Vitun puhelinmyyjä

Keskisuomalainen 17.10.2017

Meitä on niin moneksi, joka kulttuurissa, joka ammatissa, joka perheessä, joka persoonassa. Onneksi näin ja onneksi kuitenkin suurin osa ihmisistä on vielä inhimillisiä. Mehän ollaan vain ihmisiä, myös me vitun puhelinmyyjät. 

Olen tehnyt monenlaista työtä kirjoittamisen lisäksi; matkaopastyötä, markkinointia, konsultointia, myyntiä yksityisille ja yrityksille kasvotusten ja puhelimitse. Kaikissa korostuu asiakaspalvelu, ihmistuntemus, tilannetaju. Puhelinmyyjän työstä voisin kirjoittaa kirjan, sellaisen, joka varmasti hämmästyttäisi useampia. Ehkä vielä kirjoitankin. Itse asiassa, puhelinmyyjän titteli voisi yhtä hyvin olla esimerkiksi monimuotokonsultti.

Me vitun puhelinmyyjät ei koskaan tiedetä, kuka ja millainen ihminen vastaa puhelimen toisessa päässä. On lääkäriä, professoria, toimittajaa, valokuvaajaa, juuri syöpään sairastunutta, läheisensä tänään menettänyttä, aamukiireistä äitiä viemässä lapsia hoitoon, pyörätuolissa olevan isänsä vessaan auttavaa, opettajaa, pappia, taksiautoilijaa, Medi-Helin kuljettajaa jne. Tilannetaju on äärimmäisen tärkeä ominaisuus tässä vitun puhelinmyyjän tehtävässä. Meiltä on löydyttävä kaikkiin mahdollisiin ammatteihen tiedot ja taidot, (vähintäänkin keskustelun tasolla) psykologeista ja terveydenhoitajista bussikuljettajiin ja rakennusmiehiin, olit sitten mies tai nainen. Se on tämän työn rikkaus ja siksi teenkin tällä hetkellä juuri tätä. 

Istahdin tänään töistä kotimatkalla lukemaan päivän lehtiä ja löysin artikkelin siitä, kuinka halaus on tärkeää meille jokaiselle, antajalle ja saajalle. Olen kova halaamaan, se vain on niin luonnollista ja mukavaa. Kerran on käynyt niin, että tavatessani ystäväni lähes kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen ja tietysti kädet levällään menin halaamaan häntä, hän ilmoitti olevansa ”ei halaavaa tyyppiä”. Seuraavalla kerralla muistan, hänen kohdallaan.

Tässä taannoin työni puolesta soitin jälleen uudelle ihmiselle, Sofialle, Sofia on vanhempi nainen ja sairas, ihana ihminen. Hän kertoi omaavansa omaishoitajan ja tyttären, jonka lapsilla on afrikkalainen isä. Siinäpä meillä lisää puhumista. Pian Sofia pyysi minua omaishoitajakseen. Olin otettu tästä luottamuksesta.

Olen laittanut joskus Sofialle viestin, vastausta ei ole kuulunut. Tänään luettuani halaus-kirjoituksen, päätin vihdoin soittaa Sofialle. Sofia muisti minut hyvinkin, naurui hersyi puhelimessa vaikka hänellä oli ollut huono päivä, jonka hän oli viettänyt sängyn pohjalla. Sofia antoi puhelimensa tyttären tyttärelle, joka mummin luona poti kuumetta. Kerroin afrikkalais-suomalaiselle tytölle omia kokemuksiani hänen isänsä maanosasta. Sofialta kysyin, oliko hän saanut aiemmin lähettämiäni viestejä, oli kyllä, harmitteli kun ei huonon näkönsä vuoksi ole voinut vastata. Suunnittelimme yhteistä Afrikan matkaa Sofian kanssa. Toivon niin, että hän voisi  sinne päästä ja että tyttären tytärkin ehtisi nähdä myös Afrikan mumminsa vielä. 

 Kysyin Sofialta, voinko soittaa vielä ennen lähtöäni, nauraen rouva totesi: ”Voi! Vaikka joka päivä ja monta kertaa”. Lopettaessamme puhelun Sofia sanoi kietovansa pitkät kätensä ympärilleni kahteen kertaan ja halaavansa minua.

