Apua. Oon laskenu päiviä jo pienen ikuisuuden, ei sillä että tajuaisin edelleenkään tai osaisin jännittää lähtöä, mutta siihen mihin vasta oli 100 päivää on vihdoinkin huomenna.

Tänään on miljoona pikkujuttua hoidettavana, pitää (tai saa) nähä rakkaita vielä viimesen kerran ja itkeä vielä vähän lisää tätä lähestyvää eroa. (sen sentään tajuan) Mun lauantai meni loistavasti, siitäkin huolimatta että varsinkin loppuillasta roikuin vuorotellen Lauran ja Valtterin kaulassa ja itkin silmiäni irti.

Poden järkyttävää pakkausahdistusta, tiedän itekkin että mulla on liikaa tavaraa mukana, mutta kiinnostus 0 enää avata matkalaukkua ja alottaa “tarvitsenko tätä todella”-rumbaa uudestaan. Mun haave alle 15kg laukusta on haihtunu jo ajat sitten ja nyt yritän epätoivosesti saada isompaa laukkua pysymään alle 20kilossa.

Heräsin tänään viideltä siihen, että näin painajaista jossa myöhästyin kaikilta mun lennoilta. En yllättäen saanu enää unta sen jälkeen ja oon maannu sängyssä ja tuijottanu frendejä. Pitäis kai yrittää saada ittensä ylös ja lähtee metsästää jostain lähialueen postista yhtä maksikirjettä jonka ystävällinen posteljooni on ilmeisesti vieny väärään paikkaan. Sitten lähettää ainakin  15 vihasta sähköpostia beauty baylle jonka tilaus ei sitten koskaan tullu perille. (ei tarvi tilata ko. firmasta enää koskaan mitään) ja yrittää saada ittensä yheks stadiin lounastreffeille mun lempparitytön kanssa.

Lento lähtee viideltä ja sit onkin vuorossa 30h matkustamista. Perillä ollaan torstai-aamun aussiaikaa, mutta tuskin juoksen heti ensimmäisenä koneelle kirjottamaan, mutta pyrin kuitenkin palaamaan vielä tän viikon aikana :) Olettaen siis, etten huomenna kerkii tulla moikkailee.

Haluisin jännittää enemmän, mutten vielläkään osaa. Jännittäkää te munkin puolesta :)

Apua, 50 päivää. Okei 49 jos lasketaan vaan tunteja. Mä en tajua ollenkaan sitä, että ihan oikeesti ollaan lähössä. En osaa jännittää, koska en tajua sitä että ihan oikeesti kohta hylkään kaiken tutun ja turvallisen ja annan mennä. Oon tehny jotain näin uskaliasta viimeks sillon kun valitsin mihin lukioon menisin ja valitsin sellasen josta en tunne ketään. Vaikka se onkin eri mittakaavassa, niin silti maailman paras päätös. En tiedä kerroinko koskaan teille, mutta mietin aika vakavissani muuttoa Vietnamiin tossa jossain vaiheessa. Mulla ois ollu sielä asunto, duuni ja kaikki valmiina, mutta silti jänistin. Keksin miljoona hyvää tekosyytä miks muka en vois lähteä, liian naimisissa työn kanssa, ihana koti josta en halua luopua jnejnejne. Hannasin vaan täydellisesti, vaikka mitään todellista syytä ei ees ollu. Ja vaikka kadunkin sitä etten lähteny, niin silti uskottelen itelleni, et se ei vaan ollu mua varten.

Siinä vaiheessa kun Anna alko ekan kerran puhumaan tosta Australiaan lähdöstä tunsin suurta kateutta vaan siitä, että se uskaltaa. Heitin vitsillä, että joo lähen mukaan niin voidaan tappaa toisemme jo lentokoneessa menomatkalla sinne. (en vielläkään takaa ettei tätä tapahdu) Mietin salaa mielessäni jo sillon et pitäisköhän lähtee. No sit tuli muutama isku naamaan duunien osalta, ja olin aika kypsä koko suomen meininkiin ylipäätänsä. Kyllästyny siihen, että ihmiset puukottaa selkään. Se lähtö tuntu koko ajan paremmalta idealta.

