Tuulet puhaltaa

Muutama kuukausi on ehtinyt taas vierähtää viimeisestä päivityksestä, hups! Ei siinä, ettäkö elämä olisi ollut tylsää, päinvastoin: paljon on ehtinyt tapahtua, niin hyvää kuin huonoakin. Niin festareita kuin hautajaisiakin. Reissuja ei ole kesällä ollut, ei edes kotimaanmatkailua, vaan koko kesä on kulunut minulle niin rakkaassa Turussa, jee!

Tuli alkukesästä ero Juhan kanssa ja hän muutti takaisin Helsinkiin. Turku ei missään kohtaa tuntunut hänelle kodilta ja minä puolestani en halunnut takaisin isolle kirkolle. Olihan siinä tietty taustalla muutakin, mutta ne eivät kuulu muille kuin meille kahdelle. Kaiken kaikkiaan olen Juhalle enemmän kuin kiitollinen yhteisistä vuosista ja lukuisista seikkailuista. Jäi paljon hyviä muistoja ja tarinoita kerrottavaksi kiikkustuolissa!

Nyt siis kesä on mennyt sinkkuillessa, joka puolestaan on tarkoittanut paljon töitä, kavereita, reenaamista ja Westonsia jokilaivoilla. Kaikkea sopivassa suhteessa tosin: ei liian pitkiä työputkia, en ole unohtanut liikunnan tärkeyttä, olen nähnyt kavereita lähes päivittäin ja pitänyt hauskaa juuri sopivasti (tai ehkä hitusen liikaa). Veneillessä on mennyt monta päivää ja olen hurahtanut uuteen harrastuksen, nimittäin geokätköilyyn. Se on ihan superkivaa! Äiti, sisko ja sedän vaimo harrastavat sitä myös (+olen saanut muutaman kaverinkin kosiskeltua kokeilemaan) ja ollaankin perheen kesken paineltu menemään ties missä kallion koloissa, kukkuloilla ja autioilla saarilla. Ollaan nähty sellaisia paikkoja, joiden olemassaolosta ei ole ollut mitään tietoa. On tullut vedettyä bikineissä luolastoissa, kiivettyä puuhun, ryömittyä mudassa ja naurettua aivan hulluna, kun sisko makasi maassa keskellä Turun keskustaa käsivarsi kokonaan vesirännissä. Ja hei, kuinka moni voi sanoa kävelleensä maan alla viemärissä?

Virallista kesälomaa en ole päässyt vielä pitämään, koska lähden syyskuussa taas reissuun Indonesiaan. Lomapäiväni ovat siis edessä. Onneksi työni Raha-automaattiyhdistyksellä on superjoustavaa ja pystyn säätelemään työmääräni ja kellonajat aika pitkälti niin kuin itse haluan. Heinäkuun helteillä tuli pidettyä vapaata tai sitten maattua päivät rannalla ja illat töissä; sadepäivinä keräilin tunteja pankkiin ja väänsin pitkää päivää. Eikä minun työ oikeastaan tunnu työltä lainkaan ja duunikaverit on huippuporukkaa, joten lähinnä saan rahaa siitä, että lähden töihin pitämään kivaa.

Mitä syksyn reissuun tulee, niin suunnitelmat ovat menneet jonkin verran uusiksi. Alunperin meidän piti Juhan kanssa mennä Lombokille ja Sumballe sukeltamaan ja surffaamaan. Juha on kuulemma edellen menossa Lombokille, mutta itse aion lentää Endeen trekkaamaan yhdelle tulivuorelle ja pamautella maanteitse ja vesitse aina Aloriin asti sukeltamaan. Sitten teen jossain kohtaa Visa Runin ja käyn tutustumassa yhteen maailman uusimmista valtioista, Itä-Timoriin, ja palaan sieltä vielä hetkeksi takaisin Indonesia puolelle, todennäköisesti Lombokille. Hieman erilaista reissua siis taas tiedossa. En malta enää odottaa!

