Täydellinen veneilypäivä

Mikä sen ihanampaa tropiikissa kuin vuokrata porukalla vene päiväksi ja lähteä lillumaan laineille, kiertelemään saaria ja snorklaamaan maailman parhaimpiin vesiin?

Keräsimme sakin kasaan eri turisteista: mukana minun lisäkseni ranskalainen pariskunta, brittimies ja belgialainen perhe kolmen lapsen kera. Päivä oli täydellinen ja vesi mitä kirkkainta pienille snorkkelituokioille. Vapaasukeltelin menemään aina 18,9 metriin asti! Kiersimme useita rantoja ja snorklauskohteita ja söimme lounaan Pantar -saarella. Kävimme vielä lopuksi pienessä kalastajakylässä, joka suorastaan kuhisi lapsia. Eivät tainneet olla elämässään montaa valkoista ihmistä nähneet: sen verran kummallisia katseita saimme osaksemme. Hupaisaa.

 

Maailmanluokan sukellusta Alorissa

Olen jäänyt blogissani kevyet yhdeksän kuukautta jälkeen. Ei siinä, että elämäni on aina kirjoittamisen arvoista, mutta paljon on kyllä ehtinyt tapahtua. Palaan nyt takaisin viime syksyn Indonesian reissuuni ja mahtaviin vedenalaisiin vesiin Alorissa.

Alor on yli 5000 kilometriä pitkän saariketjun itäisimpiä saaria Timorin pohjoispuolella. Aloriin pääsee myös lentämällä, mutta itse ylitin Lembatalta tullessani Savu -meren kahdella eri veneellä. Matkan teko millä vain kulkuneuvolla vie aikaa Indonesiassa ja tälläkin kertaa noin 50 kilometrin matkaan kului kaksi päivää.

Otin yhteyttä La Petite Kepa -sukelluskeskuksen ja bungalowien omistajiin jo hyvissä ajoin ennen reissuani varmistaakseni, että siellä varmasti on tilaa. Kuulemani mukaan paikka on hyvin usein täynnä, enkä ihmettele: perinteiset bambumajat heinäkatoilla eivät voisi olla enää kauniimpia! Heti perille päästyäni vedin ansaitut nokoset oman bungalowini riippukeinussa kuunnellen meren ääniä.

Sain helposti kulumaan kymmenen päivää tällä paratiisisaarella tällaisella päivärutiinilla:

 

 

-herätys ennen auringonlaskua

-pikainen aamukahvi

-snorklausta saaren viereisellä riutalla

-aamupala

-sukellus / lisää snorklausta

-lounas

-nokoset

-sukellus / vielä hieman snorklausta

-päivällinen

-auringonlasku

-yösukellus / yösnoklausta

-ajoissa nukkumaan, jotta jaksaa taas herätä ennen kukkoja

 

Kovin rankalta kuulostaa, eikö vain.

Turistit Jakartasta tahtoivat kanssani kuvaan. Taisi olla vaalea bikinimimmi harvinainen näky.

Alorin vedet ovat käsittämättömän kirkkaat ja korallipuutarhat ennennäkemättömän monipuolisia. Kalaa löytyy jokapuolelta aina pikkiriikkisistä nemoista isoihin haihin ja mola moliin. En ollut aikaisemmin juurikaan välittänyt mutapohjan ökkömönkiäisistä, mutta Alor muutti mieleni totaalisesti. Näin niin monta sellaista otusta, joita olin aikaisemmin nähnyt vain luontodokkareissa esim. monia erilaisia merihevosia, rapuja, katkarapuja, ällötys nimeltä Stargazer fish ja jättikokoinen musta Frogfish.

Sukellus Alorissa on paikoitellen tooodella haastavaa ja vesi kylmää. Vaatimuksena on, että sukelluksia on jokaisella oltava takana vähintään 50, jotta La Petite Kepa suostuu viemään asiakkaita pinnan alle. Hyvästä yleiskunnosta on todellakin apua, sillä virtaukset ovat erittäin voimakkaita.

Iltaisin keräännyimme koko konkkaronkka saman pöydän ääreen nauttimaan taivaallisesta indonesiasesta ruoasta ja jääkylmästä Bintangista. Täällä aika menetti merkityksen ja sosiaalinen media oli vain kaukaista muminaa. Luin lukuisia kirjoja riippukeinussa ja muistin taas, että mitä se kunnon rentoutuminen on ilman kiireitä ja velvotteita. Ah, ihanuutta!

