Sabotaasi

Ja suunnitelmat sen kun muuttuvat. Tänään aamulla, kun viimeksi kirjoitin, olimme Colinin kanssa syömässä aamupalaa ja molemmilla oli aikomus häippäistä vähin äänin omia menojaan. Tottakai itse ilkimys Malerno saapui paikalle, lähinnä luovuttamaan minulle moottoripyöränsä avaimet. Hän tajusi Colinin lähtevän myös ja yhtäkkiä hänelle tuli kiire kiristämään mopedinsa vaihteita minulle. Siinä sitten kahvit juotuani testasin Malernon moottoripyörän toiminnan ja kunnon ja hän jätti sen kypärän ja rekkarin kera bungalowini eteen odottamaan. Maksoin Malernolle 150.000 rupiaa eli 10€ kahdesta päivästä.

Colin tuli hiukan perästä niin sanotulle parkkipaikalle ja alkoi tehdä lähtöä: asetteli tavaroita penkin alle ja käynnisti moponsa. Päästyään ehkä kolme metriä eteenpäin Malerno huusi takarengasta osoittaen:

-Stop, stop! Flat tire!

Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta siis muutama sekunti myöhemmin Malerno pamautti menemään Colinin pyörällä täyttämään rengasta. Hän kaiken kukkuraksi suditti hiekkatiellä, mikä on vihoviimeinen temppu tyhjällä renkaalla. Selkeästi kaikki ei ollut kohdillaan. Jäimme Colinin kanssa monttu auki katselemaan Malernon selkää, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi. Rengas oli täysin tyhjä, eikä mopolla voinut ajaa. Colin antoi minulle reppunsa ja vein sen bungalowiini talteen. Sillä aikaa Malerno oli sanonut Colinille lähtevänsä hakemaan apua ja häippäissyt tiehensä.
Ja mikä tässä on hämärää, ei vain tyhjä rengas, vaan pyörästä oli myös valutettu öljyt pihalle ja voideltu takarenkaan sivut öljyllä. Haiskahtaako? No kyllä vain!

Malerno teki vain pienen virhearvioinnin tehdessään nuo molemmat temput: sekä renkaan tyhjennyksen että öljyvoitelun. Ensimmäinen olisi ollut vain ikävä juttu, mutta jälkimmäinen yksinään olisi voinut koitua Colinin kuolemaksi, jos se olisi jäänyt huomaamatta: mutka tiessä ja öljyä takarenkaan sivuilla, ei hyvä.

Aikatauluun tuli pieni muutos ja sovimme Colinin kanssa, että en lähde minnekään ennen kuin hän on saanut pyöränsä Maumereen Suzukin liikkeeseen katsottavaksi. Malernoa ei näkynyt eikä kuulunut ja Colin jäi tien varteen odottamaan rekkaa, joka ottaisi hänet ja pyörän kyytiin. Siinä hän odotteli tovin jos toisenkin, kunnes sai moponsa ja itsensä kylille.

En todellakaan ollut enää aikeissa lähteä mihinkään Malernon mopedilla, vaan halusin palauttaa sen ja vaatia rahat takaisin. Jäin odottelemaan, että hän palaisi jostain mukamas ”hakemasta apua”. Olin jo heittää hanskat tiskiin ja lähdossä rannalle kävelylle, kun lurjus raahautui kolostaan. Siellä hän istui muina miehinä naurattamassa muita turisteja pöydän äärellä. Kävin heittämässä hänen mopon avaimensa, kypäränsä ja rekisteriotteensa hänelle ja tokaisin lyhykäisyydessään, että en tahdokaan lainata mopoa. En tahtonut hänen tietävän, että minä tiedän, ja sanoin vain, että minua pelottaa, että minullekin käy jotain tuolla matkalla. Malernon naama vääntyi hämmennykseen:

-What happened to Colin?

Niin se Malerno sitten esitti täysin tietämätöntä muiden turistien silmien edessä. Että hän kehtasikin. En jaksanut alkaa vääntämään, vaan totesin vain haluavani rahani takaisin ja palasin oman bungalowini terassille lukemaan kirjaa. Eipä siinä mennyt kauaa, kun Malerno tuli kuiskimaan siihen, että hän on jo kuluttanut rahat ja ei pysty maksamaan. Pikkuinen paskiainen luuli pääsevänsä tästäkin. Sanoin vihaisella, mutta hillityllä äänellä, että hänen on paras hakea minulle rahani takaisin. Luulin hänen ymmärtäneen yskän, sillä hän läksi jonnekin.

