take a breath and let the rest come easy

Mun ykköstyttö Henna saa taas suunvuoron Edellisen kerran saitte nauttia Hennasta maaliskuussa. Ja se ihan ihan eka paljastelupostaus tulee myöhemmin tällä viikolla.

Tää on varmasti monelle ajankohtanen asia nyt kun koulut taas alkaa. Mä muistan sen päivän ku noi koulujen tulokset tuli, pillitin varmaan vartin sen jälkeen kun olin bongannu H:n nimen siitä listasta ennenku sain koottua itteni sen verran, että pystyin olemaan onnittelupuhelunajan oikeesti onnellinen toisen puolesta, ennenkun vaivuin takas siihen itsesääliin. Mutta hyvin siitä selvittiin ja hyvin menee edelleen ♥

Osa vanhoista lukijoista ehkä muistaa mun aikoinaan kirjottamat paljastuspostaukset Meristä, jotka turhuudentäyteisyydellään jakso joitain teistä kiinnostaa. Kyllähän te tiedätte ne jutut, jotka tapahtuessaan on kauheen hauskoja, mutta jotka ei oo puolikskaan yhtä hauskoja enää sillon kun niitä yrittää jollekin selittää, ja sen tajuu tietty vasta siinä vaiheessa, kun on lopettanu jutun kertomisen ja kaikki tuijottaa suu auki, et missä kohtaa juttua pitikään nauraa. No ne paljastukset oli juurikin niitä, mut tällä kertaa mulla ei välimatkan takia oo edes mitään huippuja juoruja tai hardcore kamaa jaettavana. Joten en edes yritä kertoo niitä muka hauskoja juttuja, vaan kirjottelen jostain ihan muusta.

Jokaisella on varmaan paljon kavereita, ja tosi tärkeitäkin sellasia, mutta mulle ainakin ihmisen määritteleminen ystäväksi vaatii jo jotain paljon enemmän kuin hauskoja yhteisiä iltoja ja satunnaisia maailmanparannustuokioita. Joskus sitä pysähtyy miettimään, että ketkä oikeesti on ystäviä, ja mitä jonkun määritteleminen ystäväksi vaatii. En ehkä todellakaan oo paras ihminen tähän vastaamaan, mutta voin vaan kertoo oman pikku stroorini.

Tutustuttiin Merin kanssa ehkä siinä mielessä loistavaan aikaan, että olin vasta vähän aikaisemmin palannut Suomeen Australiasta, eikä sillon ollut suunnitelmissa kadota Helsingistä mihinkään, ei enää ikinä. Rakastin jo olemassa olevia ystäviä, ja olin onnekas, että onnistuin löytämään myös uusia tuttavuuksia. Osan kanssa tiet ovat vuosien varrella valitettavasti erkaantuneet, mutta osasta tuli todellisia ystäviä. Vasta muutettuani toiselle puolelle Suomea, eli viimeisten parin vuoden aikana olen kuitenkin onnistunut erottelemaan ne, jotka olivat jo silloin ja tulevat toivottavasti vielä pitkään olemaankin ystäviä. (lukijoista toivottavasti M ja E tunnistaa itsensä, blop ♥)

Meri ilmotti mulle joku aika sitten skypessä, että sen tän hetkinen suunnitelma on mahdollisesti aussivuoden jälkeen joko a.) jäädä sinne toiseksi vuodeksi tai b.) lähteä lontooseen opiskelemaan. Onhan se aikasemminkin tolla a:lla jo uhkaillu, mut en oo vaan mitenkään osannu ottaa sitä tosissaan. Joojooo, onhan ne kengurunkasvattajat ihan varmaan eksoottisia ja surffarit kusipäitä, mikä tunnetusti vetoo Meriin, mut mikäpä vois vetää vertoja suomalaiselle juntismille, kolmiraitaverkkareille ja antisosiaalisuudelle (noin niinkun kärjistettynä)?

Rupesin kuitenkin miettimään, että neljästä tutustumisen jälkeisistä vuosista tasan vuosi ollaan asuttu samassa kaupungissa, eikä ystävyys oo vuosien kuluessa juurikaan muuttunut. Jokainen hetki skypessä, puhelimessa tai puhumattakaan siitä harvinaisesta luksuksesta kun oikeesti nähdään, tuntuu siltä, kun ei oltais koskaan erossa oltukaan. Sen jälkeen, kun Meri lähti Australiaan löysin itteni usein (eli monta kertaa illassa) kännykkä kädessä valitsemassa jo numeroa alottaakseni puhelun sillä tyypillisellä kaavalla ”ei mulla mitään asiaa ollu, mut…”, kunnes tajusin ettei se ollutkaan mahdollista. Onneks skype on keksitty, enää puuttuu lentokone, joka lentäis Suomesta Australiaan muutamassa tunnissa. Lontoo on hyvä vaihtoehto! Se on lähempänä, sinne voi lähteä vaikka viikonlopuks.

