Kelimutun kansallispuisto

Jos aika on rajallista, tai muuten ei ole mielenkiintoa koluta Floresin saarta päästä päähän, niin täällä on oikeastaan kaksi asiaa, jotka on pakko nähdä: Komodo- ja Rinca-saarten jättikokoiset Komodon varaanit ja Kelimutun kolme eriväristä kraaterijärveä. Kävimme Juhan kanssa moikkaamassa Komodon hirmuliskoja huhtikuussa 2011 ja nyt oli aika katsastaa se toinen must-kohde. Maumeresta kestää, riippuen ajoneuvosta, 3-4 tuntia pieneen Monin kylään, joka on portti Kelimutun kansallispuistoon. Tie itsessään on hyvässä kunnossa, mutta se on mutkitteleva, ylittää vuoria ja palaa aina välillä takaisin rannikolle.

Colin kertoili mielenkiintoisia tarinoita, kuinka Moni ja Kelimutu on muuttunut siitä, kun hän oli ollut siellä ensimmäisen kerran 24 vuotta sitten. Majataloissa, joita oli vain muutama, nukuttiin patjoilla lattioilla ja kaikki  oli superhalpaa. Kelimutulle oli päivien matka ja sinne eksyi vain kaikista seikkailunhaluisimmat. Nyt hinnat nousevat joka vuosi, Kelimutulle tehdään järjestettyjä pakettimatkoja lentokoneella ja yövytään yksi yö (jos sitäkään) parhaassa mahdollisessa hotellissa. Ennen turisteja kuljetettiin rekkojen lavalla ylös vuorelle jotain mutaista ja kuoppaista polkua ja loput rämmittiin kivikasoissa, kun nyt ylös asti pääsee  päällystettyä tietä jopa moottoripyörällä ja loput voi kävellä portaita pitkin.
Indonesiassa tuntuu hinnat nousevan vähän joka puolella. Kansallispuistojen sisäänpääsymaksu oli vielä jokin aika sitten 20.000 rupiaa, kun nyt hinta on noussut 150.000 rupiaan. 7,5 kertaistunut siis. Kaikkien majatalojen hinnat ovat nousseet, bensa on edelleen halpaa, mutta sen hinta nousi kaksi vuotta sitten 4.500 rupiasta 6.500 rupiaan ja nyt hallitus suunnittelee nostavansa hinnan 10.000 rupiaan (joka toisaalta sekin on vaivaiset 0,66€). Bensan hinnannousu on vaikuttanut suoraan jokaisen matkustustavan hintaan ja matkaoppaisiin ei pysty enää luottamaan lainkaan. Visa on Arrival nousi myös 25 dollarista 35 dollariin.

Kelimutun löysi hollantilainen Van Such Telen vuonna 1915, mutta se tuli maailman tietoisuuteen vasta 1929, kun Y. Bouman kirjoitti muistiinpainoissaan oudoista, väriä vaihtavista järvistä.

Kelimutu, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa kiehuvaa järveä, on yhteisnimitys kolmelle kraaterijärvelle tulivuoren huipulla.   Kaikki nämä järvet ovat erinvärisiä ja niillä on paikalliset nimet:

-Tiwu Ata Bupu (Lake of Old People) on läntisin näistä järvistä ja todella tummansävyinen, oma havaintoni: lähes musta.

-Tiwu Ko’o Fai Nuwa Muri (Lake of Young Men and Maidens) oli väritykseltään aivan kuin turkoosilla elintarvikevärillä värjättyä maitoa. Superkaunis!

-Tiwu Ata Polo (Bewitched or Enchanted Lake) oli nyt minun vierailullani punertavan ruskea, mutta vain muutama viikko aiemmin kirkkaan vihreä.

