Hetkonen. Onko minulla blogikin?

En ehkä ansaitse vuoden bloggaaja -titteliä, mutta koska tämä blogi ja oma saamattomuuteni on jatkuvasti kummitellut takaraivossani, en aio vielä luovuttaa. Olen ties kuinka monet kerrat kiroillut, kun en ole ikinä saanut meidän unelmien reissuamme päätökseen täällä blogin puolella. Siitä jäi uupumaan kuukausi Sulawesissä ja olisihan sitä voinut kertoilla syksymmällä ihan vain kuulumisiakin, vaikka reissunpäällä emme enää olleetkaan. Paljon on meinaan ehtinyt tapahtua Suomeen paluun jälkeenkin. Pitäisiköhän vihdoin hieman kertoilla, miten se vuosi 2013 sitten päättyikään? Ja kuinka tämä uusi vuosi on alkanut?

Ihmiset lupailevat kaikkea tyhmää aina vuoden vaihtuessa. Yleisimmin lupaukset taitavat liittyä urheiluun ja laihdutukseen tai sitten vain pyritään paremmiksi ihmisiksi: luvataan antaa enemmän aikaa ystäville, ollaan parempia puolisoja, aloitetaan uusia harrastuksia tai palataan teini-iässä lopetettuun ratsastukseen, nautitaan enemmän elämästä, hellitetään nyörejä töissä, mutta aiotaan silti tienata enemmän, aiotaan matkustella ja antaa aikaa myös itselle.
En itse perusta uuden vuoden lupauksista, mutta en myöskään tyrmää ajatusta siitä, että halutaan muuttua. En vain tahdo ymmärtää, miksi sitä ei voi tehdä mihin aikaan tahansa vuodesta. Miksi loppuvuosi vedetään ranttaliksi, possutellaan, jotta voidaan lähteä kuntosalille vuoden alusta? Miksi maataan sohvalla, jotta voidaan hyvillä mielin kaivaa ne kauan laatikossa maanneet kirjoituspaperit ja öljyvärit esille heti, kun vuosi vaihtuu? Miksi sitä omaa tai yhteistä aikaa ei voi olla koska tahansa ja ympäri vuoden?


Julkaisin Facebookissa päivityksen, jossa muistelin hieman viime vuotta. Paljon ehti tapahtua -isoja asioita. Ja kaikki tapahtui täysin ilman tyhjänpäiväisiä lupauksia, joita en kuitenkaan pysty pitämään. Tästä syystä en luvannut tähänkään vuoteen yhtään mitään ja hyvin on vuosi startannut käyntiin. Mutta toisaalta: jos olisin luvannut itselleni pitää yllä tätä blogia, olisinko mahdollisesti tehnyt sen? Vai vain pettänyt oman lupaukseni ja laiminlyönyt tämän joka tapauksessa?

Kerron äkkiseltään viime vuoden kohokohtia täällä koto-Suomessa: palasimme Aasiasta keskellä kesää -parhaimpiin keleihin. En muista toista yhtä täydellistä kesää! Oli aivan huippukelit aina syyskuuhun asti, eikä harmittanut yhtään tulla kotiin. Aloitin työt vasta viikkojen päästä, joten tuli kallistettua kuppia kavereiden kanssa useaan otteeseen niin festareilla kuin mökkeilemässäkin. Oli häitä ja puistobileitä. Tuli ansaittua Ruisrock -kunniamitalikin rintaan; kymmenes kerta Suomen herkullisimmilla festareilla, woop woop!

Asumiskuviot olivatkin sitten aivan hanurista. Oleskelimme Juhan vanhempien luona reilun kuukauden, kunnes vuokrasimme väliaikaisluukun Munkkiniemestä. Tarkoituksena oli asua hetki vuokralla ja tutkailla rauhassa Helsingin asuntomarkkinoita. Jostain syystä halusimme molemmat -enemmän tai vähemmän- asua etelä- tai länsi-Helsingissä ja sain useaan otteeseen itkupotkuraivareita, kun yritin laskea pennosia ja lainatarvetta. Rahat eivät riitä millään. Miten ihmeessä pk-seudulla voi olla niin kallista?! Hyväkuntoisten kaksioiden hinnat pyörivät siinä 200- 220 000€ paikkeilla. Sillä hinnalla saa omakotitalon muualta Suomesta. Mielessä kävi jo kaiken maailman Lohjat ja Nummelat. Käännekohta oli se, kun jossain epätoivoissani totesin Juhalle, että ollakseni täysin rehellinen haluan muuttaa takaisin Turkuun. Seurasi hiljaisuus. Asuntoasioista ei keskusteltu viikkoon. 

