Tällaista on vapaaehtoistyö Afrikassa: ”Muistan kokemuksen loppuikäni”

Kapkaupunki teki vaikutuksen heti alussa

Moni kysyi minulta, mistä sain idean lähteä vapaaehtoistyöhön. Miksi halusin opettaa? Miksi halusin juuri Etelä-Afrikkaan? Aina kysymyksen edessä huomasin, etten osannut vastata siihen. En koskaan pystynyt muistamaan mistä alkuperäinen idea reissuun oli tullut, tai miten vapaaehtoisaikani oli muotoutunut sellaiseksi, kuin se lopulta oli.

Toinen usein toistuva kysymys oli, mitä olin odottanut ajaltani Kapkaupungissa. Siihenkään en oikein osannut sanoa mitään, vaan totesin lähteneeni reissuun kohtuullisen spontaanisti vailla aavistusta siitä, mitä päätös toisi tullessaan.

Yli 12 tunnin matkustamisen jälkeen saavuin Kapkaupungin lentokentälle melko lailla pyörällä päästäni. Olin poistunut Suomen harmaasta syksystä ja saapunut Afrikan aurinkoiseen alkukesään. Kuljettajamme Denver oli minua vastassa ja kipusin autoon toisen vasta saapuneen vapaaehtoisen kanssa.

Kun käännyimme pois lentokentältä, edessä avautui välittömästi Kapkaupungin tunnusomaisin nähtävyys, Pöytävuoren litteä siluetti sinistä taivasta vasten. Denver puhui hetken vuoresta ja yritin päästä kärryille hänen minulle hieman erikoisesta aksentistaan. Lopettaessaan vuoresta puhumisen Denver osoitti ulos auton toisesta ikkunasta, kohti metallin ja puun paloista kasattuja hökkeleitä, jotka näyttivät levittäytyvän horisonttiin saakka.

– Khayelitsha, Etelä-Afrikan suurin township-alue. Yli 300 000 ihmistä asuu siellä, kuskimme kertoi.

Katselin hämmentyneenä vuoroin tien vierellä levittäytyvää hökkelikaupunkia sekä vuoren juurella erottuvien pilvenpiirtäjien varjoja. Tajusin saapuneeni maailmaan, joka oli täynnä vastakohtia, erilaisuutta ja eriarvoisuutta.

Seuraavien viikkojen aikana todistin jo ensimmäisenä päivänä toteamaani vastakohtien ja erilaisuuksien kohtaamisia jokapäiväisessä elämässä. Kodittomat kerjäläiset suurten pankkitalojen juurilla, perinteisiin asuihin pukeutuneet tanssijat modernissa keskustassa, urbaanin alueen äkillinen muutos Pöytävuoren kansallispuistoksi ja lähes koskemattomaksi luonnoksi, pingviinit hiekkarannalla, näennäinen tasa-arvo, mutta rotuerottelun varjo monien tekojen ja sanojen takana.

Jopa sää tuntui olevan täynnä vastakohtia. Aurinko porotti polttaen ihon punaiseksi mikäli ulos uskaltautui edes hetkeksi ilman paksua aurinkovoidekerrosta. Kuitenkin kahden valtameren viileät tuulet saivat ilman tuntumaan lähes kylmältä ja pimeän tultua päälle oli usein vedettävä takki. Auringon paistaessa kaupunkiin saattoi vuorten päällä sataa ja ukkostaa. Kaiken tämän keskellä ei ollut mikään ihme, että olin täysin tuon ihmeellisen kaupungin lumoissa.

Ystävällinen isäntäperhe teki olon kodikkaaksi

Isäntäperheeni, muut vapaaehtoiset ja koko kaupunki tuntuivat toivottavan minut tervetulleeksi. Ystävällisyys ja vieraanvaraisuus tuntui Suomen kolkkoon ympäristöön tottuneelle aluksi oudolta. Huomasin kuitenkin pian tottuvani siihen, että jokainen kadulla tervehtivä ei ollutkaan kännissä tai hullu, vaan ihan todella ainoastaan ystävällinen.

Minä sekä viisi muuta tyttöä majoituimme Davisin perheessä. Talo ei ollut suuri ja jaoimme kolme kahden hengen huonetta. Aikaa ei vietetty huoneisiin sulkeutumalla, vaan enimmäkseen esimerkiksi korttia pelaten pienen ruokapöydän ääressä, jossa mahduimme juuri ja juuri syömään kaikki yhtä aikaa. Perheen äidin Brendan kokkaukset olivat taivaallisia ja taisinkin lihoa kymmenen viikon aikana useammankin kilon.

Perheemme talo oli hyvin lähellä juna-asemaa, mikä teki liikkumisesta helppoa sillä meidän ei koskaan tarvinnut käyttää ympäri kaupunkia holtittomasti ja päämäärättömän oloisesti ajelevia minibusseja. Muizenbergin ranta josta löytyivät myös lähimmät kahvilat ilmaisine nettiyhteyksineen, ravintolat sekä suuret kaupat, oli ainoastaan kolmen junapysäkin päässä kotiasemastamme.

Vapaaehtoisena surffaus- ja opetushankkeessa

Minun oli määrä aloittaa työskentely opetushankkeessa, mutta saapuessani Kapkaupunkiin koulut olivat lomalla. Siitä syystä ensimmäinen viikkoni kuluikin surffaushankkeessa, ja työskentely tuntui lähinnä lomailulta. Saavuimme rannalle puolen päivän aikoihin ja usein meillä oli hetki aikaa surffata itse. En ollut koskaan surffannut aikaisemmin, mutta innostuin nopeasti.