Kaikkia järviä yhdistää vanha uskomus, jonka mukaan kuoleman jälkeen henget lähtevät kylästä ja nousevat tulivuorelle ikuisiksi ajoiksi. Ennen hengen saapumista järville, sen on kohdattava Perekondan portinvartija. Mihin järveen henki päätyy, riippuu ihmisen iästä ja asemasta hänen kuollessaan.

Järvien väri muuttuu jatkuvasti vedessä olevien mineraalien ja vallitsevan sään takia. Sitä, miltä järvet näyttävät viikon tai vuoden päästä, ei osata ennakoida.

Starttasin aamulla neljän aikaa Monin kylästä, jotta ehdin auringonnousuksi Kelimutulle. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Colin ja eräs ranskalainen pariskunta tulivat perästä ja aamulla seitsemän jälkeen saimme olla vuorilla aivan täysin keskenämme. Ylhäältä löytyi myös muutama geokätkö, normi tradi ja earth cache. Lucky me…

Valitsimme varmaankin sen kaikkein pisimmän reitin alas. Viiletimme halki pienten kylien ja riisipeltojen takaisin Moniin. Tutkailin äsken karttoja ja kilometrejä kertyi sellaiset 17, haha! Päivän urheilukiintiö täyttyi siis heittämällä!

 

 

Tarinoita jättikrokotiileistä

Koska Northern Territoryn Kakadu National Park ja sen tuhannet krokotiilit jäivät meiltä väliin, pistäydyimme Great Barrier Reefin jälkeen katsastamassa Daintree River National Park jonkin matkaa Cairnsista. Sitä pohjoisemmas ei taidakaan päästä ilman nelivetoa.

Bruce Belcher’s Daintree River Cruises oli onnistunut valinta. Jokiristeily kesti tunnin verran ja pääsimme näkemään pitkälti toistakymmentä krokoa, niin pientä kuin suuren suurtakin. Sen lisäksi, että joki suorastaan kuhisi nitä, saimme kuultavaksemme kauhutarinan tappajakrokotiilistä nimeltä Goldie, jolle pikkupojat ovat herkkuruokaa ja toisesta jättipedosta, läski-Albertista, jonka kohtalosta kellään ei tunnu olevan varmaa tietoa.

Daintreen kylässä asuu vain seitsemisensataa ihmistä ja seudun kaunis luonto rehevine mangrovemetsineen ja lukuisine jokisuistoineen ei ole juurikaan muuttunut viimeisien tuhansien vuosien aikana. Perhe Doble rakastui Daintreen syrjäseudun rauhaan ja muuttivat sinne vuonna 2004. He tienasivat mukavan elannon järjestämällä turisteille krokotiilien bongausristeilyjä Daintreen jokiuomissa. Samanlaisia risteilyjä, joissa mekin olimme kamerat kourassa ja sydämet kurkussa.

Helmikuussa 2009 perheen onni kääntyi. Yhtenä sunnuntaiaamuna perheen viisi ja seitsemän vuotiaat pojat, Jeremy ja Ryan, ja lemmikkikoira Champ olivat leikkimässä kotitalon takapihalla, jossa tulvavesi oli noussut tontille asti. Pojat leikkivät pienellä surffilaudalla, kun jättikroko alkoi hiljalleen lähestyä poikien koiraa. Nuorempi pojista yritti estää krokotiilia hyökkäämästä rakkaan koiranpennun kimppuun ja asettui pedon ja lemmikin väliin. Isoveli joutui katsomaan vierestä, kun jättikokoinen hirviö nappasi hänen veljensä kitaansa ja veti mukanaan veteen.

Isä Doble kuuli vanhemman pojan huudot ja riensi rantaan -liian myöhään. Ympärillä oli pelkkä hiljaisuus. Hän huusi poikansa nimeä ja etsi häntä aamusta iltaan, päivästä toiseen, tuloksetta. Etsinnät päättyivät seuraavana perjantaina, kun 4,3 metriä pitkä krokotiili nimeltä Goldie otettiin kiinni. Sen mahalaukku tutkittiin erikoismikroskoopilla ja sisältä tehtiin se kaikkein kamalin löytö: Goldie oli syönyt pienen viisivuotiaan Jeremy -pojan.

