Maailmanluokan snorklausta Hattalla

-Gunung Api ja Banda Neira veneestä matkalla Pulau Hattalle-

Normaalisti snorklatessa riutan reunalla tulee tähyiltyä syvään siniseen odottaen, että sieltä ilmaantuisi joku vähän isompi fisu. Pettymys viiltää, kun mitään ei näy, ja on tyydyttävä samoihin vanhoihin tuttuihin, osittain tuhoutuneen riutan päällä uiskenteleviin papukaijoihin, enkeleihin ja perhosiin. Banda -saarilla ei sitä pelkoa ollut. Syvä sininen ei nimittäin ollut nimensä veroinen. Ei siksi, etteikö vesi olisi ollut syvää riutan reunassa, vaan siksi, että kalaa oli niin paljon, ettei sinistä näkynyt! Joka puolella ympärillä oli satoja ellei tuhansia kaloja. Minne vain käänsi päänsä. Pieniä ja isoja. Hopeisia, värikkäitä, raidallisia. Kaloja, joita en ollut eläissäni nähnyt. Kilpikonnia, haita, merikäärmeitä, hummereita, jättirauskuja, mureenoja… En ole ikinä nähnyt niin paljon elämää pinnan alla! Enää en ihmettele muiden reppureissaajien hehkutusta Bandan sukelluksista, kun pelkkä snorklaus oli viedä minut huumasta tainnoksiin. Muutaman päivä kuluttua olisi meidän aika heittää tankit selkään ja regulaattorit suuhun. Mutta ensin snorkkeloimaan!

 

Suoraan meidän homestay edestä pääsi snorklaamaan riutan reunalle, joka vilisi kalaa. Päivän edetessä virtaus voimistui ja oli helpompi kävellä rannan toiseen päähän ja tulla virtauksen mukana takaisin. Ensimmäinen Hattalla vietetty päivä oli kaunis aina iltapäivän myrskyyn asti. Saimme nauttia monta tuntia maailmanluokan snorklauksesta. Lukas lainasi minulle kameraa, kun en ollut vieläkään saanut aikaiseksi ostettua omaa. Tuli räpsittyä kuvia varmaan tuhat, joista tosin vain murto-osa on julkaisukelpoisia. Muutama videopätkänkin tuli otettua. Harmi, että meri alkoi myrskytä lounasajan lähestyessä. Sää ei todellakaan aina ollut morsian ja suurin osa Hattalla vietetystä kolmesta päivästä satoi ja meri kävi todella villinä. Huono juttu sen kannalta, että näkyvyys heikentyi entisestään jokaisen myrskyn jälkeen, kun sadevesi toi metsästä mukanaan mudat ja mömmöt. Kuvia oli turha ottaa, mutta hyvä juttu siinä mielessä, että vedessä oleva plankton houkutteli vielä enemmän mereneläviä ja vielä isompia kaloja riutan reunalle.

-vedenalaisia puskutraktoreita eli pumphead parrotfishejä-

Bandat koostuvat useasta eri saaresta, joista ehdottomaksi suosikikseni nousi muutaman sadan asukkaan Hatta sen uskomattoman vedenalaisen maailmansa, rauhallisen rannan ja suvaitsevien ihmisten takia. Olemme viettäneet Juhan kanssa paljon aikaa eri muslimikylissä ja Banda Islandseilla ihmiset ovat ehdottomasti rennoimmat ja ystävällisimmät vierasuskoisia kohtaan. Miehet vilkuttelivat moskeijan ikkunoista ja naiset kotiensa portailta. Vaikka olin snorklaamassa ja kävelin rannalla pelkissä bikineissä, en saanut ilkeitä katseita eivätkä paikalliset tuominneet minua (heitä näkyi rannalla ehkä tusinan verran koko kolmen päivän aikana). Kun lähdin kylälle, peitin polveni ja olkapääni -kunnioituksesta. Talon emäntä Sarah sanoi jälkikäteen, ettei se ole tarpeen. Riittää, kun en bikineissä käppäile. Minihame ja toppi käyvät mainiosti. Isäntä Adikin jaksoi kutsua minua kauniiksi prinsessaksi, putri cantik, vaaleiden hiusteni ja hameideni takia. Kovin kivaa se sellainen. Sarah ja Adi olivat ihania ihmisiä, joiden hymy ei tuntunut hyytyvän millään, ja heidän kotinsa oli varmasti paras homestay koko saarella. Sarahin tekemä kanelitee oli taivaallista ja emme saaneet vain kolmea ruokaa päivässä, vaan päälle kuului vielä iltapäivätee vaihtuvan herkun kanssa. Hinta yhdeltä henkilöltä ruokineen oli 125 000 rupiaa eli alle 10€. Halvalla siis pääsi elämään herroiksi, kasvattamaan elintasokumpuaan ja ihastelemaan satoja ja taas satoja eri kaloja ja koralleja.

