”Ruukkujen tasangolla”

Sain jossain kohtaa jo kirittyä kirjoituksissa, mutta taas blogi laahustaa perässä pahemman kerran. Erinäisten sattumusten summana tuli muutoksia matkaan ja etelä-Laos vaihtui Bangkokiin, josta minä jatkoin yksin Vietnamiin ja Juha takaisin Suomeen parantelemaan itseään. Hän tulee takaisin ”kotiin”, kun kaikki on kunnossa. Luultavasti nopeammin kuin tajuankaan. Joulun vietin Nha Trangissa, Vietnamin kaakkoisrannikolla, kun oli sukulaisia siellä lomailemassa ja nyt olen Con Dao -saarilla Ho Chi Minh Citystä etelään sellaiset muutama sata kilometri. Minun ja Tiinan tiet kohtasivat jälleen ja pyöritään nyt ainakin toistaiseksi yhdessä. Tää mesta on aikasta pelottava ja pienoinen pettymys kelien suhteen, mutta siitä enemmän ajastaan.

Palaan nyt vielä ajassa reilut pari viikkoa taaksepäin ja Laosin vehreään vuoristomaisemaan. Syy, miksi alunperin halusin Phonsavaniin löytyy Wikipediasta nimellä ”ruukkujen tasanko”. Käytän itse mieluummin nimitystä Plain of Jars. Kaikki nimet eivät vain käänny nätisti meidän niin rakkaaseen äidinkieleen. Piste.

Tuhansia mysteerisiä kivipyttyjä joka puolella maastossa keskellä vuoristoista Xieng Khouanin provinssia. Suuria ja pieniä. Sekä yksittäisiä kippoja että satojen ryhmiä. Mitä ihmettä nämä rautakauden aikaiset kiviruukut oikein ovat? Ruokatynnyreitä? Kukkamaljakoita? Sadevesivarastoja?

Kivipyttyjen alkuperästä ei oikein kellään ole tarkkaa tietoa. Tutkijat ovat ehdottaneet niiden olevan muinaisia tuhkauurnia, mutta täysin pitäviä todisteita ei ole. Tätä seikkaa voisi kuitenkin vahvistaa Jar Site 1:n keskellä oleva luola, jonka katossa on ihmisen tekemä reikä. Tämä luola olisi voinut siis toimia krematoriana. Vuonna 1994 arkeologit löysivät ruukkujen alta maanalaisia hautakammioita ja ihmisjäänteitä, sekä poltettuja että haudattuja, ruukkujen sisältä ja ympäriltä. Mysteeriin on siis saattanut löytyä ratkaisu.

Toisen selityksen mukaan kiviruukuissa on säilytetty riisiviintä. Epäilyksiä on kuitenkin herättänyt joidenkin ruukkujen massiivinen koko: tuhansia litroja viintä? Perisuomalaisena tuollainen määrä tosin ei olisi homma eikä mikään tyhjätä vaikkapa keskikesän riennoissa. Varsin järkeenkäypä selitys siis.

Jar Siteja on kuulemani mukaan yhteensä 90, mutta vain seitsemän niistä on avattu yleisölle maastossa pelottelevien UXO:jen eli räjähtämättömien pommien takia. Suosituimmet saitit ovat Jar Sites 1, 2 ja 3, jotka kaikki ovat olleet turvallisia vuoden 2004 jälkeen, kunhan pysyy tarkoin merkityillä poluilla. MAG (Mines Advisory Group) poisti maastosta satoja UXO:ja ja kymmeniätuhansia metallijäänteitä. Valkoiset laatat maassa kertovat, että maaperä on putsattu pintaa syvemmältä ja punaiset puolestaan, että vain pinta on putsattu. Lapiot ja kuokat kannattaa jättää kotiin ellei halua palata jalat edellä Suomeen. Plain of Jars on anonut itselleen UNESCO:n maailmanperintökohteen titteliä kasvattaakseen turismia, mutta ennen kuin saitteja on putsattu enemmän ja ne ovat täysin turvallisia vierailijoille, jäävät tittelit mappi Ö:hön. MAG:lla on siis vielä työmaata edessään.