Colin saapui muutaman tunnin päästä takaisin ilman moottoripyöräänsä vinosti hymyillen:

-Where’s your motorbike?

-I post it to Lombok! I’m joining you to Kelimutu.

Repesin hulvattomaan nauruun. Siis että mitä? Enpä tiennytkään, että mopoja voi noin vain pistää postilla eteenpäin. Nyt tiedän! Tulevaisuuden kannalta loistojuttu, sillä voisin hyvin itsekin tehdä samanmoisen reissun kuin Colin ja lähettää mopon takaisin vaikkapa Balille. Ja niin sitten sainkin seuraa matkalleni Kelimutun kansallispuistoon.

Malerno oli kadonnut kuin pieru Saharaan. Selitimme Colinin kanssa kaikki aamun tapahtumat Lena Homestayn henkilökunnalle syyllistämättä ketään, vaan että tällainen sabotaasi oli tapahtunut heidän parkkipaikallaan, ja myöskin kuinka Malernon piti tuoda minulle rahaa takaisin, mutta häntä ei kuulu. Isäntä kaivoi kuvettaan ja maksoi minulle tuon kyseisen 150.000 rupiaa periaatteesta. Toivottavasti he saavat sen Malernolta vielä takaisin. Tuskin…

Hyppäsimme Colinin kanssa bemoon (paikallinen, yleensä karvanopilla, neonvärisillä teippauksilla ja poppivehkeillä varustettu minibussi) ja etsimme käsiimme Kelimutuun vievän auton. Nyt makoilen kivisellä lattialla omassa huoneessani Moni -nimisessä kylässä, josta olen sopinut huomisaamuksi kyydin Kelimutu-vuorelle. Tämä päivä on ollut henkisesti taas todella raskas, mutta samalla opettavainen. Taas kerran joudun toistamaan lausetta: älä luota paikallisiin. Surullista, mutta aivan liian totta.

PS. Nämä kuvat eivät liity nyt tekstiin mitenkään, mutta kukapa ei pikkutipuista ja haisevista possuista tykkäisi!

Tappoyrityksiä

Kerroin aiemmin, kuinka paikallinen turistiopas tai-mikä-lie ihastui minuun ja yritti kaikkensa saadakseen huomiota ja viettää aikaa minun kanssani.

Eilen hän lähetti Colinin snorklaamaan kuulemma Maumeren ehdottomasti parhaimpaan paikkaan hieman kauemmas bungaloweista ja rannasta. Colinilla tai minulla ei kummallakaan hälytyskellot soineet, mutta tänään tilanne oli selvä. Totuus oli siis, että hän lähetti Colinin keskelle kaikista pahinta merivirtausta, joka vie suoraan avomerelle. Onneksi Colin tajusi kääntyä takaisin ajoissa. Siinä olisi voinut käydä hullusti…

Tässä parin päivän aikana tämä Malerno -niminen lurjus on ahdistellut jatkuvasti. Hän vaikuttaa ulospäin mukavalta ja rehdiltä kaverilta, joka tahtoo sosialisoida ja kehittää englanninkielen taitojaan. Mutta hän ei oikein tahdo ymmärtää, että hän ei ole länkkäri ja änkee meidän kaikkien kanssa samaan pöytään monta kertaa päivässä moneksi tunniksi. Itse ainakin tahdon syödä rauhassa ja luulen muidenkin ajattelevan samalla tavalla. Tätä ongelmaa ei kuulemma ollut ennen minun tuloani. Malerno saattoi piipahtaa jossain kohtaa päivää kyselemässä haluaako joku turisti kiivetä Egon-vuorelle, vuokrata moottoripyörän, auton tai veneen tai jos joku tarvitsi kyytiä esim. lentokentälle, mutta hän yleensä viipyi vain hetken. Nyt hän suorastaan odottaa, että kömmin ulos bungalowistani tai palaan takaisin uimasta.