 

Krokotiilien määrä on tasaisesti kasvanut vuoden 1971 jälkeen, jolloin niitä alettiin suojella. Ongelmallinen krokotiili, joka on uhkaksi ihmisille voidaan tappaa, mutta ensin selvitetään, että voidaanko peto sijoittaa toisaalle. Eräs Daintreen asukas sanoi, että ongelman hallitseminen on ollut hankalampaa krokotiilimies Steve Irwinin kuoleman jälkeen. Hän oli taitava jäljittämään krokoja, ottamaan ne kiinni ja siirtämään sellaiseen paikkaan, jossa ne eivät olleet uhkaksi ihmisille.

Murheen murtamat vanhemmat eivät antaneet lupaa lopettaa Goldieta, vaikka se olikin tappanut heidän poikansa. Sen sijaan Goldie laitettiin krokofarmille. Doblet tiedostivat Goldien olevan reviirinsä johtajakroko, joka toimi puhtaasti vaistonsa mukaan eikä sitä siksi tule tappaa.

Aikaisempi kuolemantapaus Daintreessä oli vuonna 1985, kun viisimetrinen krokotiili nimeltä Big Jim pisteli poskeensa paikallisen postineidin. Mutta vain neljä kuukautta ennen viisivuotiaan Jeremyn kamalaa kohtaloa britti Arthur Booker joutui pedon kitaan muutama sata kilometri pohjoisempana, Cooktownissa.

Joenhaara, joka kulkee Dolben perheen vanhan kotitalon ohi kantaa nykyään nimeä Jeremy Creek kunniotuksena tämän pienen pojan rohkeudelle.

Toinen krokotiili, Fat Albert, oli ollut Daintreen oma ikoni ja todellinen ylpeys viisimetrisen ja 450 kiloisen ruhonsa kera, kunnes lokakuussa 2009 se hyökkäsi yhden turistiveneen kimppuun jättäen kunnon hampaanjäljet veneen alumiinikaiteeseen. Uroskrokotiilien tiedetään suojelevan reviirejään varsin aggressiivisesti parittelukauden aikana ja hyökkäys oli jokseenkin odotettavissa. Tapaus kuitenkin aiheutti pelkoa kyläläisissä. Marraskuussa 2010 Fat Albert katosi mystisesti. Huhut lähtivät jylläämään heti kyläläisten ja median keskuudessa. Mitä tapahtui läski-Albertille? Hävisikö se reviirikamppailun toiselle krokotiilille, Scarfacelle? Vai onko joku mennyt tappamaan sen?

Bruce Belcher itse, joka siis ajoi meidän jokiristeilijäämme, oli saanut nimettömän soiton kertoen jättikrokotiilin kohtalosta. Tarina kertoo, että eräs Daintree-joen pohjoisosassa asuva perhe ylitti säännöllisesti joen pienellä veneellään juuri Fat Albertin reviirin läpi. Belcher ei tiennyt, kuka oli kyseessä, mutta ymmärsi jonkun yhteisön jäsenen olleen huolissaan perheensä hyvinvoinnista. Hänelle kerrottiin, että Fat Albert oli ammuttu, raahattu traktorilla ylös joesta ja sille oli valmiiksi kaivettu kuoppa odottamassa.

Beltcherin ja monen muun mielestä tapaus on erittäin surullinen. Hän uskoo jättikrokotiilien olevan osa Daintree-kokemusta: juuri ne kasvattavat joen turismia ja siten alueen varallisuutta. Lukuisat turistit saapuvat kaukaa Daintreen jokiristeilylle, jotta näkisivät vilauksen viisimetrisestä pedosta. Tilannetta ei auta kyläläiset, jotka asettavat ihmiset etusijalle, ja joiden mielestä krokotiilit eivät kuulu heitä ympäröivään luontoon.