 

 

 

 

Tappoyrityksiä

Kerroin aiemmin, kuinka paikallinen turistiopas tai-mikä-lie ihastui minuun ja yritti kaikkensa saadakseen huomiota ja viettää aikaa minun kanssani.

Eilen hän lähetti Colinin snorklaamaan kuulemma Maumeren ehdottomasti parhaimpaan paikkaan hieman kauemmas bungaloweista ja rannasta. Colinilla tai minulla ei kummallakaan hälytyskellot soineet, mutta tänään tilanne oli selvä. Totuus oli siis, että hän lähetti Colinin keskelle kaikista pahinta merivirtausta, joka vie suoraan avomerelle. Onneksi Colin tajusi kääntyä takaisin ajoissa. Siinä olisi voinut käydä hullusti…

Tässä parin päivän aikana tämä Malerno -niminen lurjus on ahdistellut jatkuvasti. Hän vaikuttaa ulospäin mukavalta ja rehdiltä kaverilta, joka tahtoo sosialisoida ja kehittää englanninkielen taitojaan. Mutta hän ei oikein tahdo ymmärtää, että hän ei ole länkkäri ja änkee meidän kaikkien kanssa samaan pöytään monta kertaa päivässä moneksi tunniksi. Itse ainakin tahdon syödä rauhassa ja luulen muidenkin ajattelevan samalla tavalla. Tätä ongelmaa ei kuulemma ollut ennen minun tuloani. Malerno saattoi piipahtaa jossain kohtaa päivää kyselemässä haluaako joku turisti kiivetä Egon-vuorelle, vuokrata moottoripyörän, auton tai veneen tai jos joku tarvitsi kyytiä esim. lentokentälle, mutta hän yleensä viipyi vain hetken. Nyt hän suorastaan odottaa, että kömmin ulos bungalowistani tai palaan takaisin uimasta.

Aina välillä pohdin, että kuinka paljon helpompaa olisi reissata mustilla hiuksilla ja miehen kanssa. Oli minulla nytkin peitetarina: poikaystäväni on Balilla surffaamassa ja näen hänet myöhemmin, mutta luultavasti Malerno oli kuullut keskustelujani muiden reppureissajien kanssa, sillä tämä tarina ei uponnut häneen. Synttäripäiväni illalla hän sanoi tahtovansa jutella kanssani kahden ja kertoi pitävänsä minusta. Nauroin suoraan päin naamaa. Raukkaparka taisi loukkaantua….

Nooh, taas tapahtuu… Eilen oli mielenkiintoinen tilanne, kun kävelimme Colinin kanssa rannalla auringonlaskun aikaan. Minä talsin aivan rannassa varpaat vettä hipoen ja Colin hieman ylempänä. Matkalla takaisin päin iltahämärässä jokin nyrkkiä hieman isompi asia lensi ohitsemme metsän puolelta ja ohitti juuri ja juuri Colinin pään. Ensimmäinen reaktioni oli nopea hyppy taaksepäin, kun taas Colinilta oli pään suojaaminen ja seuraavaksi vilkaisu ylös. Hän huudahti heti: ”That was a coconut!” Juuri siinä kohtaa oli korkea palmu, mutta jostain syystä en ollut samaa mieltä. Ensinnäkin, kookospähkinät eivät tipu puusta vaakatasossa, ja toiseksi, ne tippuvat vasta täysikokoisina. Olin vakuuttunut asiasta: joku pirulainen heitti meitä kivellä! Todennäköisesti tarkoituksenaan osua Colinia päähän.

Vielä vahvistaakseni tätä: siinä kohtaa ranta ei ollut hiekkaa vaan pieniä ja vähän suurempiakin kiviä, ja kaikki tietää äänen, kun kivi osuu kiveen. Tämä oli juurikin se ääni.  Kookospähkinästä olisi kuulunut paljon matalampi ääni ja se olisi särähtänyt eri tavalla. Ja rannalla ei todellakaan kierinyt kookospähkinää saatikka muuta nyrkinkokoista kapistusta.
Otimme molemmat tapahtuman aika kevyesti, emmekä oikein kumpikaan osanneet käsitellä tätä niinkuin olisi pitänyt. Emme edes maininneet tästä illallispöydässä. Osittain siksi, että Malerno istui taas kerran siellä. Vasta viime yönä aloin käydä askel askeleelta tilannetta läpi ja spekuloin pääni puhki…..Aloin olla varma, että Malernolla oli näppinsä pelissä.

