Suomalainen sukellusresort -Sanctum Una Una

Olin tavannut muutamaa vuotta aiemmin reissullani suomalaisen Emmin, joka silloin pyöritti sukelluskeskusta Indonesian Sulawesissa, Togean -saarilla. Vaihdoimme facebookit ja viime syksynä olimme taas yhteyksissä. Kuulin hänen perustavan oman sukellusresortin samoille seuduille ja kysyin heti mahdollisuutta mennä suorittamaan Dive Master -kurssini ja jäädä hänelle töihin. Sehän passasi.

Vietin siis joulu-helmikuun saarella, jossa ei ole yhtään ainutta autoa, lehmät paskovat nurmikot täyteen, kyläläiset uskovat metsänhenkiin Allahin sijaan, ja jossa oma pesuvesi nostetaan ämpärillä kaivosta. Tällainen paikka on Emmin uusi paratiisisaari Una Una.

Una Una on itse asiassa tulivuori, jonka purkautuminen vuonna 1983 pakotti saaren asukkaat jättämään kotinsa. Kauniita siirtomaa-aikaisia rakennuksia tuhoutui tai raunioitui. Vuosien saatossa asukkaita on palannut takaisin ja nyt heitä on noin tuhat. Tarkkaa lukua ei kukaan osaa sanoa ja paikallisilta kysyttäessä vastaus on ”200 miestä” -naisia ja lapsia ei lasketa. Una Unan pääuskonto on islam, mutta paikalliset tuntuvat uskovan sieluihin ja henkiin enemmän kuin Koraaniin. Ketään ei jaksa kiinnostaa, miten kukakin pukeutuu ja huivikin pistetään päähän vasta, kun on asiaa kylille. Kotona kirmataan juuri niinkuin huvittaa.

Saavuin saarelle vietettyäni ensin muutaman viikon Australiassa uuden ihastukseni luona. Ajoitus ei ollut loistavin lupautua töihin keskelle ei-mitään, kun sydän olisi halunnut olla jossain aivan muualla. Olin kuitenkin niin innoissani, että olisin heti halunnut asettua taloksi vaikka loppuelämäkseni! Emmin ja hänen indonesialaisen miehensä Andrin resort ei ollut vielä lähellekään valmis, ja pääsinkin kunnolla töihin heti alkukättelyssä. Suunnitelmassa oli rakentaa kymmenen bungalowia, ravintola ja sukelluskeskus, joista yhdestä ainoasta rakennuksesta oli perustukset tehty. Muista ei näkynyt vielä jälkeäkään. Tehtävää siis riitti aina kantojen kaivamisesta kylttien maalaamiseen ja lakanoiden ompelusta kukkien istutukseen.

Asuimme noin kilometrin päässä tulevasta resortista eräässä ihanassa indonesialaisessa perheessä. Minulla oli oma huone aivan rannassa ja pystyimme majoittamaan kerrallaan neljästä kuuteen asiakasta, jotka saapuivat saarelle joko seikkailumielessä tai maailmanluokan sukelluksen perässä. Vaikka sukelluskeskus ei virallisesti ollutkaan auki, niin pystyimme silti viemään asiakkaita pinnan alle. Se vaati joustoasekä meiltä että asiakkailta, avointa mieltä ja valmiutta erikoisiin tilanteisiin.

Emmille iski väsy sukellusten jälkeen. Tankkien päällä on pehmeä ottaa nokoset.

Monet voivat vain haaveilla tutkimussukelluksista tuntemattomaan, mutta me pääsimme sitä tekemään. Hyppäsimme veneeseen ja suunnistimme kohti uusia vedenalaisia kaikkeuksia, joissa kukaan ei ollut ennen sukeltanut. Kyselimme apua kalastajilta paikan valinnassa jakatsastimme kohteen, jossa kala nappaa parhaiten. Sain itse nimetä tämän kohteen ja annoin sille nimeksi Hong Kong. Syynä yksinkertaisesti se, että kalaa oli niin paljon, ettei eteensä nähnyt. Löysimme aivan mielettömiä korallipuutarhoja, joita moni on nähnyt vain telkkarissa.