Australiassa kuolee keskimäärin vain yksi ihminen vuosittain krokotiilihyökkäyksiin. On huomattavasti todennäköisempää kuolla ampiaisen pistoon (kolme kuolemaa vuosittain) tai vaikkapa tippua hevosen selästä kuolemaan (parikymmentä vuosittain). Vielä vertailun vuoksi arviolta 300 ihmistä hukkuu joka vuosi. Kun huolehtii muutamista turvallisuusseikoista, ei ole syytä pelätä krokotiilihyökkäyksen pilaavan Australian seikkailua. Useimmat hyökkäykset tapahtuvat syyskuusta tammikuuhun, jolloin krokot ovat nälkäisiä ja valmistautuvat lisääntymään. Lisäksi -yllätys yllätys- useat uhrit ovat nauttineet alkoholia ja lähtevät uimaan sellaisiin vesiin, joihin selvin päin ei astuisi jalallakaan.

Saltwater crocodile (Crocodylus porosus) eli suomeksi suistokrokotiili on massansa perusteella kaikista nykyään elävistä matelijoista suurin ja sillä on kaikista suurin puruvoima. Sen kidan uskotaan olevan jopa Tyrannosaurus Rexiä voimakkaampi! Vaikka suistokrokotiilillä on hullun vahva lihas, jolla se sulkee kitansa, sen aukaisemiseen tarvittava lihas on yllättävän pieni ja heikko: krokon kidan saa pidettyä turvallisesti kiinni vain muutamalla kerrokselle ilmastointiteippiä. Näinkö se Steve Irwinkin mahtoi napata krokoja? Jesarilla?

Maailman laiskin ja huonoin bloggaaja kiittää ja kuittaa. Enpä kuvitellut ikinä enää kirjoittavani sanaakaan tähän blogiin, mutta yllätin itseni. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitenkä se oli?

 

Taistelua kärpäsiä vastaan

Taas on viisi viikkoa vierähtänyt viimeisimmästä päivityksistä ja parhaimmat kaverit ja sukulaiset tietävätkin meidän jo palanneen takaisin Suomen kesään. Blogi on jäänyt taka-alalle, mutta yritän nyt edelleen kirjoitella, että mitä meille kuului reissumme loppupuolella. Aina ei ole ollut helppoa kirjoitella tai löytää toimivaa nettiä -ei edes Australiassa. Ei, nyt meni väärin. Ei ETENKÄÄN Australiassa, jossa ajatuksissa olivat netin käytön sijaan seuraava suihku, vessa ja yöpaikka.

Kalbarrin kylä, jota ympäröi laaja kansallispuisto, nousi luonnon puolesta suosikikseni koko Australiassa. Siellä karu ja kuiva maasto kohtaa Intian valtameren. Punainen hiekka sekoittuu valkoiseen puuterimaiseen hiekkaan. Henkeä salpaava kanjoni laskee syvän turkoosiin mereen. Pitkää hiekkarantaa ympäröi komeat kalkkikivijyrkänteet. Surffausta ja valaanbongausta, vaellusreittejä ja villikukkia. Snorklausta ja rantakalastusta. Maisemia, joista on voinut vain nähdä märkiä unia.

Mutta koska jokaisella ruusulla on piikkinsä ja Muumilaaksolla Mörkönsä, yksi asia onnistui pilaamaan totaalisesti muuten niin täydellisen paikan. Muutama sana noista loman turmelijoista. Ötököistä, jotka tekevät ihmisen kuin ihmisen hulluksi sadasosasekunnissa.

