• Matkatarjoukset:
Valikko

Viimeisiä päiviä viedään

Enää 10 päivää reissua jäljellä! Hurjan nopeasti aika on mennyt, vaikka ihan mielellään jo palataan kotiinkin ja normaaliin arkeen. Viime aikoina puheessa on alkanut toistua aika usein lause ”Sitten kun mennään kotiin…”, joten ajatukset alkavat olla jo vahvasti Suomessa.

Kookos on hyvä ja halpa janojuoma Saigonin +35 asteen helteessä.

Yhtään aikaisemmin ei olisi kyllä huvittanut palata, vaikka joskus tammikuun lopulla Indonesiassa olimmekin jo melkein valmiita pakkamaan laukut. Silloin oli henkisesti vaikea hetki, kotoa kuului huonoja uutisia (meidän asunnon vuokralaisesta) ja Indonesia ärsytti monella tapaa. Siitä päästiin kuitenkin yli ja viimeistään Singaporessa oltiin taas innoissamme jatkamassa.

Tällä hetkellä matkaamme Vietnamissa etelästä kohti pohjoista. Saavuimme Phnom Penhistä Saigoniin (eli Ho Chi Minhiin) ja jatkoimme sieltä yöbussilla Nha Trangiin sekä sieltä Ho Aniin, jossa tällä hetkellä oleskelemme. Täältä matka jatkuu vielä Huen kautta Hanoihin, josta lennämme Bangkokiin.

Saigonissa hotellimme oli tällä pienellä sivukadulla. Muutaman hotellin lisäksi kadun varrella näytti olevan lähinnä paikallisten asuntoja.

Vietnamissa matkanteko sujuu helposti open bus -lipulla, jossa lippu ostetaan koko matkaksi, mutta bussista voi jäädä pois haluamissaan paikoissa ja jatkaa matkaa sitten kun siltä tuntuu. Paikat bussiin pitää vain vahvistaa päivää ennen. Koska välimatkat ovat pitkiä, reissaaminen on kätevintä öisin, jolloin säästää yhden yön majoituksen hinnan eikä päiväsaikaa tuhlaannu matkustamiseen. Vielä kun sleeping-bussit ovat täällä ihan omaa luokkaansa, busseissa on kerrossängyt, joten matka sujuu mukavasti vaaka-asennossa nukkuen.

Vietnamilaisen yöbussin yläpetillä. Ilme on vähän pöllähtänyt, mutta oli bussi sen verran erikoinen, että vähemmästäkin jää suu auki ihmettelemään.

Saigonista teimme retken Cu Chi -tunneleille, joita on kaivettu tänne sodan aikana. Meille sattui retkellemme erittäin mielenkiintoinen opas, Vietnamin sodan veteraani, jonka värikäs kertomus sodasta (ja paljosta muustakin, muun muassa Olof Palmen murha tuli ratkaistua) antoi tapahtumille ihan uutta näkökulmaa. Mies oli taistellut USA:n puolella Viet Congia vastaan, joten hänen näkökulmansa oli hyvin erilainen kuin mihin tutustuimme myöhemmin sotamuseossa.

Sotamuseosta löytyi muun muassa tämä suomalainen Vietnamin sodan vastainen juliste. Kokonaisuudessaan museo oli aikamoista propagandaa ja syyllisiä tuntui olevan vain yksi: USA. Näin mustavalkoisiahan sodat eivät koskaan ole.

Tunneleihin pääsi myös sisälle ja kulkemaan noin 120 metrin matkan maan alla. Me emme päässeet kuitenkaan kuin noin 100 metriä, sillä siinä vaiheessa tunneli kävi niin kapeaksi ja kuumaksi, että ilma tuntui loppuvan. Onneksi tasaisin väliajoin oli ulospääsyteitä. Vaikea kuvitella, miten kukaan on pystynyt oleskelemaan noissa tunneleissa pitkiä aikoja sodan aikana.