Sit tuli Bali ja tapasin ekaa kertaa elämässäni niitä ihan oikeita australialaisia. Olin haaveillu sinne lähöstä siitä asti ku pääsin lukiosta, mutta sillonen poikaystävä kiels lähtemästä (joo meillä oli terve parisuhde) ja sit menin kouluun ja sit alotin nykysessä duunissa. Ei koskaan vaan oo ollu hyvää hetkeä. Sit tapaan tän maan kansalaisia ja sen lisäks, että ne pojat on just niin komeita kun oon aina ajatellu, niin ne myös on ihan uskomattoman mukavia ja sosiaalisia ja ystävällisiä. Kaukana se suomen “onpas kiva tyttö, juon kännit ja sit käyn puristamassa tota perseestä” – tyylistä. Sen jälkeen kun tulin takas suomeen oli lomaltapaluumasennus ehkä kamalin ikinä. Sillon aloin ekaa kertaa tosissani miettimään sitä, et mitä jos sittenki lähtis laskin että paljon pitäis säästää jne. Tein lopullisen pätöksen aika nopeesti ja ilmotin sen Annalle ku oltiin kattomassa futispeliä. “ainii, mä tuun muuten mukaan.”

Tiesin että saan kämpän vuokrattua helpolla eteenpäin. Tää on niin halpa sijaintiinsa nähden ja keskustassa on pulaa kaksioista. Duunin kanssa totesin vaan, että jos haluun, niin pääsen sinne aina takasin. Mun parhaan kaverin kanssa ollaan eletty “etäsuhteess” jo muutama vuos, niin tiesin kokemuksesta että ne oikeet ystävät pysyy messissä vaikka välissä oliskin muutama kilometri. Siks on skype ja facebook ja sähköpostit. Mä koen oikeestaan huonoa omatuntoa siitä miten vähän mietin siinä vaiheessa mun perhettä. Tiesin että saan hyväksynnän niiltä, en missään vaiheessa ees miettiny sitä, että niillä ois jotain vastaansanomista. Toisaalta se on ollu meillä aika yleinen kasvatusmetodi. “senkus meet ja teet niinkun parhaaks näet.” Kyllä mä huomaan että vietän enemmän aikaa porukoiden kanssa ja soittelen äitille ja kyselen kuulumisia ja varmasti tulee niitä ikävä, mutta toisaalta vuos on lyhyt aika. Ja edelleen skype on olemassa.

Mulla on tullu muutama “en haluu lähtee. ei kuitenkaan saada töitä ja rahat loppuu ja pakko tulla kotiin ekan kuukauden jälkeen”-paniikki, mutta ne kai kuuluu asiaan. Mitä lähemmäs lähtö tulee, niin sitä vähemmän jaksan panikoida. Vanhana katuu paljon enemmän asioita jotka jätti tekemättä, kun niitä jotka teki.

Joten tässä sitä nyt ollaan. Tuijottelen kalenteria ja mietin että mihin ne päivät oikein katoo. Kaikki viikonloput on buukattu täyteen kun haluu nähä viel kavereita ja sukulaisia ennenku lähtee. Miljoona asiaa mitä pitäis ehtiä tehä ja siinä sivussa yritän pohtia että missä vaiheessa ehin pakata suurimmat kamat ja koska muuttaa. Pyysin pikkusiskolta joululahjaks pakkausapua, koska mun muutot on ollu yleensä sitä, etten oo pakannu ensimmäistäkään kahvikuppia muuttopäivän aamuna. Eli siis mä makaan sohvalla ja kiukuttelen sitä miten paljon vihaan pakkaamista ja systeri käärii mun astioita hesariin.

Now there’s an open road
Baby I’ve got to go ’cause I’ve been here for far too long
We had our good times I know but baby I’m gettin’ old
And the winters are far too cold for rock n’ roll

Tässä ei ollu nyt taas mitään järkeä, teki vaan mieli kirjottaa =)

Tuijotin mun vaatekaappiin tänään puol tuntia kasvavan paniikin vallassa. Nyt kun oon tehny varsin rajuja iskuja sinne ja karsinu vaatteet, joita en rakasta kuuhun takas pois jäljellä on ne lemppareimmat vaatteet. Ikävä kyllä, niitäkin on melkonen määrä. En tiedä miten saan karsittua ne niin etten jäis ikävöimään yhtäkään vaatetta jonka joudun jättämään suomeen.