 

Saarella voi myös tehdä erilaisia retkiä. Vein muutamaan otteeseen asiakkaitamme keskelle viidakkoa pieneen hökkeliin, jossa paikallinen metsiensankari valmistaa sokeria. Lisäksi trekkasimme yhtenä päivänä saaren keskelle, jossa maan uumenista tupruttaa edelleen vaarallista rikkikaasua. Kaiken tohinan ja asiakkaiden tyytyväisinä pitämisen keskellä oli aikaa myös rentoutua. Eräs asiakkaistamme piti pienen joogatuokion, johon intopiukeana osallistuin. Ja aina kun ilta koitti, eikä pää kolahtanut sekunnin sadasosassa tyynyyn, luin teoriaa sukelluksesta ja ikävöin ihanaa aussiani.

Valmistuin Dive Masteriksi kahdessa kuukaudessa ja jouduin jättämään Una Unan ennen kuin resort tuli valmiiksi, koska viisumini meni umpeen. Rakastuin täysillä kyseiseen saareen ja aion varmasti mennä takaisin, jos en töihin niin asiakkaaksi. Tiedän, että paikalla menee nyt todella hyvin ja asiakkaita riittää. Una Unan sukellusta ylistetään pitkin sosiaalista mediaa ja netin ihmeellistä maailmaa. Kaikkea hyvää Emmille ja Andrille! Pus!

Uinti- ja kelluntestin jälkeen olo oli voimakas.Dive Masterin on helppo hymyillä!

 

Rescue Diver -kurssi Lombokilla

Jo aikoinaan, kun Juhan kanssa erottiin, sovimme, että suoritamme pelastussukeltajan kurssin yhdessä, kun syksyn reissu koittaa. Muuten menisimme molemmat omia menojamme. Varasimme siis lennot jo aikaisin keväällä ja ero tuli kesällä. Niinpä lensin Komodoilta Lombokille ja Juha tuli mopolla hakemaan minut lentokentältä. Mietin pitkään, että kannattaako tämä nyt ollenkaan: pitäisikö vaan mennä omia menojaan ja suorittaa kurssi muualla. Mutta sovittu mikä sovittu, ja niinpä aloitimme sen Lombokin Kutalla sukelluskeskus Seafrogin kanssa.

Kurssi itsessään ei ollut mikään haastava, vaikka olin kuullut monilta sen olevan hankalin kurssi kaikista. Kurssin pituus on sukelluskeskuksesta riippuen 3-4 päivää. Ennen aloitusta saimme videopätkiä ja muutaman kirjan opiskeltavaksi ja myöskin tietokyselyjä jokaisesta osiosta, jotka tuli täyttää aina ennen seuraavan päivän osioita. Käytännössä opiskelu meni niin, että minä luin ja katsoin videot, täytin kysymykset ja Juha tyytyväisenä kopioi kaiken aamupalalla ennen kuin menimme sukelluskeskukselle.

Ensimmäisenä päivänä meillä oli ensiapukoulutus, jonka pitäjä oli vielä enemmän ulapalla kuin me. Sukelluspuljun omistaja oli kaatunut ja lyönyt päänsä, joten saimme yhdysvaltalaisen jätkän tuuraamaan häntä. Eihän tää kaveri osannut sanoa juuta eikä jaata kysymyksiimme eikä muutenkaan ollut kaikki Muumit samassa laaksossa. Seuraavana päivänä meidät työnnettiin uima-altaaseen harjoittelemaan erilaisia pelastusotteita ja -työntöjä. Se oli yllättävän kivaa, vaikkakaan en oppinut mitään uutta. Iltapäivällä menimme avoveteen harjoittelemaan vedenalaista suunnistusta kompassilla ja erilaisia etsintäkuvioita. Tämä ko. kouluttaja ei osannut hommaansa lainkaan, joten sukellukset olivat enemmänkin vain hupisukelluksia. Vesi oli kylmää Lombokilla ja näkyvyys heikompaa kuin Komodoilla, mutta pinnan alla on silti aina kivaa.