Olen sellainen ihminen, joka menee sekaisin huoneessa inisevästä ainokaisesta hyttysestä, joka härnää korvan juuressa juuri, kun on saamassa unen päästä kiinni. Se on pakko saada tapettua ennen kuin pystyy nukkumaan. Metsästykseen saattaa mennä tovi jos toinenkin, mutta kiinni se on saatava tai yöunista ei tule yhtään mitään. Viime kesänä Suomessa jouduin turvautumaan korvatulppiin, kun en saanut hyttystä kiinni, en sitten millään. Nyt en kuitenkaan kiukuttele hyttysistä (joita niitäkin riitti), vaan sellaisista kiusanhengistä, joita meillä ei Suomessa -Luojalle kiitos- ole. Australian kärpäset. Mieleni teki repiä hiukset päästä ja riuhua, itkeä ja huutaa, varata lentoliput Suomeen ja ajaa bumerangina lentokentälle katsomatta takaisin. Miten niin pienet otukset voivat pilata kaiken. Todella tarkoitan KAIKEN.

Kotona (tai missä tahansa muualla päin maailmaa) kärpäset osaavat olla ärsyttäviä, mutta niiden mielenkiinto kohdistuu lähes poikkeuksetta ruokalautaseen tai roskikseen, joista ne saavat ravintonsa ja proteiinin, jota naaraskärpäset tarvitsevat munimiseen. Australian sisämaassa, joka tunnetaan yleisesti nimellä Outback, ei elukoiden raatoja lukuunottamatta proteiiniä ole tarjolla, joten kun ihminen astuu ulos talosta (tai meidän tapauksessamme autosta), kärpäshyökkäys naamaan on taattu. Naaman eritteet sisältävät paljon proteiinia ja niinpä kärpäsiltä ei voi välttyä. Ei niin kukaan. Kärpäset tunkeutuvat silmiin niin, ettei niitä pysty pitämään auki. Suuhun niin, että puhuminen ja syöminen on mahdotonta nielaisematta muutamaa siivekästä samalla. Nenään niin, ettei sisäänhengityksestä meinaa tulla mitään (tipuin laskuista kuinka monta kärpästä meni väärään kurkkuun ihan vain nenän kautta). Ja korviin niin, että surina pään sisällä tekee kenet vain mielipuoliseksi. Kärpästen onnenpäivä on silloin, kun ihminen (tai jokin muu elukka) käy pusikossa vääntämässä kunnon haisevat tortut. Jos kärpäset ovat oikein nälkäisiä ja fiksu ihminen on päättänyt piilottaa päänsä kypärään tai verkkohattuun, ne saattavat istahtaa kainaloalueelle syömään hikeä. Hiki sisältää vain murto-osan syljen proteiinista, joten täytyy varautua, että kärpäset ovat ja pysyvät paidalla -ja kauan. Kärpästen huitominen naamalta käy hyvin liikuntasuorituksesta ja sillä saa hyvän hien päälle. Tällöin saattaa saada jokusen vihdoin laskeutumaan hikiselle selälle naaman sijaan.

Yritin toistaa mielessäni Kummelin Kultakuumeesta tuttua lausahdusta: ”Rauhoitu. Ei karhukaan riehu koko aikaa. Se syö välillä puolukoita.” Valitettavasti meidän sotamme oli yhtä kamppailua tuulimyllyjä vastaan ja kärpäset veivät voiton. Me luovutimme, istuimme sisälle autoon, laittoimme ilmastoinnin kaakkoon ja huristelimme päämäärättömästi eteenpäin ihan vain siksi, että kuuppa ei kestänyt ulkona oloa.

