Rakas päiväkirja -herätä minut painajaisesta, osa 2

Maanantai 12.11.2012

03:30

Luca nukkuu laivan kannella ihan vain siksi, ettemme vain missaa venettä. Hän tulee herättämään meidät. Olen jo valmiiksi hereillä, ollut koko yön. Vene on valmiina lähtemään. Vihdoin. Kello lyö viisi. Peräköysi irroitetaan. Helpotus ja leveä sisäinen hymy.

08:15

Manner häämöttää jo. Enää puolisen tuntia. Tai sitten ei. Kuulemme kovan äänen ja moottori sammuu. Murphy’s law. Konerikko menee jo niin totaalisen yli, että itkukohtaukseni vaihtuu räkänauruun. Ei näin vain voi käydä! Odotamme tunnin verran hinaajaa. Mainingit ovat liian isot veneen hinaukseen. Köysi löystyy ja kiristyy taas äkisti. Vetoveneestä hajoaa takaosa, jossa köysi on kiinni. Meri on täynnä laudan kappaleita. Hinaaja jättää meidät oman onnemme nojaan. Shit. Ja muutkin kirosanat.

13:00

Toisen hinaajan ja pienemmän veneen jälkeen pääsemme vihdoin koskettamaan äitimaata. Ranskalainen on järjestänyt meille kyydin Medaniin. Löydämme auton, mutta kuulemme tiellä odottavasta tulvasta. Lisää vettä tiedossa. Emme näköjään pääse siitä eroon edes mantereella.

00:30

Kolautan pääni tyynyyn. Medanissa. Vihdoin. Matkaan meni 40 tuntia. Ei paha. Nyt maittaa uni. Ja suihku.

Rakas päiväkirja -herätä minut painajaisesta, osa 1

Sunnuntai 11.11.2012

7:45

Mikä helvetti siellä ulkona huutelee. Eikö siellä tajuta, että täällä vielä nukutaan.

Raotan silmiäni. On jo valoisaa. Luca huutaa toistamiseen hyvät huomenet. On aika herätä, pakata loput kamat mitä ei eilen illalla jaksanut, juoda kuppi kahvia ja hypätä veneeseen. Takaisin mantereelle. Ihanaa päästä jo pois täältä. Syödä jotain kunnollista.

9:00

Sataa. Palambakin keittiössä ei ole taaskaan mitään syötävää. Eilen aamulla söimme yhdet ainoat keitetyt kananmunat. Kiitti muroista. Pyydän kuumaa vettä ja sekoitan joukkoon omaa Nescafeani. Erwinin pitäisi tulla näillä minuuteilla hakemaan meitä, Lucaa ja saksalaispariskuntaa. Hän lupasi heittää meidät suoraan mantereelle, Singkiliin hintaan 100€. Paljon rahaa, mutta onneksi meitä on monta maksajaa. Kahdestaan ei olisi toivoakaan.

10:30

Ketään ei näy, koska sade. Olen puhunut Erwinin kanssa puhelimessa jo moneen otteeseen, hinta on noussut, määränpää on vaihtunut Singkilistä Balaihin ja vieläkään ei tietoa onko joku tulossa hakemaan meitä vai ei. Erwin pisti jonkun toisen asialle, mutta kalliimpaan hintaan, koska sade. Hintakamppailu, puhelinralli. Aina löytyy joku seikka, josta voi kiskoa lisää rahaa. Luca turhautuu; perhe odottaa isukkia kotiin. Minä turhaudun; lento Kuala Lumpuriin ei odota.

15:00

Odotamme jo kolmatta tuntia Balain kylässä paikallisen veneen lähtöä. Erwin ei heittänyt meitä mantereelle, koska sade. Pääsimme sentään pois Palambakilta, joten nyt vain sormet ristiin, että tämä paikallinen vene lähtee edes joskus tämän vuorokauden puolella. Kokemuksemme näistä veneistä ei vain ole kovinkaan vakuuttavia. En millään tahtoisi nyt purskahtaa itkuun. Muutenkin on kurjaa ja märkää. Luca kysyy jo varmaan sadatta kertaa kapteenilta väliaikatietoja. Vastaus on tähän asti ollut aina sama: ihan pian mennään. Odotamme vain nousuvettä. Viimeisellä kerralla saimme eri vastauksen: lähtö peruttu. Uusi yritys yöllä klo 03. Itkisin, jos kehtaisin.

Meille näytetään huone, jossa voimme viettää alkuyön. Rakennus on ollut hotelli ennen vuoden 2005 maanjäristystä, joka tuhosi koko Balain kylän. Siitä voi hieman päätellä huoneen tasoa. Lakanat taitavat olla samalta vuodelta. Asbestikatto.