Oman kodin etsintää jatkui pitkälle syksyyn -niin Helsingissä kuin Turussa- ja löysimme sen jälkimmäisestä. Niin se Juhan pää vain kääntyi. Muutto puutaloidylliimme ajoittui marras-joulukuun vaihteeseen ja siitä asti olemme harrastaneet ”pientä pintaremonttia” repien seiniä alas, uusien keittiötä, maalaillen ja sisustaen. Todellisuudessa meidän ei olisi tarvinnut kuin heittää matot lattialle ja asettua taloksi, mutta olemme molemmat huonoja tyytymään keskinkertaiseen. Kodin tulee olla itsensä näköinen, ja niin ryhdyimme uudistamaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Talo on rakennattu 1890, joten alkuperäistä kunnioittaen kaivoimme olohuoneen seinästä cyproq -levyjen alle haudatun vanhan hirsiseinän esiin. Keittiöstä tulee muuten moderni, mutta seinän laatoitus ja valaisimet jäljittelevät vanhaa. Sisustukseen on lorahtanut aimoannos maalaisromantiikkaa korkeakiiltovalkoisten huonekalujemme sekaan. Paljon on vielä tehtävää, jotta kotimme muistuttaa oikeasti kotiamme, mutta hiljaa hyvä tulee. 

Entä miten työt sitten Turusta käsin? Jaa’a. Toistaiseksi ajamme kerran viikossa Helsinkiin asti töihin. Teemme molemmat kahden päivän sisään sellaiset 30h ja sitten onkin viisi päivää vapaata. Saa nähdä, miten kauan tällaista järjestelyä jaksaa. Toistaiseksi ei valittamista.

Ai niin, käväisimme tammikuussa New Yorkissakin, joten ei se matkustelu täysin ole taakse jäänyt! Pistelen talvisia Manhattan -kuvia sitten kesäkuun alussa. Sen verran tiheästi tätä blogiani päivittelen.

Hyvää alkavaa viikkoa! Ja loppuvuotta! Nauttikaa, älkääkä lupailko tyhmiä.

 

 

 

 

 

 

Con Dao

Blogi jätättää pöyristyttävät kahdeksan viikkoa ja kolme maata, mutta yritän lähiaikoina kiriä mahd. paljon. Viimeinen kuukausi Indonesiassa on vierähtänyt ilman nettiyhteyttä ja Filippiineillä sitä ennen olin vain patalaiska. Palataanpas siis vuoden vaihteen tienoille ja Vietnamiin…

Sovittiin Tiinan kanssa, että viskataan taas hynttyyt yhteen, ja että saan hänestä seuraa Vietnamiin. Alunperin Tiinan piti tulla Nha Trangiin, mutta en tahtonut viipyä siellä yhtään kauempaa, joten teimme tärskyt Saigoniin 29.12. Vain muutama päivä uuteen vuoteen ja kaikki suunnitelmat olivat avoinna. Tahdoimme paikkaan, jossa voisimme rentoutua, mutta jossa olisi myös muita turisteja ja edes jonkinlaiset kemut -tyttöjen kesken kun olimme. Vaihtoehtoja tuli ilmoille muutamia: Phu Quoc -saari Vietnamin läntisimmässä kolkassa, Mekong Delta ja Con Dao. Ensimmäisessä olin ollut jo aikaisemmin vuonna 2009. Pidin saaresta paljon, mutta nyttemmin olen kuullut siitä aikasta paljon huonoa. Vaikuttaa siltä, että paikka on mennyt paljon huonompaan suuntaan: ranta piukkana uusia resortteja ja porukkaa pipona. Tahdoin pitää hyvät muistot hiljaisesta ja kauniista Phu Quocista, joten vedin sen vaihtoehdon yli. Joskus on parempi jättää menemättä uudestaan, ettei vaan pety. Mekong Delta houkutti, mutta päädyimme kuitenkin viimeiseen tapaukseen Googlen kuvahaun tulosten perusteella. Valkohiekkaisia rantoja, palmuja, kaunista saaristoa ja Vietnamin parasta sukellusta (taso maassa ei ole mitään maailmanluokkaa, joten emme siltä niin paljoa odottaneetkaan)…

