odotettavissa myrskytuulta

Mun vuoden thö blonde moment on taas käsillä. Oon ihmetelly pitkään sitä, miten suomessa vouhotetaan aina myrskystä kun tuuli on yli 20m/s, kun täällähän toi tuuli on jatkuvasti yli sen 20 parhaillaan yli 50… km/h. Ainut että tajusin sen kilmetrit ja tunnit tänään. Ja oon oikeesti pohtinu tätä asiaa varsin paljon ja pitkään :D Heti kun hiustenväri muuttu blondiks, niin näitä asioita alkaa ymmärtämään.

Rannalle voi mennä, jos tuuli on alle 20km/h jos alle 15hm/h niin sielä on oikeesti kivaa ja lämmintä, tässä vaiheessa vuotta toi kiva ja lämmin alkaa vaan olee toissijanen asia, kun pakko saada joku rusketus päälle. Toivottavasti toi huominen nyt muuttuis vielä auringoks (ihan täysin mahollista täällä) tai muuten pitää turvautua tohon lähisolkkuun. Muutun muuten täplikkääks, kun viimesetkin balirusketukset kuoriutuu pois.

Mulla on outo olo koko kotiin menemisestä. Tai kun vuos on niin lähellä loppua, niin huomaan että otan etäisyyttä kaikesta ja kaikista, tai tuntuu niin tuskaselta sanoa heipat että en tiedä miten tuun koskaan selviimään siitä. ”meen nyt, on ollu kivaa hengata vuos, katotaan joskus viiden vuoden päästä jos tuun tänne taas” Mulla tuli eilen kyyneleet silmiin, kun oltiin A:n kanssa syömässä ja mietin että joudun jättämään senkin tänne. Sitä toista herraa en voi ees nähä, kun heittäydyn varmaan samointein kaulaan ja alan parkumaan että muuta suomeen pliis, kuka muuten arvostelee sitä miten paska blogi mulla on  (nojoo onneks noita keskustelupalstoja on netti täynnä, täytyy alkaa lukemaan niitä sit ikävässä) ja tuo mulle ruokaa ku oon ollu jumissa koneen kanssa koko päivän, enkä jaksanu käydä kaupassa? Mua kammottaa tutustua täällä yhteenkään uuteen ihmiseen, kun en kestä uusia jäähyväisiä.

Tavallaan tuntuu että tää loppuaika on vaan ”turhaa”. Teen työtä  jossa en tuu etenee mihinkään, eikä enää oikein ehi alottaaaan mitään uutta. Tykkään kyllä mun työstä, musta on kivaa että kun lisään excell taulukkoon yhen ylimääräsen sarakkeen niin mua ylistetään neroks ja lähetetään kolme kiitti oot paras-tekstiviestiä perään, mutta siitä ei tuu mulle uraa  ja mulla on ikävä sitä että työssä on jotain suunnitelmallisuutta, että on ne omat vastuualueet ja duuneja voi suunnitella muutenkin kun kolme päivää eteenpäin. Mä itseasiassa puuhasin yks päivä mun suomalaisen CV:n kokonaan uusiks ja mietin että onkohan jo liian aikasta kirjottaa avoin hakemus ja alaa kattomaan duunipaikkoja, en malta odottaa että pääsee rakentamaan sitä arkea taas kotona.

Tähän asti on voinu ajatella kaikesta että ”joo joo kyllä sitä ehtii” ja nyt ei ehikkään. Mä olen perkele ollu tällä saarella 9 kuukautta enkä oo nähny ensimmäistäkään kengurua! Niiden piti asua tossa mun takapihalla. Entä missä ne kaikki vaaleehiuksiset kihapäiset ja ihanat surffaripojat on? Kaikilla on ruskeet ja lyhyet hiukset ja ne on toinen toistaan kusipäisempiä.

