Rakkautta ja merisuolaa ilmassa

Kerroin muutama postaus aiemmin, kuinka tapasin ihanimman aussipojan ikinä hotellin ravintolassa Kupangissa. Nooh muutama viikko tämän kohtaamisen jälkeen näimme uudestaan -sovitusti. Hän muutti omia reissusuunnitelmiaan vuokseni ja minä tein samoin. Varasin meille hotellin Balin Canggusta, jossa vietimme unohtumattomat kaksi päivää yhdessä toisiimme ja meriveteen tutustuen.

Vietimme päivät merivedessä ja molempina iltoina kävimme rantaravintolassa nimeltä La Pirate. Ehdottomasti Canggun paras!

Joskus sitä vain tietää, milloin jonkun asian eteen kannattaa tehdä töitä. Tämä mies oli yksi niistä. (Nyt melkein vuotta myöhemmin hän on kanssani koti-Suomessa ja olemme piakkoin muuttamassa Australiaan!)

 

Pilaako parisuhde aamujatkot?

Lämmin kesäilta ja -yö. Kitara ja fifty-sixty-viskipepsi 0,5l limupullossa. Istuskelen kerrostalolähiön kalliolla kahden kaverin kanssa ja hoilaamme kesäviisuja neljältä aamuyöllä. ”Tältä se tuntuu”, muistelen.

Viimeisimmistä aamujatkoista on vierähtänyt pitkälti neljättä vuotta. En edes tajunnut sitä ennen kuin nyt, kesäyössä kitaran säestämänä. Selkeästi en ole niitä edes kaivannut. Jatkoiluni ovat loppuneet tasan siihen kohtaan, kun tapasin Juhan. Ei sillä, ettäkö häntä tästä syyllistäisin, vaan jäin pohtimaan parisuhteen ja aamujatkoilun yhteyttä -onko sellaista? Onko seurusteleva velvollinen menemään bileiden/baari-illan jälkeen suoraan kotiin vai tapahtuuko se alitajuntaisesti? Rakkausko se on, kun vetää omaan sänkyyn? Vai pelko toisen mustasukkaisuudesta? Vai onko aamujatkojen poisjääminen yksinkertaisesti merkki aikuistumisesta?

Sinkut ovat selkeästi etuoikeutettuja aamujatkoihin. Tässä tulee ihmisluonto ja humalansekoittama suvunjatkuuden tavoittelu esille: Ei-sinkut pariutuvat kotona ja sinkut pariutuvat ei-kotona. Tilivelvollisuudet ja perjantai-iltojen parisuhdesaunavuorot on heitetty nurkkaan, esteitä ei ole. Kotona odottaa vain pyykkivuori ja kuollut kaktus. Sinkkuus tai ei-sinkkuus määrittää osittain myös kaveripiirin. Sitä ikään kuin tiedostamattaan hakeutuu samanoloisten ihmisten seuraan. En väitä, että sinkut hakevat vain bileseuraa, e-ei. Jokainen tarvitsee sydänystäviä rinnalleen fb:n relationship statuksesta piittaamatta. Mutta uskon kuitenkin, että jos olisin pk-seudulle muuttaessani ollut sinkku, kaveripiirini olisi ollut toisennäköinen, ehkä hieman pinnallisempi. Minulla olisi paljon ystäviä ja olisin yltiösosiaalinen, jottei tarvitsisi olla yksin. Nyt sydänystäväni ovat minulle paljon enemmän kuin hauskanpitoa ja aamujatkoja. Niitä on vain kourallinen, mutta ne ovat minulle kuin kalsarit -aina lähellä.

Olenko nyt aikuinen, kun en käy aamujatkoilla? Mitä ylipäätänsä tarkoitetaan aikuistumisella? Kuvittelen itseni aikuiseksi tai ainakin hieman aikuisemmaksi kuin aikana ennen Juhaa. Pre-Juha eli vuosi 2008 oli aamujatkojen valtakautta. Yötöiden (ja välillä baari-iltojenkin) jälkeen ostettiin kavereiden kesken pimeäpullo ”Ratapihankadun Alkosta” (pyörätuolissa istuva mies myi Tallinnasta tuotua viinaa ylihintaan) ja mentiin jokirantaan nauttimaan hyvästä ja humalluttavasta seurasta. Liikkeellä saatettiin olla suurellakin porukalla ja pitkälle iltapäivään asti. Kun muistelen noita aikoja ja tutkailen itseäni menneisyydessä, en ole ylpeä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen nuo hetket kokenut ja voin onnellisena sanoa: ”ei enää ikinä”. Kuvittelen mielessäni takavuosien Heidin vastuuntunnottomana, lapsenmielisenä ja läheisyydenkipeänä nuorena, joka etsi paikkaansa asettua aloilleen, mutta ei uskaltanut sitä tehdä -ei ollut vielä valmis siihen. Se, mikä aikuisuuden määrittää, en osaa tarkkaa sanoa. Parisuhde yksinään se ei ole. Monilla on avioliitot, lapset ja puutarhakeinut, eivätkä silti miellä itseään aikuisiksi. Ehkä sitä sitten vain jossakin vaiheessa peiliinkatsomisen jälkeen tajuaa, kuinka on muuttunut.