Farewell, dear Hatta! We’ll meet again!

Sukellusta Coronissa

On syyskuun 24. vuonna 1944. Amerikkalainen hävittäjälentäjä viilettää Filippiinien ilmatilassa yhdessä parinkymmenen muun koneen kanssa. Hän näkee alapuolellaan japanilaisen rahtialuksen, pommittaa sen. Hän näkee toisen, pommittaa sen. Hän näkee sotalaivan, pomittaa sen. Hän jatkaa työtään niin kauan kunnes on saanut sen päätökseen. Hän palaa takaisin tukikohtaan ja lähettää vaimollensa kirjeen:

”Hyvä päivä tänään; upotimme juuri kymmenkunta japanilaisalusta. Mitä kotiin kuuluu? Miten lapset voivat?”

Coron voittaa El Nidon 100-0 kamppailussa Palawanin herruudesta. Backpackereiden budjettimajoitukset ovat hyvätasoisia ja paljon edullisempia kuin El Nidossa, ruoka on parempaa ja halvempaa, alueella on enemmän tehtävää ja nähtävää ja mikä parasta: turisteja ei ole tungokseksi asti. Niitä siis löytyy, ei voi väittää. Mutta huomattavasti vähemmän.

Alan jo kuulostaa siltä, että vihaan ihmisiä ympärilläni. Ei nyt ihan niinkään. Nautin suunnattomasti esim. Euroopan ja Aasian miljoonakaupungeista ja rakastan festareiti-ilmapiiriä. Mutta mitä siihen päänsisäiseen idylliseen filippiiniläiskylään tulee, massaturismi jää sen ulkopuolelle.

Kuten El Nidossakin myös Coronissa päämielenkiinto osuu ympärillä olevaan saaristoon, sen kauniiseen luontoon, kirkasvetisiin laguuneihin, valkohiekkaisiin rantoihin ja värikkäisiin koralleihin. Sen lisäksi Coronin alueelta löytyy 12 hylkyä, jotka ovat saaneet erittäin paljon huomioita etenkin sukeltajien keskuudessa. Sanotaan, että juuri Coronin alue on maailman parhaita paikkoja hylkysukelluksille.

Heräsimme ensimmäiseen aamuun Coronissa krapulan puskiessa ohimoilla. Ilta Helldivers -baarissa oli vierähtänyt pikkutunneille Inkan ja Jussin loistavassa seurassa, kammottavaa venematkaa Jessabelilla naureskellen ja toisiimme tutustuen. Olo ei ollut maailman voimakkain, mutta pakko se vain oli nousta ja lähteä metsästämään uutta majoitusta; Sea Dive Resort oli täyteen buukattu. Kun löysimme uuden Guest Housen vähän syrjemmästä ja saimme romumme muutettua, treffasimme taas Jussinkan ja tutustuimme kylän sukellus- ja veneretkitarjontaan. Päätimme mennä sukeltamaan seuraavana päivänä ja tutustua saaristoon sitä seuraavana. Sen lisäksi, että oli edullisempaa tehdä retkiä yhdessä kuin erikseen, nautimme suunnattomasti heidän seurastaan. Ei tarvinnut teeskennellä tai harrastaa small talkia siksi, että kuulumme niin sanotusti ’samaan leiriin’ ollessamme suomalaisia. Heidän kanssaan oli helppo olla, juttu lensi ja rommikola virtasi. Toivon mukaan pidämme yhteyttä vielä joskus, kun palaamme takaisin Suomeen. (Vink, vink, Jussinka!)