Keskisuomalainen 17.10.2017

 

Usko tai älä

Yllättävän hauska Kiky-lauantai takana, vaikka harmitti ensin, että jouduin siirtämään matkaani pojan ja lapsenlapsen luokse. Käytiin läpi uutta ohjelmaa ja persoonallisuustestin tuloksia. Tätä työnantajani on käyttänyt vuosia yrittäessään, usko tai älä, oikeasti ymmärtää meitä enemmän. Kaikissa yhdeksässä persoonallisuudessa tuntuu olevan paljonkin sellaista joka sopii minuun ja varmasti jokaiseen meistä, mutta kyllä se oma testitulos, seiska, vain niin napsahtaa kohdilleen, nelonen toisena vahvana. Usko tai älä, näitäkin testejä käytetään myös työpaikkahaastatteluissa, joten kantsiipa kokeilla.

 

Niin se aika kuluu. Ensimmäinen lapsenlapseni täyttää kuusi vuotta tänään. Tyttö lukee ja kirjoittaa, kovasti haluaisi jo kouluun, ihan kuin mummo kauan sitten. Toinen lapsenlapseni, peikkotyttö Ronja, kaksi kuukautta, yrittää hurjasti eteenpäin eikä anna periksi. Myös mummo juoksi alle vuoden vanhana ja matka sen kuin jatkuu. Vauvan eli Ronjan kulmahampaat pullistelee, nyrkki maistuu ja kuola valuu, kulmahampaat ovat puhkeamassa. Vekkulin näköistä kun on ensin vain kulmahampaat, niin oli Ronjan nuoremmalla enollakin. On myös erittäin mielenkiintoista nähdä kasvavan ja kehittyvän Ronjan ”ronjamaisuus”. Ronjamaisuuden voin hyvin kuvitella 😀 https://drive.google.com/open?id=0B0JuF2yw1-ebdm9Ld2NTdk5jcUcxQm9QYUZ3bjNPa3Mxd0tj
Olen tässä hiukan ehtinyt tekemään maakuntamatkailua. Kaksi kertaa olen ollut Mikkelin matkakeskuksessa, itseasiassa kolme, yksi meno, yksi meno-paluu. Jos vain olisin ajoissa tiennyt, että minua pyydetään Mikkeliin omaishoitajaksi, olisin mieluusti käynyt tapaamassa tätä ihanaa vanhaa rouvaa, joka avustajakseen minua pyysi, bussi kuitenkin jatkoi pian Juvalle ja siitä vaihto Savonlinnaan menevään bussiin. Seppo siellä odotteli tippa silmässä ja yritti pysyä kasassa jälleennäkemisen riemussa. Sepon vaimo, Minna odotteli Parikkalassa pariskunnan Piika ja Renki-ravintolassaa, karjalainen rouva oli yhtä pirtsakka, kuin tavatessamme ensi kerran ja tähän mennessä myös viimeisen kerran. Tämä tapahtui Gambiassa, kun pariskunta otti yhteyttä minuun ennen ensimmäistä Afrikan-matkaansa. Viikon matkalta tuliaisina Suomeen heillä oli ystävyytemme lisäksi huikea määrä ihania kokemuksia ja kummius viikon vanhalle Dauda-pojalle.
Parikkalan reissu tuli siis tehtyä. Hiukan promoa Hämärän ilta-tapahtumassa yhdistyksestämme RSFG https://www.facebook.com/finlandgambia, maakuntalauluja, lukuisia hanhiparvia, saunaa ja hyvää mieltä, unohtamatta Sepon muikkusoppaa, kantarellikeittoa ja Minnan leivonnaisia. Käytiin me sienessäkin, kanttarelleja etsimässä. Muut löysivät, minä en (ei ole yllätys).

Parikkalan Rautjärven Sanomat 5.10.2017. Kiitos päätoimittajalle siitä, että hyväksyi muokkaukseni.

