• Matkatarjoukset:
Valikko

Banaania banaania

Moorean saarella hedelmämarkkinana toimi tienvierus, jonka äärelle naiset olivat rahdanneet myyntikojun virkaa tekeviä pöytiä. Hedelmät olivat kypsiä, suoraan puusta poimittuja ja erittäin maukkaita. Valikoimaan kuului maukkaita mangoja, isoja avokadoja, kookoksia ja erityisesti papaijat olivat todella herkullisia. Banaaneja oli saatavilla harvemmin, ja silloinkin kun niitä löytyi, niin piti ostaa koko kasa kerralla, muutamaa kappaletta ei myyty. Kaupastakin hedelmiä löytyi, mutta ne olivat säännöllisesti raakoja. Tahitilla kypsät banaanit kuuluivat kaupan perusvalikoimaan.

Kassi täynnä banaania Moorealla

Uudessa-Seelannissa banaanien saanti ei ollut ollenkaan ongelmallista, koska kävimme säännöllisesti suurissa marketeissa ruokaostoksilla, joissa oli hyvät valikoimat. Myös Sydneyssä banaaneja sai hyvin. Ostimme marketista kerralla ison nipun, josta riitti koko Sydneyn vierailun ajaksi. Uuden-Seelannin ja Sydneyn banaanit olivat samannäköisiä kuin Suomessa, kauniin keltaisia.

Indonesian puolella banaaneja on joutunut jo oikein metsästämään. Kaupoista hedelmiä ei tahdo löytyä, eikä oikein ole vielä selvinnyt, mistä hedelmiä saa. Muutama hassu hedelmä saattaa jossain kioskinrähjässä joskus näkyä, mutta nekin ovat hyvin huonon näköisiä. Jostain banaaneja kuitenkin on pakko saada, koska ravintoloiden listoilta banaaniherkkuja löytyy.

Pari kertaa Indonesiassa paniikki onkin ollut hyvin lähellä, kun ilta on jo hämärtänyt eikä banaaneja ole löytynyt. Kutalla pitkän kävelyn jälkeen löytyi kauppa, joka myi banaaneja, mutta sieltäkin oli ostettava iso terttu. Siitä riittikin sitten moneksi päiväksi.

Kutan terttu

Yogyakartassa oli pakko turvautua ravintolan tarjontaan. Tilasimme jälkiruuaksi lautasellisen banaania. Listalta kyseistä jälkiruokaa ei siinä muodossa varsinaisesti löytynyt, mutta saimme kuitenkin ”banana platen” joka laskussa oli merkitty hedelmäsalaatiksi.

Banaanisalaattia Yogyakartassa

Ravintoloissa ei olla täällä yleensä kovinkaan luovia eivätkä työntekijät oikein uskalla myydä muuta kuin juuri sitä, mitä listalta löytyy. Siksi olimmekin todella yllättyneitä ravintolan joustavuudesta. Yritimme esimerkiksi tilata yhdessä ravintolassa tofun kanssa riisiä (annokseen kuului alun perin pelkkää tofua), mutta pelkkää riisiä ei saanut, vaikka sitä oli lähes kaikissa muissa ruuissa. Meidän olisi pitänyt ottaa joku muu annos, jotta olisimme saaneet riisiä. Tyydyimme pelkkään tofuun.

Tarpeelliset ja tarpeettomat varusteet

Tässä vaiheessa reissua alkaa jo hahmottaa, mitkä tavarat kannatti ottaa mukaan, mitä ei, ja mitä olisi vielä tarvittu. Koska reissumme suuntautui aika erilaisiin ilmasto-oloihin, kaikkia varusteita ei luonnollisesti tarvita joka paikassa. Osaa tavaroista ei kuitenkaan ole vielä kertaakaan otettu pois rinkasta ja jotain on tarvinnut ostaa lisää.