Noin 8 metriä maan alla. Ilme on nytkin vähän epäedullinen, mutta juuri tässä tunneli alkoi kaveta entisestään ja paniikki iskeä.

Nha Trangiin tulimme ihan puhtaasti rantalomalle nauttimaan vielä hetkeksi merestä ja auringosta. Rannat ovatkin upeat, kilometrikaupalla valkoista hiekkaa ja puhdasta vettä. Otimme myös koko päivän snorklausretken läheisille saarille. Kävimme snorklaamassa kolmessa eri kohteessa, ja vaikka vesi olikin hiukan kylmää, niin tämä oli varmasti paras snorklauksemme tällä reissulla. Hienoja koralleja ja kaloja näkyi vaikka kuinka.

Nha Trangin upea ranta. Tätä jatkui noin 6 kilometriä.

Aurinkoakin ehdimme saada niin paljon, että allekirjoittanut taisi saada jopa auringonpistoksen. Olisihan se pitänyt tajuta, että kun on ilman hattua vedessä monta tuntia, niin päähän siinä palaa. Onneksi olo kohentui kunnon yöunilla.

Sormusten herraa etsimässä

Yksi Uuden-Seelannin matkan päätarkoituksista oli nähdä ne kuuluisat Sormusten herran maisemat. Aluksi ajatuksena oli vain ihailla maisemia, mutta kun matkamuistomyymälästä löytyi kirja, joka sisälsi ohjeet useimmille kuvauspaikoille, niin homma karkasi vähän käsistä.

Kuninkaiden patsaat sijoitettiin tietokoneella tähän Kawarau-jokeen Queenstownin lähellä.

Loppujen lopuksi kuljimme kirjan kanssa ympäri Uutta-Seelantia, ajoimme varmaan satoja kilometrejä ylimääräistä kuvauspaikkoja etsien, ja usein turhaan. Vasta kahden viikon jälkeen opimme muuntamaan GPS-koordinaatit sellaisiksi, joita Villen puhelinkin ymmärsi, mutta sitä ennen olimme eksyneet jo useaan kertaan.

Rivendellissa parikymmentä kilometriä Wellingtonista. Tähän oli rakennettu iso osa Rivendellin lavasteista.

Tästä Gandalf ratsasti Rautapihaan.

Jotain etsinnän sitkeydestä kertonee se, että Tongariron kansallispuistossa vaelsimme varmaan pari tuntia kaatosateessa ja hirveässä tuulessa lämpötilan ollessa ehkä häthätää 10 astetta etsimässä Mordorin maisemia, Tuomiovuorta ja paikkaa, jossa Klonkku hyökkäsi Frodon kimppuun. Kyllä siinä toisen matkalaisen kärsivällisyyttä taidettiin koitella aika lailla, mutta kiltisti se seurasi mukana läpimärkänä :)

Mordorin maisemissa Tongariron kansallispuistossa.

Tähän Frodo, Sam ja kumppanit piiloutuivat pakoon Mustia ratsastajia.

Monet paikoista kuitenkin löytyivät pienemmällä tai suuremmalla vaivalla. Hienoimpia taisivat olla Hobbiton, hobbittien kylä, Matamatassa, joka on säilytetty lähes alkuperäisenä, sekä eteläsaaren upeat maisemat, joissa Aragornin, Frodon ja kumppaneiden pystyi todella kuvittelemaan kulkemassa. Hobbitoniin pääse vierailemaan vain oppaan johdolla, mutta retki oli kyllä sen arvoinen.

Jonkun hobbitin ulko-ovella. Taloihin ei päässyt sisälle, mutta Frodon asuntoon pääsi kurkistamaan.

Hobbitien kylä. Ylhäällä kukkulan laella Frodon ja Bilbon koti.