Parikkalan Rautjärven Sanomat 5.10.2017

Yksi muutto on taas alta pois ja nyt tuntuu niin hyvälle tämä Suomi-koti. Alan todellakin uskoa Fengshuihin. En muista koskaan sanoneeni ”en koskaan”, enkä haluakaan. Usko tai älä, nyt varovasti sanon, tuskin enää koskaan haluan uutta ja modernia kotia. Missään. Verenpaineet taisivat heitellä uuden (eli entisen) asuntoni huonoista energioista johtuen, ei auttanut sauna, eikä järvimaisema, tähdet ja kauniit pilvet jonkin verran helpottivat, mutta sekään ei tuonut tarpeeksi ”parannusta” olotilaani. Nyt on toisin. On niin paljon ihanampi olla mielenrauhaa ja lämpöä huokuvassa kolmekymmentäluvun kodissani kynttilöiden valossa, mukavien naapureiden kanssa rupatellessa.
Usko tai älä, olen saanut jo joulumielen ja luovuuskin sen monissa eri muodoissaan on taas alkanut nousta pintaan.

 

Seuraavaa muuttoa odotellessa.
The journey will continue – matka jatkuu

Synkkä syyskuun sunnuntai

Siinä se nyt on, väsyttävä, voimia raastava syyskeli. En silti valita (paitsi väsymystä). Huoli on ystävistäni, heidän perheistään Kuubassa, Floridassa, Meksikossa jne. Vielä eilen iltapäivällä kirjoittelin Miamissa asuvan Minnan kanssa, he olivat päättäneet jäädä kotiin. Tänään en ole hänestä kuullut. 
Vaikka kirjoitukset ovat jääneet hyvin vähiin, en silti ole toimettomana ollut, ehei. Istun kuin tatti, ensin päivät toimistolla, sen jälkeen kotona. Satoi tai paistoi. Sunnuntait olen röyhtäytellyt lapsenlastani. Onnea hänelle, tänään kuusiviikkoiselle peikkotytölle <3.
Minun onneni, ettei paljon ole paistanut tänä kesänä. Saanut enemmän aikaan, ainakin yksi asia vähemmän tehtävänä kun ei ole tarvinnut pakkailla rantakamppeita.
 
Aika se ei odota. Ensi kuun lopulla ilmestyy Joululehti 1/17.
Se olisi taas yksi muutto edessä ennen seuraavaa . Vapaaehtoisia pakkaamaan? Otan ilomielin vastaan, voisin keskittyä mm. kirjoittamiseen ja yhdistyksemme toimintaan.
Vaikkakin työnteko on mukavaa, huomasin siitä juuri viime viikolla varoituksen erään lehden sivuilla. Olen aina haalinut itselleni yhtä sun toista jos yhtään tulee tasaisempaa jaksoa. Afrikkaa odotellessa, vaikka kuulemma Lapissakin on valoisaa, valoisampaa kuin etelässä. Joutaisin hyvin hetkeksi saamelaisten kanssa elämään alkukantaista elämää. Tämä ajatus on jopa hieman houkutteleva. Eikä se näin pohojalaasin juurin ihan hirmuisen hullulta tunnu sekään, että olisi pikkuinen mökki Peräseinäjoen perukoilla, sieltä onnistuisi etätyökin teko. Tosin tämän ääneen sanoessani Karvialaiselle tädille, hän tokaisi: ”ookko sä kipiä”. Siispä Afrikkaan.
Eipä tässä nyt kummoista ollut. Se on taas virallinen työpäivä huomenna, siispä suihkuun ja nukkumaan. Hyvää yötä!
 
 

Se iski kuin hyökyaalto – Tuntemuksia paluumuutosta

On jokseenkin outoa istua Savonlinjan Lappeenrantaan menevässä bussissa ja katsella ohi vilahtelevia lampia, sinisiä järviä ja tuhansien mäntyjen runkoja. Matkakeskuksen pihassa nuoren tytön hempeän kitaramusiikin ja laulun rikkoi känninen mies, joka alkoi hoilata ”tule Lappeenrantaan seurakseni mun”, lopulta mies heitti tyhjän muovisen viinapullon kohti Itä-Suomeen matkaavia ihmisiä. Henkilövahingoilta säästyttiin. Kadulla joku tuttava huikkaa.