Ylemmät kuvat ovat kaikki Jar Site 1:ltä, joka on saiteista suurin sekä ruukkujen määrältä, että pinta-alalta. Ja koska Site 1 on myös lähimpänä Phonsavanin kaupunkia, se on myös suosituin. Muilta turisteilta ei siis voi välttyä. Ruukkujen lisäksi alueella näkee myös erityisen hyvin sodan jättämiä jälkiä. Laskin äkkiseltään kymmenisen kappaletta jättikokoisia pommikraatereita ja useita vanhoja juoksuhautoja. Ruukkuja on Site 1:llä yli 250, mutta päähäni jäi pyörimään kysymys: montako niitä olisi, jos pommituksia ei olisi tapahtunut? Ja minkälaisia ne loput 83 UXO:jen saastuttamaa saittia on?

Jar Site 2:lla kävimme seuraavana päivänä ja ilmakin oli huomattavasti lämpimämpi kuin edellisenä. Kiitos hyvän ystäväni auringon, jota ilman elohopea tahtoi jäädä pyörimään 15-20 asteeseen. Site 2 oli kohtalaisen pieni, mutta se jakautui kahteen osaan: toinen osa pienellä kukkulalla, josta oli huikeat näkymät alas laaksoon ja toinen keskellä lehtimetsää. Harjua pitkin voi kävellä muutaman kilometrin pituisen matkan Site 3:lle, mutta koska olimme vuokratulla mopedilla liikenteessä, patikoinnit jäivät väliin. Vaikka Jar Site 3 olisikin ollut lyhyen ajomatkan päässä, tämän toisen kiviruukkualueen jälkeen saimme jo aika hyvän käsityksen siitä, mitä se kolmonen olisi pitänyt sisällään. Ruukkuja, ruukkuja.

Phonsavanin alue kokonaisuudessaan oli yksi elämäni parhaista matkailukohteista henkisellä tasolla. Opin paljon uutta historiasta, maailman julmuudesta, elämän pienistä iloista ja jopa omasta itsestäni. Laosin kokeman vääryyden takia minusta itsestäni taisi tulla hitusen parempi ihminen. Tai ainakin haluan ajatella niin.

Make Spoons, Not War

Vietnamin sodan loppumisen jälkeen Xieng Khouanin provinssin maasto oli hautautunut pommien raatoihin ja metallijätteeseen. Paikalliset ovat keksineet monia tapoja uudelleenkäyttää sotaromua, mutta kymmenen pistettä ja papukaijamerkin saa Ban Napian kylä. 80-luvulta lähtien muutama perhe on tienannut elantonsa sulattamalla metallia ja valamalla sitä uuteen muotoon. Yhden työpäivän aikana yksi perhe saa aikaan keskimäärin 900 lusikkaa käyttäen 25 kg metallia. Vuodessa Ban Nabia siis tuottaa uskomattomat 145 000 lusikkaa! Nykyään kyläläiset myyvät lusikoiden lisäksi myös käsikoruja, avaimenperiä, syömäpuikkoja ja koristeita. Omaakin kättäni koristaa nyt entinen pommi.

Metallin uusiokäytössä on kuitenkin kääntöpuolensa. Sotaromun käyttäminen rohkaisee köyhiä kyläläisiä (ja myöskin lapsia) keräämään myös niitä räjähtämättömiä pommeja maastosta. Romumetallista maksetaan reilusti yli euron kilolta, mikä on kyläläisille iso raha. Monet UXO-onnettomuudet tapahtuvat juurikin pomminkeräilijöille, jotka riskeeraavat henkensä saadakseen ruokittua perheensä. Tasan ei mene nallekarkit.

Aavekaupunki Muang Khoun

Joskus ennen muinoin Xieng Khouangin provinssin entinen pääkaupunki oli tärkeä kuningaskunta, joka oli tunnettu lukuisista temppeleistään ja 62 stupastaan (mitä ne noitahatun näköiset uskonnolliset rakennelmat ikinä onkaan suomeksi). Nyt Muang Khounin nähtävyydet on laskettavissa yhden käden sormin, koska kaupunki tuhoutui täysin jenkkien pommituksien takia 60-luvun lopulla. Pääkaupunki siirrettiin 30 km pohjoisemmas Phonsavaniin ja Muang Khounista jäi jäljelle vain kasa tiiliä ja tuhkaa. Kuten niin monen muunkin kaupungin nimiä on vaihdettu sodan päättymisen jälkeen, myös tämä kaupunki, joka läpi historian on tunnettu nimellä Xieng Khouang vaihtoi nimensä Muang Khouniksi ja nykyään Xieng Khouang käsittää koko provinssin.

