Puuveneellä yli Atlantin

Torstai, 3.5. herätys oli kukonlaulun aikaan. No joku kukko oli herännyt jo aiemmin, jotkut meidän kanssa aamu kuudelta. Matkamme Kayeliin pääsimme aloittamaan kello kahdeksalta tutun taksikuljettajan, Musan, kyydillä. Parikkalan huutokaupasta saadut rahat oli lajilteltu; yksi pussi hiekan ja soran maksuun, yksi pussi sementille, yksi rautoihin jne.

Senegambiassa poliisi ohjasi liikennettä, oli aamuruuhka. Ennen pääkaupunkia, Banjulia, ohitamme Gambian vankilan. Vartijat seisovat torneissa ja katolla, yksi vie sinipukuisia vankeja töihin. Kaksi naispoliisia ohittaa meidät muutaman kerran, kävellen. Ruuhka-aika myös pääkaupungissa. Yhdeksältä olemma satamassa. Lauttaa ei näy, ei Kanilaita, ei Kunta Kinteh´a. Satamassa on vilske. Autoja pakataan eläimillä ja mitä ihmeellisimmillä tavaroilla. Lauttaa odottavat naiset imettävät vauvojaan. Ecowasin (Länsi-Afrikan talousyhteisö, joka harjoittaa rauhanturvaamista Gambiassa ja myös muualla kyseisellä alueella) miehet korjaavat autoaan.

Ennen kello kymmentä lauttaa jo lastataan. Autot ahdetaan niin kiinni toisiinsa, ettei niistä pääse ulos. Ilmeisesti joku kuitenkin onnistautui ikkunan kautta. Onneksi olemme yläkannella. Alakannella paikalliset kaikkine miljoonine tavaroineen, pässeineen ja kanoineen. Kanilai pääsee matkaan 9:58 ja matka kestää yllättävän pitkään, lähes tunnin. Barraan rantaudutaan varttia vaille yksitoista.

Adama, meidän projektipäällikkö jo odottaa. Hän on valmiiksi käynyt lastaamassa auton sadalla sementtisäkillä, rautoja koulun rakentamiseen saadaan hiukan ostettua. Minä purnaan, koska jokaisen sementtisäkin ja raudan kannosta autoon ja autosta ulos veloitetaan muutama dalasi. Mitään ei saa ilmaiseksi.

Etsimme jeeppiä, ei näy kuin yksi ja senkään kuljettajaa ei missään. Löydämme lava-Nissanin. Yessss! Mutta eipä ole lavalla istuinpaikkaa. Siinä ihmetellessä poika huudahtaa, ei hätää, hankitaan penkki. Minulle tuodaan penkki, kuin pirtin pöydän, käsittelemätön. Nostelen hameenhelmaa päästäkseni kiipeämään lavalle. Siellä minä Adaman kanssa istun, toinen penkin toisessa päässä, toinen toisessa, Sulayman, local managerimme, istuu kuljettajan kanssa sisällä. Varttia vaille kaksitoista päästään vihdoin starttaamaan Barrasta Kayeliin. Sementtiauto lähtee ennen meitä.

Tuntuu todella hyvältä päästä Kayeliin. Innoissani odotan nähdä hiekat ja sorat MEIDÄN koulu tontilla. Hiukseni olen peittänyt ohuella neuletakilla, suojatakseni pölyltä. Punainen hiekka menee korviin asti. Kameralaukkuni ei ole enää musta, vaan punainen. Rytkymme eteenpäin vanhalla autolla, puristan mustaa rautaa pysyäkseni paikallani. Rauta on kuuma, mutta kai minä sitten olen afrikkalaistunut kun pystyn siinä käsiäni pitämään (ja kävelemään paljain jaloin ulkona). Ilma on muuttunut kovin kuumaksi. Istuessani rytkyvässä autossa, hajoamispisteessä olevalla penkillä aurinkolasini liimautuvat entistä tiukemmin kasvoilleni, kääntäessäni päätä ne tuntuvat lentävän päästä. Kuuma ilma tulee paineella ja vauhdilla vasten kasvojani ja painautuu kiinni vartalooni. Vettä! Vettä! Vettä! Olo on jo aika tukala, en kuitenkaan voi olla ihailematta sitä kaunista luontoa. Reilun tunnin rytkytyksen jälkeen suoristan vartaloni ja kömyän ulos lavalta. Istun viideksi minuutiksi mangopuun varjoon.

