Isän kaksisuuntainen mielialahäiriö

keskiviikko, lokakuu 10, 2018

En useinkaan kiinnitä huomiota minkä värisen paidan puen aamuisin ylleni. Tänään kuitenkin valitsin tarkoituksella vihreän ja maalasin minun ja siskoni naamaan vihreät sydämet. Syynä paitavalintaan ja sydämeen on tänään vietettävä kansainvälinen mielenterveyspäivä. Päivä, jonka tavoitteena on tiedottaa ja kouluttaa ihmisiä mielenterveyteen liittyvissä asioissa ja vähentää mielen sairauksiin liittyvää häpeää. Vihreällä värillä näytetään tasa-arvoisesti kaikille vihreää valoa diagnooseista riippumatta ja ollaan mukana edistämässä avoimempaa keskusteluympäristöä liittyen mielenterveysongelmiin.

Aihe koskettaa perhettäni läheltä. Isälläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja pikkusiskollani muutama vuosi sitten puhjennut määrittelemätön psykoosihäiriö. En siis pitkään harkinnut pukisinko tänään ylleni tuon vihreän paidan. Asia jota harkitsin oli se, julkaisenko tämän kyseisen tekstin. Kysyin isältä ja siskolta luvan julkaisemiseen ja sen saatuanikin mietin onko minulla oikeus avata suuni heidän asioistaan. Tätä pohtiessa havahduin todella siihen miten salatusta ja peitellystä asiasta on kyse ja aivan turhaan. Sanotaan, että mielen murtumisesta pitäisi puhua yhtä avoimesti kuin jalan murtumisesta. Tämä niin yhteiskunnan kuin perheiden sisäinenkin mykkäkoulu ei muuta tee kuin pahenna asioita ja ongelmat toistuvat uudestaan entistä vaikeampina. Sukupolvi sukupolvelta. Tiedän myös sen ettei kyse ole vain heidän asiastaan, mielenterveysongelmat koskettavat aina myös sairastuneiden läheisiä ja sanon tuon kokemuksesta. Kyseessä on heidän asia, meidän asia, mutta yhtälailla myös minun ja muiden omaisten asia. Ja kaikille heille, meille ja minulle tulisi olla saatavilla omanlaistansa tukea.

Koen että minulla on oikeus, jopa velvollisuus puhua. Tiedän miten yksinäiseltä ja raskaalta asioiden käsittely itsekseen on pienestä asti tuntunut. Luin muutama päivä sitten Hesarin jutun jossa kerrottiin, että joka neljäs alaikäinen suomessa kasvaa perheessä jossa vanhemmalla on tai on ollut hoitoa vaativa mielenterveys- tai päihdeongelma. Silti noista alaikäisistä ei puhuta. Meille ei sanottu, että moni muukin lapsi on samassa tilanteessa kuin me. Olisi ollut ihanaa tavata kaltaisemme lapsi, sellainen jonka vanhemmilla on vaikeaa. Vähintään tietää, että sellaisia on olemassa. Ja kuten hesarissa sanottiin, heitä oli omalla luokallakin varmasti useita. Moni sairaus kuten isän kaksisuuntainen on jo itsessään periytyvä ja etenkin siksi lapsia tulisi alusta asti tukea ja suojella. Ei puhumattomuudella vaan puhumisella.

Meidän perheessä isän sairaus on ollut läsnä lapsuudesta asti. Hän ja äiti erosivat kun olimme siskon kanssa pieniä, isän luona käytiin viikonloppusin. Kaksisuuntainen mielialahäiriö tarkoittaa sitä, että mieli tosiaan menee moneen suuntaan ja elämä on tasapainottelua manian, masennuksen ja tasaisten jaksojen välillä. Ajattelin jo pienenä, että sairauden etuliite pitäisi vaihtaa kaksituhatsuuntaiseen sillä joka viikonloppu iskä oli vähän erilainen kuin edellisenä. Tasaisina, vakaina aikoina iskä on rauhallinen, huumorintajuinen, kiltti ja rakastava. Energinen ja omaa tietään kulkeva taiteilijasielu. Maniassa hän ei nuku viikkoihin, tuhlaa omat ja muiden rahat, puhuu taukoamatta ja ajattelee pystyvänsä mihin vain. Mikä ei sinänsä ole huono asia, meidän kaikkien olisi hyvä ainakin välillä uskoa pystyvämme mihin vain. Maniassa se on kuitenkin erilaista. Hän piirsi unelmatalonsa piirrustukset, pyysi meitä valitsemaan piirrustuksista itselle mieluisat huoneet ja ajatteli todella rakennuttavansa kyseisen talon sillä sekunnilla vaikka pankkitili oli tyhjillään. Hän tekee sukututkimusta ja perustaa yrityksiä. Lapsena nauratti kun aamulla herätessä iskä oli yön aikana laittanut talon sisustuksen uusiksi, olohuone ja makuuhuone olivat saattaneet vaihtaa kokonaan paikkoja. Manian näki usein jo ulkonäöstä, pukeutuminen oli erilaista ja hiukset oli värjätty blondiksi tai ajettu kokonaan siiliksi.