En oo vielläkään päättäny että otanko yhen vai kaks matkalaukkua. Alan kallistumaan kahteen, koska en vaan osaa päättää. Okei, on ehkä fakta että en tarvi kymmentä valkosta perustoppia mukaan ja leggingsejä ei toivottavasti tarvii ainakaan hetkeen. Farkkujen kanssa iskee se suurin ongelma, koska niitäkään ei tarvii ensimmäisinä kuukausina… MUTTA ENTÄS SITTEN TAKIT? En suostu jättämään mun maailman rakkainta biker-takkia kotiin, olkoonkin paikan päällä se reilu 30 astetta lämpötila kun sinne mennään.

Kaikki hokee sitä, että pitää lähteä pienellä tavaramäärällä liikenteeseen, koska sieltäkin ehkä mahdollisesti saattaa löytää jotain. Mitäs jos kaikki Australian vaateliikkeet lopetetaan? Tai jos siellä on vaan tyhmiä vaatteita. Ja miten selviin muka ilman Ginaa ja Henkkamaukkaa vuoden? HÄH? Fakta jota en suostu itelleni myöntämään on se, että todennäkösesti huitelen menemään ekojen kuukausien ajan farkkushortseissa ja uggeissa ja jossain mahd. yksinkertasessa topissa.

Onneks mä ja Anna käytetään samankokosia vaatteita, eli toisen vaatevarasto on melko vapaasti käytettävissä. Sama koskee kenkiä. On ehdottoman tärkeetä lähteä suunnilleen samankokosen ihmisen kanssa reissuun! Tää on oikeesti todettu varsin käteväks kaikilla mahollisilla matkoilla.

Shampoot, rasvat yms roippeet tilaan suoraan Australiaan niin, että ne on mua valmiina odottamassa sielä. Meikkien karsiminen tulee olemaan vaikeeta, mutta selviin siitä kyllä (ja Australiasta saa Make Up Storea, joten mulla ei oo hätää) Mietittiin aluks et oltais otettu vaan yks fööni ja yks ghd mukaan, mutta sit tultiin siihen tulokseen ettei siitä tuu mitään. Jos toinen on jossain reissussa, ni kauhee sota siitä kumpi saa pitää niitä.

Kenkiä en haluu ees ajatella. Mun suosikkikengät kaikkina vuodenaikoina on Converset. Mutta mikä ois sit hyvä määrä niitä mukana? Kahet on ehdoton minimi, mutta entäs mun kaikista rakkaimmat tossut jotka on niin hajoomispisteessä etten tiedä kestääkö ne enää viikkoa kauempaa? Ja voi sitä ballerinojen, sandaalien ja korkkareiden määrää joka ehdottomasti vaatii päästä mukaan. Yhet prätkäsaappaat ois kans kiva olla mukana, että voin kirmailla pitkin Gold Coastin katuja niissä ja pitsimekossa. Yhdistelmässä joka suomessa ei tunnu onnistuvan. (täytyy muistaa ostaa pitsimekko) Mutta jos ajattelee että ainakin ne kahet conssit, kolmet-neljät ballerinat, parit sandaalit ja korkkarit.

Bikinit aion ottaa surutta kaikki mukaan. Niiden ostaminen mulle edelleen sen verran hankalaa. Laukkujen suhteen oon onneks varsin nirso. Mulla on ehkä kolme laukkua jota käytän paljon, muita mun on turha ottaa mukaan kun pärjään niillä. Pitäis ehkä vaan kaivaa se matkalaukku tuolta nurkasta ja kokeilla miten täyteen se tulee jos tekee jonkun testipakkauksen. Mä muutan ennen vuoden vaihdetta pois tästä kämpästä ja siihen mennessä ois tarkotus olla aussivaatteet sivussa ja pakattuna. APUA.

Te jotka ootte muuttanu vuodeks muualle, miten selvisitte pakkaamisesta?

kuvat