Kotona mietimme, onko mitään järkeä ottaa mukaan kerrastoa. Se oli kuitenkin erittäin tarpeellinen Andien vuoriston kylmissä illoissa, ja lähes koko Etelä-Amerikassa olomme ajan käytimme sitä yöpukuna öiden ja hostellien ollessa usein kylmiä. Myös mummun kutomat villasukat olivat erittäin tarpeelliset ja ilman niitä olisi tuskin pärjätty.

Ilman vaelluskenkiä Inca Trail olisi ollut aika haastava, etenkin siksi, että vedenpitävät kengät ovat siellä aivan ehdottomat. Teimme kuitenkin sen virheen, että lähetimme ne kotiin jo Chilestä. Uudessa-Seelannissa vaelluskengille olisi taas ollut käyttöä juuri sateisen sään takia. Lenkkareilla pärjäsi maaston puolesta hyvin, mutta ne kastuivat jatkuvasti läpimäriksi. Koko reissua ajatellen kevyet, vedenpitävät goretex-lenkkarit olisivat olleet parhaat painavien vaelluskenkien sijaan.

Suvi joutui heti alkumatkasta ostamaan parit alushousut lisää, sillä muuten niitä olisi joutunut pesemään vähän turhan usein. Viidet olivat siis liian vähän. Suville jouduttiin ostamaan myös uimashortsit, sillä bikinihousut eivät pysy päällä aalloissa.

Suvin sukat kuluivat puhki kolmen kuukauden käytön jälkeen, joten myös niitä on tarvittu uusia. Molemmille on hankittu pari uutta t-paitaa, sillä nekin ovat kuluneet ja venyneet vähän liikaa. Alkuperäinen paitojen määrä oli kuitenkin riittävä.

Housuja on muuten ollut hyvä määrä, mutta Suvi kasvoi omistaan ulos parin kuukauden jälkeen, joten nyt vaellushousut ovat olleet pitkään käyttämättä. Toiveena on mahtua niihin vielä loppumatkasta. Boliviasta ostetut kangashousut ovat pelastaneet toistaiseksi.

Hyvät sateen- ja tuulenpitävät takit ja housut ovat olleet erittäin tarpeelliset ja Cuzcosta ostetuille sadeviitoille on ollut paljon käyttöä myöhemminkin.

Silkkimakuupusseissa on nukuttu vain pari yötä likaisten lakanoiden takia ja hyttysverkkoa käytetty kerran, mutta näille tulee oletettavasti enemmän käyttöä Aasiassa. Kiikareille ei ole ollut käyttöä kertaakaan. Siivilä ja kuorimaveitsi ovat olleet erittäin tarpeelliset ja mahdollistaneet monipuolisemman hedelmien ja vihannesten syönnin sekä muun ruuanlaiton.

Turhia tavaroita ovat olleet Villen kävelykengät, joita on pidetty vain siksi, että ne ovat mukana. Sen sijaan farkkuja olemme kaivanneet kovasti ja monta kertaa meinanneet ostaa ne jostain. Suomeen päästyämme emme varmaan muuta pidäkään kuin farkkuja.

Suville on etsitty jo pitkään uusia sandaaleja, sillä mukaan otetut urheilusandaalit ovat tulleet tiensä päähän. Myös tennarit näyttävät kauheilta, ja niitä on pesty useampaan kertaan, mutta kyllä ne vielä loppureissun menevät. Varvastossut ovat olleet tarpeelliset kaikkialla, sekä lämpimässä ilmastossa että hostellien suihkuissa ja yleisissä tiloissa, ja Suville jouduttiin ostamaan uudet Tahitilta edellisten hajottua.

Kaiken kaikkiaan olemme ottaneet mukaan aika järkevästi tavaraa. Jotain on jo lähetetty kotiin, mihin ne ovat kuulemma saapuneetkin, toiset nopeammin kuin toiset. Kohta saapuu taas uusi paketti, kun Uuden-Seelannin Lonely Planet, kerrastot ja muutama muu tavara saa lähteä kotimatkalle.