Kasvaessani kaikki alkoi hahmottua eri tavalla ja tajusin paremmin mistä on kyse. Ainakin luulin tajunneeni. Sairaus oli muutakin kuin huonekalujen siirtelyä ja uusia kampauksia. Maniassa iskä on ärtynyt ja kiivastuu helposti. Hän on itsekin sanonut, että vittuilee silloin ympärillä oleville ihan kiusallaankin. Hän osaa todella osua kipeisiin kohtiin ja moni tilanne saattoi päättyä huutoon ja ovien paiskomiseen. Meno on maniassa rauhatonta.

Iskä tajusi lopulta usein itsekin, että nyt olisi aika pysähtyä. Muistan, että kerran mummolassa ollessamme hän soitti itselleen ambulanssin joka vei psykiatriselle. Osastoilla hän on aina silloin tällöin ja kävimme jo pienenä satunnaisesti semmoisella moikkaamassa, joskus Kellokoskella ja viimeisimpänä Pitkäniemessä. Mielisairaala on sairaala siinä missä muutkin, jalan murtumien sijaan korjattavana ne mielen murtumat. En silti sano, että tykkäisin noidenkaan sairaaloiden tunnelmasta, vähintään seiniin voisi laittaa vähän väriä.. Masennusjaksoja en muista hyvin, niiden aikaan viikonloput vietettiin useammin isän vanhempien luona. Vain yksi masennuskausi on tarkemmin muistissa, silloin iskä oli hidas ja tuijotti tyhjyyteen pysähtyneenä aloilleen, parta kasvoi ja hän oli laihtunut.

Vaikeinta minulle on isän sairaudessa ollut perässä pysyminen. Ensin on hauskaa, sitten masentaa, sitten mieli pahoitetaan ilkeillä sanoilla ja välinpitämättömyydellä ja sitten pitäisi olla taas hauskaa. Edellisestä kerrasta muistissa on päällimmäisenä kipeät asiat ja seuraavassa hetkessä kaiken pitäisi olla taas hyvin. Iskä ei yleensä muista omia puheitaan ja se on ollut hankalaa, minä kun muistan ne vaikka kuinka tahtoisin unohtaa. On ollut mahdotonta erottaa mikä on sairautta ja mikä ei, minkä voi antaa anteeksi ja minkä ei. Ja se kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä on omaisten kannalta kai hankalinta, eroa on mahdotonta nähdä. Elin vuosia katkerana ja halusin antaa opetuksia, samalla suojella itseäni saamasta lisää. Halusin näpäyttää ja näyttää, että jos sinä teet minulle noin niin minäkin osaan. Hankin vuoden lähestymiskiellon.

Päätös lähestymiskiellosta tuntui sinä keväänä ainoalta mahdolliselta keinolta kestää kaikki se sekamelska, iskällä oli voimakas mania meneillään. Jos nyt saisin tehdä toisin, tekisin. Huomasin, että vuoden jälkeen draama väheni, mutta moni muukin asia välillämme kylmeni ja lämmittely on vieläkin vasta meneillään. Jos suojelee itseään kaikelta, suojelee itseään todella kaikelta. Myös niiltä kivoilta jutuilta. Ja onhan niitäkin ollut paljon, maniat ja masennukset ovat vain ääripäitä. Olen varsinkin viime aikoina huomannut miten moni asia meitä yhdistää ja se on ihanaa. Mutta sen tosiaan opin, ettei kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivän kohdalla voi ajatella noin miten ajattelin anteeksiannon suhteen. Sairastuneen iskän sanoja on usein mahdotonta erottaa iskän sanoista, niinpä on helpompaa antaa kaikki anteeksi. Ja pyytää sitä itsekin. Olenhan minäkin sanonut pahasti. Käsittelemättä asiaa sitä ei kuitenkaan voi tehdä, muuten mikään ei muutu. Se oli vaikeinta kun joku ulkopuolinen sanoi: ”älä ota ittees, annat vaan anteeksi.” Tietämättä tai kysymättä mistään mitään. Se on helpommin sanottu kuin tehty. Eikä kaikkea voi aina laittaa sairauden pikkiin, se mitä voi tehdä on yrittää puolin ja toisin ymmärtää.