Taisin keksiä omalla kohdallani ratkaisun pohdintaani: aamujatkojen poisjäämiselle ei löydy vain yhtä selitystä, vaan siihen vaikuttaa useampi tekijä. Se ei ole parisuhde, joka on pilannut aamujatkot vaan rakkaus toista ihmistä kohtaan. Halu olla toisen kanssa, vastuu itsestä ja kumppanista. Suhteeseen ei kuulu aamuun asti puistoissa hilluminen ja sen olen näköjään alitajuisesti omaksunut heti suhteen alusta asti. Toinen määrittäjä on ystäväpiirini. Olen vuosien saatossa erottanut jyvät akanoista, suurin osa ystävistäni tosin jäi Turkuun, mutta pysyvät suojanani kuin kondomit. Myös yötöiden vaihtuminen päivävuoroihin on vaikuttanut. Rytmini on erilainen, enkä edes tunne mitään mielenkiintoa aamuun asti kukkumista kohtaan. Neljäs seikka on tuo mainitsemani aikuistuminen. En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta luulen olevani oikealla polulla.

Sex on the mökkilaituri

 

Sain vihdoin laitettua alkuviikon mökkireissun kuvia koneelle. Kohtalaisen kiirusta on ollut. Eli nyt seuraa niin imelä postaus, että Johanna Tukiaisen hääkuvat jäävät hetkessä hännille. Jos ei pussailu mökkilaiturilla superkauniissa auringonlaskussa hivele silmiäsi, voit painua PIIP. Muutama kevyempi kuva alkuun, ettei rivoudet heti pompsahda silmille.

Jep. Herkkää oli. Rakastan!

Polkuja tallaan kai viimeiseen asti

Olen koko ikäni tallonut omia polkujani ja määrittänyt itse elämäni suunnan. 15-kesäisenä karkasin kotoa palotikkaita pitkin ja ruusupuskien läpi kaverin luokse. Kävelin Turun rajalta Naantaliin n. 15km. Tein ensin ja mietin vasta sitten. Taisin olla arestissa jo valmiiksi, nyt se pidentyi entisestään.  Kuudentoista ikäisenä pamautettiin kolme teinityttöä Bulgariaan keskenämme. Ei voi kuin ihmetellä mitä vanhempiemme päässä on liikkunut, kun ovat päästäneet meidät sellaiseen Tequilan katkuiseen orgiaan. Silloin vedin elämäni pisimmän ryyppyputken -kuusi päivää tuhannen tuiskeessa. Kokemus on nimi, jonka jokainen antaa erehdyksilleen. Täysi-ikäisyyteen päästyäni lähdin ensimmäistä kertaa yksin ulkomaille, kohteena Lontoo. En ole aivan varma mikä sai minut lähtemään yksin. Olin kuitenkin parisuhteessa ja kavereitakin riitti. Kai se oli näitä fiiliksiä, mitkä vain syntyvät jossain aivojen kellarikerroksessa: ”minähän lähden”. Vielä samana vuonna pakkasin teltan autooni ja katosin Ahvenanmaan saaristoon. Sammuti puhelimeni enkä avannut sitä viikkoon. Kolme vuotta sitten vietin viisi viikkoa Vietnamissa -yksin. Olen tehnyt paljon ratkaisuja elämässäni -toiset hyviä, toiset huonoja, mutta parhaat olen tehnyt yksin. Heti Suomeen palattuani tein poikkeuksen sääntöön. Minä rakastuin ja sain vastakaikua. Ei mennyt kuin muutama kuukausi, kun jo muutin Turusta Espooseen ja meistä tuli Juhan kanssa yhtä. ”Odota vielä hetki”, sanoi järki. ”Mene, mene”, sanoi sydän. Olen tunneihminen ja menin.

On omituista ja samalla kovin kiehtovaa, miten kaksi ihmistä voin tahtoa niin kovin samoja asioita elämältään. Kuvittelin ennen olevani ainokainen laatuani. Haaveilin mahdottomia ja kiipesin tikapuita kädet taskuissa. Nyt meitä on kaksi. Ja sama kipuaminen jatkuu.

Rakastaa ei ole sama kuin katsoa toisiaan silmiin, se on katsomista yhdessä samaan suuntaan. – Antonie de Saint-Euxepéry