Motley crew

Olin eilen jonkun Peen random sukulaisen synttäreillä edustamassa meidän perhettä kun herra itse on töissä. Näillä on ihan älyttömän iso suku ja oon niin pihalla kaikista serkuista ettei tosikaan. Tuli ikävä omaa pientä ja tiivistä perhettä ja sitä toista, vähän isompaa perhettä joka on Balilla.

Balilla elää aika paljon länkkäreitä. Meijän porukassa moni tekee fly in- fly out duunia, parilla on jotain mystisiä suhteita joihinkin öljyfirmoihin, että ne käy pari kertaa vuodessa tekemässä kuukauden töitä jossain arabimaassa ja tulee sen jälkeen Balille 80 000 rikkaampana. (Yks näistä pojista joskus iski mulle ravintolassa reppunsa, että viittitkö kattoo tätä hetken. Sanoin et joo toki, mut voit varmaan laittaa sen tohon tiskin taaksekki. Poika totes siihen et, en mä viitti ku siel on 80 miljoonaa. (joku reilu 5000€) istuin sen jälkeen ihan hiljaa reppu kiltisti sylissä ja halusin iskee haarukalla kaikkia jotka tuli metrin säteelle musta) Jotkut elää perinnöllä tai sijotuksilla ja osa tekee freelanceduuneja. Osalla on perhe, osalla ei. Kuitenkin meillä on varsin tiivis porukka. Minä ja Joz ja meijän kadonneet pojat ja muutama kadonnu tyttö siihen päälle. Pee stressaa jatkuvasti mun turvallisuudesta kun oon yksin Balilla, samoin ymmärrettävästi vanhemmilla on aina aika ajoin pelko perseen alla kun tytär viipotaa yksinään maapallon toisella puolella. Mä en oo koskaan ollu tippaakaan huolissani, tiedän että aina joku on ottamassa koppia jos vähän kompuroi.

Esim sillon kun Peen onnettomuus tapahtu. Mä tulin sairaalaan ehkä puol tuntia sen jälkeen kun se oli tullu sinne ja lasku oli siinä vaiheessa puoltoistatuhatta aussidollaria. Luottokortti onneks löyty nopeesti, mutta mulla oli silti seuraavana aamuna neljältä meijän kaverilta viesti, että mihin lähetän luottokortin tiedot. Kukaan ei kysyny summaa, ne vaan oli valmiita auttamaan. Samaten ne kymmenet ”if there is anything I can do for you” -viestit muistutti siitä miten meijän tiivis meijän mikämikämaa-porukka on. Meijän lähikaupan myyjä tuli perheineen käymään sairaalassa, mikä oli musta aika liikuttavaa :D Mut kuitenkin pidettiin huolta.

Paljon pienempi juttu tapahtu just ennenkun lähin Ausseihin. Oltiin baarissa ja yhen pojista, joku kaveri, joka oli ekaa kertaa Balilla alko haastamaan riitaa yhen meijän toisen kaverin kanssa. Mä inhoon tappeluita ja menin siihen idioottina väliin sohimaan, että rauhottukaapa pojat nyt. Sain aika kovan tällin päähän. Siinä oli puolessa sekunnissa kolme tyyppiä kysymässä että oonko ok ja molemmat pojat lens pihalle baarista. Sen jälkeen kun mun päätä oli paineltu tarpeeks jäällä ilmotti Carlos, että nyt on Merin uniaika. Koska Pee oli duunissa en luonnollisestikkaan saanu kävellä yksin kotiin. Käytiin jokakertanen riita siitä että saanko kantaa ite laukkuni (niitä taskuvarkaita on tosiaan paljon, varsinkin yöaikaan) jonka ihme kyllä voitin, lähinnä siks et olin selvinpäin ja koska mulla ei ollu puhelinta mukana ja rahaa ehkä 3 euroa. Mut saatettiin kotiovelle, menin nukkumaan ja kolme tuntii myöhemmin soi puhelin että oonhan kunnossa. Joojoo, jatkoin unia ja aamulla heräsin siihen et Carlos tuli tarkastaa, että eihän mulla varmasti oo hätää.