Tiedän, että en voi enää muuttaa mennyttä, mutta tapahtumat ovat opettaneet paljon. Tiedän mitä muuttaisin tulevaisuudessa vastaavien lasten ja nuorten kohdalla. Ja siinä muutoksessa voimme kaikki olla omalta osaltamme mukana avoimuudella ja ymmärryksellä.

Jossain sanottiin, että nuorelta tulisi kysyä kolmesti mitä kuuluu. Ensimmäiseen vastaus on yleensä automaattisesti ”hyvää”. Usein vasta toinen ja kolmas kerta antaa vastaajalle luoton siihen, että kysyjää oikeesti kiinnostaa tietää. Että hän jaksaa jäädä kuuntelemaan jos vaikka tuleekin itku ja on enemmän asiaa kuin ”hyvää”. Jos siis tiedät lähipiirissäsi nuoren jonka vanhemmilla on vaikeaa, ole rohkeasti se joka kysyy. Luotettavia aikuisia ei koskaan voi olla liikaa. Uskalla rikkoa se reippaan lapsen suojamuuri. Se suojamuuri on yleensä olemassa vain koska lapsi ei osaa olla muuta. Joku voi todella olla se reipas ja vahva, mutta on tärkeää tarkistaa onko asia näin. Haluaako lapsi olla sitä ja tarvitseeko hän kenties apua ollaakseen sitä. Sama pätee aikusiinkin. Usein se suojamuuri kasvaa ajan kanssa ja monet kokemukset muokkaavat sitä kovemmaksi. Moni sukulainen kummasteleekin varmasti nyt, että kyllähän minä olen kysynyt. Kysymyksen muotoilulla on kuitenkin iso merkitys, minulle se meni vaitettavan usein näin: ”miten siskosi on ottanut isänne sairauden? Hän on niin herkkä. Onneksi sinä et ole” Nuo sanat loivat kerta toisensa jälkeen paineet siitä, että kunhan minä jaksan niin siskokin jaksaa. Ja sitten kun sisko päätyi itsekin osastolle mietin, että enkö ollutkaan tarpeeksi tukena.

Mielenterveysongelmista puhuttiin koulussa vähän ja sekin vähä vasta ylemmillä luokilla. Jos puhumattomuudella on tarkoitus suojella lapsia, voin sanoa ettei se suojele. Se tekee kurkussa jäytävästä palasta entistä suuremman. Tuntuu järjettömältä, että matematiikkaa opiskellaan peruskoulun aikana kymmenistä eri kirjoista, mutta mielenterveydestä kerrotaan muutamalla hassulla aukeamalla. Matematiikan kaavoilla ei tee siinä vaiheessa mitään jos lapsenkin mieli alkaa horjua. Kouluissa pitäisi todella keskittyä enemmän siihen millä on ihan oikeasti merkitystä.

Meitä ei ikinä laitettu terapiaan. Ehkä ei ajateltu että tarvitsisimme sitä. Olisi varmasti ollut tärkeää käsitellä kaikkea niin perheenä kuin yksinkin. Kuulla, että nämä asiat kuuluvat isän sairauteen ja annettu apua niiden käsittelyyn. Monilta lähestymiskiellon kaltaisilta ratkaisulta voidaan välttyä jos tietoa sairaudesta on enemmän. Jokainen meistä voi rohkeasti olla se joka laittaa lapsen, ystävän tai kenet vaan tutun terapiaan. Siinä ei hävitä mitään. Ystäväni sanoi tänä syksynä, että hän voi soittaa minulle ajan jos tarvitsen ja niin hassulta kun se voi kuulostaakin nuo sanat ovat tärkeät. Muistan odottaneeni jopa innolla ala- ja yläkoulun kouluterveydenhoitajan tarkastuksia, sillä tiesin että siellä täytetään lappu johon vastataan perhetilanteesta. Eli pääsisin kertomaan jollekin. Yhtenä vuonna minut laitettiin itkuisen tarkastuksen jälkeen muutaman kerran kuraattorin puheille, mutta muutamaan kertaan nekin käynnit jäivät.