Phonsavanin suunnasta kun saapuu Muang Khouniin ensimmäistä stupaa ei tarvitse todellakaan etsimällä etsiä. Siellä se kököttää korkeammalla kuin muu kaupunki, mutta silti aivan ytimessä. Monet stupat ympäri kaakkois-Aasian ovat uudelleenmaalattuja ja hyvin ylläpidettyjä. Ei tämä. That Foun on verhoiltu kasvillisuudella ja sen sisällä kulkevien puunjuurien voimasta tiiliskiviä voi irrottaa puhaltamalla. That Foun on rakennettu vuonna 1576 eli samana vuonna kuin kultainen That Luang Vientianessa, joka löytyy tästä postauksesta. Ulkomuoto vain on kovin erilainen.

That Founin takaa hieman korkeammalta löytyy toinen samohin aikoihin rakennettu stupa, mutta joka sai päällensä muutaman kilon räjähteitä. Ihmettelimme Juhan kanssa pitkään stupan pihamaata. Se oli täynnä hiljattain kaivettuja kuoppia. UXO:ja? Oliko tosiaan niin, että maasta oli kaivettu ylös räjähtämättömiä pommeja? Kysyin asiasta eräältä paikalliselta ja keskustelu meni kutakuinkin näin:

-”UXOs?” kysyn näyttäen maata. Mies katsoo minuun ja nyökkää.

-”How many?”

-”Oh, cannot say. Many. Everywhere.” hän toteaa haikealla äänellä ja heilauttaa kättään yli pihamaan.

Muang Khoun on nyttemmin rakennettu uudelleen, mutta muutama jälki on edelleen muistuttamassa vuosikymmenten takaisista tapahtumista. Kaupungin ehkä tunnetuin maamerkki on temppelin raunioiden keskellä kököttävä mustunut Buddha. Patsaan vierestä voi tihrustaen nähdä ”ennen”-kuvan. Jäljellä on enää pala seinää ja muutama pilari. Läheltä löytyy myös vanhan ranskalaisen sairaalan rauniot.

Jotta jokainen postaus ei menisi pelkäksi sotasynkistelyksi niin loppuhuipennuksena laolainen lihatiski. Bon apetit!

The Secret War by CIA

Lukiossa puhuttiin Vietnamin sodasta. Ho Chi Minh. Jenkit suuressa roolissa kitkemässä kommunismia. Full Metal Jacket ja Forrest Gump. Mutta kukaan ei ikinä maininnut Laosia missään historiassa -etenkään sodan yhteydessä. Ihan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan.

Koska itse olen näköjään sivistymätön paskiainen enkä tiennyt Laosin pommituksista, aion nyt valaista hieman taustaa sillä ajatuksella, että tuskin kovin monet muutkaan ovat minua fiksumpia. Jotain mainitsinkin jo Laosin itsenäistymisestä, sisällissodasta ja ranskalaisten osallisuudesta tähän kaikkeen, mutta mistä en ole puhunut, onkin salaisuus -sotahistorian kannalta suuri salaisuus.

Pohjois- ja Etelä-Vietnam sotivat liittolaistensa tuella vuosina 1959-1975; jenkit Etelä-Vietnamin puolella taistelemassa pohjoisen kommunisteja vastaan, jotka puolestaan saivat tukea Kiinalta ja Neuvostoliitolta. Kylmä sota siis jatkui ja jatkui. Laos julistettiin puolueettomaksi, mutta USA päätti oman käden oikeudella rikkoa Genevessä solmittua sopimusta. Sota levisi myös Laosiin. Pääasiassa sijaintinsa vuoksi Laos joutui maailman suurimman ilmasodan näyttämöksi. CIA rakensi median ja jopa USA:n kongressin tietämättä Laosiin tukikohdan, josta käsin pääsivät kuljettamaan ooppiumia Jenkkeihin ja pommittamaan Pohjois-Vietnamia. USA pudotti pommeja Laosiin yhdeksän vuoden ajan joka kahdeksas minuutti 24/7, jonka seurauksena Laosista tuli maailman eniten pommitettu maa. Media vaikeni tapauksesta. 2,1 miljoonaa tonnia pommeja eli enemmän kuin toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja Tyyneenmereen yhteensä. 2000 pommia jokaista laolaista kohtaan. Laosista tuli CIA:n historian laajin ja parhaiten salassa pysynyt operaatio. Se pysyi jopa niin salassa, että jenkit myönsivät osallisuutensa vasta 1997.