Ja silti jokainen hetki täällä on tärkee, vaikka odotan Suomea ja oltermanjuustoa ja sitä että pääsen tekemään äitin kanssa kanasushia, niin haluun nauttia jokaisesta viimosesta lämpimästä aamusta ja jääkylmästä aamu-uinnista täällä. Siitä että voin kävellä rantaan pelkkä pyyhe ympärillä ja että toi kulmakahvilan tyttö kysyy että miten kirjotus sujuu (se luulee vissiin että oon kirjailija) Ja että se karkkikaupan myyjä kyselee jenkkireissusta ja haluunko että se tekee mulle erikoispussin jossa on pelkkiä sinisiä sorbettitikkareita. Että ihmiset moikkailee ja voit moikata takas ilman että sitä pidetään flirttailuna tai kylähulluutena. Että tavaratalon hississä vieraat ihmiset esittelee toisilleen ostoksia ja se paikallisen hennesin työntekijä kysyy että miten menee ja mitä viikonloppusuunnitelmia on.

Mä rakastan suomalaista pessimismiä, ja sitä että saa olla pahalla päällä jos huvittaa ja se ettet kerro elämäntarinaan tuntemattomalle ei tarkota sitä että oot rude. Jos en kuule jotain niin saan kysyä ”mitä” ”anteeksi kuinka” sijaan.  Mulla on ikävä sitä, että voin höpöttää suomeks, ihan kelle vaan. Huomasin jo balilla mimmonen puheripuli iski heti ku pääsin kommunikoimaan suomenkielellä. Vaikka mun englanti onkin parantunu täällä ihan helvetisti, niin ei se silti oo sama kun suomi. En mä pysty vitsailee samalla lailla sarkasmista puhumattakaan. Koko taito on unohtunu ja ruostunu kokonaan, kun ei sitä voi täällä käyttää kun kaikki pitää sitä vittuiluna. Mä toivon, että se mun hiljasuus ja tietty pidättäväisyys jää Australiaan, että muistan kotonakin millasta oli, kun ei voinu puhua ihmistä suohon ja otan irtin kaiken siitä tilaisuudesta kun taas voi.

Mun piti kirjottaa tosta sääasiasta, mulla oli jo avainsanana ”pikapika” ja tästä tuli taas tällänen ajatusoksennus, voisin luoda niille jo oman tunnisteen.

Nyt voisin yrittää kerätä ympäri asuntoa risteilevät astiat ja alkaa siivoomaan ennenkun A tulee. Mua itkettää jo valmiis kaikki, niin tää menee varmaan tosi hyvin.

Miten te, jotka ootte viettäny vuoden kaukana, ootte koskaan selvinny niistä jäähyväisistä?

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

You Might Also Like

50 Comments

  • Reply Anni keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 13:01

    Musta nää sun ajatusoksennukset on just parhaita ja muaki alkaa ihan surettaa, kun mietin miltä tuntuis jättää niin paljon ihania juttuja taaksensa. Mutta kyllä sä selviät niistä jäähyväisistäkin, kun Suomessa on kuitenkin niin paljon lohduttavia asioita lähellä ja juttuja, joita selvästi kaipaat :)

  • Reply rosaa keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 13:43

    Hitsi miten tää teksti jotenkin iski niin paljon! Oon kyllä niin 100% samaa mieltä. Vaikka ketuttaa moni asia täällä, niin silti tuntuu ihan hassulta edes ajatella kotiin lähtemistä. (vaikka mulla se ei vielä ihan noin ajankohtainen olekkaan.) Ihan outo kuvitella, että iltalenkillä ei tarvitsisi varoa kenguruita tai sitä, että ne vento vieraat ihan oikeesti moikkailee. Hitsi, tää taas jotenkin palautti todellisuuteen, että kyllä sinne Suomeenkin joskus takaisin on mentävä.
    Koita nyt nauttia kuitenkin näistä viimesestä kuukausista ja elää sun vuosi loppuun asti täysillä. Ei se vielä ole ohi, joten elä, nauti ja riemuitse mitä saat vielä kokea. Suomessa on sitten lupa olla mörökölli taas ;D

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:57

      sitä ootellessa :D

  • Reply jennny keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 13:45

    Ootko jo miettiny lennon ajankohdan? Että millon tää vuosi on virallisesti ohi?