Sukellustarjontaa löytyi jokaisesta kadun kulmasta yllin kyllin, riippui täysin meistä itsestämme mitä halusimme. Kolmen sukelluksen hinnoissa oli kuitenkin aikamoinen ero aina 2700 pesosta 3500 pesoon. Sea Dive vaikutti olevan kaikkein suosituin, mutta samalla kallein. Päädyimme -yllätys yllätys- halvimpaan vaihtoehtoon eli Coron Diversiin. Sen lisäksi että hinta oli tuo 2700 pesoa, saimme itse valita sukelluskohteemme. Hylkysukellus on nimenomaan se juttu, minkä vuoksi tuolla pinnan alle mennään, mutta Inka oli veneessä vain mukana ja mahdollisuuksien mukaan snorklaamassa. Hänellä olisi kovin tylsää lillua pinnalla keskellä mitään, kun me muut neljä olisimme parikymmentä metriä hänen alapuolellaan. Yksi hylky on kuulemaan kallellaan niin, että toinen pää on snorklaussyvyydessä ja toinen syvemmällä. Ehkä se voisi olla yksi vaihtoehto? Jussilla oli ollut aikaisemmin korvien kanssa ongelmia, joten kovin syviä hylkyjä emme voi muutenkaan valita. Toisaalta kolme hylkysukellusta päivässä saattaisi käydä kovin tylsäksi. Olisikohan pinnan alla hyviä korallipuutarhoja?

Pienoisen pohdinnan jälkeen valitsimme kolme kovin erilaista sukelluskohdetta:

1. Barracuda lake: Coronin saarella oleva laguuni, jossa veden lämpötila vaihtelee jopa kymmenen astetta. Mitä syvemmälle menee, sitä lämpimämpää vesi on. Näkemisen arvoinen jo itsessään.

2. Olympia Maru: alueen suosituin hylky. Tämä japanilaisalus makaa kyljellään noin 25 metrin syvyydessä ja sen sisällä voi puikkelehtia lähes päästä päähän.

3. East Tangat Gunboat: pieni hylky, syvyys 3-18m. Ihanteellinen myös Inkalle.

Teimme sukelluksen tuossa järjestyksessä. Ensimmäisenä oli siis Barracude Lake. Se on saanut nimensä yksinäisestä barracudesta, joka asustelee tässä pienessä laguunimaisessa järvessä. Märkäpuvut jäivät veneeseen ja BCD:n taskuun pistettiin kilo tai kaksi vähemmän painoa kuin suolaiseen meriveteen. Toden totta Barracuda Lake oli maineensa veroinen sekä pinnalla että pinnan alla. Näkyvyys oli ainakin 30 metriä. Yksi hienoimmista ja samalla oudoimmista sukelluksistani.

Veden lämpötilan vaihtelu alkoi 12 metrin syvyydessä ja lämpeni jatkuvasti syvemmälle mentäessä. Vedessä erottui selkeästi kylmän ja lämpimän veden raja, termokliini. Se sellainen kohta, jossa veden joukkoon näyttää sekoittuneen öljyä. Sukellus tuntui enemmänkin kuumalta kylvyltä. Jossain kohtaa lämmin vesi tuntui jopa hieman liian lämpimältä ja oikein toivoi, että kylmää tulisi jostain. Kerrassaan hieno kokemus. Harmi vain, että sukellus kesti vain 36 minuuttia, kun filippiiniläisen dive masterimme oli päästävä pintaan. Hän meinasi kuulemma menettää tajunsa veden alla. Kuvitelkaa, menettää tajunsa! Seuraavalle sukellukselle lähdimme hieman varautuneina. Joudummeko noukkimaan häntä jostain hylyn sisältä? Osaako joku elvyttää?

Olympia Maru täytti odotukset. Eikä DM:kaan pökertynyt. Puikkelehdimme laivan sisällä, konehuoneessa, ruumassa, jopa vessassa. Varsin onnistunut sukellus.