 

Atacaman geysirit ja Salar de Uyuni

Yksi kohteista, jonka halusimme Boliviassa nähdä oli Salar de Uyunin suola-aavikko. Yleensä Salar de Uyuniin otetaan kolmen tai neljän päivän retki, joka alkaa joko Uyunin tai Tupizan kaupungista. Me yritimme buukata retkeä La Pazista käsin, mutta koska emme lakkojen takia olisi päässeet Uyuniin jouduimme turvautumaan vaihtoehtoon B.

Matkustimme siis aluksi La Pazista Aricaan Chileen puolelle, käväisimme Arican lisäksi Iquiquessä ja reissasimme sieltä bussilla San Pedro de Atacamaan, josta järjestetään myös retkiä suola-aavikolle. Samalla oli tarkoitus nähdä myös Atacaman aavikko.

San Pedro de Atacama on erittäin pieni ja pölyinen kaupunki keskellä erämaata. Pääosin kaupunki näyttää elävän turismista. Hostelleja, ravintoloita ja matkamuistomyymälöitä on joka paikassa. Jokin kummallinen viehätys kaupungissa kuitenkin oli, vaikka kaikki on käytännössä yhden kadun varrella. Asuimme Jurique-hostellissa, jota emme kyllä voi suositella kenellekään. Huone oli ihan ok, mutta vettä ei tullut kuin silloin tällöin, naisten wc:t eivät toimineet vuorokauteen (voitte kuvitella miltä ne näyttivät, kun vessaa ei voinut vetää), ja äänet toisista huoneista ja ulkoa kuuluivat kuin olisivat tulleet aivan vierestä. Paikka oli myös jotenkin keskeneräinen ja hieman rähjäinen.

San Pedro de Atacaman pääkatu. Tätä tuli käveltyä päästä päähän aika monta kertaa. Lähes kaikki on tämän pölyisen kadun varrella.

San Pedrosta järjestetään vaikka minkälaisia retkiä aavikolle. Me päätimme ottaa retken Tation geysireille vajaan sadan kilometrin päähän San Pedrosta. Retkelle lähdettiin aamulla 4.30, sillä geysirit ovat hienoimmillaan 6-7 välillä aamulla. Ja olivathan ne upeita! Emme ole aiemmin nähneet vastaavaa. Olimme kuitenkin varautuneet retkeen hieman väärin, sillä geysireillä oli -7 astetta pakkasta ja meillä oli päällä vain t-paidat ja fleecet. San Pedrossa lämpötila oli öisinkin lämmin, joten jostain syystä emme tajunneet, että olisi pitänyt varata lämpimät vaatteet mukaan. Onneksi aurinko nousi pian ja alkoi lämmittää niin, ettemme jäätyneet aivan totaalisesti. Ja retken lopuksi pääsimme uimaan 30-40 asteiseen luonnonaltaaseen, joka lämmitti viimeisetkin kylmät sormenpäät ja varpaat.

Yksi hienoimmista geysireistä.

UImassa kuumassa luonnonaltaassa Tation geysireillä. Me olemme nuo kaksi päätä oikeassa alakulmassa.

San Pedrosta saimme viimeinkin järjestettyä retken Salar de Uyuniin. Otimme neljän päivän retken Colque Travelsilta, johon sisältyi myös paluu takaisin San Pedroon. Olisi pitänyt lukea arvostelut netistä ennen retken varaamista, sillä kokemus oli kyllä aika kamala. Emme missään tapauksessa suosittele kyseistä toimistoa. Suola-aavikko, laguunit ja muu luonto oli toki upea ja näkemisen arvoinen, mutta neljä päivää huonokuntoisessa maasturissa ilman turvavöitä, hirveässä pölyssä ja todella kuoppaisilla teillä ei ollut mitään herkkua. Majoitus oli todella alkeellinen, kylmissä, rähjäisissä paikoissa, koko kuuden hengen ryhmä samassa huoneessa. Vessojen kuntoa ei edes kannata mainita. Toki tiesimme, että majoituksen taso ei tule olemaan kummoinen, mutta meille oli kuitenkin luvattu kahden hengen huoneet ja yhdeksi yöksi majoittuminen suolahotelliin, mikä ei siis toteutunut.

