Matkapäivistämme on nyt kulutettu noin 1/6. Tähän mennessä on pääasiassa matkustettu, ainoastaan Galapagossaarten retken voi sanoa olleen lomailua. Etelä-Amerikka on valtavan kokoinen manner ja välimatkat ovat todella pitkiä. Aikaa on kulunut busseissa matkustamiseen roimasti:
– Quito – Cunca, noin 10h
– Cuenca – Machala, noin 4h
– Machala – Huaquillas, noin 1,5h
– Tumbes – Piura, noin 3h
– Piura – Trujillo, noin 6h
– Trujillo – Lima, noin 9h

Yhteensä busseissa on tullut istuskeltua siis jo reilusti yli vuorokauden. Ja Suomessa kun pitäisi käydä Vantaalta Jyväskylässä, niin matka tuntuu ikuisuudelta… Pahin on kuitenkin vielä edessä: Lima – Cuzco, bussilla 22 tuntia. Siitä jos selviää jollain lailla hengissä ja hyvissä voimissa, niin mikään matka ei voi tuntua enää miltään! Paitsi Siperian juna, mutta sitähän ei kukaan matkaakaan kuivin suin.

Ecuadorista päällimmäisenä jäi mieleen kylmyys. Quiton kolea ja kostea vuoristoilma pureutui napakan viiman avustamana syvälle luihin ja ytimiin eikä siitä lämmennyt kuin vasta Machalassa, kun aurinko vihdoin hymyili pilvipeiton takaa. Ihmiset Ecuadorissa olivat suurimmalta osin ystävällisiä ja rauhallisia. Aika hiljaisia, ehkä hieman varautuneita, kuten suomalaisetkin. Pärjättiin siellä siis mainiosti!

Kerjäläisiä ja kaupustelijoita toki näkyi Ecuadorin katukuvassa, mutta he eivät käyneet iholle. Ecuador on kohtuullisen pieni maa Etelä-Amerikan mittakaavassa, mutta huonot tiet ja kulkuvälineet kasvattavat etäisyydet potenssiin: Quiton ja Cuencan välimatka ei ole linnuntietä kartalta karkeasti arvioituna kuin noin 300 kilometriä, mutta aikaa siihen meni bussilla 10 tuntia! Lankomies tekisi samassa ajassa melkein saman matkan pyörällä, jos perse vain kestäisi.

Ecuadorissa valikoima ravintoloiden ja kauppojen suhteen on suppeahko. Suurin osa ravintoloista on pieniä perheiden ylläpitämiä ja nuhjaantuneita, jotka tarjoavat perusruokaa halpaan hintaan. Ruuan tyyppi on ennemmin mättö kuin gourmet, mutta ihan hyviä ruokia osui ainakin meidän kohdalle, ja huokeat hinnat ilahduttivat matkaajaa.

Ecuadorin visiitti jäi aika lyhyeksi Galapagossaarten varastaessa suuren osan Ecuadoriin varatusta ajasta, ja olisimmekin viihtyneet maassa pidempään. Etenkin Otavalon kaupungin missaaminen harmittaa, ja rannikko jäi Ecuadorin osalta tyystin tutkimatta. Tosin kylmää lievittämään olisi pitänyt hankkia paksu villapaita. Emme kokeneet Ecuadoria yhtään pelottavana tai vaarallisena maana, tosin emme liikkuneet hämärillä kujilla, joissa olisi saattanut vaaralle alttiiksi joutua.

Perun osalta maahantulon yhteydessä sattunut taksikusetusepisodi saattoi osaltaan vaikuttaa suhtautumiseemme maahan aluksi hieman epäluuloisesti. Varsinkin Perun pohjoisosissa tuntui, että kaikki haluavat hyötyä meistä. Jos meille puhuva ihminen ei suoraan kerjännyt rahaa, niin ainakin hän kauppasi jotain. Karkin, tupakan, ihan minkä tahansa mahdollisen krääsän myyjät, ja varsinkin Tumbesissa bussimatkojen kauppaajat, saattoivat välillä olla aggressiivisia ja tarttua kiinni yrittäen pysäyttää ja saada kauppoja syntymään. Parhaiten kaupustelijoista pääsee eroon, kun ei kiinnitä heihin mitään huomiota eikä varsinkaan ota katsekontaktia.

Piurassakin puistossa eräs oikein mukavan tuntuinen mies puhui hyvin englantia ja alkoi kyselemään meiltä, mistä olemme, kun istuimme rinkkoinemme viereiselle penkille. Mies kysyi matkasuunnitelmiamme ja alkoi antamaan matkavinkkejä. Mies kehui erityisen vuolaasti Kuélapin aluetta ja kertoi sen olevan aivan mahtava paikka ja pakollinen kohde Perussa. Hetken kuluttua selvisikin, että miehellä oli hostelli kyseisessä kaupungissa. Että näin.

Trujillossa Antonion ja Fabion houkuteltua meidät kaljalle mietinkin koko ajan, miten he meitä huijaavat. Pidin käden jatkuvasti lompakkotaskussa ja olkalaukun kainalossa. Ensimmäiset kaksi kaljaa laitettiinkin meidän maksettavaksi, joten olin aivan varma, että kaljoja he eivät tule meille takaisin tarjoamaan. Kiskoin yhteisiä oluita kaksin käsin, jotta saisin itse ainakin eniten juomaa. Ja varmasti sainkin!