Ilmeisesti tavaraa on kuitenkin liikaa, sillä molempien rinkat ovat jo hajalla, tukirakenteet alkavat tulla ulos. Toivottavasti ne pysyvät kasassa vielä Suomeen asti. Villen rinkka painaa tällä hetkellä noin 24 kiloa ja Suvin 15 kiloa.

Bussilla ja junalla Jaavan halki

Sydneyn jälkeen meillä ei pitänyt olla enää mitään tarkkoja aikatauluja ennen Bangkok-Helsinki lentoa maaliskuun lopulla. Sydneyssä meitä ei kuitenkaan päästetty koneeseen ennen kuin meillä oli osoittaa lippu pois Indonesiasta 30 päivän sisällä maahan tulosta. Niinpä jouduimme ostamaan lentokentältä lipun Jakartasta Singaporeen 31. tammikuuta. Jälleen olimme sidottuja aikatauluihin.

Indonesiaan tutustumiseen oli siis aikaa tasan kaksi viikkoa. Viikko siitä kului Balilla, jonka jälkeen suuntasimme kohti Jaavaa. Muut saaret päätimme tällä kertaa jättää väliin. Jaavalla aikatauluihin vaikutti vielä se, että halusimme ehtiä Jakartaan viimeistään 28. päivä, jotta pääsisimme äänestämään Suomen presidentinvaaleissa.

Lähdimme siis Balilta, Denpasarista, yöbussilla kohti Jaavaa. Päädyimme ostamaan lipun Surabayaan, jonne matka kesti noin 12 tuntia. Tästä pari tuntia meni lauttamatkaan (ja lautan odotteluun) Balilta Jaavalle. Indonesiassa on monentasoisia busseja ihan sieltä hajoamispisteessä olevista luksusbusseihin. Me valitsimme ilmastoidun bussin kohtuullisen mukavilla penkeillä, jotta bussissa pystyisi oikeasti myös nukkumaan. Hintaan kuului myös pieni eväslaatikko sekä ruokailu joskus keskellä yötä jossain paikallisessa ravintolassa.

Bussi olikin yllättävän hyvä ja matka sujui niin hyvin, että aamulla kello 7 Surabayaan päästyämme päätimme jatkaa saman tien matkaa junalla Yogyakartaan. Saimme liput kello 15 lähtevään junaan, joten ehdimme käydä välissä syömässä ja katsella hieman Surabayaa. Pääasiassa pyörimme kuitenkin aseman läheisessä kauppakeskuksessa, jossa oli langaton nettiyhteys.

Surabayan kauppakeskuksen kahvilassa ehti hyvin kirjoittaa blogitekstejä.

Jostain syystä sekä bussi muut matkustajat että surabayalainen taksikuski kehottivat meitä kovasti olemaan varovaisia kaupungilla ja asemalla liikkuessamme, mutta me emme kyllä havainneet mitään uhkaavaa.

Ville halusi käydä katsomassa Surabayan keskustassa ollutta vanhaa venäläistä sukellusvenettä.

Junamatka Yogyakartaan kesti viitisen tuntia. Olimme varanneet paikat parhaasta eksekutif-junasta, sillä täällä todennäköisesti kannattaa pulittaa pari lisäeuroa matkustusmukavuudesta. Junasta löytyi jopa sähköpistoke, joten ehdimme kirjoitella monia blogitekstejä valmiiksi ja käsitellä kuvia.

Indonesialaiset junat voivat olla yllättävän mukavia. Jalkatilaa ainakin on paljon.

Outo juttu indonesialaisissa liikennevälineissä tuntuu olevan se, että ne saattavat lähteä jopa etuajassa. Kaikki ovat istumassa paikallaan jo puoli tuntia ennen lähtöä ja esimerkiksi bussimme lähti saman tien kun kaikki olivat kyydissä. Jotenkin kuvittelisi, että täällä oltaisiin ennemmin myöhässä, mutta suomalainenkin joutuu täällä pitämään kiirettä ehtiäkseen ajoissa mukaan.

Yogyakartan keskustassa ei ollut paljon nähtävää, mutta hyviä ja edullisia ravintoloita onneksi löydettin.