    Asuin vuoden Lontoossa ennen Aberdeeniä ja mulla oli siellä tasan yks hyvästeltävä – poikaystävä. Se oli elämäni rankin kokemus ja kesti joku 8kk, että olin vihdoinkin yli hänestä. Mulle kävi vielä niin, että Herra HyvinAikuinen sano, ettei halua kuulla enää ikinä musta. Nyt onkin aikalailla tasan vuosi, ku oon ollu viimeks yhteydes. Oli vaikea unohtaa, kun rakasti ja paljon. Ja ekat kuukaudet meni jossain horrokses, että olikopakkolähteäolikopakkolähteä. ”Onneksi” mulla ei ollu muita pysyviä kavereita, kun ympäristössäni ihmiset tuli ja meni, kun suurin osa oli Ausseista yms. ja reissasivat paikasta toiseen. Että ei kamalasti ehtinyt tutustua. Ja nyt täällä vaihdossa ollessa kai automaattisesti välttelen tunnesiteitä, koska menetyksen pelko on liian suuri. Ja kun Aberdeenistä lähden ens keväänä Suomeen 1.5 vuodeksi (JESJESJES) niin toivon, etten tuu kaipaamaan ketään. Parisuhteita vältellään ja tuskinpa siinä nyt ehtisikään kiintyä, kun oon keväällä Skoteis vaan 3kk.

    Tsemppiä! Tommoset hyvästit on rankat, jos on ehtiny kiintyä :( ku se toinen täysin katoaa elämästä, vaikka tietysti onhan netti ja skype ja kaikki, mut ku ei sitä toista enää ikinä voi koskettaa, halata tai nähdä. Tai voi, mutta siihen voi mennä aikaa ja siinä vaiheessa kaikki on muuttunu..

    Avautuminen numero 92089238

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:57

      joo lennot on jo ostettu, tammikuun puolessa välissä päättyy vuos – samana päivänä kun viisumi menee vanhaks.. :)

      mä pelkään eniten tota, että kaikki yhteydet katoo ja se on sellanen ”moikka, ei nähä koskaan” juttu…

  • Reply becky keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 13:57

    Joo o..mullekki vois kertoo miten ihmeessa hyvasteista selviaa..oon nyt asunu 3 vuotta espanjassa ja tammikuussa ois suomeen muutto edessa….Tosin eihan espanja niin kaukana suomesta oo! mutta on se eri asia sit tulla tanne lomalle ku et on taala joka paiva naiden ihanien ihmisten kanssa <3

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:54

      voidaan perustaa vertaistukiryhmä sit tammikuussa :D

  • Reply maisa keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 14:08

    olin viime lukuvuoden eli 2010-2011 jenkeissä vaihossa, ja hyvästit noin 4kk sitten oli ihan kauheat! olin koko vuoden panikoinu että voi ei mul on vaan näin ja näin monta kuukautta aikaa yms, mutta sitte ku se vika koulupäivä tuli, itkin silmät päästäni! Olin koulussa kuorossa ja voit vaan kuvitella ku oot ensin kattonu älyttömän koskettavan senior slide shown (näytetään kaikkia vauvakuvia ja nyky kuvia senioreista yms), ja sen jälkeen meet lavalle laulaan muun kuoronkanssa koulun biisin (koulu oli siis aika tärkee mulle sielä koska eka perhe oli paska). Itkin koko loppupäivän sitä miksen voi jäädä jenkkeihin mun kavereiden luo. Mun ihan vihoviimesenä päivänä hyvästelin perheen(sen kivemman) ja parhaan kaverin. Host-pikkusystan ja parhaan kaverin hyvästelyt oli sellasia että rupeen vieläki itkemään kun ajattelen sitä momenttia.

    No joo mun viestissä ei taas ollu päätä eikä häntää, mut pointtina oli se et hyvästit on perseestä eikä se olo parane sen jälkeen, vaan viel 4kk jälkeen tuntuu kun hyvästit ois jätetty eilen. Tsemppiä loppuvuodelle ja toivottavasti oot saanu aussivuodestas irti kaiken sen mitä halusitki (ja vähän enemmänkin) :)

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:54

      kiitos, eiköhän tässä vielä riitä koettavaa :)

  • Reply IdaSofia keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 14:19

    Siis millon sä oikein oot menos takas Suomeen? Sullahan on vielä kaks ja puol kuukautta aikaa? Ei kai se nyt niin lyhkänen aika oo.