Muutoksen raikas tuuli siis heittelee hiuksia ees taas toden teolla. Totuttelen vieläkin yksinoloon ja omaan rauhaan. Asumiskuviotkin ovat vielä sekaisin, kun jäin nyt yksin asumaan Juhan ja minun yhteiseen kotiin. Remontti on vielä jokseenkin kesken, mutta kun viimeisetkin tapetit on seinillä, niin tervetuloa asuntoesittelyyn! Ja kun kämppä on myyty, niin minua ei enää pidättele Suomessa mikään, bujaka!

Minkä värinen hirsi?

Meillä on Juhan kanssa käytännön koko talon remontti meneillään, ja nyt kun alkaa jotkut osat kotia olla loppusuoralla, niin mikä sen ihanampaa kuin pistellä hieman maljakkoa hyllyille ja kynttilää palamaan. Ei saa käsittää väärin: tekemistä riittää vielä vuosiksi eteenpäin ja yksikään huone ei ole vielä täysin valmis, mutta olemme sentään taas pienen askeleen edempänä kuin viime kuussa. Kun vanhan projektin saa päätökseen, niin uusi alkaa (pätee muuten lähes jokaiseen asiaan).

Jokainen huone on hieman vinksin vonksin, mutta suurimman harppauksen otti tällä viikolla eteinen. Meidän uusi lattia siellä on aivan ihana! Asensin sen keskiviikkona ihan itse Juhan ollessa töissä. Käytin laminaattileikkuria, joten koko lattiassa meni aikaa vaivaiset kaksi tuntia. Muut naiset tekee miehilleen ruokaa, mutta minäpä teenkin lattian!

Alla olevat kuvat eivät täysin tee oikeutta, mutta saa niistä jonkinlaisen ajatuksen. PInta jäljittelee mukavasti vanhaa, kulunutta lankkua ja väreissä vaihtelee valkoinen ja vaaleansininen.

 

Ollakseni rehellinen, eteisessäkin lattia onkin sitten ainut valmis asia. Puuttuu vielä listat, niin katosta kuin lattian rajastakin, kalusteita pitää hankkia ja hirsiseinä pitää käsitellä jonkin sävyisellä puuvahalla. Laitan kuvia, kun saamme sen valmiiksi.

Olemme käyneet Juhan kanssa kovaa käden vääntöä siitä, että tuleeko hirteen valkolakka, tummempi petsi vai annetaanko sen olla sellaisenaan. Minä olen ekan ja Juha tokan vaihtoehdon kannalla. Ylhäällä näkyy pieni kaistale hirttä. Se pala seinää ja oviaukko, jonka suunnasta kuva on otettu, on myös hirttä. Oviaukon toisella puolella aukeaa olohuone, joka on huonekorkeudestaan huolimatta ahtaan tuntuinen. Olohuoneen puolella hirsiseinä oli kokonaan koteloitu jo vanhoina päivinä, sillä hirren pinnassa oli kymmenen sentin kerros paskaa aina: murentuneita lastulevyjä, 50-luvun tapetteja, kipsilevyä ja päällimmäisenä kammottava lasikuitutapetti. Otimme aikamoisen riskin, kun lähdimme repimään seinää alas. Meillä kun ei ollut lainkaan tietoa, että missä kunnossa hirsi siellä takana on. Purku oli kova urakka, mutta se kannatti, sillä alta paljastui kerrassaan upeaa puuta. Todella vaikea kuvitella, että se on haluttu aikoinaan peittää.

 

Alla oleva kuva oli myyntiesitteessä, kun kotimme ei ollut vielä kotimme. Olemme siis repineet koko tuon harmaan seinän alas paksuine ovenkarmeineen. Tuli muuten yllättävän paljon lisää avaruutta ja lattia tilaa. (Siitä olen kyllä superonnellinen, että tuo alkuperäinen tiiliseinä on jätetty tuohon takan taakse.) Oikea oviaukko vie siis eteiseen ja sen toisella puolella on hirsi näkyvissä:

Keittiöremontin seurauksena ruokapöytä siirtyi olkkariin ja meillä on maailman suurin kulmasohva ja hullun iso uusi telkkari. Valkoinen hirsi olisi siksi mielestäni järkevin. We’ll see, kumman kämmenselkä kolahtaa ekana pöytään.