16:30

Nälkä. Aamukahvi ei täyttänyt mahaa. Nyt kelpaa jopa Mie Goreng. Istumme kuusi ihmistä katukeittiössä. Minä ja Juha, Luca, saksalaiset ja eräs ranskalainen mies. Odotamme seuraavaa yötä ja veneen lähtöä. Kulutamme aikaa, kävelemme pitkin Balain kylää. Syömme toistamiseen. Näemme puolitoistametrisen Banded Seasnaken rantavedessä. Purema olisi yhtä kuin Game Over.

23:00

Ei tule uni, ei. Yritämme nukkua Juhan kanssa samassa 80cm sängyssä, jonka patja on sama kuin nukkuisi betonilattialla. Luca nukkuu veneessä ihan vain siksi, ettei se vain lähde ilman meitä. Vielä muutama tunti tätä tuskaa ja lähdemme mantereelle. Jaksaa, jaksaa. Painaa, painaa. Tai muuten etsin sen myrkyllisen käärmeen taas käsiini.

 

 

 

Island Hopping

Tapasimme Pulau Wehillä italialaisen Lucan, joka asuu siellä indonesialaisen vaimonsa Evan ja 3-vuotiaan tyttärensä Kalilan kanssa. Luca käy säännöllisesti muutaman kerran viikossa sukeltamassa Lumba Lumban piikkiin ja pyytelimmekin Lucaa meidän Dive Masteriksemme aina, kun se oli mahdollista. Lucan pääbisnes Pulau Wehillä on kuitenkin vasta-avattu italialainen ravintola Bixio Long Beachilla. Kävimme testaamassa Lucan pastat ja hyvää oli. Pizzauuni ja espressokeitinkin ovat tuloillaan, mutta ”slowly slowly”, kuten indonesialaiseen elämäntapaan kuuluu.

Lucan kanssa tuli pölötettyä Wehillä pitkät tovit. Kerroimme saarihaaveestamme, kyselimme käytännön asioista ja firman perustamisesta. Joimme kaljaa, sukelsimme ja juttelimme taas. Lucaa houkutteli ajatus käydä itsekin Pulau Banyakilla, jota kehuimme maasta taivaisiin. Ja kun lähtömme Wehiltä lähestyi, Luca lupasi tulla Banyakille käymään, kun olemme siellä. Näkisimme siis taas kahden viikon kuluttua. Monesti näitä ”tullaan, tullaan” ja ”lupaan, lupaan” -kommentteja kuulee, eri asia käyvätkö ne toteen.

Niin se hetki koitti. Luca saapui paratiisiin ajettuaan reilu 700km Pulau Wehiltä Singkiliin mopollaan. Venematka hänellä meni lähes samalla kaavalla kuin meilläkin. Luca odotteli paikallisessa veneessä 5h, kunnes sai tietää, että se lähtee vasta seuraavana aamuna. Veneessä oli kuitenkin muita turisteja, joiden kesken tilasivat pikaveneen Balain kylään. Sieltä Luca jatkoi Palambakin saarelle, mutta moottori hajosi keskelle merta. Näköjään se on täysi mahdottomuus päästä mantereen puolelta Pulau Banyakin saaristoon sulavasti ja helposti.

Lucalla oli vain muutama päivä aikaa katsastaa Banyak, suurimpana toiveena nähdä hehkuttamamme Tambaratin unelmasaari, joten päätimme lähteä saarihyppelylle. Koska meidät oli jätetty Palambakille ilman venettä ja asiantuntevaa henkilökuntaa, tuli meidän itse järjestää puhelimitse saarikierros kuskeineen. Onneksi Luca taitaa indonesian kielen. Normaalisti Palambakin entinen omistaja Erwin olisi ollut ensimmäisenä mielessä, mutta hän oli juuri sinä päivänä mantereen puolella täyttelemässä papereita Sikandangin saaren omistukseen liittyen. Monta lehmää ojassa. Saaristossa on vain muutama pikavene ja jokainen mies niiden takana pyyteli kohtuutonta hintaa saarihyppelystä (n. 100e!), joten tyydyimme hitusen halvempaan kalastusveneeseen. Kanootintyylinen vene ei ollut hullumpi, mutta koska sää oli arvaamaton eikä moottori kovinkaan tehokas, emme päässeet kauimmalle Tambaratin saarelle asti vaan tyydyimme lähimpiin saariin ja Ujung Sialitin kylään. Muutamaan otteeseen työnnettiin myös snorkkelit suuhun ja pulahdettiin veteen. Sateella on vain kovin ikävä snorklailla kun kastuu.