Loppupeleissä se, mitä halusin tällä sanoa (hieman mutkien kautta, I know) on se, että moni teistäkin varmaan on tänä kesänä saanut tietää uudesta opiskelupaikasta ja toisille koulutuspaikka ratkee ehkä vasta vuoden tai muutaman päästä, mutta mitä opiskeluihin toisella paikkakunnalla tai jopa ulkomailla tulee, niin follow your dreams! Kaikkien mahtavien kokemuksien lisäks se on oivallinen mahdollisuus saada tietää, ketkä on oikeita ystäviä, kenen kanssa yhteydenpito säilyy välimatkasta huolimatta. Jos ystävät on todellisia, ne on ja pysyy, eikä sillä oo väliä onko välissä satoja tai tuhansia kilsoja. Voin kokemuksella sanoa, että lähteminen kannattaa, tosin ikävään kannattaa varautua, mutta onneks keinot sen lievittämiseen on keksitty. Ja tää tuskin montaakaan lohduttaa, mutta yksi parhaista erossa olemisen puolista on jälleennäkemiset.

Me ollaan vuosien varrella kilpailtu Merin kanssa sillä, kumpi onnistuu karkaamaan kauemmaks. Mä luulin voittaneeni kun päätin muuttaa Vaasaan, ja sen jälkeen Ruotsiin. Sanomattakin ehkä selvää, Meri veti kirkkaasti rinnalle ja ohi. Mut onneks ystävyydessä ei oo kyse kilpailusta, hävettäis olla luuseri!

ja hei, asiasta seinään, käykää äänestämässä meijän ihana rantapallo voittoon tässä fonectan skabassa!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedinmail

You Might Also Like

15 Comments

  • Reply jennny keskiviikko, elokuu 24, 2011 at 09:30

    Ihana teksti ja haikan tästä tekee se, että oon kokenu ton tilanteen niin usein, oon vaan aina se lähtijä. Sain maailman parhaan kaverin ja lähdin satojen kilsojen päähän lukioon, mutta onneksi pysyttiin kavereina. Eihän se enää ollu sama kylläkään, kun ennen lähtöä vietettiin yöt ja päivät yhdessä. Sitten tulikin se suurempi lähtö, joka ei pitäny olla lopullinen, mutta siltipä sinne Englantiin/Skotlantiin jäin. Ja nyt oon viettäny elämäni parhaan kesän (sitten 2006) ja pitäisi taas lähteä ja ei todellakaan oo valmis. Ihania ihmisiä, uusia ystäviä ja etenki perhe ja ne oikeast ystävät jäävät taas tänne. Tähän ajatukseen vain pitää tottua ja voinhan mä sitten muutaman vuoden päästä palata, mutta onko kaikki sitten jo ehtinyt muuttua ja tarttisin uuden kaveripiirin ja jopa kokonaan uuden elämän?

    • Reply Meri torstai, syyskuu 1, 2011 at 13:29

      takas pääsee taas :) ei kai ne oikeet ystävät mihinkään muutu ja uusia kavereita löytää aina :)

  • Reply ansku keskiviikko, elokuu 24, 2011 at 12:59

    Hei mitä Meri olet aiemmin Suomessa puuhaillut ja opiskellut?

    • Reply Meri torstai, syyskuu 1, 2011 at 13:28

      mulla on toi tradenomin tutkinto roikkunu jo muutaman vuoden ku ei oo kiinnostanu opiskelu, oon ollu siis vaan töissä :)

  • Reply Susanna keskiviikko, elokuu 24, 2011 at 13:26

    Oi, linkkaan tän kaikille mun kavereille nyt! Oon just lähössä Espanjaan määrittelemättömäks ajaksi ja nyt on kyl ajankohtainen postaus!:)

  • Reply Tiia keskiviikko, elokuu 24, 2011 at 16:24

    Ihana teksti ja niin totta joka sana. Kaksi viikkoa sitten jätin Suomen ja saavuin opiskelemaan USAan, ja jo tässä vaiheessa huomaa että ketkä ystävät haluavat pitää yhteyttä ja ketkä eivät. Mutta täältä tulen varmasti saamaan uusia ystäviä, joiden kanssa tulen pitämään yhteyttä vielä vuosien päästäkin :)

    • Reply Meri torstai, syyskuu 1, 2011 at 13:28

      varmasti :)

  • Reply tuulia keskiviikko, elokuu 24, 2011 at 22:49

    Olipa kiva teksti, ja tuli hyvään saumaan! Ite juuri ootan kuumeisesti vastauksia au pair-paikasta Lontoosta :) Amk-koulupaikka olis tarjolla, mutta veri vetää vaan maailmalle! Kaikki jäis tänne, kaverit, perhe, työ- ja koulupaikat ja lähes tärkeimpänä poikaystävä. Mutta oon päättäny lähtee jos perhe vaan huolii mut. Justiin niinkuin kirjotit niin sittenpähän sitä erottuu oikeesti ketkä on niitä oikeita läheisiä ja ketkä ei :)

    • Reply Meri torstai, syyskuu 1, 2011 at 13:26

      jep :)