Autossa istuessa unohtaa nuo pienet paskiaiset hetkeksi ja alkaa jopa hymyilyttää. Huristellessa maanteitä maisemat ovat kauniita, aurinko paistaa ja ilmastointi laulaa. Sitä paitsi ajaminen on kivaa. Juttelemme niitä näitä, muistelemme Indonesian postikorttisaaria, haaveilemme sukelluksista ja suunnittelemme unelmiemme bungaloweja. ”Pitäisikö meidän pysähtyä syömään jotain? Kenties pastaa, taas?” kysyn ja unohdan hetkeksi sen, mikä odottaa auton turvakuplan ulkopuolella. ”EEEIII!!!” on Juhan vastaus ja minä olen yhtä suurta kysymysmerkkiä. Eikö Juhalla muka ole nälkä? Siitä on jo ikuisuus, kun heräsimme, joimme pika-aamukahvit ja riensimme autoon kärpäsiä pakoon. Niin. Aivan. Ne kärpäset. ”Samaa mieltä”, vastaan ja ajamme maantietä eteenpäin aina auringonlaskuun asti, jolloin vaara on ohi, voimme paistaa pihvejä ja saamme proteiinimme niistä emmekä nielaistuista kärpäsistä.

Illan tullen kärpäset vaihtuvat hyttysiin, jotka tuntuvat varsin lempeiltä ja ystävällisiltä otuksilta. Surina vaihtuu ininään, mutta korvatulpille ei ole tarvetta. Inise vain, senkin vampyyri. Kunhan jätät silmäni ja sieraimeni rauhaan.

 

 

 

 

Pinnacles Desert

Matka jatkui Perthistä pohjoiseen kohti Cervantesin kylää ja Pinnacles Desertiä. Yöpusikon metsästäminen oli taas yhtä helvettiä. Kiertelimme pitkin öisiä kujia vailla päämäärää, mutta onneksi sellainen löytyi rannan vieressä olevalta parkkipaikalta. Emme saaneet rangereitäkään kimppuumme, vaikka nukuimmekin ison ”No Camping” -kyltin alla. Tarpeillekaan ei tarvinnut juosta pusikkoon vaan vieressä oli ihka oikea vessa. Se on sellainen tuoli, jossa on reikä keskellä, ja johon voi istahtaa housut kintuissa ja pinnistää. Harvinainen tuttavuus. Australiassa ihminen muuttuu eläimeksi.

Kuvittele mielessäsi näkymä, jossa keskeltä ei-mitään nousee tuhansia ihmistä korkeampia falloksia. Maisema, joka hiljentää erityislaatuisuudellaan. Jossa muuten tasaista hiekka-aavikkoa miinoittaa kalkkikivipilareita, joiden synnystä tutkijat edelleen kiistelevät.

Kolmen tunnin ajomatkan päässä Perthistä on Nambungin kansallispuisto, josta olimme lukeneet ja nähneet kuvia. Tien päällä ollessamme emme voineet kuvitellakaan, että keskellä kitukasvuista, mutta tiheää kasvillisuutta, voi yhtäkkiä olla alue, jossa näitä falloksia seisoo kuin sotilaita intissä. Tai ”pikkusotilaita” viikonloppuvapailla. Western Australiassa on lähes sata kansallispuistoa, joista suurin osa on ilmaisia ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta loppuihin maksaa $11 auto. Moniin kansallispuistoihin (lähes tulkoon poikkeukssetta niihin kaikista mageimpiin) ei ole mitään asiaa ilman nelivetoa. Nambungin kansallispuistossa sijaitsevaan Pinnacles Desertiin pääsi kyllä meidänkin kärryllämme, vaikkakin kuopista ja auton räminästä päätellen olisi kannattanut pysyä jalkamiehenä. Fallosaavikon läpi vei muutaman kilometrin pitkä tie, jonka varrella pysähtelimme valokuvaamaan ja halailemaan pilvien välistä pilkistävän syysauringon lämmittämiä patukoita.

Miten kivipatsaat ovat muodostuneet? Kuinka vanhoja ne ovat? Miten niitä on yhdellä alueella niin suuri määrä?