Se, että Laosiin pudotettiin pommeja yli 2 miljoonaa tonnia on jo itsessään käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta, mutta että kolmasosa pommeista ei räjähtänytkään pudotessaan vaan ovat edelleen aktiivisia, vaikuttavat laolaisten jokapäiväiseen elämään. Paikalliset joutuvat elämään miljoonien räjähtämättömien pommien, UXO:jen (unexploded ordnance) keskellä. Jotkut kylät voivat kasvattavaa riisiä vain seitsemäksi kuukaudeksi vuodesta, mutta uusien peltojen kaivaminen on kokemuksen perusteella hengenvaarallista. Sodan jäkeen on ollut yli 50 000 rypälepommionnettomuutta, joista lähes puolet tappavia. Vielä vuosina 2008-2011 180 ihmistä on menettänyt henkensä, suuri osa lapsia.

Xieng Khouangin provinssi, jonka nykyinen pääkaupunki Phonsavan on, sai päällensä eniten pommeja Laosissa ja sodan arvet ovat näkyvissä joka puolella. Joka puolella on tonneittain metalliromua, joita on uudelleenkäytetty kukkaruukuiksi, lehmän syöttökaukaloiksi, piha-aidoiksi, grilleiksi… Kävimme Juhan kanssa tutustumassa sodan jälkiin sekä maaseudulla että kaupungissa. Nappasimme mopedin alle ja otimme suunnaksi pommikraaterit Phonsavanista pohjoiseen. Paikkaa oli todella vaikea löytää pelkällä piirretyllä kartalla, mutta pääsimme perille saksalaispariskunnan opastuksella. Pellot näyttivät enemmänkin kuun pinnalta kuin maaseudulta. Suuria kraatereita toinen toisensa vieressä. Ja vaikka sodan loppumisesta on kulunut jo 40 vuotta, kuopat olivat kuin viime viikolla syntyneitä. Kovin kummallista. Ja samalla pelottavaa.

Toiseksi omatoimikohteeksi arvoimme ”elefanttiluolat”, Tham Xang Caves, joita Pohjois-Vietnamin ja Laosin sotilaat käyttivät asuinpaikkana ja sairaalana. Luolia on yhteensä kolme, mutta löysimme niistä vain kaksi: asuinluolan ja lääkevaraston, jotka molemmat jatkuivat ja jatkuivat. Toisen kompuroimme niin pitkälle, että pääsimme luolan toisesta päästä ulos. Kerrassaan hieno kokemus. Luolat olivat jo pääasiassa tyhjiä, muita joitain pieniä asioita oli edelleen muistuttamassa Vietnamin sodasta. Löysin vanhoja kenkiä, peltipurkkeja, satoja lääkepulloja, vanhoja sideharsoja ja hylsyjä. Myös lepakot ja yöperhoset olivat seuranamme. Siinä niitä viuhui tasaisin väliajoin ohi. Phonsavanin alueella on myös toinen luola, Tham Piu, jolla on vieläkin surullisempi tarina kuin Tham Xangilla. Nimittäin nelisensataa laolaista oli hakenut luolasta suojaa ilmapommituksilta, kun jenkit lähettivät luolaan neljä pommia. Ensimmäiset kolme menivät ohi, mutta neljäs osui kohteeseen. Luolasta voi kuulemma edelleen löytää ihmisluita.

Anteeksi antamatonta. Oma ”jenkkivihani” ei ainakaan helpottunut tämän CIA:n operaation johdosta. Miksi niiden pitää tunkea nokkansa jokaiseen maailman asiaan ja epäkohtaan ja näyttää olevansa se suurin ja mahtavin?? Moni (kuten minäkin) pitää amerikkalaisten tekosia ilman muuta sotarikoksina.  Jenkit tuhosivat kokonaisen yhteiskunnan. Ja mitä lopulta tapahtui? He hävisivät.