Googlen kuvahaku ei petä koskaan, kun etsii ideoita:

Aah! Valkoinen hirsi näyttää superhyvältä. Me likey! Ja vielä tuo kontrasti mustien yksityiskohtien kanssa toimii paremmin kuin hyvin.

Onkohan puhtaan valkoinen lattia valkoisen hirren kanssa liian tylsä vai sopivan raikas? Sellainen on suunnitteilla, mutta ei tämä seuraavakaan hullumpi ole. Saattaisi toimia kivasti:

Vai tuleeko olkkarista liian levoton tällasella lattialla? Kuosi on kyllä todella kiva, sellanen vanha ja teollinen. Sopii hyvin yhteen meidän olkkarin huonekalujen kanssa. Olen meinaan hankkinut Pentikiltä todella pelkistetyn sohvapöydän, jossa on mustat metalliset u-jalat ja puupinnassa samoja sävyjä kuin tuossa laminaatissa. Ja sitten meidän portaatkin ovat sellaiset teolliset kierreportaat. Vai sopisiko tämä paremmin kellariin? Ylettyy ne portaat sinnekin. Valintoja, valintoja…

Täytyy tosin muistaa, että kotimme on 124-vuotias, joten ripauksen voisi heittää joukkoon talonpoikaishenkeä ja maalaisromantiikkaa. Nämä keittiöt ovat ihania. Ja mukavasti on isossa kuvassa yhdistetty vanha ja uusi:

Ei tummakaan ole yhtään hullumpi:

Tuon ison kuvan valkoinen lattia näyttää kyllä tooodella hienolta. Ainut vaan, että meillä ei ole vanhaa lautalattiaa jäljellä vaan joku neropatti on päättänyt vaihtaa sen koivuparkettiin, joka on nyttemmin erittäin kulahtanut ja ruma. Tuossa myyntiesitekuvassa se näkyy. Kamala, yök.

Auttakaa! Vaalea vai tumma hirsi? Entä lattia?

Miten tämä voikaan olla näin vaikeeta??

Ajan kultaamia muistoja Ausseista

Aika kultaa muistot, sanotaan. Yhdyn täysin tähän väitteeseen. Mitä enemmän on kulunut aikaa Australiassa vietetyistä kuukausista, sitä enemmän alkaa muistaa niitä lukuisia hyviä hetkiä, ainutlaatuista luontoa ja henkeäsalpaavia maisemia. Kaikki ne syyt, jotka viime kesänä pistivät minut lähes tulkoon vihaamaan (kylläpä on voimakas sana) Australiaa, ovat jääneet jonnekin takaraivon uumeniin. Sitähän voisi melkein lähteä takaisin. Melkein.

Mutta mikä ihme tämän aiheuttaa? Miksi ne kaikista kamalimmatkin hetket, jotka tuli koettua, tuntuvat nyt kovin erilaisilta kuin silloin? Aivan kuin ne olisivat jotenkin neutralisoituneet. Havahdun yhä useammin omiin ajatuksiini: pieni ääni pääni sisällä yrittää vakuuttaa minulle, että ei se Australia niin paha ollutkaan. Ja mikä kummalisinta:  alan uskoa siihen ääneen. Onko tosiaan niin, että ajan saatossa pääkoppa päivittää muistoja, korostaa hyviä hetkiä ja muokkaa niistä huonoimmista muistoista itselleen mieluisimpia tai jopa deletoi kokonaan?

Päästelin tuhansia ärräpäitä Australiassa kärpästen takia, jotka tunkeutuivat silmiin ja suuhun; nyt lähinnä hymyilyttää, kun muistelen sitä huitomisen ja huutamisen määrää. Onhan se varsin typerää, kun yrittää kertoa jollekin ulkopuoliselle, kuinka kärpäset pilasivat reissumme. Kuinka jätimme monia kohteita väliin siksi, että tulimme hulluiksi ulkona -kärpästen takia. Miten vähäpätöiseltä syyltä se nyt tuntuu…

Tai kuinka itketti ja viha nousi pintaan meidän sohvasurffaillessa perthiläisen narkkarin luona tiedostaen, että olisimme paljon onnellisempia muualla. Nyt pudistelen vain päätäni ja muistelen, että kuinka älytön se koko tilanne olikaan. Siellä me kuuntelimme hörhelön tarinoita jossain pienessä luukussa, jossa jokainen huonekalu oli poimittu tienvarresta ja lattialla oli sentin kerros paskaa. Vain viikkoa aikaisemmin olimme nauttineen Balin surffiaalloista ja sukelluksista ja yövyimme ja söimme kuin kuninkaat konsanaan. Kontrasti oli niin hullu, ettei sitä ymmärrä vieläkään.