  • Reply Sanna perjantai, elokuu 26, 2011 at 19:12

    Vau. Tää oli aivan ihana postaus ja hädin tuskin pystyy olemaan pillittämättä täällä bailuhostelin loungessa.
    Mä muutin maanantaina Lontooseen kolmeks vuodeks (Meri, sun on pakko tulla tänne, voidaan rakastua koko ajan eikä nää taatusti surffaa) ja fiilikset on ollu tosi sekavat. Toisaalta on ihanaa ja hauskaa, oon halunnu tätä aina, ja toisaalta mä toivon et tää ois vaan pitkä loma, ja voisin palata tuttuun ja turvalliseen hetken päästä. MIkä on vähän shokki mulle, oon aina aatellu et oon sellanen et voin vaa mennä ja olla itsenäinen, joten tää alkupäivien koti-ikävä tuli vähän yllärinä. Mut onneks nyt on uus koti ja arki alkaa kohta rullaa, niin eiköhän tää tästä!

    Mitenköhän nää mun kommentit aina kääntyy tälläseen minä-minä-puheeseen? Alunperin halusin sanoa vaan että ihana postaus, mun ystävät on puhunu samalla tavalla, ja mahtavaa et vaikka ei välttämättä ookkaan helppoa kun toinen lähtee, eikä myöskään oo helppoa lähteä, niin parasta on tietoa et toinen kuitenkin on lähellä vaikka kaukana :) Hienoa tytöt et tekin ootte löytäny toisistanne tosiystävän :)

    • Reply Meri torstai, syyskuu 1, 2011 at 13:09

      no mut mitä ku rakastuin tavallaan yhteen joka surffaa kesät ja lumilautailee talvet? oon aika pahassa pattitilanteessa nyt :D

      ja varmasti helpottaa kunhan se arki lähtee rullailee ja tutustuu ihmisiin jnejnejne. Ja pitää olla minäminäminä puheita koska haluun teitää!<3

      • Reply Sanna torstai, syyskuu 1, 2011 at 14:35

        Mistä sä löydät noita :D Musta alkaa tuntuu että toi surffaus on ehkä sun elämäs suurempi tarkotus, tässä nyt tulee sellasia merkejä joka suunnalta. Mut lumilautailu on aika hyvä! Sä voit notkuu after skissä ja juoda Irish coffeeta ja välillä laskee pulkkamäkee, ei ainakaa voi jamppa väittää ettet yritä :D Mut joo, must tuntuu et kaikki tääl Lontoossakin on ausseja eli siinä meni ”ei nää surffaa” -perustelu. Paitti oon nyt löytänyt elämäni miehen, se on hollantilainen, ja vaan 9 vuotta mua nuorempi. Siis jos miettii mun oikeeseen ikään eikä siihen mun valeikään…
        Meinasinki laittaa tonne Kevin-kommenttii et sulla on nyt selkeesti oma Voldemort kehissä, jonka nimeä ei lausuta ja josta ei puhuta (tääl blogissa). Aika ihkua <3

        • Reply Meri maanantai, syyskuu 5, 2011 at 08:00

          no mutta parempihan se on vaihtaa jo nyt nuorempaan, koska ne saa niin koukkuun jo pelkästään sillä että on vanhempi nainen!

          Mä oon maailman surkein olemaan puhumatta asioista joista oon innostunu (tai kiinnostunu, voiko jostain pojasta olla innostunu?) niin saa nähä miten tää puhumattomuus sujuu, täytyy toivoa että Matty pitää tempauksillaan mun kirjottelut siinä, ettei tarvi lipsua muualle…

          • Sanna maanantai, syyskuu 5, 2011 at 15:55

            TIETENKIN saa olla innostunut :D (kunhan ei näytä sitä niille)

            Aattelin muuten perustaa elämäni täällä valheelle. Väärä ikä, ja sit vois kertoa kaikille et mulla on semmonen unelmapoikaystävä Suomessa. Poikiihan (siis miks mä edelleen puhun pojista, luulis et tässä iässä kiinnostais jo miehet) kiinnostaa vanhempien lisäks myös varatut. Dear Meri, olisiko tämä Hyvä Idea? kysyy nimimerkki Kriisi-Sanna

            Matty kuulostaa kyl sen verran tempaukselliselta et etköhän sä sillä saa aina innostuksen iskiessä täytettyä blogin ja pidettyä salaisuudet. Ja jos oikein pahaks menee niin laitat sen kirjottaa tänne! :D

          • Meri tiistai, syyskuu 6, 2011 at 03:56

            mun mielestä toi valheessa eläminen on oikein hyvä idea, varattu salaperäinen suomalaisnainen, nehän lakoaa sun jalkoihin! ja pojat on poikia aina, ei ne muutu miehiks ku enintään sit ku täyttävät 50.

            Matty voi tulla kirjottamaan sen vaimonhakuilmotuksen tänne, oon varma että se pohtii, koska on soveliashetki kysyä siitä

    Leave a Reply

    Previous Post Next Post