heijastui myös omaan mielialaani. Yleisesti ottaen kevät oli henkisesti raskaampaa aikaa, niin minulla kuin muillakin. Vaikka oli helmikuussa myös paljon mukavia asioita, kuten maakuntamatkamme Turkuun. Silloin emme tienneet, että se jäisi opistoaikamme viimeiseksi maakuntamatkaksi.

Maaliskuu 2017: runot vaihtuvat elokuviin

Kuunvaihteessa olin vielä viikon kestävällä hiihtolomalla. Sen aikana tapasin Espanjaan karannutta opettajaani, joka antoi minulle taas henkilökohtaista ohjausta romaaniini liittyen. Tällaiset satunnaiset tapaamiset ovat erittäin tärkeitä yksinäisen puurtamisen vastapainoksi, koska yleensä niiden aikana saa taas vähän lisää kirjallista itseluottamusta.

Lyriikkajaksoa oli jäljellä vielä muutama viikko, jonka jälkeen alkaisi viimeinen opintojakso, jonka aiheena oli teatteri- ja elokuvakäsikirjoittaminen. Omalta osaltani runojakso huipentui runoesitykseen muutamien muiden luokkalaisteni kanssa. Esiinnyimme Oriveden Nauru -tapahtuman avajaisissa Risto Ahdin ja J.K. Ihalaisen kanssa. Jännitys oli jälleen kerran päätä huimaavaa, mutta onnistumisen tunne sitäkin suurempi.

Harjoitelma dadaistisesta runosta.

Loppukuusta siirryimme sitten runojen maailmasta elokuvien ja lavadraaman pariin. Tällaiselle elokuvaentusiastille tiedossa oli mukava jakso, koska katsoimme tunneilla parhaimmillaan useita elokuvia viikossa.

Valitettavasti edellisessä kuussa alkanut huono kausi  jatkui monella opistolaisella. Yksi lähti jopa kesken kaiken pois. Tällaisina aikoina mietin kyllä kuumeiseti, miksei opistolla ollut omaa terveydenhoitajaa tai psykologia. Vasta toukokuussa kävi ilmi, että meillä piti olla kuraattori tavattavissa kerran viikossa, mutta tyyppi ei ollut ilmaantunut koko vuonna paikalle. Täysin käsittämätön asia, vaarallista sekoilua suorastaan. Ikään kuin mielenterveysongelmat eivät koskisi yli 18-vuotiaita – aikuisoppilaitoksella kun ei ole pakko olla omaa terveydenhoitajaa.

Huhtikuu 2017: romaanin ensimmäinen versio valmistui

Huhtikuussa jouduin olemaan viikon poissa opistolta johtuen erinäisistä tapahtumista. Silloin tuntui kyllä siltä, että helmikuusta asti enemmän tai vähemmän jatkuneesta masentavasta kaudesta ei ollut tulossa loppua. Opistolla moni voi edelleen huonosti, ja samaan aikaan omassakin elämässä tapahtui ikäviä asioita, joissa oli riittämiin ajateltavaa. Kirjoitin huonoista fiiliksistä silloin blogiinkin.

Pääsiäisen Irlannin-reissu tuli siis enemmän kuin tarpeeseen! Täydellinen irtautuminen opistosta ja Suomesta oli mieletön piristysruiske, vaikka olinkin aika poikki koko reissun ajan.

Minulle on käynyt niin ennenkin ja nyt se kävi taas: ulkomaanmatkan jälkeen elämä maistui makeammalta. Orivedellä oli edelleen kauhean kylmä, eikä vihreää näkynyt missään mutta pikku hiljaa aloin nähdä kevään merkkejä.

Yllättäen sain myös hirveästi tarmoa kirjoittamiseen, ja yks kaks huomasin kirjoittaneeni romaanin ensimmäisen version valmiiksi. Syyskuussa jatkaessani romaania minulla oli kasassa 80 sivua, nyt sivunumerot huitelivat 380:n hujakoilla. Menimme juhlistamaan virstanpylvästä paikalliseen. Oloni oli rento ja vapautunut, paljon onnellisempi ja positiivisempi kuin aikoihin. Päätin pitää taukoa romaanin kirjoittamisesta ja keskittyä elokuviin ja kirjoihin.