  • Reply melissaemilia keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 16:29

    Oon itse maailman tunteellisin ihminen ja huonoin päästämään irti. Ei tarvii olla kyse ihmisestäkään vain asia, elämänvaihe tms johon liittyy ajatus/sanat ”noni se oli sit tässä heippa” esim. 1,5kk työharjoitteluni jälkeen sain taas nieleskellä ja kyyneleet silmissä viimeisenä päivänä kun oli vaan haikeeta että se loppu.
    Oon yrittäny opetella tätä ja pidättämään sitä fiilistä kun miettii että apua nyt se on loppu eli itkettää itteensä lisää x 100.
    Tapasin kesän lopussa festareilla kasan kavereitani jotka asuu pohjoisessa ja joita nään hyvällä tuurilla kerran vuodessa. Viikonloppu oli elämäni parasta aikaa ja olin niin onnellinen. Pinnallinen vinkki on olla koko ilta, yö ja etenkin aamuyö hyvässä kännissä jolloin et ehdi ajatella asiaa silleen ja aamulla kun heräät kotona krapulasta niin et edes kykene ajattelee et hitsi en hyvästelly niitä. Mutta älä sä käytä tota tyyliä ei munkaa ollu tarkotus :D

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:53

      haha, ehkä toi tarpeeks paha krapula vois ollakki lääke, ei vaan pysty / jaksa ajatella koko asiaa :D

  • Reply Elli keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 16:47

    Moi. Eka kerta ku kommentoin, apua! Piti vaan sanoo, et ite ku muutin takas Suomeen ni ei se ollukkaan niin vaikeeta ku olin aluks luullu. Jotenki sitä vaan kehitti siitä sellasen kauheen ongelman, ahdistuksen ja stressin… Mut sit ku se lähtö läheni ni se Suomeen tulo oli niin paras fiilis et ne paskat fiilikset vaan unohtu täysin. Tosin ne kyl sit palas hetkellisesti ku olin ollu Suomessa tarpeeks pitkään ja se ihana arki ei ollukkaan enää niin ihanaa :P Mä kans tuudittauduin ajatukseen et nykyään on niin helppo pitää yhteydet kunnos ettei tollanen pikku välimatka oo mikään ongelma. Ja sit tietysti voi pitää läksärit, juoda kännit ja hyvästellä kaikki samaan aikaan flänäs. Eipähä tartte turhia stressailla :) Oikeestaan ihan yhtä hyvin voi miettiä sitä ku lähti alunperin Suomesta ja miten hyvin siihen sopeutu vaik ehkä silloin se lähtö ahisti. Kyl kaikki kato menee hyvin ja muutoksiin tottuu yllättävän nopeesti XXX

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:52

      mun suomen läksärit meni siihen että vedin ne kännit big time ja sen jälkeen itkin loppuillan, ei siis toimi ehkä mun kohdallani :D Mutta joo, onneks on tää sosiaalisen median ihmeellinen maailma, niin ei se yhteyden pito oo ihan niin mahdotonta..

  • Reply meonly keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 16:54

    Arvaa kuka mietti päänsä puhki tota tuulen nopeus hommaa ennenku tajus ton että mikä siinä oli vikana… :D Voisiks tehä joskus jonku videopostauksen enkuks? :)

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:51

      mä oon miettiny sitä, mutta en tiiä jaksanko sitä aukomista mun aksentista :D

  • Reply A keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 17:05

    Silloin kun itse olin vaihto-oppilaana, en koko vuoden aikana suostunut ajattelemaan kotiinpaluuta. Kun oli todella vaikeaa vaihdossa niin jotenkin osasin tsempata tuen ja motivaation avulla itseni ylös siitä. Ajattelin, että tätä oon halunnu jo niin pitkään ja oon odottanut tätä vielä pidempään. Lohtuna sulle se, että se mitä sulla on nytten siellä ja asiat, jotka koet siellä – tulevat pysymään sulla ikuisesti ja muistoissa, mutta asiat Suomessa ja kotona tulevat olemaan aina lähellä sua. Se auttaa paljon, että voi miettii aina palaavansa kotiin kun menee huonosti ja on aina se oma paikka ja ystäväpiiri ja läheiset, joiden luokse voit aina palata, mutta se mitä sä koet siellä – ei välttämättä toteudu enää koskaan uudelleen. Mieti, että kotiin voi palata aina, mutta on paljon vaikeampaa palata pidemmäksi aikaa esimerkiksi Australiaan. Toinen asia on hyvästit. Niitä en pystynyt sanomaan, mutta niin kuin elämäni suurin ihastus sanoi minulle ”this is not good bye, this is see you later”. Hyvästejä ei kannata jättää, et voi tietää missä päin maailmaa saatat tavata uudet rakkaat ausseista joskus tulevaisuudessa tai jos vierailette toistenne luona. Ne, jotka ovat oikeasti olleet rakkaita ja läheisiä – he pysyvät yhteydessä kyllä. (Nimimerkillä, rakkaimmat ystävät toisella puolella maapalloa ja silti yhtä läheisiä.) Koti on siellä missä on sydän ja sydän on siellä missä ovat rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset. :) Tsemppiä!