Meitin sukellusvene

Kolmantena ja viimeisenä aamuna reenasimme ensin pelastusjuttuja vedessä, sekä pinnalla että pinnan päällä, jonka jälkeen oli viimeisen vesitestimme aika. Skenaariossa sukeltaja oli kadonnut. Hänet piti ensin etsiä vedestä, sen jälkeen palauttaa pinnalle, jonka jälkeen vetää veneeseen antaen tekohengitystä samalla. Ei kuulosta kovinkaan vaikealta eikä kyseiset taidot itsessään hankalia olekaan, mutta itse pelastin minua paljon isompikokoisen Juhan ja merenkäynti oli aika rankkaa. Olin aivan loppu, kun pääsin veneeseen. Niin siis kerrottakoon, että en elvyttänyt Juhaa oikeasti (vaikka tuskin hän olisi pistänyt pahakseen. Miehet.). Yhteistyö Juhan kanssa oli yllättävän helppoa noin muuten. Emme tapelleet juuri lainkaan.

 

Loppukokeen läpäisimme molemmat heittämällä. Kysymyksiä taisi olla ensiapu- ja sukelluspelastusosioissa molemmissa nelisenkymmentä ja virheitä koko kokeessa ehkäpä 2, jotka nekin kielimuurista johtuvia. Hyvä me!

Elikkästä onnitteluja uusille Rescue Divereille, itselleni ja Juhalle!

Ps. Nyt kirjoitus hetkellä voit kutsuu mua Dive Masterix!

Pieniä, keskinkertaisia ja jättikokoisia elukoita

Vihaan hostelleja, mutta jostain syystä päädyin taas kerran dormihuoneeseen kolmen muun reissaajan kanssa. Yksi heistä oli saksalainen Nora, jonka kanssa ystävystyimme heti, kun saavuin Labuan Bajoon. Valitettavsti kaksi muuta paljastuivat täysin idiooteiksi. Toinen heistä oli Jenkkilästä oleva hipinretku ja toinen israelilainen parikymppinen kundi, jolle Noran saksalaisuus oli liikaa. Hän haastoi riitaa ja syytti Noraa sukunsa kohtalosta. Hieno asenne kerrassaan. Kaveri sai meidän molempien veret kiehumaan kunnolla. Toinen jätkä, tämä jenkki, oli muuten kiva, mutta eräänä yönä heräsin kevyeen lotinaan. Siellä se kaveri mennä runkutteli alavuoteella välittämättä lainkaan huoneen muista asukeista. Varsinaisen eläimellistä menoa sanoisin. Ah, kun hostellit on jees!

Hostellissa tuli eräänä aamuna muitakin ikäviä yllätyksiä vastaan. Jo toistamiseen jouduin näiden kiusankappaleiden kynsiin reissuillani. Ensimmäinen kerta oli Tiinan kanssa Singaporessa muutamaa vuotta aiemmin, ja voin kertoa, että järjen ne pienet paskiaiset minulta veivät. Jouduimme vaihtamaan hostellista hotelliin keskellä yötä ja käymään matkatavaramme taskulampuilla milli milliltä. Tuholaisia löytyi tuolloin rinkkojemme uumenista neljä.