Aina välillä pohdin, että kuinka paljon helpompaa olisi reissata mustilla hiuksilla ja miehen kanssa. Oli minulla nytkin peitetarina: poikaystäväni on Balilla surffaamassa ja näen hänet myöhemmin, mutta luultavasti Malerno oli kuullut keskustelujani muiden reppureissajien kanssa, sillä tämä tarina ei uponnut häneen. Synttäripäiväni illalla hän sanoi tahtovansa jutella kanssani kahden ja kertoi pitävänsä minusta. Nauroin suoraan päin naamaa. Raukkaparka taisi loukkaantua….

Nooh, taas tapahtuu… Eilen oli mielenkiintoinen tilanne, kun kävelimme Colinin kanssa rannalla auringonlaskun aikaan. Minä talsin aivan rannassa varpaat vettä hipoen ja Colin hieman ylempänä. Matkalla takaisin päin iltahämärässä jokin nyrkkiä hieman isompi asia lensi ohitsemme metsän puolelta ja ohitti juuri ja juuri Colinin pään. Ensimmäinen reaktioni oli nopea hyppy taaksepäin, kun taas Colinilta oli pään suojaaminen ja seuraavaksi vilkaisu ylös. Hän huudahti heti: ”That was a coconut!” Juuri siinä kohtaa oli korkea palmu, mutta jostain syystä en ollut samaa mieltä. Ensinnäkin, kookospähkinät eivät tipu puusta vaakatasossa, ja toiseksi, ne tippuvat vasta täysikokoisina. Olin vakuuttunut asiasta: joku pirulainen heitti meitä kivellä! Todennäköisesti tarkoituksenaan osua Colinia päähän.

Vielä vahvistaakseni tätä: siinä kohtaa ranta ei ollut hiekkaa vaan pieniä ja vähän suurempiakin kiviä, ja kaikki tietää äänen, kun kivi osuu kiveen. Tämä oli juurikin se ääni.  Kookospähkinästä olisi kuulunut paljon matalampi ääni ja se olisi särähtänyt eri tavalla. Ja rannalla ei todellakaan kierinyt kookospähkinää saatikka muuta nyrkinkokoista kapistusta.
Otimme molemmat tapahtuman aika kevyesti, emmekä oikein kumpikaan osanneet käsitellä tätä niinkuin olisi pitänyt. Emme edes maininneet tästä illallispöydässä. Osittain siksi, että Malerno istui taas kerran siellä. Vasta viime yönä aloin käydä askel askeleelta tilannetta läpi ja spekuloin pääni puhki…..Aloin olla varma, että Malernolla oli näppinsä pelissä.

Ei valkoista hiekkaa, mutta kaunis ranta kuitenkin…

Oma bungalowini

Lena Homestayn päärakennus

Yleensä sen tuntee jossain sisällä, kun kaikki ei ole kohdallaan ja on aika poistua takavasemmalle. Nyt oli se aika. Harmi sinänsä, koska muutoin tämä Lena Homestay on aivan ihana paikka ja olisin helposti voinut viettää täällä vielä muutaman yön.

Olin sopinut Malernon kanssa, että vuokraan häneltä moottoripyörän ja monien keskustelujen jälkeen sain hänet vihdoin uskomaan, että haluan mennä YKSIN Kelimutulle, en hänen kanssaan. Hänen yleisin lauseensa minulle, Kita dua (me kaksi), ei saanut vastakaikua. Kovin oli pettynyt naama kaverilla.

Istun nyt Colinin kanssa aamupalapöydässä ja hän kertoi juuri miettineensä myös eilisillan tapahtumia. Hän on pakannut jo tavaransa ja aikoo häippäistä kohti Larantukaa, Floresin itäisintä kaupunkia, viettää siellä päivän tai kaksi, kääntyä takaisin moottoripyörällään ja ajaa samaa tietä takaisin aina Lombokille asti. Itse jatkan tänään Kelimutulle ihastelemaan kolmea erinväristä kraaterijärveä. Se on moro! Toivottavasti mopedi jaksaa sinne asti.

Apua apua, Suunnaksi Papua!