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:51

      niinhän se kai on, täytyy vaan yrittää muistaa että se on tosiaan vaan se see ya, eikä good bye kun lähtee :)

  • Reply Ida keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 19:22

    Osaan jossain määrin samaistua tohon sun tilanteeseen. Jäähyväiset on kauheita, siitä ei pääse mihinkään. Olin siis vaihtarina Etelä-Afrikassa 08-09 ja kotiinpaluu vuoden jälkeen oli suoraansanottuna kaameata. Vois sanoa jopa että ristiriitaista, koska toisaalta halusin palata Suomeen ja nähdä taas kaikki rakkaat ihmiset, mutta taas toisaalta olin luonu niin mahtavan ystäväpiirin E-A:han. Lentokentällä sitten kirjaimellisesti itkin silmät päästäni (ja minä oikeasti harvoin itken) ja ekat viikot Suomessa oli varmasti ne vaikeimmat. Kotiinpaluuta tosin varmasti lieventää se ”uutuudenviehätys”, jonka kokee kun palaa takasin Suomeen pitkän ajan jälkeen. Mutta eipä kai ahdistuksen välttämiseen ole mitään poppakonstia, jonkinlainen shokki tulee varmasti. Ehkä kuitenkin loduttaa se, että se ahdistuskin menee ajan kanssa ohi. Toiset tarvii enemmän aikaa kuin toiset.

    Välimatkat on kyllä syvältä. Itse en ole vielä päässyt käymään E-A:ssa uudestaan, mutta yritys olis kova vuoden päästä. :)

    Eipä tästä tekstistä varmaan ollu mitään apua, mutta pääpointti varmaan on se että I totally know how you feel right know. :)

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:50

      joo toi välimatka on perseestä. jos joku vois vaan keksiä sen teleportterin (mikä se sana on..) niin ei ois niin vaikeeta…

  • Reply annika keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 19:37

    Byyh… :( No en oo viettänyt vuotta ulkomailla, mutta ehkä sun tarvii vaan sydän sirpaleina silti hankkia lisää muistoja ja tehdä kaikkea mahdollista siellä, koska ne muistot sulle kuitenkin jää. Ja ainahan voit ajatella, että tuut vaan vahvemmaksi ihmiseksi ja sellasta. Niinhän se on.

  • Reply ssofiaM keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 19:45

    Mä asuin aikoinaan Saksassa vuoden ja muistan ton tunteen ihan ku eilisen. Puolen vuoden jälkeen kaikki rakennetut ihmissuhteet ja jaetut salaisuudet alko tuntuu turhalta, koska lähtö oli päivä päivältä lähempänä. Musta tuntuu, että jotenki suljin itseni koko ajatukselta ja keskityin vaan elämään päivä kerrallaan.

    Se ristiriita omien ajatusten välillä oli varmaan pahinta. Toisaalta halus jäädä toiseen kulttuuriin ja ihanien ihmisten luo ja pitää hauskaa, mutta toisaalta halus kotiin vanhojen ystävien ja tuttujen ympyröiden luokse. Mä selvisin siitä ehkä ajatuksella, että se valinta asiasta ei ollut mun käsissä, sillä asuin porukoiden kanssa siellä ja muutettiin kaikki takasin Suomeen.