Yogyakartassa päädyimme viettämään kaksi yötä emmekä sinä aikana tehneet oikeastaan yhtään mitään. Asuimme aivan liian kalliissa Kota-hotellissa, joka oli kuitenkin siisti ja sijainniltaan erinomainen, aivan juna-aseman lähellä. Yritimme käydä katsomassa Kratonia, sulttaanin palatsia, mutta se meni kiinni jo puolen päivän jälkeen emmekä ehtineet sinne. Läheinen Borombudurin temppelialue jäi näkemättä, koska epäilimme alueella olevan malariaa.

Kävimme tutustumassa batiikin tekoon paikallisessa batiikkitaidenäyttelyssä. Yhden kankaan tekeminen vie valtavasti aikaa ja vaatii paljon tarkkuutta ja lukuisia työvaiheita.

Malariariskin takia moni muukin paikka Jaavalla jäi näkemättä, sillä emme halunneet aloittaa malarialääkekuuria. Malariaahan voi tosin olla kaikkialla Indonesiassa, mutta rannikolla ja suurissa kaupungeissa riskin pitäisi olla hyvin pieni. Malariaan liittyy täällä kuitenkin ihan kummallisia uskomuksia. Meille on muun muassa väitetty, että terveet ja hyväkuntoiset ihmiset eivät saa sitä, se paranee itsekseen ja sen voi saada vain likaisissa oloissa. Epäilemme vahvasti, että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Yogyakartasta oli tarkoitus jatkaa Bogoriin Jakartan lähelle, mutta sinne ei mennytkään suoraan junia, joten päädyimme varaamaan liput suoraan Jakartaan. Teimme sieltä päiväretken Bogoriin. Jakartaan tulo aikaistui siis yhdellä päivällä, mutta ehdimme ainakin varmasti äänestämään.

Balin monet kasvot

Indonesian Bali sai kunnian aloittaa Kaakkois-Aasian kierroksemme. Koska lentomme oli perillä myöhään illalla, päätimme jäädä aluksi Kuta/Legian Beachille, joka on aivan lentokentän lähellä. Odotukset paikan suhteen eivät olleet suuret, onneksi niin, koska muuten pettymys olisi voinut olla paha.

Kuta Beach oli näin karmeassa kunnossa. Ei mikään paratiisiranta.

Kutan ja Legianin alue on kaukana unelmien rantakohteesta. Alue on valtava, liikennettä on paljon, melua ja saasteita kaikkialla ja kaikki on tehty pelkästään turisteille. Pahinta on kuitenkin ranta. Se on aivan täynnä kaikkea muoviroskaa ja muuta jätettä. Meressä ei todellakaan huvita uida, sillä roskat tarttuvat kiinni ihoon ja ikinä ei voi tietää, mitä sieltä tulee vastaan. Kuulemma tämä jäteongelma on rannalla vain sadekaudella, mutta vaikea kuvitella, että tuollainen määrä roskaa vain katoaisi yhtäkkiä johonkin.

Ruoka Indonesiassa on lähes aina erinomaista. Tässä maukas kalasatay.

Päädyimme kuitenkin olemaan Kutalla alun perin suunnitellun kahden yön sijaan kolme, sillä halusimme rannan törkyisyydestä huolimatta kokeilla surffausta. Aamupäivästä roskaa oli hiukan vähemmän ja onhan Bali tunnettu hyvistä aalloistaan.

Vähän takapainoinen asento ja jalat liian lähellä toisiaan, mutta tästä se lähtee.

Otimme kahden ja puolen tunnin opastuksen surffauksen saloihin paikalliselta surffikoululta, johon kuului alkuun harjoittelua uima-altaassa. Jo altaassa kauhoessamme tajusimme, että tästä tulee rankkaa. Ja rankemmaksi se vain muuttui, kun pääsimme mereen. Nyt selvisi, miksi surffareilla on yleensä niin hyvät kropat. Laji todella vaatii kuntoa ja lihaksia, jotta jaksaa uida aaltoihin. Me emme jaksaneet ensimmäisellä kerralla kuin kaksi tuntia, sen jälkeen oli pakko tunnustaa, että voimat ovat loppu. Tuona aikana pääsimme ainakin melkein seisomaan laudalle, mutta helppoa se ei ollut. Ei meistä taida surffareita tulla enää tällä iällä. Mutta hauskaa oli.