Lentokone laskeutui suoraan rannalta alkavalle kiitoradalle ja odotukset olivat korkeat. Totuus olikin sitten hieman toisenlainen. Minibussissa matkalla kylään tulin jo aavistuksen katumapäälle. Mikä paratiisisaari tämä tämmöinen on. Kuiva ja karu. Auringosta ei tietoakaan. Tuuli niin kovaa, että pöllyävä hiekka aiheutti jälkiä ihoon. Eikä kaduilla ollut muita kuin koiria. Ei sielun sielua missään. Ainut paikka Vietnamissa, jossa olen nähnyt hyvät jalkakäytävät eikä niille löydy käyttäjiä. Varsinainen aavekylä. Koska tahansa muulloin tämä olisi ollut hyvä merkki, mutta ei uuden vuoden kolkutellessa oven takana.

Majoituksien hinnat olivat netissä aivan naurettavan korkeat eikä vapaita hotelleja oikein tahtonut löytyä, mutta kuten kunnon travelleri konsanaan, majoitus tingitään paikan päällä. Aina sitä jotain ilmaantuu. Minibussi tiputti meidät Dive Dive Dive -sukellusliikkeen eteen, josta ensitöiksemme selvitimme vedenalaiseen maailmaan liittyvät seikat. Järkytys oli suuri: sukellukset oli peruttu tuulen takia. Näkyvyys oli kuulemma vain muutaman metrin, joten sukeltamisessa noissa olosuhteissa ei ole mitään järkeä. Se oli kuitenkin pienempi shokki hintaan nähden. Yhdestä sukelluksesta sai meinaan pulittaa pöyristyttävät $90! Sikamaista. Päätimme Tiinan kanssa yhteen ääneen, että dyykit jäävät noilla hinnoilla väliin, vaikka keli paranisikin loppuviikkoa kohden. Muualla kun tuohon hintaan voi sukeltaa 3-4 kertaa. Jotain hyötyä sukelluspuljusta kutenkin oli: järkkäsivät meille meinaan kämpän sopuhintaan 15€ ja kaikilla herkuilla. Saaren hintatasoon nähden huone oli edullinen, muuhun Vietnamiin nähden helvetin kallis.

Ja jotta tämä haukkuputki ei vielä tössäisi, kerronpa yhden ei-niin-kivan pointin lisää. Ruoka saarella ei vastannut mitenkään käsitystäni vietnamilaisesta kulinaarinautinnosta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mistään ei saanut hyvää ruokaa! Saatikka kohtuullisen hintaista. Mauttomasta nuudelikeitosta, jossa lillui muutama kananluu sai pulittaa kaksi v***n euroa. Paha ruoka, erittäin paljon vihaisempi mieli. Olimme Tiinan kanssa aivan tosissamme jo aikaistamassa lentoja.

Vielä kirsikkana kakussa: pääkylän edessä oleva ranta kuhisi sand fliesseja. Googlen kuvahaut voi työntää syvälle sinne jonnekin, kun rannoille ei kerran ollut mitään asiaa ilman sukkia ja pitkiä lahkeita. Tosiaalta ilma oli niin kolea ja tuulinen, ettei uiminen tai rannalla hengailu houkuttanut muutenkaan. Mikään varsinainen rantaloma tästä ei siis kehkeytynyt.