Kylän vanhin, alkali, vie meidät katsomaan varaston, johon sata sementtisäkkiä on varastoitu. Tämän jälkeen menemme katsomaan tontille tuotuja hiekka- ja sorakuormia. Hyvältä näyttää. Sora on, mitäpä muuta kuin punaista. Mustaa ei ole kuin Senegalissa ja sen tuominen maksaisi hunajaa. On se vain kiva seisoskella meidän yhdistyksen tontilla Afrikassa, kuumuus kuitenkin ajaa pois varttitunnin kuluttua.

Menemme porukalla mangopuun suojiin. Lähes viisikymmentä lasta odottaa siellä, jokainen heistä haluaisi kouluun, meidän tulevaan kouluumme ja he ketkä jo koulua käyvät, toivovat myös pääsevänsä meidän kouluumme ja näin säästyvänsä mm. päivittäisestä kilometrien pituisesta koulumatkasta. He käyvät nyt Pakaun koulussa ja sinne on matkaa useita kilometrejä. Koulumatka taittuu kävellen. Iltapäiväryhmäläiset usein koulupäivän jälkeen jäävät odottamaan auringonlaskua, silloin on viileämpää kävellä takaisin kotiin. Lapsia jännittää kovasti ja sen huomaa selkeästi vakavista kasvoista kuvissa, jotka otan heitä varten, jotka haluavat kummeiksi näille lapsille. (Tästä myöhemmin lisää infoa). Kuvauksen jälkeen yhteiskuvassa ei riemulla ole rajoja. Olo on vapautunut ja nyt kaikki uskaltavat nauraa ja olla oma itsensä.

Syömme kylässä, mitäpä muuta kuin riisiä ja hiukan kanaa, tulista benechiniä. Amad tiputtaa puusta meille mangoja pitkällä kepillä. Rupattelemme tovin ja itse imaami saapuu paikalle myös. Adaman pienen vauvan pieniä mustia käsiä ja varpaita ihastelen. Alkaa itkettämään. Emme tiedä, milloin pääsemme seuraavan kerran Kayeliin tapaamaan omaa perhettämme ja koko kylää.

Aloitamme paluumatkan. Olen huolissani juomavedestäni, sitä ei paljon enää ole. Noustessani lavalle Adama on huolissaan ja pyytää moneen kertaan minut sisälle autoon. En anna periksi, haluan istua Nissanin lavalla halkeamispisteessä olevalla puupenkillä, jota ei ole millään tavalla sinne kiinnitetty. Enkä kadu. Ilma oli kuin morsian, olihan jo ilta alullaan. Nautin suunnattomasti istuessani siellä yksin, haistaen luonnon tuoksut. On aika cashew-pähkinöiden ja sen tuntee sieraimissaan. Tuoksu on yksi parhaimmista tuoksuista luonnossa. Pysähdymme matkalla puusta noukkimaan muutaman hedelmän, jossa pähkinä roikkuu. Mietin jälleen, miksi ei ole myynnissä cashew´n hedelmästä tehtyä mehua, puhumattakaan vauvan soseista, hyytelöstä jne. Harmi kun täällä ei ole teollisuutta, olisi hyvä bisnes heille. Ohittaessamme kyliä lapset juoksevat auton perässä ”toubaa” (valkoihoinen) huutaen ja käsiään heiluttaen. On ne ihania <3

Päästessämme Barraan saamme kuulla ikävän ja pelottavankin uutisen. Kanilai-lautta on hajonnut. On siinä parkissa, eikä pääse pois eli toinen lautta ei siihen voi tulla. Parkkipaikkoja kun on vain yksi. Kuullessani vaihtoehdon olen kauhuissani. Joko odottaa vähintäänkin tunteja Kanilain korjausta, jota ei välttämättä edes saada korjattua tai…. ottaa vene. Hinta on noussut pilviin. Monin kertainen verrattuna lauttamatkaan. Vastusteluista huolimatta lupaan lähteä katsomaan, miltä meri näyttää. Eihän tuo nyt NIIN paha. Mutta…..