Ei tietoa montako ihmistä menetti henkensä. Ei ole ainuttakaan laskuria tai tietokantaa. Ei tietoa montako ihmistä tulee vielä kuolemaan pommien takia. Laos pysyy yhtenä maailman köyhimpänä maana niin kauan, että pommit on saatu tuhottua maaperästä ja uusia peltoja voidaan viljellä ja teitä ja kaivoja rakentaa. Ironisesti amerikkalainen MAG (Mines Advisory Group) korjaa jälkiään ja auttaa paikallisia tuhotessaan UXO:ja kylistä ja riisipelloilta. Vuoden 2004 jälkeen MAG on tuhonnut käsittämättömät yli 160 000 UXO:a. Pommeja tosin on jäljellä vielä sellaiset 80 miljoonaa, että työmaata riittää vielä sellaiseksi tuhanneksi vuodeksi. Ei paha.

 

 

Pala Eurooppaa keskellä Aasiaa

Vang Viengistä napattiin bussi kohti UNESCON listan mukaan Aasian kauneinta kaupunkia ja maailmanperintökohdetta, Luang Prabangia. Luulin Vientianen jo olevan kovin ei-aasialainen kaupunki, mutta bussista ulos astuessani edessäni oli pieni eurooppalainen idylli sekoitettuna kymmeniin temppeleihin ja satoihin oranssikaapuisiin munkkeihin. Laos on kommunistinen maa ja ehkäpä köyhin, jossa olen ikinä käynyt. Näistä seikoista oli näkyvissä vain muutama vasaralippu ja Mighty Mekongin virrassa kalastelevat pienet lapset.

Laos oli ennen toista maailmansotaa Ranskan siirtomaa, minkä ansiosta Luang Prabangin katukuvassa voi nähdä pienen ja vähän suuremmankin palan ranskalaista elämänmenoa. Japani miehitti Ranskan hallitseman Indokiinan ja Laosista tuli autonominen 1945. Hiljaista menoa ei kuitenkaan kestänyt kuin vuosi, sillä 1946 Ranska miehitti maan uudestaan ja aloitti ensimmäisen Indokiinan sodan Vietnamia vastaan. Ranskan hävittyä sodan kahdeksan vuotta myöhemmin Indokiinan maiden itsenäisyys tunnustettiin. Syntyi neljä uutta valtiota: Laos, Cambodia, Pohjois- ja Etelä-Vietnam. Kuten Suomessa ja monessa muussakin maassa, myös Laosissa itsenäisyyden jälkeen kansan keskuudessa edelleen kipinöi. Seurasi sisällissota, perinteitä kunnioittavan hmong -heimon Royal Lao, joka sai tukea ranskalaisilta ja yhdysvaltalaisilta vs. kommunistinen Panthet Lao. Vaikka kamppailut ovat rauhoittuneet viimeisten vuosikymmenien saatossa, vielä vuonna 2004 julkaistiin video jossa 40 Laosin sotilasta murhasi viisi aseetonta hmong-lasta. Tytöt raiskattiin ennen heidän kuolemaansa.

Laosin historiaan nyt hieman paremmin perehtyneenä (olen lukenut netistä lähes kaiken suomenkielisen matskun, mitä vain voi löytää) kerron myös, että Luang Prabang oli myös kunkun asuinpaikka aina vuoteen 1975, jolloin kommunistinen Panthet Lao -liike otti vallan päättäen kuuden vuosisadan pituisen monarkian ja Lao PDR (People’s Democratic Repuplic) perustettiin. Monarkiasta muistuttaa kunkun vanha palatsi Luang Prabangin ytimessä, joka vuoden 1975 tapahtumien takia muutettiin museoksi. Palatsialueella on myös upea, vihreänä kimmeltävä temppeli ja muutama vanha kunkun kärry, esim. pari ”vaatimatonta” Lincoln Continentalia 50- ja 60-luvulta. Lahja USA:lta. Kuinka ironista.

Luang Prabang yhdellä sanalla kuvattuna: kaunis. Muita adjektiiveja voisi olla vaikkapa ranskalainen, sivistynyt, rauhallinen, rento, herkullinen, tanniininen… Tarkoituksena oli viettää kaupungissa muutama päivä, mutta toisin kävi. Vaikka kaupunki on suhteellisen pieni ja käveltävissä läpi yhdessä päivässä, sinne on aivan liian helppoa jämähtää. Keskellä kaupunkia kohoaa Phou Si -kukkula, josta on upea näkymä alas Mekongille ja toiselle Luang Prabangia jakavalle joelle, Nam Khamille. Liikunnan harrastaminen on näköjään jäänyt aivan liian vähälle, sillä ylös päästyäni jalkani olivat makaronia ja seuraavana päivänä pohkeet kohtalaisen jumissa (pakko lähteä lenkille, tehdä punnerruksia ja vatsoja -NYT). Joka päivä auringon laskun aikaan (eli siinä viiden pintaan) pääkadulle kohoaa monta sataa metriä pitkä Night Market, jossa paikalliset myyvät käsitöitään. Olisin voinut ostaa vaikka mitä, mutta ylimääräistä kun ei viitsi rinkassa kantaa. Muutaman päivän jälkeen basaari alkoi pikkuhiljaa ärsyttää, kun tie ytimeen ja parhaimpiin ravintoloihin kulki sen läpi ja kiertäminen tuplasi matkan. Onpa meilläkin ongelmat.