Kamppailimme pitkään sen kanssa, että minne menemme Banda Islandsin jälkeen. Molemmat olimme yhtä mieltä siitä, että pysymme Indonesiassa ja käymme Amboniin saavuttuamme jatkamassa viisumiamme kuukaudella, mutta muusta meillä ei ollutkaan tietoa. Ambonissa meni monta päivää viisumia odotellessa. Kaupunki on harvinaisen vilkas, kello neljän ruuhka kestää aamusta iltaan, mutta muutamaa ravintolaa ja kuntosalia lukuunottamatta siellä ei sitten oikein mitään muuta olekaan. Saimme nauttia Lukasin ja Harryn seurasta vielä Ambonissakin ja parina iltana kävimme syömässä vähän paremmin. Tuossa hetki sitten yritin katsastaa tietokoneen uumenista, että minkäslaisia kuvia voisin Ambonista lisäillä. Saldo jäi kovin heikoksi. Muutama ravintolakuva ja yksi kuva moskeijasta. That’s that. Niin mielenkiintoinen kaupunki on siis Ambon. Suosittelen.

Pojat yksien jälkeen

Vielä Ambonissa pohdimme jatkosuunnitelmia. Alkoi tulla kiire päättää, että mitä sitä oikein tekisi. Vaihtoehtoja oli monia: sukeltajien paratiisi Bunaken pohjois-Sulawesissä, jonne Lukas aikoi seuraavaksi, surffaajien mekka Sumba, eksoottinen Papua, jossa on maailman monipuolisin vedenalainen maailma ja tietenkin jo tutuksi tullut turistirysä Bali. Juha oli Sumban kannalla ja minä Papuan. Koska meidän kahden hengen perheessä on akkavalta, lentokone suuntasi Sorongin kaupunkiin luoteis-Papualle, joka on portti maailmankuululle Raja Ampatin saaristolle. Tiesimme molemmat sen olevan hullun kallis paikka taivaallisen sukelluksen vuoksi ja kuulimme monilta tahoilta varoittelevaa sanaa. Tyhmä kun olen, niin en halunnut uskoa ennen kuin näen itse.

Ensitöiksemme Sorongissa hankimme niin sanotun liikkumisluvan, Surat Jalan, jota ilman Papualla ei mukamas turistit saa kulkea. Vilkaisimme Juhan kanssa toisiamme sillä silmällä: taas uusi keino rahastaa typeriä turisteja. Luulomme osoittautuivat toistaikseksi vääräksi, sillä poliisi ei pyytänytkään rahaa. Harvinaista näillä kulmilla. En usko, että kovinkaan monet turistit tuota lupaa edes hankkii. Eikä toisaalta meiltäkään sitä missään kohtaa kysytty.

Seuraava hoidettava asia ei ollutkaan niin halpaa lystiä meinaan Raja Ampatin merialueen luonnonsuojelumaksu, joka oli nettisivuston mukaan huikeat 1 000 000 rupiaa eli sellaiset 70€ henkilöltä. Ilman sitä ei Raja Ampatin saarille ole asiaa (tai niin meitä peloteltiin). Onni onnettomuudessa -virkailijalla ei ollut kuin vanhoja 500 000 rupian lupia jäljellä, joten pulitimme ”vain” puolet. Virkailija avusti meitä myös niin sanotun ”bugdet accomodation” varaamisessa. Raja Ampatin saaristo on erittäin laaja ja homestay-majoituksia on yhteensä yli 30. Toisin kuin sana antaa ymmärtää, niissä ei yövytä toisten kotona vaan nämä homestayt tottelisivat missä tahansa muualla nimitystä bungalows. Tottakai valitsimme sen kaikista halvimman vaihtoehdon eli Yenkoranu Homestayn Kri -saarella, jossa kolmen eri homestayn lisäksi on kaksi resortia. Yenkoranun kanssa olisi mahdollista myös sukeltaa. Saattaa kuulostaa halvalta kun sanon, että 40 euron hintaan saimme molemmat kolme ateriaa päivässä ja majoituksen. Uskallan kuitenkin olla eri mieltä, mutta palaan tuohon hieman myöhempänä.

Raja Ampatin suurimpaan kylään, Waisaihin, pääsee parisataapaikkaisella pikaveneellä kerran päivässä ja ehdimme nipin napin vielä saman päivän kello kahden botskiin. Yenkoranu Homestaystä luvattiin tulla hakemaan meidät noin tunnin pikkuvenematkan päähän, Kri -saarelle, jossa homestay on. Puolessa välin matkalla Waisaihin taivas päätti alkaa murista ja paukkua. Jouduimme jäämään kylään yöksi ja pääsimme paratiisisaarelle vasta seuraavana aamuna. Yhdensuuntaisen venematkan hinta Sorongin ja Waisain välillä oli 120 000 rupiaa ja sen päälle tuli vielä sitäkin kalliimpi venematka Waisaista Krille: 300 000 rupiaa eli sellaiset 25€ yhteensuuntaan. Aimo summa tuli siis kulutettua jo ennen kuin edes pääsimme pelipaikoille.