Tällä kertaa ikävyydet pumpsahtivat esiin saksalaisen Noran tyynyn alta. Olimme heräilemässä kellon soittoon ja suuntaamassa kohti päivän kolmea sukelluksta, kun se sellainen ryömiä köpötti hänen sängyllään -ilmielävänä. Lutikka, s**tana! Pakosta jouduimme jättämään sukellukset väliin ja keräsimme kimpsumme hostellin kattoterassille kuumaan auringonpaahteeseen. Taas alkoi tuttu rulianssi: tavarat levälleen ja kyyläykseen mikroskoopin tarkkuudella. Aikaa siihen kului useita useita tunteja.

Pohdimme vaihtoehtojamme: emme voineet jäädä lutikkaiseen hostelliin, emmekä halunneet ottaa riskiä, että levitämme lutikoita muualle. Voisimme ottaa mukaamme vain välttämättömät ja palata myöhemmin hakemaan loput? Pyysimme saada jättää pitkin poikin aurinkoon levitetyt likaiset alkkarimme iltaan asti ja lähdimme etsimään majapaikkaa, jossa ei olisi lutikoiden vaaraa.

Tovin mietinnän jälkeen teimme sen: varasimme Labuan Bajon parhaan hotellin uima-altaalla. Siinä meni muutama päivä nauttiessa. Ei ollut elukoiden vaaraa siellä, ei.

Noran viimeisenä päivänä kävimme vielä katselemassa elämää pinnan alla ja varasimme sukellukset Manta Pointilla. Vaikka mantoja on tullut nähtyä aika paljon, jaksavat ne kerta toisensa jälkeen ällistyttää. Jättiläisten kaunista, huoletonta liitoa suoraan pään yläpuolella voisi seurata ikuisuuden.

Viimeisenä iltana Labuan Bajossa kävimme nappaamassa Noran kanssa muutaman kuvan auringonlaskusta ja joimme muutaman oluen. Loppuilta meni viestitellessä ihanan aussin kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aikaisemmin Kupangissa. Sovimme, että tapaamme uudelleen Balilla reilun viikon päästä. Harvoin kolahtaa näin kovaa ja olihan se pelikäsi katsottava loppuun. En malttanut odottaa hänen näkemistään, mutta sitä ennen oli kuitenkin kohdattava exä Rescue Diver -kurssin merkeissä Lombokilla. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Sukellusta Komodoilla

Sydämeni jäi Kupangiin, mutta itse lähdin sukeltamaan Komodoille. Olin ollut siellä aikaisemminkin, reilu kolme vuotta takaperin, ja Labuan Bajon kylä, josta siis sukellusreissut starttaavat oli muuttunut rajusti muistikuvistani. Ekalla kerralla en paikasta juurikaan välittänyt: likainen katu, jossa autot ja mopot vetivät poppirallia eikä mitään meininkiä missään. Nyt kadunvarsi on miinoitettu herkullisilla ravintoloilla ja kattoterasseilla. Silloin sukelluskeskuksia oli koko kylässä kuusi ja nyt 32, naisten piti peittää polvet ja olkapäät; nyt länkkärit kulkivat kaduilla pikkiriikkisissä bondeau-topeissa ja kankut paljastavissa minishortseissa. Edistystä? Ainakin turistit viihtyy ja paikalliset rikastuu, jos ei muuta.

Samassa hostellihuoneessa kanssani nukkui saksalainen Nora, jonka kanssa tulin heti saman tien juttuun. Lähdimme tutkailemaan lähimaastoja ja ”kauniita” hiekkarantoja.

Sekin ilta päättyi, mutta ei tällä kertaa oluen merkeissä, sillä seuraavalle päivälle oli luvassa kolme sukellusta upeissa Komodon vesissä. Nora suoritti hänen Advance Open Wated Diver -kurssiaan, joten valitettavasti emme päässeet sukeltamaan yhdessä. Itse tein hupisukelluksia ja onnekseni kanssani oli vain hyviä sukeltajia ja näin sukelluksetkin olivat hyviä.