Ei valkoista hiekkaa, mutta kaunis ranta kuitenkin…

Oma bungalowini

Lena Homestayn päärakennus

Yleensä sen tuntee jossain sisällä, kun kaikki ei ole kohdallaan ja on aika poistua takavasemmalle. Nyt oli se aika. Harmi sinänsä, koska muutoin tämä Lena Homestay on aivan ihana paikka ja olisin helposti voinut viettää täällä vielä muutaman yön.

Olin sopinut Malernon kanssa, että vuokraan häneltä moottoripyörän ja monien keskustelujen jälkeen sain hänet vihdoin uskomaan, että haluan mennä YKSIN Kelimutulle, en hänen kanssaan. Hänen yleisin lauseensa minulle, Kita dua (me kaksi), ei saanut vastakaikua. Kovin oli pettynyt naama kaverilla.

Istun nyt Colinin kanssa aamupalapöydässä ja hän kertoi juuri miettineensä myös eilisillan tapahtumia. Hän on pakannut jo tavaransa ja aikoo häippäistä kohti Larantukaa, Floresin itäisintä kaupunkia, viettää siellä päivän tai kaksi, kääntyä takaisin moottoripyörällään ja ajaa samaa tietä takaisin aina Lombokille asti. Itse jatkan tänään Kelimutulle ihastelemaan kolmea erinväristä kraaterijärveä. Se on moro! Toivottavasti mopedi jaksaa sinne asti.

Synttärisnorklausta Maumeressa

Viime vuoden helmikuussa olimme Juhan kanssa Banda-saarilla Malukussa, jossa tapasimme Australialaisen Colinin. Muutama kuukausi siitä eteenpäin Colin majoitti meidät luokseen Queenslandissa. Todella kiva vanhempi mies, härski huumorintaju ja juttua riittää.

Jossain kohtaa tänä kesänä Colin pisteli mailia, että hän on jäänyt eläkkeelle ja on suuntamassa taas Indonesiaan, ja kyseli että olemmeko me mahdollisesti suunnittelemassa jotain reissua. Ja kuin sattuman kaupalla olimme. Kerroin Colinille minun ja Juhan erosta, ja että minä aion lentää Maumereen ja Juhan jää Balille. Hän kertoi myöhemmin vuokranneensa Lombokilta moottoripyörän ja ajaneensa sen Sumbawan ja Floresin läpi, ja hän olikin minua Maumeren kentällä vastassa. Mukava jälleennäkeminen.

En ollut juurikaan perehtynyt Maumeren majoitusvaihtoehtoihin, mitä nyt Lonely Planetia tuli nopeasti vilkaistua, ja luotin Colinin tietävän jonkun hyvän paikan. Olihan tämä jo hänen kahdeksas kerta kyseisessä kylässä. Maumeressa itsessään ei ole mitään kummoista nähtävää, mutta 30km itään voi löytää monia bungaloweja eri hintaluokista. Colin kertoi yöpyvänsä paikassa nimeltä Lena homestay, ja että minulle on sieltä merenrantabungalowi varattuna hintaan 9€ yöltä sisältäen aamiaisen. Tönö oli kuin tehty minulle: perinteinen bambumörskä omalla ulkoilmakylppärillä ja isolla terassilla, jossa oli kaksi lökötuolia ja merinäköala. Kyllä siinä kelpasi siemailla jääkylmää olutta auringonlaskun värejä tuijotellessa.

Päivät tuntuivat kuluvan samalla kaavalla: ruokaa, rentoilua, snorklausta, ruokaa, pitkiä käppäilyjä rannalla, snorklausta ja taas ruokaa. Synttäripäivänäni hommasimme kalastajaveneen kuuden turistin kesken ja suuntasimme läheisille pikkusaarille. Päivä oli aivan täydellinen: turkoosia vettä ja valkoisia hiekkarantoja. Ensimmäistä kertaa tuli sellainen ”tämä on todellakin Indonesia”-olo.

Sain Juhalta viime jouluna lahjaksi Suunnon D6i-sukellustietokoneen ja nyt se pääsi mukaani pinnan alle. Kokeilimme poikien kanssa vuoronperään vapaasukellusenkkoja ja kyllähän siinä niin pääsi käymään, että tämä tyttö vei voiton kotiin. Pääsin 15,9 metriin ilman painovyötä. Veikkaan, että olisin päässyt vielä syvemmällekin, mutta minulla oli kamera mukana ja se alkoi hälyttää 15 metrin jälkeen, että olen liian syvällä. Seuraavaksi jätän kameran pinnalle ja yritän saada 20m rikki.