Miinusten lista kehkeytyi alussa aivan liian pitkäksi. Kun puitteet kerran olivat mitä olivat, piti ohjat ottaa omiin pieniin kätösiin ja alkaa toteuttaa plussia itse. Päivien kuluessa niitä alkoi löytyä tasapainottamaan miinusvyörymää. Ensimmäiseksi mainittakoon vain muutama kuukausi avoinna ollut kulmabaari (saaren ainut baari), josta sai huikeita mojitoja. Ilman tuota mintun katkuista juottolaa olisi iltamme Con Daolla olleet erittäin pitkäveteisiä ja facebook -täytteisiä. Toiseksi: tapasimme Con Daolla vietetyn viikon aikana tusinan verran aivan mahtavia ihmisiä. Huipputyyppeihin kuului muun muassa australialaiset Sascha ja Stacey, suomalainen Anna, ruotsalainen viisikymppinen pariskunta, joilla on maailman parhaimman näköinen poika (anteeksi Juha), jota he yrittivät uutena vuotena naittaa minulle. Yritin sanoa, että olen parisuhteessa ja vastaukseksi sain: ”Hei, ei se mitään. Hänelläkin on tyttöystävä. Ja hänestä tulee pian isä.” Näin. Naimareissut Göteborgiin jäivät väliin; myyntipuhe ei vakuuttanut vaihtamaan miestä. Appivanhemmissa ei olisi ollut valittamista. Perinteinen ruotsalainen pariskunta. Kauniita kuin mitkä. Mies huvitti paikallaolijoita vitseillä, ryssäimitaatioilla ja huuliharpulla; nainen näytti hyvältä vieressä. Naurua riitti aina aamuneljään.

Kolmas plussa oli saaren mielenkiintoinen historia, joka -ylläri pylläri- liittyy kolonia-aikaan ja Vietnamin sotaan. Saarella on nimittäin pidetty poliittisia vankeja 113 vuoden ajan. Vankiloita löytyy edelleen pitkin poikin saarta ja niissä tuli muutamissa vierailtua. Taidan kirjoitella niistä erikseen, jottei tämä teksti venähdä kymmenen A4 arkin mittaiseksi. Kuviakin tuli taas räimittyä enemmän kuin tarpeeksi.

Vuokrasimme muutamaksi päiväksi mopot ja pamautimme sille rannalle, jolle lentokoneet laskeutuvat. Ranta oli kaunis ja käymisen arvoinen. Harmi vain, että aurinko ei paistanut ja siellä oli niitä perkeleen huutelevia vietnamilaismiehiä. Ei saanut hetkeäkään olla rauhassa ja auta armias, kun veti itsensä bikineille. Hyi hyi hyi! Onneksi mukana oli lohduttajista parhain eli yhden tähden jallu. Nappasimme muutaman kuvan, joita voi myös käydä kurkkimassa facebookin Jallu Around the World -sivulla.

Viimeisenä päivänä ennen lentoa takaisin Saigoniin aurinko päätti tulla kyläilemään ja vastoin uhkailujamme päätimme lähteä sukeltamaan. Dive Dive Dive piti hyvän puheen kesyistä Cuttle fisheistä, 30-50cm mittaisia mustekalan tapaisista mollukoista, joita pääsee paijaamaan. Veneessä istuskelu ja snorklailu itsessään on aina todella kivaa, mutta kyllä sinne pinnan alle oli kerran päästävä, maksoi mitä maksoi. Koko päivä siinä merellä vierähtikin. Olen tähän asti sukeltanut aina ilman vakuutusta, mutta Juhan onnettomuuden jälkeen tuli pupu pöksyyn. Ajatus 30 000€ evakuointilennosta Bangkokiin, josta lähin painekammio kuuleman mukaan löytyy, ei imarrellut, joten maksoin itseni kipeäksi päivän mittaisesta vakuutuksesta ylihintaisen sukelluksen lisäksi. Yhdelle dyykille tuli hintaa sikamaiset $102! Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että vakuutus oli aivan turha. Jos olisin tiennyt, että menemme syvimmillämme 12 metriin, en olisi ikinä koko vakuutusta ottanut. Siinä syvyydessä kun ei mitään voi tapahtua. Näkyyvyys tosiaan oli niin huono kuin oli väitettykin ja hävitimme dive masterimme useaan otteeseen. Piti pysyä silmä tarkkana, jottei jää yksin. Cuttle fishit toden totta olivat mainioita otuksia ja harvinaisen uteliaita. Siinä olivat ja möllöttivät. Ne tulivat niin lähelle, että niitä pystyi silitämään. Ne tuntuivat kovin limaisilta ja kun niitä kosketti, niiden iho muuttui väriä väreilllen. Tiina juotti yhdelle tapaukselle kossuakin. Hieno kokemus ja päivän jälkeen ei yhtään harmittanut keventynyt kukkaro.