Hontelo, pitkä mies kaappaa minut olkapäilleen ja kantaa vettä pitkin paikalliseen puuveneeseen. Wow! Olipa kokemus, pelottava sellainen, pääsen kuitenkin veneeseen. Kohta tuodaan miestäni samalla kyydillä, kaikki mangot, kameralaukku, reppu, jne mukana. Näin jokainen matkalainen tuodaan veneeseen ja kantajat saavat taas pötyä pöytään. Pyydän monta kertaa pelastusliivejä, ilman niitä en lähde. Lopulta saan liivit, lähes uimataidoton mieheni ei, eikä kaikki muutkaan. Loppu mikä loppu. (Täällä muuten monikaan ei osaa uida, oli kalastaja tai ei, Atlantissa on vaikea harjoitella). Odotan jännittyneenä matkaan lähtöä.

Ankkuri saadaan ylös ja matka Atlantin yli voi alkaa. Oikeastaan aika kiva, lempeä keinunta, hetken aikaa. Päästessämme kauemmaksi satamasta aallot voimistuvat. Vene on kallellaan pääsääntöisesti vasemmalle, automaattisesti väännän itseäni oikealle, ihan kuin pystyisin pitämään veneen tasapainossa. Mieheni on aivan laivan reunalla, sillä vasemmalla. Erehdyn katsomaan oikealle aallon saapuessa. Aaaaargggh! Kiljahdan kun laiva kallistuu vasemmalle. Muut alkavat nauramaan. No ihan kiva että saan hauskuutettua heitä. Yritän kurkotella nokkaa kohti nähdäkseni paljonko on matkaa jäljellä. Kallistus: vasen, oikea, vasen, oikea. Lopulta alkaa hiukan helpottaa, olemme saapumassa rantaan. Pojat rannalta juoksevat veneelle, yksi kaappaa minut taas olkapäilleen ja hakee sen jälkeen mieheni. Näin taas pojat tienasivat hiukan palkkaa itselleen.

Olin ylpeä itsestäni että kuitenkin uskalsin, minä, joka koirien lisäksi pelkään myös aaltoja. Vaikka tämä vajaan puolen tunnin kokemus olikin mielenkiintoinen, en ehkä enää lähtisi, vain jos meri on hyvin tyyni.
Afrikka, koskaan ei voi tietää. Ei aikoja, ei matkojen pituuksia, ei kulkupelejä. Jännää ja ihanaa elämää.

Yhteyksien salliessa kuvia tulossa kansioon sivullamme ja myös videoita löytyy täältä https://www.facebook.com/finlandgambia/

Kierrätystä vai mitä?

Luin mielenkiintoisen artikkelin kierrätyksestä, enkä malttanut olla kommentoimatta.

Juurikin vajaa tunti sitten, menin retroverhon kanssa taylorille. Verhon pelastin pari vuotta sitten Tampereella, poikani (ja matonkuteita ja rautalankaa ja huopaa ja pöytälampun jalan ja…..) ja hänen naapureidensa kierrätyshuoneesta. Kaikki ovat nyt Afrikassa.

Verho on palvellut aikansa Suomessa, roikkui ikkunassamme täällä Afrikassa, välillä pöytäliinana ja kohta liihottelen Jyväskylän kaduilla verho ympärilläni. Taylor taikoo siitä retrohameen. Ja ehkä laukun, jos matkalaukkuun sopii tai voinhan sen jättää tännekin. Vahvaa puuvillaa.

Mitä tämä on? Kierrätystä, uusiokäyttöä vai mitä?

Perustin hyväntekeväisyysyhdistyksen pienen pieneen kylään Länsi-Afrikassa, yhteen maailman köyhimpään maahan ja köyhimpään kylään. Kiitos Parikkalan huutokaupan pitäjille ja asiakkaille. Huutokaupan vuoksi pääsemme kohta aloittamaan odotetun koulun rakentamisen. Toivottavasti ennen sadekautta ja paluutamme Suomeen. Se milloin on rahaa saada koulu valmiiksi, on vielä auki, saati se, milloin koululaisilla on tarpeeksi kummeja, että saadaan uuteen kouluun koululaisia.