Geologisesti katsastellen pinaakkelit ovat suhteellisen nuoria, ja tutkijat ovat vasta alkaneet päästä jyvälle niiden mysteeristä. Niiden uskotaan muodostuneen jääkaudella 500 000 vuotta sitten maan alla, jonka jälkeen ne ovat joko pysyneet näkymättömissä hiekan alla tai tulleet toistuvasti esiin ja hautautuneet taas hiekkaan. Kerättyjen todisteiden perusteella ne ovat tulleet esille 6000 vuotta sitten, mutta peittyneet taas hiekan alle. Nyt pinaakkelit ovat olleet esillä vain muutaman sadan vuoden ajan. Maisema muuttuu jatkuvasti tuulen voimasta ja kuka tietää, koska pinaakkelit hautautuvat taas. Ne eivät ole harvinainen näky läntisessä Australiassa, mutta Nambungin kansallispuistossa niitä on tuhansia ja maan alla vielä tuhansia odottamassa vuoroaan tulla esiin.

Tutkijat uskovat kalkkikiven syntyneen pinnan alla, jossa simpukoiden kuorista muodostuu pitkässä juoksussa hienojyväistä kalkkipitoista hiekkaa. Joet puolestaan tuovat sisämaasta mukanaan kvartsihiekkaa, joka sekoittuu rannikolla tähän simpukkaperäiseen hiekkaan. Voimakkaat tuulet puhaltavat hiekan dyyneiksi pitkin rannikkoa.

Kun sadevesi pääsee kosketukseen dyynien kanssa, se erottelee hiekasta kalkkijyvät. Hiekan kuivuessa kalkki kiteytyy uudelleen ja yhdistää hiekkajyviä toisiinsa muodostaen kalkkikiveä.

Siitä, kuinka kalkkikivi on saanut pilarimaisen ulkomuotonsa, tutkijat jaksavat vääntää edelleen kättä. Nyt kamppaillaan kahden eri selityksen kanssa, joissa molemmissa kasvit esittävät suurta roolia.

Ensimmäisen teorian mukaan pilarit ovat kalkkiutuneita puunrunkoja muinaisesta metsästä, joka on hautautunut hiekkaan voimakkaan myrskyn takia. Puun orgaanisten happojen uskotaan kovettaneen kalkkia ensin runkojen ympärille ja ajan saatossa nämä kuoret ovat täyttyneet hiekalla ja kovettuneet.

Toisen teorian mukaan pinaakkelit ovat muodostuneet puiden ja muiden kasvien juurien avulla, jolloin ne ovat suojanneet dyynejä tuulilta ja vähitellen hiekkaan on sekoittunut enemmän ja enemmän kasvien ja eläinten jäänteitä. Tämän nosti sadeveden happopitoisuutta hiekassa, mikä puolestaan kiihdytti kalkkikiven muodostumisprosessia. Tämä prosessi oli aktiivisinta kasvien juurten läheisyydessä vaikuttaen pinaakkeleiden syntyyn. Monien tuhansien vuosien aikana pehmeämpi kalkkikivi pinaakkeleiden välissä rapistui ja korvaantui kovemmalla kvartsipitoisella hiekalla.

Myös pensaspaloilla on tärkeä rooli pinaakkeleiden historiassa. Kasvillisuuden palaessa dyyneiltä tuulet liikuttavat hiekkaa tehokkaammin kaivaen kalkkikivimuodostelmia esiin ja haudaten uudelleen. Tämä prosessi jatkuu tänäpäivänäkin.

Aboriginaaleilla riittä lukuisia tarinoita pinaakkeleiden syntyperästä ja yksi mielenkiintoisista on Noongar-heimon uskomus, jonka mukaan heimolaiset tunsivat aavikon paholaisen paikkana uppohiekan takia. Nuorille miehille sanottiin, että aavikolle ei kannata mennä, koska sinne katoaa. Jotkut miehet eivät uskoneet vanhempiaan, ja kun he saapuivat pinaakkeleille, he katosivat dyyneihin. Pinaakkeleiden uskotaan olevan heidän sormenpäitään, jotka yrittävät pitää kiinni maanpäällisestä, jotta he voivat vetää itsensä ylös.