  • Hei Eija, pitkästä aikaa. Kerro mitä sinulle kuuluu ? (Hymyilyä)
  • No ihan ok. (Hymyilyä. Ajattelen mielessäni, olisiko sinulla viisikymmentä tai vähintään kymmenen vuotta aikaa kuunnella, mitä minulle kuuluu). Mitä sinulle kuuluu? (Hymyilyä)
  • Ihan hyvää. Mennään joku kerta kahville. (Hymyilyä)
  • Mennään vain, olisi tosi kiva. (Hymyilyä)
  • Nähdään pian. Hei, hei! (Hymyilyä)
  • Heippa ja mukavaa iltaa! (Hymyilyä)

Perheeni näkeminen on tuntunut ihanalta ja helpottanut ikävääni heihin, kuitenkin tunteiden myllerys on lievästi sanottuna ollut viime aikoina yksi suuri kaaos ja tuska. Pian tulee kaksi kuukautta paluustani Suomeen, kaksi muuttoa olen ehtinyt jo tehdä tänä aikana. Terveys ei kestänyt ensimmäisen asunnon pölyistä putkiremonttia ja asbestinpurkua. Saadessani toisen muuttoni tehtyä, ns. ”kaiken valmiiksi” ja suurimman kiireeni pois, SE tuli kuin hyökyaalto, otti mukaansa, väkisin. Ahdistus ja tuska. Mietin, onko tämä kulttuurishokki, voimakkaampi kuin ennen vai jotain muuta. Voimakas tunne siitä että en ole siellä minne oikeasti kuulun, tuo tuskan enkä ole pystynyt nauttimaan kovinkaan paljon järvinäkymästä parvekkeeltani, enkä vieläkään ole testannut saunaani.

Ahdistusta ei helpota se, että juurikin näiden suurten ja itselle niin tärkeiden asioiden kanssa on totaalisen yksin. Ei ole ketään kuka on kokenut juuri ne asiat jotka minä olen kokenut, ei ketään kuka ihan oikeasti ymmärtää, vaikka haluaisivatkin, millaisia tunnekuohuja koen kaikkien kokemusteni jälkeen, koska minun tunteeni ovat minun tunteeni ja tuntemukseni. Se että asiat joita kokee, on kunkin omia kokemuksia ja jokainen kokee ne omalla tavallaan, juuri tämän vuoksi ajatuksiaan ja ihan oikeita tunteitaan ei juuri edes jaksa yrittää jakaa, eikä edes osaa. Mahdotonta. Näin se on aina ollut ja se tuntuu pahalta ja jotenkin niin toivottomalta edes yrittää kertoa seikkailuista joita olen kokenut, ne ovat minun ja kaiken lisäksi niitä on niin äärimmäisen paljon. Tiedän kuitenkin, että kaikilla ulkosuomalaisilla ja paluumuuttajilla on osittain samanlaisia tuntemuksia, jokaisella omat, erilaiset kokemuksensa.

Pienen osan tunteistani pystyn jakamaan muutaman hyvän ystäväni kanssa, jotka ovat pienen palasen nähneet elämästäni muuallakin kuin Suomessa. Kiitos, että olette vierailleet luonani ja olette lähelläni edelleen.

Olen aivan pian lentokentällä, tällä erää teen vain ”uukkarin” siellä. Takaisin palaan parin laukkuni kanssa, jotka ystäväni tuo Afrikasta. Aiemmin ajattelin olevani iloinen saadessani ne Suomeen, nyt ajatus laukkujen vastaanottamisesta ja avaamisesta jotenkin ahdistaa, ylipäätään ahdistaa se, että lentokentällä käyn vain kääntymässä. Kaikki ne tavarat, ”mintit” (senegalilaiset karkkipastillit), Länsi-Afrikan tuoksuiset voiteet, yhdessä hankitut afrikkalaiset verhot, vaatteet ja muut kuuluvat ihan muualle kuin tänne pohjolaan. Ehkä ne olisi pitänyt jättää odottamaan paluutani kotiini Afrikkaan. Pikkutytöstä asti tunteeni Afrikkaan on ollut jollain tavalla erityistä ja nyt tunnen, että kotini on myös siellä. Kuin olisin päässyt perille sinne minne oikeasti haluan. Olen kiitollinen kiireisestä työstäni, silloin ei ole aikaa ahdistukselle ja omille ajatuksilleen.

***********************************************

Hevoset, heinäpaalit, villit lupiinit, varoituskyltit hirvistä vilistävät ohitseni, valkeat koivunrungot, sininen taivas valkoisine pilvineen. Tulee mieleen vanha iskelmä, ”Katson maalaismaisemaa”. Onhan tämä kotimaani, toinen niistä, odotan kuitenkin pääseväni toiseen kotiini. Päivä päivältä se hetki lähestyy.