Asento alkaa olla hyvä kunhan vielä pysyisi laudalla kauemmin kuin kaksi sekuntia.

Kutan ja Legianin jälkeen suuntasimme rauhallisempaan Ubudiin, joka on balilaisen kulttuurin keskus. Meille sattui ihanan rauhallinen hotelli uima-altaalla, joka Kutan hektisyyden jälkeen tuli tarpeeseen. Rauhan rikkoi ainoastaan noin 20-senttinen gekko, joka ilmestyi toisena iltana kylpyhuoneeseemme. Emmehän me uskaltaneet sitä itse alkaa häätämään eikä sen kanssa huvittanut nukkuakaan, joten hotellin henkilökunta oli pakko hälyttää apuun. Pelastajat saapuivatkin nopeasti haaveineen ja pienen metsästysoperaation jälkeen lisko lähti huoneestamme pyyhkeen suojissa, elävänä tai kuolleena.

Näin viihtyisässä mökissä saimme asustella Ubudissa. Ja vain muutamalla kympillä.

Ubudin hotellista, Nick's Pensionista, löytyi myös isohko uima-allas, johon oli mukava pulahtaa kostean kuumassa säässä.

Ubudissa kävimme katsomassa myös paikallista tanssiesitystä. Vaikka musiikki ei yksitoikkoisuudessaan meitä kauheasti innostanutkaan, niin tanssijat olivat kyllä taitavia, liikkeet uskomattoman tarkkoja ja puvut upeita. Oli huikeaa seurata, kuinka jokainen kehon lihas silmiä, varpaita ja sormenpäitä myöten oli käytössä koko ajan.

Balilaisen tanssijan taidonnäyte Ubudin palatsin upeassa ympäristössä.

Tutustuimme paikalliseen kulttuuriin myös Monkey Sanctuaryssa, joka on metsäinen temppelialue Ubudin keskustassa. Suurin osa balilaisista on hinduja ja uskonto näkyy katukuvassa selvästi. Temppeleitä ja patsaita on paljon, ja joka päivä jumalille laitetaan pieni kori kukkia ja ruokaa talojen oven eteen. Monkey Sanctuaryn temppeleitä sai ihailla vain ulkoapäin, sillä niihin pääsevät vain rukoilijat. Kiinnostavinta alueella ovatkin apinat, jotka asuvat temppelialueella. Niitä on paljon ja ne eivät ole kilttejä. Ne ovat pelottavia ja haistavat ruuan vaikka sen kuinka yrittäisi piilottaa. Ne tarttuivat muutaman ihmisen vaatteisiin ja yhtä olivat purreetkin, joten kovin kauaa niiden lähistöllä ei huvittanut olla. Rabies kun on Balilla edelleen voimissaan ja apinan puremat yksi sen lähde.

Niin viattoman näköinen, mutta ulkonäkö pettää.

Ubudista jatkoimme vielä Sanuriin katsomaan löytyisikö sieltä parempi ranta kuin Kutasta. Ranta olikin ihan ok, mutta sää ei taaskaan suosinut emmekä nauttineet rannasta pientä juoksulenkin jälkeistä pulahdusta enempää. Rantabaareissa oli kuitenkin oikein mukava istuskella.

Rantabaarista sai drinkkejä kolme kahden hinnalla. Alkoholi on täällä kuitenkin suhteellisen kallista, etenkin drinkit ja viini. Paikallista erittäin hyvää Bintang-olutta saa kuitenkin edullisesti.