Aiut asia, mikä hieman pilasi muuten niin hyvää tunnelmaa, oli paikallinen retkijärjestäjä nimeltä Malerno. Hän päätti sitten ihastua minuun ja yritti ties mitä konsteja, että saisi olla kanssani kaksin: käveli vieressäni rannalla, keräili simpukoita lahjaksi ja änki veneen keulaan viereeni opettamaan minulle indonesialaisia sanoja, kuten ”olet kaunis”, ”suloinen tyttö” ja ”sinulla on ihana hymy”. Kohtalaisen ahdistavaa etten sanoisi. Eikä hän pystynyt käsittämään lainkaan minun ja Colinin suhdetta. Tai lähinnä, että miten mies ja nainen voi olla tekemisissä ilman, että heillä on suhde. Se ei kaiketi täällä päin ole yleistä, etenkään kun minulla ja Colinilla on sellaiset 37 vuotta ikäeroa.

Tämä Malerno alkoi käydä sen verran ahdistelevaksi, että tajusimme siinä kohtaa Colinin kanssa, että on parempi sanoa kaikille paikallisille, että olemme isä ja tytär.

-Or you could be my grandpa! …ja Colin läppäsi minua leikillään poskelle.

Jos tuota pientä noin 160cm pitkää häiriötekijää ei lakseta, niin minulla oli mitä täydellisin synttäripäivä. Ja illalla vielä, kun keräännyimme kaikki kymmenen turistia illallispöydän ääreen, meille oli tehty synttärikakku ja minulle laulettiin. On se elämä ihanaa!

Ningaloon luonnonpuisto

Australiaa on vaikea kiertää ohittamatta otsikossa mainitsemaani UNESCO:n maailmanperintökohdetta. Käväisimme Ningaloon koralliriutalla muutamasta tuppukylästä käsin: Coral Bay ja Exmouth ovat Ningaloon suosittuja turistikohteita ja sijaitsevat molemmat rannikolla, 500-600km Shark Baystä pohjoiseen. Matkan varrella piipahdimme myös Carnarvonin kylässä, mutta siitä ei juurikaan jäänyt raportoitavaa -mitä nyt tuli huikea yksi päivä poimittua vesimeloneja surkealla palkalla.

Ningaloo Marine Park on yksi maailman suurimmista lähellä rannikkoa olevista koralliriutoista. Paikotellen koralleille pystyy jopa helposti snorklaamaan suoraan rannasta. Riutta on 260km pitkä ja ylettyy 20km päähän rannikolta. Siellä elää paljon eri eläin- ja kalalajeja, joista ehdottomasti suosituin turistien keskuudessa on maailman suurin kala -valashai. Joka vuosi korallien lisääntymisen jälkeen (joka sekin on ehdottomasti näkemisen arvoinen tapahtuma) valashait kerääntyvät Ningaloon luonnonpuistoon. Riutta on hyvä paikka niiden bongaukseen. Siinä on kuitenkin pieni mutta, jonka takia meillä ei Juhan kanssa käynyt mielessäkään lähteä bongailemaan jättikaloja: yhden päivän ”Swimming with Whalesharks” -retken hinnat pyörivät siinä 350-400 dollarin tienoilla. Halpaa, eikö? Riutalla elelee myös muita otuksia, kuten kilppareita, ryhävalaita, merilehmiä, mantoja ja delfiinejä, joita voi satunnaisen säännöllisesti bongata omatoimisesti rannalta tai rantavedestä käsin.

Tuli tuossa jokunen postaus sitten hehkutettua sitä, kuinka ostin ihkaensimmäisen vedenalaisen kameranikin. Coral Bayssä pääsin yhdistämään kaksi lempparipuuhaani: valokuvauksen ja snorklauksen. Coral Bay kokonaisuudessaan ei ollut mikään erikoinen. Pienen turistien miinoittaman kylän läpi meni yksi tie, jonka varrella oli monta eri meriretkiä tarjoavia puljuja, ylihintaisia kahviloita ja hotelleja. Ranta oli ihan nätti, hienoa hiekkaa, turkoosia vettä jne, mutta siellä oli aivan liikaa porukkaa. Jouduimme käppäilemään varsin pitkälle kallioiden taakse toiselle rannalle, jotta saimme edes hieman lääniä ympärillemme. Jos rehellisiä ollaan, niin myöskään korallit ja kalat eivät olleet mitenkään häikäiseviä. Snorklaus olisi ollut suuri pettymys ilman puskista pamahtanutta, täysin arkailematonta ja huippusuloista kilpparia.