Ja kuinka kylmyys piiskasi päin naamaa Queenslandissä, kun satoi viidettä päivää vettä ja yritimme nukkua märissä lakanoissa. Kuinka automme alkoi haista sietämättömän pahalle, kun se ei päässyt missään kohtaa kuivumaan. Kuinka emme voineet pitää auton ikkunaakaan auki, kun sade piiskasi vaakatasossa sisään ja ilmaa oli vaikea hengittää. Ja kuinka yritimme sytyttää kovassa tuulessa retkikeitintä, jotta saisimme keitettyä sitä helvetin pastaa. Jos oikein muistan (Huom! En tosiaan ole varma.) niin pirautin muutaman kyyneleen. Tässä käy hyvin ilmi se, miten ihmeellinen se ihmismuisti toden totta on: muistan meidän hytisseen lähes koomisen näköisinä auton takakontissa, naamat väärinpäin, pukeutuneina jok’ikiseen mahdolliseen vaatekappaleeseen ja kääriytyneenä paksuun täkkiin, mutta en muista omia ikäviä tuntemuksiani tuolta hetkeltä. Ihan kuin näkisin nyt tämän kaiken ulkopuolisen silmin ja vain tutkailen vierestä. Ymmärtääkö joku muu, mitä tällä tarkoitan? Katselen hieman etäämmältä itseäni ja Juhaa ja nauran: auton ikkunat ovat huurussa, vettä tulee niin paljon, ettei eteen näe, värjöttelemme autossa ja tärisemme kuin teinit ensitreffeillä. Nyt näen vain tilanteen koomisuuden, enkä pysty enää muistamaan sitä tunnetta, joka siinä hetkessä oli mukana.

Neutralisoituvatko tunteetkin ajan kanssa? Aloin äsken käydä päässäni kaikennäköisiä kokemiani vastoinkäymisiä ja ymmärsin, että niistä jokaisessa tiedän tunteneeni vihaa, pettymystä tai surua. Kuitenkin käsittelen nämä tilanteet tarinankerronnan kautta, jolloin kerron konkreettisesti mitä on tapahtunut, mutta en kuvaile omaa sisintäni enkä muista, mitä olen siinä hetkessä tuntenut. Esimerkiksi minun ollessani viisivuotias naapurin kultainennoutaja söi lempi-Barbieni. Muistan tilanteen tällaisena:

Taas kerran seuraan tilannetta ulkopuolelta. Näen itseni istumassa nurmikolla ja koiran nappaavan nuken kädestäni. Tällaisen muiston olen tilanteesta luonut päähäni. Ollakseni rehellinen, en edes tiedä miten tilanne oikeasti meni. Olinko nurmikolla vai kenties leikkipuistossa? Veikö koira Barbien kädestäni vai salakavalasti selkäni takaa? Olinkohan minä sittenkin neljän vanha? Olinko vihainen vai surullinen? Itkinkö minä? Oli miten oli, niin en muista omia tunteitani. Muistan vain tarinan: koira söi nukkeni. Irtauduin hieman nyt aiheesta, mutta tällä esimerkillä tarkoitan sitä, että uskon itse luoneeni itselleni sellaisia muistoja, joihin minun on helppo samaistua ja tavallaan ”arponut” yksityiskohdat omaan elämääni sopiviksi. Näin se ihmismuisti taitaa toimia: yksityiskohtia ei vain muisteta huonosti, vaan joissain tapauksissa aivan väärin.