Ymmärrän sen ettei kouluissa ole tällä hetkellä resursseja ottaa jokaista lasta huomioon erikseen, toivon kuitenkin että joskus vielä olisi. Avoin puhuminen luokissa tai tutun kanssa ei vaadi resursseja, henkisiä ehkä mutta ei rahaa. Mielenterveysongelmat ovat edelleen asia joista vaietaan ja joita hävetään. Moni sairaus on parantumaton eli emme voi muuta kuin oppia elämään niiden kanssa ja ottaa ne ennemminkin mahdollisuutena kasvaa kuin kirouksena. En myöskään usko, että meidän perheelle on osunut nämä jutut sattumalta. Ne on annettu syystä. Meille nämä, toisille perheille toista.

Ehdotin eilen siskolleni, että tekisimme tästä vuodesta eteenpäin mielenterveyspäivästä meidän kaikkien juhlapäivän. Liftasimme mummolasta kauppaan ostamaan kynttilöitä, jäätelöä (koska kakkua ei siihen hätään ollut), vihreän ilmapallon ja torven. Kaupasta liftasimme yllätyksenä naapuri kylässä asuvan iskän ovelle ja toivotimme hyvää mielenterveyspäivän aaton aattoa. Ei vittuillen vaan rakkaudella.

Maanista, masentavaa ja tasaista milenterveyspäivää kaikille!

Heille, meille ja mulle. Etekin iskälle.

Kysellään, kuunnellaan ja koitetaan ymmärtää, jokainen tahoillamme.

Senni

 

You Might Also Like

15 Comments

  • Reply Kai Huovinnaa keskiviikko, lokakuu 10, 2018 at 21:12

    Hieno kirjoitus Senni. Hyvin olet asiaa käsitellyt. Ihailen ja kunnioitan nuorta voimaasi ja ymmärrystäsi.

    Olet rakas niin monille.
    👍😍

    • Reply senni torstai, lokakuu 11, 2018 at 01:02

      Kiitos!

  • Reply Anu Hirsiaho keskiviikko, lokakuu 10, 2018 at 22:38

    Upea kirjoitus, josta huokuu rakkaus ja hyväksyntä.

    • Reply senni torstai, lokakuu 11, 2018 at 01:01

      Kiitos <3

  • Reply Sanna Malm keskiviikko, lokakuu 10, 2018 at 23:19

    Hyvä kirjoitus. Mielenterveysongelmista ja niiden vaikutuksista pitäisi puhua huomattavasti enemmän.
    Onneksi muutosta on jo tapahtunut ja tämäkin kirjoitus toivottavasti on jollekin inspiraationa puhua enemmän mt-asioista julkisuudessa.

    • Reply senni torstai, lokakuu 11, 2018 at 01:00

      Kiitos! Tuo on totta, että muutosta on onneksi jo tapahtunut! 🙂

      • Reply Hannu Koskenvesa torstai, lokakuu 11, 2018 at 02:54

        “Having bipolar disorder does not mean you are broken. It means you have the will to be strong and brave to fight for your mind every single day.” Kiitos Sinulle avoimesta herkkyydestäsi, rakas Senni…

        • Reply Riitta Haltie torstai, lokakuu 11, 2018 at 07:11

          Kiitos kirjoituksestasi, kiitos lämmöstä ja rohkeudesta.

          • senni torstai, lokakuu 11, 2018 at 17:21

            🙂 Kiitos!

        • Reply senni torstai, lokakuu 11, 2018 at 17:21

          <3

  • Reply Miika Hämäläinen torstai, lokakuu 11, 2018 at 09:15

    Kiitos Senni koskettavasti, syvällisestä ja rakkaudellisesta blogista!

    • Reply senni torstai, lokakuu 11, 2018 at 17:21

      🙂 kiitos!