Flamingoja yhdellä laguunilla Salar de Uyunin lähistöllä.

Onneksi ryhmämme oli todella mukava. Meidän lisäksemme retkellä oli yksi brasilialainen ja kolme venezuelalaista. Ilman heitä olisimme tuskin kestäneet reissua menettämättä hermojamme. Myös ruoka oli ihan kohtuullista, vaikka vettä ei tarjottu lainkaan. Onneksi meillä kaikilla oli omaa vettä mukana. Retki maksoi sen verran vähän, noin 160 dollaria/henkilö, että siihen hintaan ei toki voi ihmeitä vaatia. Olimme kuitenkin odottaneet paljon enemmän, joten neljä päivää tuntui menevän vähän hukkaan. Suola-aavikon olisi nähnyt hyvin yhden päivän aikanakin tekemällä päiväretken Uyunista.

Isla Pescadolla varhain aamulla. Taustalla ei ole lunta, vaan maailman kuuluisiin suola-aavikko Salar de Uyuni.

Bolivia ei siis edelleenkään vienyt sydäntämme ja olimme sanattoman onnellisia päästessämme taas takaisin Chilen puolelle. Lähdimme eteenpäin San Pedrosta välittömästi 16 tunnin bussimatkalle kohti La Serenaa ja rannikkoa. Bussimatka sujui hyvin pääosin nukkuessa. Nyt nautimme suunnattomasti siitä, että täällä on lämmin, hiekkaa ei mene koko ajan joka paikkaan, hostellimme Balmaceda on aivan uskomattoman hyvä (meillä on jopa oma keittiö ja olemme nyt päässeet laittamaan kunnolla itse ruokaa), ja Chilessä kaikki tuntuu toimivan. Lähetimme tänään myös ensimmäiset tavarat takaisin Suomeen: vaelluskengät, pipot ja hanskat ovat nyt matkalla, enää emme aio mennä niin kylmiin olosuhteisiin.

Perun ja Bolivian rajalla Titicaca-järvellä

Inca Trailin ja sairaalareissun jälkeen pääsimme viimein jatkamaan matkaa kohti Titicaca-järveä. Pysähdyimme aluksi Punossa Perun puolella parin yön ajan ja jatkoimme sitten pariksi yöksi Bolivian puolelle Copacabanaan. Rajan ylitys sujui tällä kertaa ongelmitta; menimme suosiolla bussilla emmekä lähteneet sooloilemaan.

Puno ei tehnyt meihin suuremmin vaikutusta. Hieno Titicaca-järven ranta oli pilattu roskilla ja muilla saasteilla niin, että se haisi aivan järkyttävän pahalle. Ihmiset käyttivät rantaa myös vessanaan, joten rantaa pitkin ei juuri houkuttanut kävellä. Itse kaupunkikin oli jotenkin keskeneräinen ja ränsistynyt. Hotellimme, Marlon’s House, oli kuitenkin hyvä.

Punosta teimme veneretken kelluville Uros-saarille Titicaca-järvelle. Saaret on tehty totoro-kasvista ja ne kirjaimellisesti kelluvat veden päällä. Jotta ne eivät karkaisi pitkin järveä, ne on ankkuroitu pohjaan naruilla. Ihmiset asuvat vakituisesti näillä saarilla ja nykyään niillä on jopa koulu, aurinkopaneelit tuottamassa sähköä sekä kemialliset vessat.

Kelluvat Uros-saaret ovat paksuudeltaan noin 2-3 metriä. Alla on tiivistä juurakkoa ja päällä kuivia totoro-kasvin lehtiä.