Kun mummuni kuoli, itkin koko yön. Se oli sellaista hysteeristä itkua, joka sattui -niin henkisesti kuin fyysisesti. Oli vaikea hengittää. Juuri nyt muistan olleeni surullinen ja itkeneeni, mutta en pysty uusimaan sitä tunnetta. Kun ihmistä ravisuttaa läheisen kuolema, hetken suruajan jälkeen kaikista vahvimmat muistot liittyvät hyviin hetkiin, eivät huonoihin. Taitaa olla täysin samasta syystä, miksi eronnut pari yrittää lämmittää epäonnista suhdettaan aina vaan uudelleen tajuten hetken kuluttua, että miksi he olivatkaan eronneet. Ikävät tunteet muistaa vasta sitten, kun ne kokee uudelleen.

Tosiaalta myös ilon ja rakkauden tunteet neutralisoituvat ajan kanssa. Itse en ainakaan osaa kuvailla tarkasti, mikä se fiilis oli, kun monien vuosien odottelun jälkeen olin tarpeeksi pitkä Lintsin kaikkiin laitteisiin. Tai miten istuin yhtenä kesänä tuntikausia rantakalliolla. Katsoin onnellisena horisonttiin ihan vain siksi, että meri näytti niin kauniilta. Voiko joku rehellisesti väittää tuntevansa perhosia mahassa vielä monien vuosien seurustelun jälkeen? Itse en enää muista sitä rakastumisen tunnetta. En ainakaan siinä määrin, että osaisin tarkkaan kuvailla sitä sisällä vellovaa ryöppyä ja 24h hyvän olon tilaa. Ja juuri siksi, että emme saa sormia napsauttamalla näitä tunteitamme toistettua, meillä on muistot. Nämä muistot ovat ja pysyvät – ja syvällä. Kuka ylipäänsä haluaisi kantaa mukanaan ikäviä muistoja? Olen päättänyt itsekin toimia ihan tietoisesti näin ja keskittyä Australian uniikkeihin luontohetkiin, joita en tule kokemaan missään muualla maailmassa.

Ajan kuluessa muistot ovat muokkautuneet pääni sisällä ja -kummallista kyllä- niistä kaikista kamalimmistakin näyttää tulleen osa yhtenäistä kokonaisuutta. Nyt ne lukuisat kamalat hetket kuuluvat kaikki meidän reissumuistoihin ja voisin jopa väittää, että ilman näitä huonoja hetkiä Australian etappimme olisi ollut -jos ei nyt sentään mitäänsanomaton, niin ainakin huomattavasti tylsempi. Nyt muistelen jo lämmöllä kyseistä maata, vaikkakin mielestäni maailmassa riittään paljon mielenkiintoisempia paikkoja tutkittavaksi. Australia kuuluu listaani ”tulipahan nähtyä”. Ja vaikka aika tosiaan kultasikin monet hetket reissustamme, en palaisi takaisin -ainakaan hetkeen. En toisaalta päässyt havittelemalleni piknikille Sydneyn oopperatalon eteen, mutta voin hyvin tehdä sen eläkepäivilläni, kun minulla on varaa viettää kaksi viikkoa huippuhotellissa Samsoniten kera, nauttia buffet -aamiaista ja änkeä itseni mukaan jok’ikiselle järjestetylle päiväretkelle.

Huomenna se on menoa, jei!

Tässä alkaa olla kohtalaisen hilpeä olo -lähtö lähestyy, enää 29h. Parhaille ysteille ja duunikavereille olenkin jo infoillut, että aikaistettiin lentoja reilulla kahdella viikolla. Lennot on Kilroyn kautta ja päivämäärämuutos maksoi sellaiset 95€ per nassu. Meillä molemmilla loppui työt tällä viikolla (Juhalla oli maanantaina vika vuoro ja mulla tänään), joten mikäs meitä estelee lähtemästä hieman aikaisemmin. Ja kun miettii, miten moneen kertaan tuo 95€ tulee kulutettua Suomessa, niin se on let’s go ja saletisti natsaa! Vähän inhaa, että mun vika työvuoro on taas yksin ”työskentelyä” eikä pääse hyvästelemään kolleegoita, mutta minkäs teet. Lupaan jättää taukohuoneeseen läksiäispullaa. Kiitos RAY kuluneista vuosista!