Toukokuu 2017: lähtöhaikeutta ja aika kultaa muistot

Toukokuu oli varmasti yksi parhaista kuukausista Orivedellä. Kevätsäästä emme saanet kuitenkaan nauttia niin paljon kuin olisimme halunneet, koska lunta satoi ensimmäisellä kahdella viikolla.

Vapaa-aikani täyttyi edelleen liikunnasta, lukemisesta ja elokuvien katsomisesta. Hyvä fiilikseni romaanini suhteen vaihtui kuitenkin viimeisellä viikolla ristiriitaisiin tuntemuksiin, kun yksi linjan pääopettajista antoi siitä palautetta. Hänen palautteensa romaanista oli melkeinpä täysin päinvastastainen kuin romaanistani ensimmäisenä kiinnostuneen opettajan. En ole vieläkään aloittanut romaanin editointia, koska en oikein tiedä, mitä sille tekisin. Ainoa lohduttava asia on se, että tiedän tällaisten epävarmuuden kausien kuuluvan romaanin kirjoittamiseen.

Vähän samaan tapaan kuin Hollannissa, heräsimme Orivedelläkin siihen, että opistoelämämme päättyy pian. Päätimme siis tehdä bucket listin asioista, jotka haluamme toteuttaa ennen toukokuun 19. päivää.

Meillä oli kolme viikkoa aikaa toteuttaa ylläoleva lista, ja nyt voin ylpeänä ilmoittaa, että onnistuimme siinä!

Erityisesti retkemme Eräpyhälle jäi mieleen. Olimme puhuneet Eräpyhän luontoalueen retkestä koko vuoden – jonain päivänä sinne pitäisi päästä. Se päivä tuli päivää ennen jäähyväisiä, torstai-iltana 18. toukokuuta. Retkeilimme mykistävän kauniissa maisemissa porukalla, joka oli hitsautunut yhteen viimeisen yhdeksän kuukauden aikana. Tein Eräpyhästä oman postauksensa – onhan se valittu Suomen sadan luontohelmen joukkoon.

Toukokuun aika Orivedellä jää mieleeni rentona ja yhtenä parhaista. Aiempien kuukausien ikävät asiat väistyivät mielestä, koska kaiken kaikkiaan kokemus oli ollut niin arvokas. Olimme kaikki muuttaneet pieneen pirkanmaalaiseen maalaiskuntaan, kirjoittaneet enemmän kuin koskaan ja keskittyneet taiteen luomiseen. Osa sai vahvistuksen, että kirjoittaminen on juuri se oma juttu, osa koki juuri päinvastaisen valaistumisen. En tiedä, pystyykö meistä kukaan enää koskaan pyhittämään samalla tavalla aikaa luovalle työlle. Toivottavasti.

Vielä viimeinen muisto tyhjästä huoneestani: Kaikki tavarat pullottavassa rinkassa, jota kuljetin Helsingin ja Oriveden väliä yhdeksän kuukautta. Ulkona paistaa aurinko, opiston puutarhan nurmikko on vihdoin vihertynyt. Ikkunalaudallani aamuyöstä tassuttaneet pulut miettivät seuraavaa siirtoaan tupakkarakennuksen katolla. Luokkatoveri soittaa seinän takana banjolla Hallelujahia. On aika palata kotiin ja lähteä uusiin seikkailuihin.

Tahtoisitko sinä opiskella kirjoittamista tai jotain muuta taidetta Orivedellä? Jos kiinnostuit, vastaan mielelläni kysymyksiin.

Piditkö lukemastasi?

Seuraa FIFTYFIFTY-blogia Facebookissa | Instagramissa | Blogit.fi-palvelussa | Blogipolku.fi-palvelussa.