Mikä siinä on, että sitä kuningas alkoholia on otettava aina viimeisenä iltana ennen lentoa? Eikä riitä mojito tai kaksi vaan niitä on vedettävä napa täyteen ja jatkettava vielä baarin sulkeuduttua neljän jälkeen viereisellä rannalla aamu kahdeksaan asti ? Saaren kaikki turistit näyttivät olevan samaan aikaan saaren ainoassa baarissa. Kaikki 11. Ällistyttävät kuusi suomalaista: minä ja Tiina, Anna, kolme kundia, jotka edustavat kirjaimellisesti suomalaisia, Sascha ja Stacey ja kolme saksalaista hupiveikkoa. Seura tekee meiningin ja tuli sitten tanssittua Gangnam Stylea keskellä katua ilman taustamusiikkia, pelattua juomapelejä, käytyä kuutamouinnilla, todistettua auringonnousu humalassa ja oksennettua seuraavana päivänä lentokoneessa.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin nautinnon ja onnen tavoittelun (nyt en puhu tappokrapulasta). Con Daosta oli itse tehtävä itselleen visiitin arvoinen, vaikka puitteet olivatkin heiveröiset. Plussia kertyi viikon mittaan enemmän kuin miinuksia ja suuri kiitos siitä kuului ympärillä oleville ihmisille ja mojitoille. Tämä oli ensimmäinen uusi vuosi ilman ainuttakaan ilotulitetta tai tähtisadetikkua (Vietnamissa ovat kaikki papatit kielletty) ja siitä huolimatta -tai jopa nimen omaan siitä syystä- yksi parhaimmista ikinä. Vaikka saari on ulkoisesti aika karu ja historiansa vuoksi suorastaan pelottava, siitä sai kaivettua paljon irti. Lämpö ei tällä kertaa tullut paikallisista vaan muista reppureissaajista ja Bacardista. Con Daon kanssa kävi se perinteinen: alkukankeuden jälkeen alkoi lämmetä -aina sisältä asti.

Vang Vieng – entinen reppureissaajien huvipuisto

Oli Laosiin tultua vähän tyhmä olo. En ollut ottanut juurikaan selvää koko maasta. Tiesin vain backpackereiden huumehelvetin, jossa porukka lilluu känni- ja sienipäissään joessa ja tappaa itsensa hyppimällä kiviin. Vang Vieng on tämä kylä nimeltään. Pienen nettisurffailun jälkeen olin astetta fiksumpi ja ruksasin Laosin karttaan paikat, jotka tahdon nähdä: maailmanperintökohde Luang Prabang Vientianesta 400km pohjoiseen, Plain of Jars keski-Laosissa, perinteisten lao-heimojen Tad Lo etelämpänä ja 4000 Islands vielä etelämpänä Cambodian rajalla. Näiden neljän paikan kiertämiseen menee jo leijonanosa viisumin 30 päivästä (puhumattakaan kulkuneuvoissa istumisesta), joten jääköön lista lyhyeksi. Muutoksia tulee aina, vaikkei niitä suunnittelisikaan.

Näissä kuvissa käsitykseni Vang Viengin aikuisten leikkipuistosta. Lao Whiskeyä juodaan ämpäreistä ja ei kun liaanilla jokeen. Päädyimme kuitenkin piipahtamaan siellä muutamasta syystä:

Ensinnäkin: Tiinan aika Laosissa oli kovin rajallinen, vain viikko, joten kovin paljoa ei viitsi tuhlata aikaa bussissa istumiseen. VV on näppärän kolmen tunnin päässä Vientianesta.