    Hyvästien sanominen on aina vaikeeta, varsinkin kun hyvin tietää, että sillä sekunnilla kun nousee koneeseen, sulkee oven jollain tapaa sille maalle. Aina voi mennä käymään, mutta ei se oo sama asia. Ihmisistä erkaantuu liian nopeesti ja mä nyt luultavasti vaan masennan sua lisää tän sanomalla. Emmä tiä tuleeks multa edes mitään lohdullisia sanoja tähän asiaan, itellä katkerat fiilikset siitä, kuinka hankalaa se yhteyden pito toiseen maahan on, varsinkin kun on vuoden asunut siellä :D

    Mut kyl se siitä, nautit nyt vaan loppuun asti ja ajattelet vaikka, että voit sekoilla niin paljon kun haluat, jos se yhtään auttaa:D ei haittaa vaikka värjäät tukkas vihreeks ja meet treffeille kännissä, koska kohta sä lähdet ja jätät vaan hyvät (ja ehkä nolot..kuka tietää miten paljon innostut sekoilemaan) ja hauskat muistot itsestäsi :D koita pitää hauskaa ja elää elämää ihan niinkuin ennenkin, turhia miettimättä :) <3

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:44

      haha , joo ehkä mun pitää alottaa niin kauhee sekoilu ja sikailu ettei kukaan enää halua ees puhua mulle sit tammikuussa :D

  • Reply -k keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 20:08

    Mä olin 6 vuotta sit vuoden vaihdossa Jenkeissä, jossa mulla oli ihana perhe, poikaystävä ja kaverit. Oli maailman hirveintä jättää kaikki sinne vuoden jälkeen ku just oli sellanen olo et ”kuulun” jonnekki. Kaukosuhde kuihtui seuraavan vuoden kuluessa,mut välit vaihtoperheeseen on edelleen 6 vuoden jälkeen läheiset; soitellaan, mailaillaan ja käyn visiitillä kerran vuodessa, ne on jopa käyny Suomessa. Ikävä on kova mut niistä tuli ihan ku mun toinen perhe, joihin yhteys pysyy toivottavasti aina :)

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:43

      kai se pitää vaan uskoa että se yhteys säilyy ja käymäänhän pääsee tosiaan aina..

  • Reply Sanna keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 20:19

    PS näin aluks: älä ehkä julkase tätä.

    **

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:43

      hahhaha, otan ehdottomasti käyttöön myös ton porno-merin sen puuman rinnalle.

  • Reply Jannina keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 20:25

    Yh, I so feel you. Hyvästien jättäminen on maailman kauhein asia. Mulla oli ihan sama tunne, kun jenkeissä aupair-aika alko lähenemään loppua, tuntu, ettei oo enää mitään järkee tehä mitään kivaa, kun kuitenkin kohta joutuu itkemään ja jättämään kaiken taakseen. Onneks kaikesta tuppaa selviytymään ja aina pääsee takasin, jos ihan kamalalta tuntuu, been there done that :) tsemppiä <3

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:41

      kiitos :)

  • Reply Erica keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 21:13

    En oo koskaan ennen kommentoinu sulle mut nyt osu aihe niin lähellä et oli ihan pakko. Asuin vuoden Kanadassa ja ei niistä jäähyväisistä selvii. Mä en koskaan itke. En ikinä. Mut sillon vollotin ku pikku vauva enkä ois halunnu viimesen halauksen olevan viimenen. Suomeen oli ihana palata mut nyt ku oon ollu Suomes takasin muutaman kuukauden kaipuu on käyny pahemmaks ku aluks ku kaikki oli Suomes vain ja ainoastaan ihanaa. Ennustan siis sydäntä raastavia jäähyväisyä, ihanaa paluuta Suomeen mutta aivan järkyttävää kaipuuta takasin.

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:41

      jep, varmaan kun se suomen alkuhuuma on takana oon sitä mieltä et se on ihan paska paikka ja Ausseissa kaikki oli paremmin :)

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:40

      kannattaa siis pysyä vodkassa eikä juoda mitään randomdrinkkejä dodgyissa baareissa:)

  • Reply Veera Bianca keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 21:40

    Jäähyväiset, that most horrible thing on this entire planet :( Mä olen jo kolme kertaa asunut vajaa vuoden Australiassa ja palannut sitten sydän tuhantena palasena takaisin. En koskaan unohda sitä ensimmäistä kertaa kun rakkaat ihmiset vilkutti lähtöportilla ja kuului vaan ” this is the final call for your flight to hong kong..” itkin sen 30 tuntia matkalla, mutta myöhemmin tajusin miten rikas olen, että on jotain jonka takia itkeä sydämensä hajalle. sen jäähyväistuskan pitää vaan oppia kääntämään vahvuudeksi ja hyväksi asiaksi. Mä opin sen kolmannella kerralla, vaikka sitä silti joka kerta itkee silmänsä päästä, mutta sitä pitää vaan yrittää ajatella niin, että elämä on melko kaunista kun on jotain kaivattavaa maailman toisella puolen :) Tsemppiä ja yritä nauttia täysillä, sulla on vielä koko loppuvuosi aikaa!