Seuraavia oluita ostaessa miehillä ei yllättäen ollut kuin 50 solen seteli ja mietin päässäni, että näin hienosti länsimaalaista huijataan, kun seteli ei tietenkään kelvannut baarille. No, miehet kysyivät, olisiko meillä rikkoa seteli pienemmäksi. Siinä vaiheessa olin aivan varma, että no niin, nyt sai Villepoika väärennetyn viisikymppisen, miehet kaksi olutta sekä 40 solea. Tutkin nopeasti setelin Trujillon hostelliemännän ohjeiden mukaan koittamalla, onko teksti koholla, ja laitoin taskuun. Seteli osoittautui myöhemmin aivan oikeaksi enkä vieläkään ole huomannut, että meiltä olisi varastettu mitään tai muutenkaan huijattu, joten tämän jälkeen aloin epäilemään, että Perussakin saattaa olla rehellisiä ja mukavia ihmisiä.

Mitä etelämmäksi Perussa ollaan tultu, sitä vähäisempää kaupustelu ja kerjääminen on ollut.  Olemme tosin Limassa Mirafloresin vauraalla alueella, joten lieveilmiöt ovat täällä vähäisempiä. Pankkiautomaateissakin maksimikertanostomäärä on jopa 700 solea, kun aikaisemmissa kaupungeissa on maksimissaan saanut vain 400 solea kerrallaan. Kaupunki on kuitenkin aivan valtava, yli 7 miljoonaa asukasta, joten joukkoon mahtuu paljon huono-osaisiakin. Bussilla kaupunkiin saapuessa hökkelitaloalueet alkoivat kymmeniä kilometrejä ennen keskustaa. Perun vierailu ei ole vielä ohi, mutta Iquitoksen alueen missaaminen aikapulan vuoksi jää harmittamaan.

Sekä Ecuadorin että Perun osalta liikennekulttuuri on se, että autoilija on kuningas ja jalankulkijan päälle kiihdytetään, jos semmoinen on sattunut autotielle esteeksi tulemaan. Suojatie ei todellakaan ole mikään suoja! Lisäksi kuskit rakastavat tööttiä, jota käytetään pääasiassa ilmoittamaan, että täältä minä tulen, väistäkää! Töötillä kommentoidaan muiden ajamista, kaistanvaihtoja, kaistan vaihtamatta jättämistä, taksit ja bussit tööttäävät aina kun näkevät ihmisiä kävelemässä ilmoittaakseen, että tässä olisi kyyti tarjolla. Lisäksi, jos ei ole mitään muuta syytä töötin käyttämiseen, niin sitten sitä painetaan muuten vain, jotta pienessä sillipurkissa ajava autoilija tuntisi miehisyytensä kasvavan. Liikenne onkin aikamoista kakofoniaa, mutta niinhän se näissä maissa aina on. Täällä Mirafloresissa tosin on tööttääminen kielletty liikennemerkein, ja ihan niin paha meteli täällä ei ole kuin muissa kaupungeissa.

Kaiken kaikkiaan olemme pitäneet molemmista maista ja varsinkin Perun historia ja arkeologia on aivan hämmästyttävä. Maalla on mieletön menneisyys sekä kulttuuriperinne, enkä muista, että näistä olisi koulussa kerrottu juuri mitään. Tai sitten nukuin senkin tunnin. Useat kansat, lukuisat muinaiset kaupungit ja temppelit ovat olleet aivan valtavia ja mielettömiä. Emmekä ole vielä edes päässeet Machu Picchulle asti.

Normaalit istuinmalliset vesivessat ja juokseva vesi ovat toimineet joka paikassa. Paperia ei pönttöön voi heittää, vaan se laitetaan viereiseen paperikoriin, mikä tuntui aluksi epämiellyttävältä, mutta siihenkin on tottunut. Lämpimän veden saanti ei aina ole ollut varmaa, ja sähköinsinööriä on erityisesti ihmetyttänyt sähkökäyttöinen lämmitin suihkuosan yhteydessä. Kytkennät on yleensä tehty niin osaavan ja turvallisen näköisesti, että veden avaaminen juoksemaan aparaatin läpi on hirvittänyt joka kerta. Ja varsinkin veden alle meneminen; tuleeko sieltä sähköhierontaa niskalle.

Peittojen paksuudessa olisi myös molemmissa maissa parantamisen varaa. Vetoisat ovet ja ikkunat yhdistettynä kivirakenteisiin ja laattalattioihin ilman minkäänlaista lämmitystä on saanut suomalaisen karjun mamikset päälläkin hytisemään sikiöasennossa yön pimeässä. Ihmiset täällä ihmettelevät, miten meitä voi paleltaa, kun olemme pohjoisesta ja kylmästä Suomesta, mutta täällä ei ilmeisesti olla kuultukaan talojen lämmittämisestä. No, eteläänpäin matkatessa ja kesän alkaessa toivon varmaankin viileämpiä huoneita.