Myöhemmin kuljettaja haki pakettiautolla ryhmän lapsia township-alueelta ja vietimme päivän heidän kanssaan rannalla. Jotkut halusivat surffata, toiset vain leikkiä vedessä. Lapsille oli hyväksi päästä hetkeksi pois kotialueensa vaarojen ja jengien hallitsemasta ympäristöstä. Nautin surffihankkeen ilmapiiristä ja palasinkin rannalle usein myös myöhemmin.

Toisella viikolla pääsin aloittamaan työskentelyn opetushankkessa. Vaikka matka koululle oli lyhyt, kuljettaja haki meidät isäntäperheestämme aamulla ja ahtauduimme pakettiautoon muiden vapaaehtoisten kanssa. Floreat primary school on julkinen ja jo ympäröivistä asunnoista näki, millaisista oloista suurin osa lapsista tuli. Vanhemmilla ei ollut varaa maksaa koulutuksesta, joten sen tasokaan ei ollut kovin kummoista.

Luokkakoot olivat valtavia ja mikäli yksittäisellä oppilaalla oli oppimisvaikeuksia, ei opettajalla ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia puuttua asiaan, sillä tekemistä oli yksinkertaisesti liikaa. Vapaaehtoisille riittikin tehtävää, sillä monet 2.–4. -luokkalaisista eivät osanneet vielä lukea. Lukemaan opettelu oli kuitenkin jo ohitettu varsinaisessa opetuksessa, eikä opettajilla ollut aikaa palata asiaan.

Meidän tehtävämme olikin ottaa luokista pieniä ryhmiä, joiden kanssa kertasimme aakkosia, pelasimme pelejä ja luimme kirjoja. Lukutaidottomuus oli estänyt lapsia etenemästä opinnoissaan, joten pahimmillaan saatoimme opettaa jopa 12-vuotiaita. Jos lapsi ei vielä 12-vuotiaanakaan osaa lukea, ei hänellä ole kovin suurta kynnystä jättää koulu kesken.

Olin aluksi hämmentynyt, sillä englanniksi lukemaan opettelu oli hyvin erilaista kuin suomenkielisen tekstin lukeminen. Koska kirjaimet ja kirjainyhdistelmät lausutaan hyvin eri tavoilla kuin miten ne on nimetty, ei ole mikään ihme että monet lapsista olivat hiukan hämmentyneitä. Onnekseni sain työparikseni englantilaisen tytön, joka oli juuri valmistunut luokanopettajaksi. Hän opetti kärsivällisesti sekä lapsia että minua, kunnes lopulta ymmärsin englannin kielen monimutkaiset lausumissäännöt.

Olin työskennellyt lasten kanssa aikaisemmin Suomessa, joten päädyin väkisinkin mielessäni vertailemaan eteläafrikkalaisia ja suomalaisia lapsia toisiinsa. Paikalliset lapset olivat huomattavasti vähemmän varautuneita, minkä huomasin heti ensimmäisenä päivänä kun lasten ensimmäinen reaktio uuden ihmisen näkemiseen oli tulla juosten halaamaan. Myös kunnioitus aikuisia kohtaan tuntui mielestäni suuremmalta kuin Suomessa. Oppilaat olivat myös hämmentävän innokkaita auttamaan missä tahansa, esimerkiksi tavaroiden kantamisessa, järjestelyssä tai siivoamisessa.

Koulupäivät kulkivat melko lailla samaa rataa. Koulun henkilökunta ei meistä vastaavia henkilöitä lukuun ottamatta tuntunut olevan kovin kiinnostunut tekemisistämme, ja saimme hakea oppilaat luokista, mutta muuten opettajat eivät juuri kommunikoineet kanssamme. Koulun vararehtori joka vastasi meistä sekä liikunnanopettaja jonka vastuualueeseen kuuluivat urheiluopetuksen vapaaehtoiset, olivat kuitenkin todella avuliaita ja mukavia meitä kohtaan.

Valkoihoisten vapaaehtoistyöntekijöiden merkitys on suuri

Koulun vararehtori tuntui näkevän vapaaehtoistyössä paljon suuremman vaikutuksen kuin pelkästään lukutaidottomien lasten auttamisen. Vaikka rotuerottelujärjestelmä oli purettu jo 20 vuotta sitten eivätkä meidän oppilaamme näin ollen olleet sitä koskaan kokeneet, oli heidän vanhempiensa tilanne hyvin erilainen. Myös alue jolla suurin osa oppilaista asui, oli pääasiassa tummaihoisten kansoittamaa, joten harvat oppilaista juurikaan näkivät valkoihoisia.

Oppilaiden vanhemmilla taas saattoi edelleen olla erinäisiä pelkoja sekä valkoisia että ulkomaalaisia kohtaan. Pelkkä sosiaalinen kanssakäyminen lasten kanssa oli vararehtorin mukaan äärimmäisen tärkeää, sillä sen avulla lapsista kasvaisi aikuisia, joille ihon värillä ei olisi väliä ja rotuerottelun varjo alkaisi hiljalleen väistyä Etelä-Afrikan päältä.

Itse pienessä pohjoissavolaisessa kylässä kasvaneena tajusin, että vastaavanlainen kanssakäyminen olisi varmasti ollut meillekin hyväksi. Ennakkoluulottomien lasten on helpompi tottua erilaisuuteen ja näin kasvaa suvaitsevaisiksi aikuisiksi.

Aikani Etelä-Afrikassa ei kuitenkaan kulunut kokonaan työnteossa. Olimme vapaalla sekä iltaisin että viikonloppuisin, joten Kapkaupunki ja sen ympäristö tulivat hyvinkin tutuiksi.

Teksti: Noora Isomäki
Kuvat: Noora Isomäki, Projects Abroad