Olen saanut jonkin verran lahjoituksina esim. vaatetta, lähinnä lasten. Keski-Suomen sairaanhoitopiirin lahjoitti pyörätuoleja, kävelysauvoja, Fysioline antoi tarpeellisia icepower-pakkauksia, jäätä on mahdoton saada tuossa kylässä, jossa ei ole sähköä, ei siis myöskään jääkaappeja. Ja vaikka olisikin, sähkökatkot vaikeuttavat sähkönkäyttöä. Ehkä joskus saamme sinne varmuudella toimivia aurinkopaneleja.

Kaikki lahjoitetut tavarat olen henkilökohtaisesti vienyt perille ja usein mukana myös muita suomalaisia, joita on toimintamme kiinnostanut (piilomainontaa 😀 ).

Afrikassa on äärimmäisen ihania vaatteita, hyvät ja laadukkaat kankaat ja yhdistyksemme haluaa, että heidän muoti- ja muu kulttuurinsa säilyy, olemmekin rajoittaneet vaatelahjoitusten tuontia tänne, en ainakaan laita siihen enää omia rahojani (ei vain yksinkertaisesti kykene), enkä yhdistyksen rahoja (ne vähät rahat jotka nyt ovat käytössämme, menevät koulun rakentamisen aloittamiseen). Tosin vielä harmittaa se upea, lahjoituksena saatava polkuompelukone, jota en rahallisista syistä voinut toimittaa tänne. Kuljetus olisi ollut liian kallis olisin, kuitenkin työllistänyt täällä ainakin yhden ihmisen sen avulla.

Jos vaatteet muuttaa rahaksi vaikkapa Suomessa ja saaduilla rahoilla teetättää täällä esim. koulupuvut, työllistää paikallista yrittäjyyttä sen ohella, että lapsilla on kouluvaatteet, tai kynät ja kumit, joita myös voi täältä ostaa. Se on aika vähän, mitä tarvitsee tuoda Euroopasta tai Amerikasta.. Täällä on kaikki mitä ihminen ikinä tarvitsee, paitsi rahaa ja sairaaloille tutkimustarvikkeita ja -laitteita ja koulutus näihin ja terveydenhuoltoon.

Metsästä löytyvät lääkkeet, ruoka, tarpeet vaatteisiin, huonekaluihin, kodin rakentamiseen jne. Mutta, rahan lisäksi ongelma on, kaikki eivät täällä osaa hyödyntää luonnonantimia, koska eivät tiedä niistä tarpeeksi. Surullista.

Lisätietoa yhdistyksemme toiminnasta viesteillä sivustoltamme: https://www.facebook.com/finlandgambia/

Koska olen laiska ollut bloggaamaan (johtuen myös yhdistystoiminnastamme), aika ajoin teen lyhyitä päivityksiä myös tänne: https://www.facebook.com/toscananauringonallajavahanmuuallakin/

Artikkeli, jota kommentoin, löytyy täältä: http://outilespyy.com/kierratysta-vai-dumppausta/#comment-6146

Kouluprojekti Länsi-Afrikassa – Tule mukaan

Meinasin kunnolla aloittaa kirjoittamisen, mutta en taas jaksakaan. Harmittaa, olisi paljon kerrottavaa. On kuuma ja netin kanssa toimiminen ei oikein aina onnistu ja yritän päivitellä yhdistyksemme sivuja silloin kun on mahdollista ja pitää perheeseeni yhteyttä. Kuvatkin ovat puhelimessani, joten en saa nyt siirrettyä montakaan tähän.

Kiirettä on ollut. Täällä oloaikanani ihanat ystäväni ovat olleet käymässä ja uusia ystäviä Suomesta on tullut rutkasti. On heiluteltu presidenteille, tehty safareita ja muita retkiä, kokoustettu kyläläisten kanssa mangopuun alla lehmien, vuohien ja aasien ympäröimänä. Olemme saaneet lahjoituksena kylän vanhimmalta, alkalolta, puolen hehtaarin tontti RSFG:lle, www.facebook.com/finlandgambia (tykkääthän 🙂 ) koulun rakentamista varten.