Supersuloinen kilppari tuli niin lähelle, että minun piti väistyä sen tieltä

Makrokuvia koralleista

 

Coral Bayn pikkukylässä ei ollut ilmaista leirintäaluetta ja emme halunneet (ylläri pylläri) maksaa kolmea kymppiä Caravan Parkista, joten yövyimme 12km rannasta poispäin. Tienhaarassa, jossa muutama kymmen reppureissaaja kävivät puskapissalla vierivieressä, joivat tonkkapunkkua ja pystyttelivät grillejään -ranskalaiset omassa sievässä kommuunissaan, johon kellään muulla ei ollut mitään asiaa.

Exmouth oli enemmän meidän makuun. Niemen kärjessä olevan pikkukylän historia ei ole kovin pitkä ja siksi osaan jopa sanoa siitä jokusen sanan. Exmouthin kylä on suhteellisen uusi. Muutama tutkimusmatkailija on sinne kyllä tiensä löytänyt ja mm. Broomen helmenkalastajat ovat olleet kiinnostuneita niemestä, mutta ensimmäiset kunnon actionit sijoittuvat toiseen maailmansotaan, jolloin jenkit käyttivät Exmouthia tukikohtanaan. Sodan jälkeen niemi oli suosittu lähinnä kalastajien ja öljyn etsijöiden keskuudessa. Varsinainen kylä perustettiin vasta joskus 60-70 -luvulla. Nykyisin siellä asuu muutama tuhat asukasta ja sesongilla luku lähes nelinkertaistuu. Exmouth muodostuukin lähinnä autovuokraamoista, turisti-infopisteistä ja erilaisista majoitusvaihtoehdoista.

Meidän privaatti irstailuranta

Vaikka länsi-Australiassa on satoja autioita rantoja, niiden löytäminen normaalilla etuvetoisella kotterolla on kohtalaisen vaikeaa. Lähes poikkeuksetta parhaille rannoille tarvitsee nelivedon tai helikopterin. Jouduimme matkan varrella tekemään monen monta U-käännöstä, kun hiekkatiet vaihtuivatkin kuoppaisiksi vuoristoradoiksi. Löysimme onneksi oman rannanpätkän hyvän matkaa Exmouthin kylästä, vain muutaman sadan metrin päästä päätieltä. Pystytimme leirimme aivan rantahiekan tuntumaan. Muutamaa koirantaluttajaa lukuunottamatta saimme olla täysin omissa oloissamme. Kuutamouinteja, rajatonta rusketusta, tiskaamista meressä. Viiniä. Täytyypi sanoa, että oli puitteet kohdillaan. Aina välillä piipahdimme kaupassa täydentämässä murkinavarastoa. Exmouthin tuppukylä ei itsessään hetkauttanut, mutta olimme kuulleet paljon hyvää sanaa niemen kansallispuistosta, Cape Rangesta. Onni ei kuitenkaan ollut matkassa ja sain jonkun kummallisen silmätulehduksen ja teki todella pahaa olla auringossa. Silmää kirveli ja se vuosi kuin hullu. Ei juurikaan huvittanut lähteä seikkailemaan maastoon saatikka uiskennella ja snorklailla. Makoilin vuoroin auton perässä ja vuoroin rannalla silmälaput tiiviisti naamalla.

Hmm.. Ei se silmä kovin pahalta kuvassa näytä. Mutta kyllä se kirveli ja teki minut hulluksi. Oikeasti!

Harmittaa kyllä, että Cape Range jäi väliin, mutta onneksi on Googlen kuvahaku ja Dances with Kangaroos -blogi, niin tietää mitä tuli missattua. Piipahdimme lähellä Cape Rangeä olevalla nudistirannalla, hikoilimme hiekassa ja kävimme uimassa. Ningaloon rannikkoalueelle oli annettu irukanji ja box jellyfish -varoituksia, mutta bongasimme vesessä jotakin muuta kohtalokasta: kolme tiikerihaita tulivat pyörimään aivan rantaveteen, josta juuri hetki sitten nousimme ylös. Siellä he olivat kilpparijahdissa. Hui, hai!