Hirmuista hommaa tämä kaikkien asioiden järjestäminen reissukuntoon. Vieläkin täytyy päästä katsastusasemalle hoitamaan auto pois vakuutuksista ja rekisteristä, siirtää Elixia-jäsenyys eteenpäin ja käydä huomenaamulla hammaslääkärissä porauttamassa reikä. Mulla kävi ihan mieletön onni mun legojen kanssa: maanantaina vihlaisi yläkutonen salmiakkia syödessä ja eilen kävin porauttamassa reiän (niitä löytyi siis kaksi). Se reikä oli joku kummallinen hampaan sisäinen eikä näkynyt tai tuntunut ulospäin. Röntgenistä lekuri katseli, että se on hullun iso ja tosi lähellä juurta. Vuoden sisällä olisi varmaankin jo yltänyt hermoihin asti eikä juurihoito Aasiassa kuulosta kovinkaan houkuttelevalta. Ja vielä olen irtisanomisajalla, joten työnantaja maksaa… Ai niin, pitää suunnata vielä tänään töiden (TJ 0!) jälkeen Turkuunkin. Mä menin vähän tunaroimaan ja jätin mun luottokortin ja Visa Electronin Espanjaan, hups! Mun osoite on nykyään vanhempien luona, joten täytyy hakea ne sieltä asti. Toivottavasti ovat jo tulleet tai muuten mennään Juhan korteilla (ei muuten yhtään huono vaihtoehto, hah). Illalla on pöytävaraus Blankoon. Ihana nähdä mun parhaita kavereita vielä vikan kerran! Aamulla pitääkin tulla takaisin jo seiskan junalla porattavaksi, kun ei ollut myöhempiä aikoja. Mulla ja Juhalla on duunin puolesta Sporttipassi ja tottakai työnantajalta tulee nyppäistä kaikki irti, minkä vain pystyy. Soitin Sukelluskeskukseen ja niillä voi Sporttipassilla maksaa myös tuotteita eikä vain sukelluksia, jippikajei! Lähti vedenalainen kamera tilaukseen ja Juhalle harppuuna. Huomenna noudettavissa. ”Rahis” maksaa!

Tuossa aikaisemmin panikoin paluulennon kanssa. Tai siis, kun Taikamaahan ei saa viisumia, jollei ole näyttää lentoa pois sieltä. Mutta enää ei ole hätiä mitiä: mä meinaan taiteilin Paintillä meille lipun! Musta on tullut hetkessä nörtti. Vieläkään ei tiedetä minne suunnataan Bangkokin jälkeen, mutta kaipa se aika sen näyttää. Turha sitä on alkaa murehtia. Päivä kerrallaan -se on hyvä niin! Seuraavaksi taidankin päivitellä idämmämmällä. Hasta la vista ja surffilauta kainaloon!

Ja loppuhuipennus:

Mies saapuu töistä kotiin. Vaimo istuu sohvalla ja
katselee Jamie Oliverin kokkausohjelmaa.
Mies: ”Mitä sä tuota katsot, kun et osaa kuitenkaan mitään ruokaa laittaa”.
Vaimo: ”Katothan säkin pornoa”.

Pilaako parisuhde aamujatkot?

Lämmin kesäilta ja -yö. Kitara ja fifty-sixty-viskipepsi 0,5l limupullossa. Istuskelen kerrostalolähiön kalliolla kahden kaverin kanssa ja hoilaamme kesäviisuja neljältä aamuyöllä. ”Tältä se tuntuu”, muistelen.

Viimeisimmistä aamujatkoista on vierähtänyt pitkälti neljättä vuotta. En edes tajunnut sitä ennen kuin nyt, kesäyössä kitaran säestämänä. Selkeästi en ole niitä edes kaivannut. Jatkoiluni ovat loppuneet tasan siihen kohtaan, kun tapasin Juhan. Ei sillä, ettäkö häntä tästä syyllistäisin, vaan jäin pohtimaan parisuhteen ja aamujatkoilun yhteyttä -onko sellaista? Onko seurusteleva velvollinen menemään bileiden/baari-illan jälkeen suoraan kotiin vai tapahtuuko se alitajuntaisesti? Rakkausko se on, kun vetää omaan sänkyyn? Vai pelko toisen mustasukkaisuudesta? Vai onko aamujatkojen poisjääminen yksinkertaisesti merkki aikuistumisesta?