Parikkalasta on tullut huutokaupan kautta 84 400 dalasia kyseistä projektia varten (lähes 1500eur)  ja tästä suurkiitos heidän kylälleen. Merja ja Seppo Joensuusta olivat onnellisia tuodessaan sähköttömään kylään manuaalisen kaivopumpun. Pettymys oli suuri kuultuamme kaivon olevan 26 metriä syvä. Pumppu olisi riittänyt noin yhdeksään metriin. Keski-Suomen sairaanhoitopiirin, Specssaversin, Fysiolinen ja yksityisten lahjoitukset saimme perille helmikuussa. Ei ihan helposti, mutta saimme kuitenkin. 

Koulukummeja kaivataan nyt rutkasti, jotta saadaan lapset kouluun. Yhden lapsen vuosittainen koulunkäyntimaksu koulupukuineen jne on noin 70-80 euroa. Jos olet kiinnostunut tai tiedät jonkun, joka olisi, laitatko minulle viestiä yhdistyksemme sivujen kautta. Vastaan heti kun vain on mahdollista. Teemme myös erilaisia retkiä ja jos euroja/dalaseja jää ylimääräistä, menevät ne kouluprojektiin, eli jos olet kiinnostunut, otapa yhteyttä.

Ei liene yllätys, että kohta taas pakataan ja siihen on pakko löytyä aikaa ja energiaa.

Mukavaa maaliskuuta ja suurkiitokset kaikille lahjoittajille!

 

50 tuntia

Harvemmin varmaan monikaan purkaa joulua aaton aattona. Minä purin, siis sen ihanan roikkuvan kynttelikön ikkunasta, joka siinä on roikkunut yli kaksi kuukautta, jolloin sain joulumielen. Kaksi joulua olen ollut perheestäni kaukana, kerran Barcelonassa (silloin kun läsähti kaikki laatikot ja kinkku keittiön lattialle) ja viime joulu Afrikassa. Tulee taas erilainen joulu, sellainen, ettei ole vielä ollutkaan. Jouluruoan sentään saan, mutta matkani alkaa kesken joulun.
Tänään olin joulusaunassa. Päätin olla ilman musiikkia, olla vain omien ajatusteni kanssa ja niitähän riittää. Olin tyttäreni Nalle Puh-pyyhkeen päällä selälläni, jalat katossa. Välillä kävin pesemässä hiukseni mustalla saippualla, viimeiset hunajapisarat yritin saada pullosta ulos, vähän kasvoille, vähän hiuksiini. Menin takaisin lauteille. ”Voi kulua aikaa kun seuraavan kerran saan olla näin hiljaisessa ympäristössä ja milloin lie saunassa”, ajattelin. Ulkona myrskyää. Kun katson naapuritalojen ikkunoita, on kuin olisin yksin aavekaupungissa, ikkunat ovat pimeänä lähes jokaisessa asunnossa.
Viime jouluaattona keinuttelin riippukeinussa ja kävelin hiekkateitä jalat punaisen hiekan pölyssä, katselin pihalla kukkivaa kaunista kukkaa ja ikävöin perhettäni. Nyt istun itku kurkussa kotisohvalla, poikani lähti hetki sitten. Huomenna muun perheen kanssa joululounas ja taas itken. On pakko taas yrittää kovettaa itsensä ja tunteensa, muuten ei selviä. 50 tunnin kuluttua lennän Euroopan yllä kohti Barcelonaa, viikon kuluttua olen lähellä päiväntasaajaa. Käsite nimeltä ”aika” on aika vekkuli.
Määränpäässä sähkö ja internetin käyttö on suuri ongelma. Sähköä ei läheskään aina ole ja internetin käyttö kallista ja tämän vuoksi taas on kirjoittamiseni enemmän tai vähemmän harvinaisempaa.
Vaikka lähtöni ottaa aina koville ja aika, jolloin olen kauempana perheestäni, on Gambia ihana paikka. Kauniit rannat, valkoiset hymyt. Vaikka huoli on huomisesta, ”no stress in The Gambia, the smiling coast”. Tulkaahan käymään ja kun ilmoitatte siitä (vaikka kommenteissa), tulen vastaan. Ja Marja-Liisa, kiitos taas enkeleistä <3
Rauhallista joulua ja kaikkea hyvää alkavalle vuodelle 2018!
Ps. Täältä löytyy kirjoitukseni joulusta Barcelonassa, jolloin jouluruoat  http://www.rantapallo.fi/eija/joulumoka/