Kävimme katsastamassa Sikandangin bungalowit, joissa tuskin on ollut montaakaan turistia viimeisen vuoden aikana. Paikka näytti täysin samalta kuin viime tammikuussa, jolloin bungaloweja vielä rakennettiin. Omistaja Stefan (paperilla Erwin, koska vain indonesialainen saa omistaa maata) asuu Pariisissa ja sieltä käsin on kohtalaisen vaikeaa pitää puljua pystyssä. Stefan tajusi tehneensä virheen hankkiessaan paikan ja haluaa myydä sen ranskalaiselle ystävälleen, joka on töissä Medanissa. Mielenkiinnolla odotan mitä tästä tulee ja saadaanko paikka uuden managerin johdolla toimimaan. Suurin ongelma tällä hetkellä koko saaristossa tuntuu olevan transportaatio. Ilman paksua kukkaroa (tai omaa venettä) ei pääse mihinkään. Sikandangin bungaloweilla ei ole omaa pikavenettä lainkaan, joten sinne on mentävä kalliilla kyydillä tai samanlaisella kanootilla, jolla itse kiertelimme saaria. Jos paikka olisi minun, tarjoaisin halvan kyydin ihan vain, että saisin paikkaani asiakkaita. Jokainen tietty tavallaan. Tuntuu vain kovin hullulta.

Emme siis päässeet Tambaratille ailahtelevan sään takia, mutta kävimme tutustumassa pieneen perinteiseen kalastajakylään, Ujung Sialitiin. Paikalliset asuvat vaatimattomasti, mutta vaikuttavat silti onnellisilta. Kyläläiset elävät merenantimista. Jos kalaa ei tule, lapset eivät syö.

Kuten olen monesti aikaisemminkin sanonut, Banyakeilla kalastetaan edelleen syaniidin avulla ja vielä muutama vuosi sitten pommeilla. Yllä oleva taulu kieltää myrkyt, pommit ja kaikki koralleihin kohdistuva vääryydet. Seurauksena laiminlyönneistä ”minimissään 6v linnaa tai 1 200 000 000 rupiaa (100 000e) sakkoja”. Ajatus hyvä, mutta korruption jyllätessä tehoton. Ihmettelin pitkään, että miten köyhillä kalastajilla on edes varaa syaniidiin, sehän on kallista. Meille kuitenkin selvisi, että myrkkykalastuksen takana on suuri firma, joka maksaa nimenomaan poliisille saadakseen toimia.

Luca oli kysynyt Singkilin räkäkylässä mantereen puolella paikallisilta nuorilta, että millaista siellä on elämä. Nuoret vastasivat muina miehinä, että ei se sen kummempaa ole kuin Euroopassakaan. Vaikka eletäänkin sateliittikanavien ja Youtuben aikakautta ja tietoa paremmasta löytyy, muksut elävät tyytyväisinä omaan elämäänsä. Pienemmillä leikkikaluinaan mopon rengas ja keppi, teini-ikäisillä itse mopot. Ja älypuhelimet.

Juttelin juuri työkaverini kanssa Facebookissa. Hän hehkutti saavansa koiravauvan jouluna. Islamin uskoisille koira on ennemminkin vihollinen kuin lemmikki. En tunne tarkkaa tarinaa, mutta se liittyy kai jotenkin selaiseen, että koira kohteli Muhammedia huonosti ja siksi muslimit eivät kunnioita koiria. Myöskin ruoka saastuu, jos koira on samassa huoneessa tai jotain. Ujung Sialitissa talutuspannassa pidettiin rapua koirien sijasta. Sakset oli teipattu jesarilla ja pojat potkivat sitä huoletta eteenpäin. Mukava lemmikki. Ei pure eikä hauku.

Sellainen kylä. Lupaan, etten enää ikinä valita siitä, kuinka VR:n juna on puoli tuntia myöhässä. Kuinka ravintolassa salaattini tarjoillaan väärällä kastikkeella. Kuinka Elixian jumppatunti on peruttu vetäjän flunssan takia. Kuinka Suomessa asiat vain ovat ihan helvetin hyvin.

Pikavisiitti unelmasaarella

Ennen Ujung Lolokin Surfing Villaa käytiin pikaisesti kumiveneellä Tambaratilla. Erwin oli myynyt kuukautta aiemmin Palambakin bungalowit jollekin australialaisella miehelle ja hänen indonesialaiselle vaimolleen, jotka asuvat Medanissa. Heillä on siellä holleilla palmuöljyviljelmiä, joten Palambakin bungalowit taitavat olla pikemminkin harrastus ja hupi kuin bisnes. Omistajia emme nähneet lainkaan, mutta heidän ytävänsä Chris oli auttamassa saamaan hommia käyntiin.

Chris vei meidät ja venäläisen raputeurastajan saarihyppelylle ja esitimme toiveeksi tietenkin Tambaratin, meidän oman unelman. Pysähdyimme matkalla snorklaamaan ja täytyy kaikkien (etenkin turistien) onneksi sanoa, että koralli on kasvanut vuodessa valtavasti. Jotain parannusta siis on tapahtunut viime visiitistä.

Tambarat oli yhtä kaunis kuin aina ennenkin. Kristallinkirkas vesi. Puhtaan valkoiset hiekkarannat. Palmupuut. Paratiisi.

Yrityksen perustaminen tänne olisi silkkaa hulluutta, tiedän.  Mutta siitä se nimikin kertoo. Yrittämistä. Jos vaikka onnistuisi.

Rakastuin uudelleen.