Toiseksi: nettisurffailu kertoi meille, että Vang Viengissä on suljettu 24 ravintolaa ja kaikki hyppytornit ja liaanit. Paikka saattaisi siis olla jokseenkin rauhallisempi kuin aikaisemmissa kuvissa. The Guardianin mukaan pelkästään viime vuonna VV:ssä kuoli vähintään 27 turistia (lukema Vang Viengin sairaalasta, kuolleita voi siis olla enemmän). Suurin osa hukkui tubeiltuaan kännissä tai hypättyään pää edellä kiviin. Tuollaisella meiningillä ei ihmekään, että hallitus on puuttunut peliin. Baareja on tosin yritetty sulkea aikaisemminkin, mutta tuloksetta. Baarit vain maksoivat saamansa sakot ja avasivat ovensa uudestaan. Tällä kertaa niitä on kuulemma pistetty jopa maan tasalle.

Kolmanneksi: hintataso on edullinen ja tubeilun lisäksi Vang Viengissä voi harrastaa monen montaa eri aktiviteettia aina melonnasta kalliokiipeilyyn. Sinne siis ja hiki virtaamaan.

Kauhutarinat humalaisista tubeilijoista eivät vakuuttaneet meitä, joten totesimme lähes yhteen ääneen, että jos mesta on edelleen aivan kamala, niin jatkamme pohjoiseen Luang Prabangiin jo samana iltana. Mieli kuitenkin muuttui saavuttuamme joenvarsikylään. Missä ovat kaikki öykkäröitsijät? Ei kääliöitä. Ei melua ja möykkää. Kourallinen ihmisiä. Lapsiperhe! Virtaava joki ja sen toisella puolella näyttäviä kalliomuodostelmia. Varsin mieluisaa. Saatamme jopa viihtyä. Vähäiset baarit, jotka vielä ovat toiminnassa, sulkevat ovensa puolilta öin. Yöunet siis taattu. Mojitokin maistuu hyvälle, vaikka onkin blenderissä pyöräytetty. Lao Lao-viskiin en koske, vaikka maksaakin euron litralta.

Perjantai oli meidän aktiivipäivä. Auto tiputti meidät yläjuoksulle perinteiseen laolaiseen kylään, jossa kävimme ensin tubeilemassa 500m sisälle luolaan otsalampuilla ja viiletimme sen jälkeen 8km Nam Song -jokea alas takaisin Vang Viengiin. Muutama eka päivä meni ihan vain pyöriessä kylillä emmekä olleet vieläkään käyneet tubeilemassa joessa, joten odotin suuresti näkeväni kaikki kuuluisat jokivarsibaarit, flying foxit, liaanit, hyppytornit ja muut härpäkkeet. Olin kuullut, että niitä on pistetty maan tasalle, mutta en siltikään voinut uskoa silmiäni, kun meloimme ohi. Joen varrella ei ollut MITÄÄN jäljellä. Baarien kohdalla roskalavat, hyppytornien paikalla muutama lauta. Kovin tyhjää. Niin siinä sitten oli käynyt: kaikki oli kuuin olikin maan tasalla. Jotenkin kävi sääliksi, mutta toisaalta: jos kuolemia kerran oli sesongilla lähes viikottain, ratkaisu ei voinut olla muu kuin oikea. Ristiriitaiset fiilikset.

Kajaakilla melominen oli huippukivaa, vaikka virta ei ollutkaan kovin voimakas. Vesi oli laskenut muutamassa päivässä metrin verran ja virtaus kadonnut sen myötä. Viime vuoden reissulla Bukit Lawangilla, Sumatralla, kävimme tubeilemassa kovavirtaisessa Bohorokin joessa. Sitä menoa ja meininkiä ei ollut Vang Viengissä tiedossa, joten päätimme jättää tubeilun kokonaan väliin. Aina sitä voisi vain lillua alajuoksuun, mutta kuinka tylsää se sitten on.

Tiina oli kova luu ja lähti kalliokiipeilemään lauantaina, kun me puolestaan tyydyimme pitkään kävelyyn peltojen ja purojen halki. Emme Juhan kanssa ole aikaisemmin kiipeilleet kuin seiniä työpaikan liikuntapäivänä Salmisaaressa, joten tuli pupu pöksyyn. Mitä jos jotain käy? Jos vaikka loukkaa itsensä? Eihän haava parane täällä kuumuudessa ikuna.