Mutta sukelluksista viimeinen, East Tangat Gunboat, olikin sitten eri juttu. Kaikki meni pieleen heti alusta asti. Jussi laskeutui korviensa takia hitaammin kuin muut ja kun pääsimme hylylle, hän olikin jo kadonnut näköpiiristä. Dive Master tiesi Jussin olevan hitaampi, mutta ei malttanut odottaa. Näkyvyys oli niin huono, että oli oltava kosketusetäisyydellä edellä olevasta sukeltajasta. Jotain paskasta näkyvyydestä kertoo jo se, että Inka ei edes löytänyt koko hylkyä, vaikka se oli vain parin metrin syvyydessä. Jussi tietenkin jäi jälkeen ja kadotti meidät muut. Hän odotti paikoillaan hetken ja nousi pintaan. Normaalisti kun joku joukosta katoaa, on minuutin verran etsittävä häntä ja noustava sitten pintaan. DM jatkoi ja jatkoi sukellusta huomaamatta lainkaan kadonnutta sukeltajaa. Jossain kohtaa, kun näkyvyys oli edes aavistuksen parempi, pysäytimme hänet. Ensin etsimme kaikki häntä, puolet kiersivät hylyn toiselta puolelta ja puolet tulivat toiselta puolelta vastaan. Näin mielessäni Dive Masterin vain kohottavan olkapäitään tyyliin ”no can do”. Vastoin käsikirjan ohjeita hän oli jatkamassa sukellustamme ilman Jussia. Jos veden alla voisi näyttää paremmin tunteitaan tai kiroilla, olisin varmaan repinyt Dive Masterilta silmät päästä ja haukkunut pystyyn. Tyydyin vihaisiin eleisiin: ”Nyt saatana pintaan siitä!” Niin hän meni ja me jäimme. Jatkoimme sukellusta keskenämme erään ruotsalaisen sukellustietokoneella hylyn viereisellä riutalla vielä parisenkymmentä minuuttia. Päätöntä pyöriskelyä eikä oikein mitään nähtävää. Sanoisinko, että paskin sukellus ikinä. Kun tulimme pintaan, DM oli jo saanut kuulla Jussilta kunniansa ja oli kyllä kovin hiljaista poikaa matkalla takaisin rantaan. Noin ei vain tehdä. Jussi sai anteeksipyytelyjä ja hyvitystä sukelluksista. Ja me muut saimme meriveden viilentämää kättä.

 

Sekaisin Kullista

Kuala Lumpur. Tuo monien reissujemme välietappi toimi taas kuin viiden tähden megaparantola. Acehin jälkeen oli ihana syödä taas kunnolla ja terveellistä ruokaa. En muista koska olisin nauttinut salaatista yhtä paljon. Tai myslistä. Tai siitä, että voi lähteä juoksemaan puistoon ilman tööttäilyjä ja ihmisten huuteluita. Tai siitä, että jopa sadepäivinä on tekemistä. Tai kuinka Kullissa on puisto täynnä pelkästään mun lempparikukkia, orkideoja. Pieniä asioita, joista juuri sillä hetkellä nautin. Kun taas sivistystä on kestänyt tarpeeksi, tahdon takaisin keskelle-ei-mitään. Vali vali ja koskaan ei ole hyvä, hehe! Kun on kurjaa, tahtoo luksusta ja kun on liian hyvää, tahtoo paluuta luonnon helmaan.

Päivä toisensa jälkeen vain kului ja lopulta vietimme Kullissa lähes kaksi viikkoa! Huikea suoritus. Neljänä päivänä meillä oli huippuhyvä hotelli ja naatimme superista allaosastosta, huoneen näkymästä, huonepalvelusta ja kuntoiltiin hotellin punttisalilla. Muuten olimme samassa kiinalaisessa hotlassa KL Sentralin aseman vieressä. Lintupuisto ja akvaario tuli katsastettua. Ensimmäistä suosittelen lämpimästi, jos Kulliin aikoo. Pistelen siitä erikseen vielä kuvia, joita tuli yhteensä napattua sellaiset 600… Kröhöm…

Vanha duunikaverini on vaihdossa Balilla ja päätti lähteä tekemään visa runia. Tiina liittyi meidän seuraan Kulliin pariksi päiväksi. Ekana iltana niistä vedimme pyllyt olalle China Townissa. Seuraava päivä elikkästä sunnuntai oli siis kohtalaisen vaisua käyntiä kansallismuseossa ja shoppailua KLCC:ssä. Maanantaiaamuna minä ja Tiina olimme kärsineet krapulamme, mutta mun toinen puoliskoni päätti potea pahaa oloaan Laosin lennolla. Way to go, Juha!

Kullista en tarinoi sen enempää. Pää pyörällä ja kukkaro astetta tyhjempänä jatkoimme etiäpäin Vientianeen. Kettu kuittaa juuri tällä hetkellä hieronnasta tulleena Vang Viengistä, bäkbäkkereiden EX-mekasta.