Sinkut ovat selkeästi etuoikeutettuja aamujatkoihin. Tässä tulee ihmisluonto ja humalansekoittama suvunjatkuuden tavoittelu esille: Ei-sinkut pariutuvat kotona ja sinkut pariutuvat ei-kotona. Tilivelvollisuudet ja perjantai-iltojen parisuhdesaunavuorot on heitetty nurkkaan, esteitä ei ole. Kotona odottaa vain pyykkivuori ja kuollut kaktus. Sinkkuus tai ei-sinkkuus määrittää osittain myös kaveripiirin. Sitä ikään kuin tiedostamattaan hakeutuu samanoloisten ihmisten seuraan. En väitä, että sinkut hakevat vain bileseuraa, e-ei. Jokainen tarvitsee sydänystäviä rinnalleen fb:n relationship statuksesta piittaamatta. Mutta uskon kuitenkin, että jos olisin pk-seudulle muuttaessani ollut sinkku, kaveripiirini olisi ollut toisennäköinen, ehkä hieman pinnallisempi. Minulla olisi paljon ystäviä ja olisin yltiösosiaalinen, jottei tarvitsisi olla yksin. Nyt sydänystäväni ovat minulle paljon enemmän kuin hauskanpitoa ja aamujatkoja. Niitä on vain kourallinen, mutta ne ovat minulle kuin kalsarit -aina lähellä.

Olenko nyt aikuinen, kun en käy aamujatkoilla? Mitä ylipäätänsä tarkoitetaan aikuistumisella? Kuvittelen itseni aikuiseksi tai ainakin hieman aikuisemmaksi kuin aikana ennen Juhaa. Pre-Juha eli vuosi 2008 oli aamujatkojen valtakautta. Yötöiden (ja välillä baari-iltojenkin) jälkeen ostettiin kavereiden kesken pimeäpullo ”Ratapihankadun Alkosta” (pyörätuolissa istuva mies myi Tallinnasta tuotua viinaa ylihintaan) ja mentiin jokirantaan nauttimaan hyvästä ja humalluttavasta seurasta. Liikkeellä saatettiin olla suurellakin porukalla ja pitkälle iltapäivään asti. Kun muistelen noita aikoja ja tutkailen itseäni menneisyydessä, en ole ylpeä. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olen nuo hetket kokenut ja voin onnellisena sanoa: ”ei enää ikinä”. Kuvittelen mielessäni takavuosien Heidin vastuuntunnottomana, lapsenmielisenä ja läheisyydenkipeänä nuorena, joka etsi paikkaansa asettua aloilleen, mutta ei uskaltanut sitä tehdä -ei ollut vielä valmis siihen. Se, mikä aikuisuuden määrittää, en osaa tarkkaa sanoa. Parisuhde yksinään se ei ole. Monilla on avioliitot, lapset ja puutarhakeinut, eivätkä silti miellä itseään aikuisiksi. Ehkä sitä sitten vain jossakin vaiheessa peiliinkatsomisen jälkeen tajuaa, kuinka on muuttunut.

Taisin keksiä omalla kohdallani ratkaisun pohdintaani: aamujatkojen poisjäämiselle ei löydy vain yhtä selitystä, vaan siihen vaikuttaa useampi tekijä. Se ei ole parisuhde, joka on pilannut aamujatkot vaan rakkaus toista ihmistä kohtaan. Halu olla toisen kanssa, vastuu itsestä ja kumppanista. Suhteeseen ei kuulu aamuun asti puistoissa hilluminen ja sen olen näköjään alitajuisesti omaksunut heti suhteen alusta asti. Toinen määrittäjä on ystäväpiirini. Olen vuosien saatossa erottanut jyvät akanoista, suurin osa ystävistäni tosin jäi Turkuun, mutta pysyvät suojanani kuin kondomit. Myös yötöiden vaihtuminen päivävuoroihin on vaikuttanut. Rytmini on erilainen, enkä edes tunne mitään mielenkiintoa aamuun asti kukkumista kohtaan. Neljäs seikka on tuo mainitsemani aikuistuminen. En vielä tiedä mitä se tarkoittaa, mutta luulen olevani oikealla polulla.