  • Reply R perjantai, lokakuu 12, 2018 at 09:50

    Ihana postaus. Kaksisuuntainen voi olla vaikea sairaus etenkin lähimmäisille, mutta rakkaus isääsi kohtaan huokuu sanoistasi, tosi hyvin kirjoitettu. Eikö isällesi ole löytynyt sopivaa lääkitystä?

    Meidän perheen sukurasite on masennus. Mä kärsin vuosia ja vaikka olin kavereillekin kertonut että en jaksa enää kauaa, kukaan ei ikinä kysynyt miten voin tai jos pitkän pohtimisen jälkeen vihdoin uskaltauduin kysymään että voisiko joku auttaa mua jossain kun tuntuu ylivoimaiselta yksin, ikinä ei ollut muka aikaa. Perheenikään ei osannut tukea masennuksessa, vaikka heillä on omakohtaista kokemusta, vaan jopa syyllistivät kun asioita jäi tekemättä sairauden takia. Töissä osasin feikata ja hoidin hommani hyvin, vaikka vapaa-ajalla niinkin normaali asia kuin ruokakaupassa käynti laukaisi panniikkikohtauksen. Apua mielenterveysongelmiin on aivan hirveän vaikea saada jos ei ole ”osastokunnossa”. Usein masentunut lähtee hakemaan apua vasta kun on ihan pakko ja apua pitäisi saada sillä sekunnilla, mutta vastassa onkin kuukausien jonot. Kerran pikkusiskoni tuli lääkäristä kotiin itkien kun lääkäri ei ollut ottanut hänen ahdistustaan todesta eikä tarjonnut minkäänlaista apua vaikka hän oli pohtinut lääkärille hakeutumista viikkoja kun oli niin paha olla!

    Helppoa mielenterveysongelmista puhuminen ei ole, nytkin olen miettinyt varmaan 10 minuuttia postaanko tämän kommentin vai en, mutta koska avointa keskustelua aiheesta tarvitaan postaan nyt kuitenkin. Onneksi itse olen saanut nyt elää masennusvapaata elämää jo neljän vuoden ajan. Ei ole ikävä noita vaikeimpia aikoja, mutta tuskin koskaan tulen olemaan täysin ”normaali”.

    • Reply senni perjantai, lokakuu 12, 2018 at 21:51

      Kiitos!! <3 Lääkitys isällä on käsittääkseni aina ollut, mutta en ole aivan varma onko ollut ongelmia juuri oikean löytymisessä vai lääkkeiden ottamisessa. Ja kaikkea kun nekään eivät muuta tasaiseksi :/

      Kiitos rohkeudesta postata kommenttisi! Olen iloinen, että mietinnänkin jälkeen teit sen. Juuri tällä tavalla keskustelu lisääntyy 🙂 On hurjaa miten niiin moni sinun ja siskosi lailla on joutunut käymään asioita läpi itsekseen ja vaikka kuinka pyytäisi apua ei silti sitä saa. Se on surullisinta ja pahentaa varmasti oloa entisestään kun ymmärrystä ja hoitoa ei saatukaan. Toivon todella, että juuri keskustelun lisääntyminen muuttaisi asioita. Moni joka ei tiedä masennuksen kaltaisesta olosta mitään, ei välttämättä osaa lainkaan samaistua ja siksi jättää kaverillisenkin tuen antamatta. Kuulemalla faktoja ja ihmisten henkilökohtaisia tarinoita voidaan ymmärrystä lisätä. Ja sama hoitoalan resurssien suhteen.. Nytkun tosiaan täytyy olla juuri tuollaisessa "osastokunnossa" ennen kun saa apua. Vaikka sitä apua tulisi olla saatavilla aina.

      Onnittelut masennusvapaasta ajastasi! ja onneksi täysin normaalia ihmistä ei ole olemassakaan.

  • Reply Anne Sokka-Tuomala sunnuntai, lokakuu 14, 2018 at 10:35

    Tärkeitä asioita jokaiselle yhteiskunnassamme, kun et tiedä kuka/mitä/millä fiiliksellä istuu vieressäsi koulussa, harrastuksissa, töissä tai naapurissa. Kiitos Senni avaat koskettavasti silmiämme, tunteitamme ja toivottavasti mieltämmekin uskaltaa puhua ja avautua, kohdata itsemme ja toiset 💚

  • Leave a Reply