Lukuisat kahvilat, vanhat kolonialaiset rakennukset, Mekongin jokirantaravintolat -kaupunkiin on vain niin helppo tykästyä. Pienen takapakin meidän Luang Prabang -nautiskeluun teki kuitenkin ihananainen Lariam. Mulla ei ole ollut mitään oireita, mutta Juha sai malarialääkityksestään aikalailla sivuvaikutuksia aina huonoon oloon, väsymykseen ja agressiivisuuteen asti. Oli todella vaikeaa sopeutua tilanteeseen, että toista ei yksinkertaisesti saa lähtemään minnekään tai tekemään juuri mitään ja kaikki kiukututtaa. Teki mieli sanoa, että ”jää sä tänne synkistelemään; mä lähden Tiinan kanssa Balille”. Ihan niin kamala en ollut, ja kun Juha lopetti sen Lariaminin paskan, niin alkoi taas mieliala kohota ja palautua ennalleen. Parempi vaihtaa hyttysmyrkkyyn ja pitkiin hihoihin. Kummallista kamaa. Huh huh.

Luang Prabang on kuuluisa joka aamuisesta satapäisestä munkkikulkueesta, jossa paikalliset jakavat almuja, pääasiassa ruokaa, munkeille heidän pitkää uskonnollista päiväänsä varten. Luin jonkin verran juttuja netistä, että kuinka turistit ovat pilanneet tämän rituaalin eivätkä kunnioita lainkaan vanhaa traditiota vaan änkevät liian lähellä ja räpsivät lähikuvia munkkien kasvoista minkä kerkiävät. Iljettävää. Siinä yksi syy, miksi en itse mennyt moottoriperäni kanssa katsomaan tuota tapahtumaa. Toisena syynä tietty aamu-unisuuteni. En vain millään saanut itseäni ylös klo 05:30.

Temppeleitä kävin ihmettelemässä ja myöskin kuvailemassa jonkin verran. Juhan istutin suosiolla terassille juomaan Beer Lao’a. Uskonto ja kulttuuri kun eivät ole hänen mielialueitaan. Yritin olla kamerani kanssa mahdollisimman kunnioittava, joten kovin kummoisia otoksia en saanut. Eräs japanialainen Nikon-turisti änki Luang Prabangin tunnetuimpaan temppeliin, Wat Xieng Thong, sisälle auringonlaskun aikaan, kun munkeilla oli meneillään rukoushetki. Hävetti hänen puolesta. Joku raja. Mä vaihdoin pitempään putkeen ja pysyin kunnioittavan kaukana.

Käväistiin yhtenä päivänä Luang Prabangin lähialueiden suosituimmat nähtävyydet läpi. Hypättiin Mekong-risteilijään ja seilattiin muutama tunti ylävirtaan katsomaan Pak Ou -luolaa, jossa on satoja pienempi ja vähän isompiakin buddhapatsaita. Luolia on kaksi, jotka molemmat ovat itsessään aika pieniä ja mitään sanomattomia. Onneksi pysähdyimme matkalla viskikylään maistelemaan laolaisten omia tislailutuotoksia.

Käytiin myös näyttävällä Kuang Si -vesiputouksella vähän uiskentelemassa. Vesi oli ihan hullun kylmää eikä ari enää tahtonut paistaa. Allasmuodostumia oli toinen toisensa jälkeen ja suurin putous ylhäällä oli tosiaan aika suuri, 60m putous.

Se Luang Prabangista. Olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta viisumiaika on ikävä kyllä rajallinen. Seuraavana Phonsavan -niminen kaupunki  ja Wikipediaa lainatakseni ”ruukkujen tasanko”. Adios!