Nappasin kameran mukaan pinnan alle, vaikka se olikin riskaapelia. Vilkuilin tietokonettani tiuhaan ,etten vain ylitä 15 metrin rajaa. Aikaisempi samanmoinen kamerani tuhoutui Great Barrrier Reefillä juurikin syystä että olin tyhmä ja vein sen liian syvälle.

Selfie time!

Sukellusten jälkeen olin väsynyt mutta onnellinen. Seuraavana päivänä oli tiedossa sama juttu, mutta silti oli sellainen olo, että olin olueni ansainnut.

 

Maailmanluokan sukellusta Alorissa

Olen jäänyt blogissani kevyet yhdeksän kuukautta jälkeen. Ei siinä, että elämäni on aina kirjoittamisen arvoista, mutta paljon on kyllä ehtinyt tapahtua. Palaan nyt takaisin viime syksyn Indonesian reissuuni ja mahtaviin vedenalaisiin vesiin Alorissa.

Alor on yli 5000 kilometriä pitkän saariketjun itäisimpiä saaria Timorin pohjoispuolella. Aloriin pääsee myös lentämällä, mutta itse ylitin Lembatalta tullessani Savu -meren kahdella eri veneellä. Matkan teko millä vain kulkuneuvolla vie aikaa Indonesiassa ja tälläkin kertaa noin 50 kilometrin matkaan kului kaksi päivää.

Otin yhteyttä La Petite Kepa -sukelluskeskuksen ja bungalowien omistajiin jo hyvissä ajoin ennen reissuani varmistaakseni, että siellä varmasti on tilaa. Kuulemani mukaan paikka on hyvin usein täynnä, enkä ihmettele: perinteiset bambumajat heinäkatoilla eivät voisi olla enää kauniimpia! Heti perille päästyäni vedin ansaitut nokoset oman bungalowini riippukeinussa kuunnellen meren ääniä.

Sain helposti kulumaan kymmenen päivää tällä paratiisisaarella tällaisella päivärutiinilla:

 

 

-herätys ennen auringonlaskua

-pikainen aamukahvi

-snorklausta saaren viereisellä riutalla

-aamupala

-sukellus / lisää snorklausta

-lounas

-nokoset

-sukellus / vielä hieman snorklausta

-päivällinen

-auringonlasku

-yösukellus / yösnoklausta

-ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä ennen kukkoja

 

Kovin rankalta kuulostaa, eikö vain.

Turistit Jakartasta tahtoivat kanssani kuvaan. Taisi olla vaalea bikinimimmi harvinainen näky.

Alorin vedet ovat käsittämättömän kirkkaat ja korallipuutarhat ennennäkemättömän monipuolisia. Kalaa löytyy jokapuolelta aina pikkiriikkisistä nemoista isoihin haihin ja mola moliin. En ollut aikaisemmin juurikaan välittänyt mutapohjan ökkömönkiäisistä, mutta Alor muutti mieleni totaalisesti. Näin niin monta sellaista otusta, joita olin aikaisemmin nähnyt vain luontodokkareissa esim. monia erilaisia merihevosia, rapuja, katkarapuja, ällötys nimeltä Stargazer fish ja jättikokoinen musta Frogfish.

Sukellus Alorissa on paikoitellen tooodella haastavaa ja vesi kylmää. Vaatimuksena on, että sukelluksia on jokaisella oltava takana vähintään 50, jotta La Petite Kepa suostuu viemään asiakkaita pinnan alle. Hyvästä yleiskunnosta on todellakin apua, sillä virtaukset ovat erittäin voimakkaita.

Iltaisin keräännyimme koko konkkaronkka saman pöydän ääreen nauttimaan taivaallisesta indonesiasesta ruoasta ja jääkylmästä Bintangista. Täällä aika menetti merkityksen ja sosiaalinen media oli vain kaukaista muminaa. Luin lukuisia kirjoja riippukeinussa ja muistin taas, että mitä se kunnon rentoutuminen on ilman kiireitä ja velvotteita. Ah, ihanuutta!