Vaaleja, kulttuuria ja rantaelämää Sydneyssä

Uudesta-Seelannista suuntasimme pitkäksi viikonlopuksi Australiaan ennen Kaakkois-Aasian valloitusta. Koska aikaa oli vain neljä päivää, vietimme ne kaikki Sydneyssä. Ville oli kaupungissa aiemmin jo käynytkin, mutta hämmästyttävän vähän herra näytti muistavan edellisestä vierailusta. Matkaoppaaksi miehestä ei ollut, joten oli pakko turvautua jälleen Lonely Planetiin ja karttoihin.

Tämä oli ainoa paikka aiemmalta reissulta, jonne Ville löysi. Tässä pojat olivat kuulemma katselleet uuden vuoden ilotulitusta vajaa kymmenen vuotta sitten.

Toinen Villen vanha tuttavuus oli Hungry Jack's hampurilaisketju, jonne piti päästä vanhoja muistoja verestämään. Kasvishampurilainen oli hämmästyttävän hyvä.

Sydneyn varalle meillä ei ollut mitään erityisiä suunnitelmia. Kunhan vain ajattelimme katsella kaupunkia ja vilkaista ne tärkeimmät nähtävyydet: oopperatalon ja sen kuuluisan sillan. Oopperatalon kohdalla emme tyytyneet ihailemaan sitä vain ulkoapäin, vaan kävimme katsomassa siellä burleskiakrobatiaa. Aika huikea show, ja ihmeellisen taitavia, vahvoja ja taipuisia akrobaatteja.

Sydneyn oopperatalo oli juuri niin hieno kuin voi kuvitella. Sisältä se oli kuitenkin ihan tavallinen.

Melkein hienoin kokemus Sydneyssä taisi kuitenkin olla äänestäminen Suomen presidentinvaaleissa. Satuimme aivan sattumalta olemaan Sydneyssä juuri viimeisenä ennakkoäänestyspäivänä ja olimme niin innoissamme tästä mahdollisuudesta, että kävelimme sen takia 10 kilometriä Suomen konsulaattiin (takaisin tulimme junalla). Oli aika hienoa päästä antamaan äänensä täältä kaukaa maailman toiselta puolelta. Toisella kierroksella yritämme ehtiä äänestämään Jakartaan.

Ääni on annettu ja posti toi sen toivottavasti Suomeen.

Australiassa kun oltiin, niin pakkohan niitä koaloja ja kenguruja oli nähdä, ja kun se ei luonnossa onnistunut, niin suuntasimme yhdeksi päiväksi Tauranga Zoohon, Sydneyn eläintarhaan. Siellä noita hurjan söpöjä otuksia pääsikin todella lähelle, mutta muuten eläimiä kävi kyllä sääliksi. Vaikka Sydneyn eläintarha on ehkä niitä maailman parhaita, niin kyllä isot kissaeläimet vaeltamassa ympyrää liian pienessä häkissä, sai miettimään kannattaako tällaisiin paikkoihin antaa rahojaan. Suojelutyötähän niissäkin tehdään, mutta ei se ehkä oikeuta vangitsemaan tuhansia eläimiä.

Koalat olivat juuri niin söpöjä kuin voi kuvitella. Niillä oli kuitenkin sen verran pitkät ja terävät kynnet, että syliin niitä ei olisi huvittanut ottaa.

Sää ei oikein tahtonut suosia meitä Sydneyssäkään, vaan sadepilvet tuntuivat edelleen seuraavan meitä. Lämpöä kyllä oli riittävästi, mutta sadekuurot hiukan latistivat tunnelmaa. Viimeisenä päivänä aurinko suostui onneksi näyttäytymään sen verran, että pääsimme katsastamaan kuuluisan Bondi Beachin. Vesi oli riittävän lämmintä, joten uimaankin päästiin, ja Ville innostui kokeilemaan body boardia. Vuokrasimme boardin tunniksi, josta viimeiset kymmenen minuuttia myös minä pääsin kokeilemaan. Hauskaahan se oli, vaikka emme ihan tajunneetkaan, mitä laudan kanssa olisi pitänyt tehdä.

Villen tyylinäyte. Kuva kertonee kaiken.

Näin sulavasti Suvi meni laudan kanssa.