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:39

      täytyy yrittää vaan muistaa toi ja opetella se taito kääntää se ikävä vahvuudeks

  • Reply Anna keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 22:57

    Se jäähyväisten sanominen on hirveetä. Vollotin ku mikäki pikkulapsi kun hyvästelin mun hostperheen ja kaverit.. Koko päivän ja seuraavankin vielä.. Kun tietää ettei niitä ihmisiä näe pitkäänpitkään aikaan, jos ikinä. Jäin kaipaan jopa semmoisia ihmisiä mun vuodesta, joita en ees kovin hyvin tuntenu, koska ne on niitä joita ei luultavasti näe enää koskaan. Nyt Suomessa aina välillä luulen näkeväni jonkun tutun sieltä kadulla, ennen ku tajuan ettei ne voi täällä olla.. :D

    T. Vaihtarivuosi Jenkeissä

  • Reply mara keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 23:03

    Oon viettämässä mun vaihto-oppilasvuotta Kanadassa ja vaikka vasta 2kk on kulunut kymmenestä, mua pelottaa jäähyväiset koska oon tässä ajassa kokenu semmosia asioita että huhhu. Mutta toisaalta kaipaan suomen puhumista, osa musta puuttuu koska en osaa ilmasta itteäni samalla tavalla. Hirvittää, kun aika menee tosi nopeesti ja kohta tajuaakin olevansa lentokoneessa kohti (toista) kotia..

  • Reply katri keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 23:28

    Se oli tosi outoo lähtee. En ite ees kerenny tajuumaan sitä kun oli niin paljon järjestämist eikä sitä oikein halunnu ajatella ennen kun päivää ennen. En saanu laitettua osaa tavaroista postissa meneen. Siinä kohtaa tapahtu romahdus. Se oli varmaan hulvatonta niitten muitten postissa olleitten mielestä. Vaikka sitä lähtöä ei oikein halunnu ajatella niin samalla odotti niin erkeleesti että pääsee Suomeen. Oon ollu takas täällä nyt 3kuukautta ja ai että, life is great! Kaikki on täällä niin hyvin. Mun elämä vaan on täällä. Sitä kyllä eli ja nautti siitä vuodesta Ranskassa, mutta ei se ollu sama. Ei se ollu mua. Täällä vaan on kaikki. Asiat, ihmiset, tavat, maailman paras lukiojärjestelmä ja koeviikot, sellasen kivan pojankin oon kerenny jo löytää. Suomi on niin rakkautta! ja tuntuu ihan hirveeltä sanoo, mutta ei mulla ees sillain oo sinne ikävä. Ei oo ollu ainakaan vielä. Tietysti on haikeeta kun ymmärtää sen, että se on ohi eikä tuu enää samanlaista tilaisuutta. Ja kyllä joitain ihmisiä on ikävä. Mutta ennemmin haluaisin yhdistää ne mun Suomi-elämän kanssa, en palata sinne. Eiköhän se ikävä ja kaipuu vielä jossain vaiheessa tuu ja kyllä sinne ihan varmasti oon tässä anakin vuoden sisään menossa käymään. Siinä mielessä tää Eurooppa on kyllä kätevä, kaikki on niin lähellä. Muutama hassu tunti ja oon jo pariisissa. Australian kanssa se onki vähän toinen juttu. Mutta mitään en muuttais. En kuluneesta vaihtovuodesta tai tästä tän hetkisestä Suomi-elelystä. Kaikki hyvin!

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:36

      mulla on ehkä sama, että haluisin nää ihmiset sinne mun suomen arkeen, niitä mulla jää kuitenkin eniten ikävä..