Retki oli kyllä varsinaista turistimeininkiä paikallisten pistäessä pystyyn kunnon shown esitellessään saaria ja elämäänsä. Melkein jo hävetti kulkea tuijottamassa toisten asuntoihin ja pukea päälle perinteisiä vaatteita. Myynnissä oli myös paikallisten tekemiä käsitöitä, mutta valitettavasti mitkään niistä eivät erityisesti houkutelleet, joten ne jäivät ostamatta. Yhteisöä tukeaksemme maksoimme kuitenkin lyhyestä veneretkestä perinteisellä totoro-veneellä.

Perinteinen totorosta tehty vene. Kovin kovaa tällä ei pääse. Liikkuminen tapahtuu soutamalla. Me matkustimme "yläkannella".

Copacabana osoittautui viihtyisämmäksi rantakaupungiksi, ehkä pienen kokonsa vuoksi. Kaikki oli käytännössä yhden kadun varrella. Myös Titicacan ranta oli täällä hiukan siistimpi eikä haissut lainkaan yhtä pahasti. Mikään rantaidylli sekään ei kuitenkaan ollut.

Copacabanan pääkatu. Täältä löytyivät lähes kaikki ravintolat ja matkatoimistot.

Hostellimme, Hostel Colonial, oli erinomaisella paikalla keskellä kaikkea. Muuten hostelli oli oikein hyvä, mutta toisena yönä yläpuolellamme olevat asukkaat pitivät bileitä koko yön ja melu oli aivan hirveä. Jostain kumman syystä hostellin henkilökunta ei tehnyt asialle mitään, vaikka kuulivat kyllä melun. Aamulla he vain pahoittelivat asiaa ja antoivat meille myöhäisemmän check-out-ajan. Onneksi meillä oli hyvät korvatulpat, joten jonkin verran saimme nukuttua.

Copacabanasta teimme retken Isla del Sol -saarelle. Venematka saarelle tuntui kestävän ikuisuuden (2 tuntia) ja aloimme jo menomatkalla miettiä, miksi olimme ylipäätään retkelle lähteneet. Useimmat saarelle menevät laivat ajavat suoraan Isla del Solin pohjoisosaan, odottavat siellä puolisentoista tuntia, ja jatkavat sitten eteläosaan, jossa on aikaa pari tuntia ennen lähtöä takaisin Copacabanaan. Jos ei halua istua laivassa pakollista enempää, voi kävellä saaren pohjoisosasta etelään noin 3-4 tuntia kestävän reitin.

Me olimme ilmeisesti alkaneet unohtaa Inca Trailin koettelemukset, sillä päätimme tietysti kävellä saaren läpi. Ja jo tunnin kävelyn jälkeen kaduimme tätä ratkaisua. Isla del Solilla ei ole mitään nähtävää (etenkin jos on nähnyt Inka-raunioita jo aiemmin, täällä ne ovat todella mitättömiä), maisema on koko ajan yhtä ja samaa karua kivikkoa, ja kun päälle laitetaan vielä paahtava aurinko ja kylmä tuuli, ei kävely ole mitään herkkua. Perille saaren eteläosaan Yumanin kylään oli kuitenkin pakko kävellä, kun kerran leikkiin oli ryhdytty.

Tässä kivierämaassa sitä taivallettiin reilu kolme tuntia. Eikä eväinä ollut kuin pari myslipatukkaa.

Kaiken huipuksi saarelaiset osaavat todella rahastaa turisteja. Aluksi saaren pohjoisosaan piti maksaa 10 bolivianon pääsymaksu, puolessa välissä kävelyä tuli uusi rahastuspiste, jossa piti maksaa 5 bolivianoa pääsystä saaren keskiosaan, ja lopuksi ennen Yumanin kylää piti maksaa vielä 5 bolivianoa pääsystä kaupunkiin. Suurista summista ei toki ole kyse, noin kahdesta eurosta kokonaisuudessaan, mutta silti saaresta jäi vähän rahastuksen maku.