Tiina oli jututtanut jotain paikallista Vang Viengin nykytilanteesta ja sai tietää muutamia mielenkiintoisia faktoja. Turistit, jotka ennen kävivät olivat tietynlaisia. He vuokrasivat tubet, pistivät rahansa vain kaljaan ja whiskey bucketteihin, söivät halpaa safkaa katukojuista, yöpyivät mahdollisimman halvalla eivätkä tehneet muita aktiviteetteja kuin tubeilua. Minulla on päässäni heti sellainen parikymppinen känninen britti. Nyt turisteja on vähemmän, mutta he ovat täysin erilaisia. Nyt käydään kiipeilemässä, melomassa kajaakeilla, luolissa, tutustumassa lähikyliin, nautitaan hieronnasta, syödään paremmissa ravintoloissa ja nukutaan astetta mukavammissa hotelleissa ja Guest Houseissa. Muutos ei siis ole paikallisille pahaksi edes taloudellisesti. Oli todella helpottavaa kuulla nuo asiat, koska olin itse täysin varma Vang Viengin tuhosta. Toisaalta, jos mietin omalle kohdalleni, entisessä Vang Viengissä olisin viipynyt ehkä päivän, nyt jäimme viideksi. Kylään olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta oli kuitenkin aika jatkaa matkaa -minä ja Juha Luang Prabangiin, Tiina takaisin Indonesiaan.

Sekaisin Kullista

Kuala Lumpur. Tuo monien reissujemme välietappi toimi taas kuin viiden tähden megaparantola. Acehin jälkeen oli ihana syödä taas kunnolla ja terveellistä ruokaa. En muista koska olisin nauttinut salaatista yhtä paljon. Tai myslistä. Tai siitä, että voi lähteä juoksemaan puistoon ilman tööttäilyjä ja ihmisten huuteluita. Tai siitä, että jopa sadepäivinä on tekemistä. Tai kuinka Kullissa on puisto täynnä pelkästään mun lempparikukkia, orkideoja. Pieniä asioita, joista juuri sillä hetkellä nautin. Kun taas sivistystä on kestänyt tarpeeksi, tahdon takaisin keskelle-ei-mitään. Vali vali ja koskaan ei ole hyvä, hehe! Kun on kurjaa, tahtoo luksusta ja kun on liian hyvää, tahtoo paluuta luonnon helmaan.

Päivä toisensa jälkeen vain kului ja lopulta vietimme Kullissa lähes kaksi viikkoa! Huikea suoritus. Neljänä päivänä meillä oli huippuhyvä hotelli ja naatimme superista allaosastosta, huoneen näkymästä, huonepalvelusta ja kuntoiltiin hotellin punttisalilla. Muuten olimme samassa kiinalaisessa hotlassa KL Sentralin aseman vieressä. Lintupuisto ja akvaario tuli katsastettua. Ensimmäistä suosittelen lämpimästi, jos Kulliin aikoo. Pistelen siitä erikseen vielä kuvia, joita tuli yhteensä napattua sellaiset 600… Kröhöm…

Vanha duunikaverini on vaihdossa Balilla ja päätti lähteä tekemään visa runia. Tiina liittyi meidän seuraan Kulliin pariksi päiväksi. Ekana iltana niistä vedimme pyllyt olalle China Townissa. Seuraava päivä elikkästä sunnuntai oli siis kohtalaisen vaisua käyntiä kansallismuseossa ja shoppailua KLCC:ssä. Maanantaiaamuna minä ja Tiina olimme kärsineet krapulamme, mutta mun toinen puoliskoni päätti potea pahaa oloaan Laosin lennolla. Way to go, Juha!

Kullista en tarinoi sen enempää. Pää pyörällä ja kukkaro astetta tyhjempänä jatkoimme etiäpäin Vientianeen. Kettu kuittaa juuri tällä hetkellä hieronnasta tulleena Vang Viengistä, bäkbäkkereiden EX-mekasta.