  • Reply kas vain keskiviikko, lokakuu 12, 2011 at 23:46

    Ensimmäinen vuosi ulkomailla on ainutlaatuinen kokemus, siksi kaikki tuntuu niin dramaattiselta ja hankalaltakin. Mikäli lähdet joskus uudestaan pidemmäksi aikaa ulkomaille, pystyt jo hahmottamaan kokemuksen paremmin, eikä samanlaista draamaa synny. Elä kuitenkin täysillä vuoden loppuun asti, muuten saattaa kaduttaa. Nauti myös siitä sosiaalisuudesta siellä äläkä vielä haikaile Suomeen, voin luvata että se kaikista pahin kulttuurishokki on vielä tulossa – ja se tulee Suomessa.

  • Reply Nessut kentälle mukaan torstai, lokakuu 13, 2011 at 00:09

    Selvisin jäähyväisistä Ausseista palatessani ulvomalla silmät päästä lentokentällä. Silloinen poikaystävä antoi semmosen pehmolelun ja kuiskas suomeksi ”minä rakastan sinua”. Ulvominen jatku koneessa ja muistan miten kauhee fiilis se oli kun lentokoneen pyörät irtaantu maasta. Et silleen :D Suhde jäi välimatkan takia siihen, mutta ollaan edelleen ystäviä ja muistellaan aikaa lämmöllä (aikaa tästä jo öbaut 10v) :)

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 11:33

      eli kiellän vaan kaikkia tulemasta kentälle ja vedän valiumyliannostuksen, niin en tajua itkeä

  • Reply noora torstai, lokakuu 13, 2011 at 10:35

    En osaa antaa vinkkejä, kun ei ole kokemusta tuollaisesta mutta toivotan kuitenkin paljon tsemppiä ja voimia :)<3

  • Reply caucu torstai, lokakuu 13, 2011 at 13:23

    ää pakko tulla sanomaan, että sun blogin taso on laskenu sen jälkeen kun muutit ausseihin :( ennen tää kuulu mun lemppareihin, but not anymore. riittää, että lukee joko sun tai annan postaukset, kun samanlaisia ne molemmilla tuppaa nykyisin olemaan. mutta ymmärrän tosin, koska olette molemmat samanlaisessa elämäntilanteessa jne, mut se sun ihana sarkasmi on hiipunut ! ja mulla menee jo nuo ABCDE miehekkeet jo sekaisin.. ehkä oon vaan kateellinen sun vilkkaasta elämästäs :D

    palaa tänne kylmään suomeen takas ja ihana sarkasmi taas kehiin! ♡

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 13:27

      tossa on sivussa toi australian abc just siks että ne ei menis sekasin…

      musta on tullu niin kyyninen etten kykene enää sarkasmiin, sori :)

  • Reply Hanne torstai, lokakuu 13, 2011 at 14:39

    Mä olen ihan toivoton hyvästeissä, mutta Englannista lähtiessä olin tahtomattani jättänyt kaiken taas viime tinkaan ja viimeiset päivät menin pää kolmantena jalkana paikasta toiseen, joten jäähyväiset tuli sanottua, mutta sen kaiken tohinan keskellä en jotenkin tajunnut että mitä oikeasti tapahtuu ja ei ne heipat sitten tuntunut kamalan ikävältä, enkä edes itkenyt. Kotona takaisin Suomessa se kaikki sitten iski tajuntaan, tosin aloitin työt melko lailla heti kun olin saanut univelat nukuttua pois eikä arkisin voinut enää surkutella Enkkuikävää enää niin paljoa.

    Täytyy todeta että vielä vuoden Suomessa olon jälkeenkin se Enkkuikävä iskee tasaisin väliajoin, nytten on taas menossa ajanjakso jolloin huomaan selaavani työpaikkailmoituksia Englannista ja vertailen lentohintoja noin joka toinen tunti. Englantiin on kyllä vähän helpompi poiketa katsomaan niitä ihmisiä kuin Ausseihin.

    • Reply Meri torstai, lokakuu 13, 2011 at 14:57

      (miten mä ajattelin et asut englannis vielkin..)

      Mun täytyy ehkä käyttää kaikki täällä annetut vinkit, juoda itelleni krapula ja jättää kaikki asioiden hoitaminen siihen viimeseen päivään, niin kyllä se siitä..

    Leave a Reply

    Previous Post Next Post