Ainut hätä oli äärettömän vittuuntunut viesti  jonka Pee lähetti mulle koska sen mielestä mun pitäis vaan pysyä erosta kaikista tappeluista. En ois ees kertonu sille jos en ois pelänny et joku muu kantelee sille.

Mä oon puolelle pojista äitipuoli (tai Wendy) toiselle puolelle pikkusisko, toiselle kumpaakin. Ikäjakauma meillä on paristakympistä neljäänkymppiin ja yli, huomattavan miesvoittosta. Kaikki on mulle ihan uskomattoman tärkeitä ja oon niin ilonen että oon osa meijän ryhmä rämää. Carlos on mulle ku pikkuveli jota oon aina paapomassa ja jota mulle tulee ekana ikävä. Tosin mulla menee siihen myös yleensä ekana hermo, mutta yleensä siks että se on niin ylisuojeleva parhaan kaverinsa tyttöystävää kohtaa. Ilman niitä, oisin varmaan pakannu kamani jo ajat sitten ja palannu kotiin sen mun toiseen perheen luokse.

Olipa taas ajatusoksennus :D mutta ootte ehkä tottunu niihin :)

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

You Might Also Like

9 Comments

  • Reply joops sunnuntai, lokakuu 5, 2014 at 11:34

    ihana teksti ! ja kivaa, et postailet useemmin :) toivottavasti tää ei oo väliaikasta ;)

    • Reply Meri maanantai, lokakuu 6, 2014 at 01:18

      Mä yritän pitää tahdin yllä, aika diipadaapaa nää tekstit on, mutta parempi ehkä sekin kun ei mitään!

  • Reply s sunnuntai, lokakuu 5, 2014 at 13:17

    oi miten kiva postaus! tulit mieleen kun telkkarissa mainostetaa uutta realitysarjaa ”I wanna marry Harry.” :D en tiiä ootko kuullu?

    • Reply Meri maanantai, lokakuu 6, 2014 at 01:18

      Oon kuullu siitä, mutta en oo nähny yhtään jaksoa! Pitäis yrittää kattoa et näkeeks sen jossain online, tai toivoa että se näytetään Indotelkkarissa jossain vaiheessa..

  • Reply Emmi L. sunnuntai, lokakuu 5, 2014 at 14:02

    Tää oli ihana postaus! Luulen, että tässä vaiheessa elämää alkaa ihan hirveästi arvostamaan tuollaisia ihmisiä, oli ne sitten perhettä verisiteellä tai perhettä joka on muuten hankittu :) Mä välillä mietin itku kurkussa kuinka ihania ihmisiä mun elämässä onkaan!

    Emmi L.
    http://happyfeetingblogi.blogspot.com

    • Reply Meri maanantai, lokakuu 6, 2014 at 01:17

      Jep, mä oon vasta viime aikoina alkanu arvostaa enemmän tota Bali-perhettä ja nyt kun on poissa niin oikeesti ikävöi niitä ihan hulluna

  • Reply Salla sunnuntai, lokakuu 5, 2014 at 23:33

    Ihanaa, että oot löytänyt tommosen porukan sieltä :) Mistä päin maailmaa nää kaikki on kotosin?

    • Reply Meri maanantai, lokakuu 6, 2014 at 01:16

      Muutama jenkki, monta aussia ja uus-seelantilaista, paikallisia toki ja sit sellasia joilla on tyyliin kolmen maan passit joista on vähän vaikee ottaa selvää :D

  • Reply charlie keskiviikko, lokakuu 8, 2014 at 10:50

    onnekas olet <3 varsinkin maailman toisella puolella on ihanaa löytää hyviä ystäviä jotka tukee vaikeissakin hetkissä kun Suomi-perhe on kaukana

  • Vastaa käyttäjälle Meri Cancel Reply

    Previous Post Next Post