On Pinnacles Desert sitten syntynyt tavalla tai toisella en voi muuta kuin kunnioittaa Äiti Luonnon aikaansaannoksia. Suuri kiitos ja lämmin käden puristus. Ihmemamma teki tämän tytön taas kerran onnelliseksi työllään.

Mailin pitkä laituri

Ennen kuin pääsimme Margaret Riverin viinialueelle asti käväisimme ihastelemassa Busseltonin kuulua reilun mailin pituista puusta rakennettua laituria, joka on eteläisen pallonpuoliskon pisin ja kuulemma maailman toiseksi pisin.

Harvoin tulee maksettua siitä, että lähtee kävelylle. Laituri näytti kuitenkin rannalta sen verran houkuttelevalta, että laitoimme jalkaa toisen eteen. Meidän onneksemme päivä oli lämmin ja aurinkoinen, joten maksoimme mukisematta. Jos kävely laiturin päätyyn ei maita, voi aina hypätä junaan. Pääsymaksu kahdelta omin pienin varpain on viisi dollaria ja junaa hyväksikäyttäen $22.

Emme pitäneet minkään sortin kiirettä vaan jämähtelimme katsomaan merta ja lukuisia kalastajia harrastuksensa parissa. Nautimme viilenevästä merituulesta. Juha haaveili omasta ongesta ja minä uudesta kamerasta. Vasta auringon laskeuduttua saapuivat vilunväreet. Busseltonissa alkoi olla jo syksy ja iltaisin oli pukeuduttava pitkiin housuihin ja huppariin.

Busselton Jetty on rakennettu osissa ja ensimmäinen 176 metrin pätkä valmistui vuonna 1865 eli lähes 150 vuotta sitten. Viimeinen osa puolestaan rakennettiin vuonna 1960, jolloin se saavutti nykyisen pituutensa 1841 metriä. Vuosien varrella laituria on riepotellut niin sykloonit kuin tulipalotkin ja rahoitusvaikeudet ovat pitkitäneet uudelleenrakennuksia. Nykyiseen ulkomuotoonsa on päästy vasta 2000-luvulla kaikkine taideteoksineen, joita on lukuisia pitkin laituria.

Yksi erikoisista yksityiskohdista ovat laiturin toiseen kaiteeseen kiinnitetyt muistolaatat. Ne on kiinnitetty niiden ihmisten muistoksi, joiden tuhkat on ripoteltu laiturilta mereen. Vuonna 2012 laattojen määrää päätettiin rajoitettaa niihin, jotka ovat vaikuttaneet laiturin historiaan tai antaneet rahalahjoituksia korjaustöitä varten.

Vuonna 2003 laiturin päätyyn avattiin vedenalainen observatorio, jossa pääsee kuikuilemaan kaloja kahdeksan metrin syvyyteen. Pinnan alle on luotu ehkäpä Autralian hienoin keinotekoinen riutta, jossa elää yli 300 eri kala- ja korallilajia. Ja hei, niitä voi pällistellä kastumatta lainkaan!

Geographe Bay kokonaisuudessaan on ainutlaatuinen. Merivirta tuo lämmintä vettä, jonka ansiosta lahdessa elää monia trooppisia kaloja ja koralleja siinä missä Etelä-Amerikassa ja Afrikassa samalla leveyspiirillä ei ole koralleja lainkaan. Geographe Bay on myös kuuluisa valaistaan, joita voi bongata syyskuusta joulukuuhun.

Auringon painuttua toiselle puolelle palloa me painoimme kaasua ja lähdimme yöpaikkapusikon metsästykseen. Totesimme Juhan kanssa molemmat olevamme liian vanhoja ja mukavuudenhaluisia keittelemään pastaa parkkipaikoilla ja käymään metikössä pissalla (puhumattakaan siitä toisesta). Piti tulla Australiaan asti tajutakseen, miten ihanaa on päästä joka päivä peseytymään. Hyvä me!