Copacabana oli kuitenkin mukavan rento kaupunki vain oleskella, syödä hyvin, istua kahviloissa ja rentoutua. Nyt kun salmonellat ja muut pöpöt on saatu kuriin, niin ruoka maistuu taas Villellekin erinomaisesti. Pakkohan ne kadonneet neljä kiloa on saada takaisin. Minun ruokahalussani ei ole ollut mitään valittamista. Ne Villen hukkaamat neljä kiloa ovatkin todennäköisesti siirtyneet minulle :)

Inkojen jalanjäljissä

Inca Trailin neljän päivän ja 43 kilometrin vaellus on nyt selvitetty onnistuneesti ja sunnuntaiaamuna näimme, kuinka Machu Picchu kuoriutui esiin huikean hienona pilvien takaa.

Inca Trail oli varmasti fyysisesti rankinta, mitä olemme ikinä tehneet. Jos olisimme tienneet kuinka rankkaa se tulee olemaan, olisimme ehkä harkinneet kahdesti. Mutta kokemus oli niin hieno, että kaikki oli kyllä sen arvoista.

Ennen varsinaista vaellusta vierailimme Pisacin lähellä kylässä tutustumassa paikallisiin käsitöihin ja niiden tekoon.

Kävimme tutustumassa myös Inka-raunioihin Ollantaytambon kaupungissa, jossa yövyimme viimeisen yön ennen varsinaista Inca Trailia.

 

Ollantaytambon Inka-raunioilla.

Tästä se alkaa! Inca Trail ja neljän päivän vaellus kohti Machu Picchua.

Ensimmäinen leiripaikkamme ja telttamme. Yöllä heräsimme siihen, kun aivan telttamme ulkopuolelta kuului hevosen hirnumista. Aamulla löysimme telttamme vierestä haisevan läjän hevosen jätöksiä.

Toinen päivä ja vaelluksen vaikein osio. Jyrkkä 8 kilometrin kapuaminen kohti Dead Woman’s Passia. Tässä vaiheessa vaelluskaverin kanssa juttelu oli suureksi avuksi.

Viimeinkin Dead Woman’s Passin eli Warmiwañuscan huipulla 4 200 metrin korkeudessa. Vesisade ja tuuli tekivät paikasta kolean eikä maisemia juuri nähnyt pilvien takaa.

Alaspäin tulo oli vaikeampaa kuin ylöspäin kiipeäminen. Toisen päivän 5 kilometrin alamäki otti polviin ja sateen kastelemat liukkaat kivet antoivat oman haasteensa.

Toisen päivän leiripaikka. Yö oli kylmä, lähellä nollaa, mutta teltta ja makuupussi olivat niin lämpimät, ettei meitä palellut oikeastaan lainkaan.

Auringonnousu toisessa leiripaikassamme. Herätys oli noin klo 5.00 ja 6.15 aloitimme 17 kilometrin vaelluksen kohti viimeistä leiripaikkaa Wiñaywaynaa.

Askel kerrallaan kohti päämäärää.

Polun varrella on pakko välillä myös huilata.

Kolmas vaelluspäivä ja erittäin jyrkät portaat Sayaqmarkan raunioille selvitetty.

Upea ryhmämme, kantajamme ja kokkimme. Kantajat kantoivat suurimman osan tavaroistamme. Jokaisella vaeltajalla sai olla 6 kg tavaraa ja yksi kantaja vei selässään 20 kg. Myös kokit loihtivat uskomattomia kolmen ruokalajin aterioita haastavissa oloissa.

Tässä se on: Machu Picchu ja me. Viimeinkin täällä rankan vaelluksen jälkeen. Kyllä kannatti!

Inkojen rakentama ja hajottama Machu Picchulle vievä silta. Ei sovi korkeita paikkoja pelkääville. Matkalla tänne oli satojen metrien pudotus suoraan alas noin metrin levyiseltä polulta.

Tämä on se klassinen postikorttikuva, jonka jokainen ottaa Machu Picchulla. Totta kai siis mekin.