Yenkoranu Homestay oli ulkoisesti TODELLA perinteinen. Bungalowit oli rakennettu bambusta – ainoastaan vessa oli betonia. Suihkussa käynti toimi perinteisellä kaadan-kauhalla-vettä-päälleni -tyylillä, sähköä sai vain muutaman tunnin ajan auringonlaskun jälkeen eikä paikassa liioin mitään aktiviteettejakaan ollut. Indonesiassa henkilökunnan määrä mittaa ihmisen statusta: mitä enemmän on alaisia, sitä enemmän on varallisuutta ja kunniaa. Porukkaa pyöri taas pipona, mutta kukaan ei tehnyt sitä vähääkään. Yllättäen pomon ollessa poissa työntekijät viettivät taukoa kellon ympäri ja loikoilivat tontin takanurkassa poissa silmistä. Emme tunteneet itseämme missään kohtaa tervetulleeksi; vain paikan koira ja lemmikkipapukaija tulivat moikkaamaan. Yksi ainut kaikista henkilökunnan jäsenistä -tai mitä lie siellä tekivätkään- osasi avustavasti englantia ja sekamelskainen enkku-indo-keskustelumme jäi erittäin vähäiseksi. Juuri saapuineina meillä olisi ollut miljoona kysymystä Raja Ampatista, sukelluksista ja veneretkistä, mutta ei ketään vastaamassa niihin. Olimme kaiken lisäksi ainoat turistit, joten emme saaneet apua siltäkään taholta. Päätimme parantaa hämmennystämme lähtemällä snorklaamaan suoraan rannalta riutan reunalle. Meri ja kilpikonnat rauhoittavat kummasti oloa ja mieltä. Kun tulimme takaisin, lounas oli katettu. Kärpäsistä ja ruoan ulkonäöstä päätellen jo aikoja sitten. Öljyssä uitettua munakasta, riisiä ja jotain vihreää, etäisesti pinaattia maistuttavaa mössöä. Kerrottakoon, että illallinen ei ollut yhtään sen parempi. Riisin ja mauttomien kasvisten seurana oli pieni ja kuiva kalanpyrstö. Jättivät perkeleet meille jämät paikassa, jossa ei muuta olekaan kuin kalaa.

Saimme kuin ihmeen kaupalla järjestettyä seuraavaksi päiväksi parin tunnin snorklausretken Kri -saaren ympäri. Lähdimme onnettoman aamupalan, rasvaa tihkuvan letun, jälkeen liikkeelle. On se vaan hieno se meri! Ja kaikki ne upeat korallit ja kalat! Mieli koheni taas, mutta vain siksi aikaa, kun olimme snorklaamassa. Lounaan kanssa kävi toistamiseen sama homma. Tuo vitsi oli tuotu pöytään jo ajat sitten pitäen sisällään pelkkää kylmää riisiä ja munakoisoa. Voi kuinka herkullista. Ehdottomasti 40 euron All Inclusive -paketin arvoinen.

Koska ruoka ja henkilökunta ei vituttanut vielä tarpeeksi, niin oli sitten herra Yenkoranu ajatellut, että turistien ei tarvitse istua missään. Ruokapäydän parruja lukuunottamatta koko paikassa ei ollut minkään sortin penkkejä, ei rannan edustalla, ei laiturilla, ei edes bungalowien terasseilla. Maassako sitä pitäisi hengata?? Lähdimme taas snorklaamaan -ties kuinka monennen kerran. Maailman rikkain vedenalainen maailma onneksi muistutti meitä, miksi olimmekaan Raja Ampatiin asti tulleet.

Olisimme kovin halunneet päästä sukeltamaan: olimmehan me sentään korallikolmion keskuksessa, josta merenalainen maailma ei enää voi parantua. Jätimme kuitenkin sen touhun Yenkoranun poikien kanssa väliin. Sukeltaminen kun ei ole mitään lasten hupia emmekä ikinä saaneet vastauksia kysymyksiimme esim. mistä pulloissa oleva ilma on peräisin, millaisia ovat sukelluskohteet, millainen on virtaus tai mitä yleensäkään voimme nähdä pinnan alla. Eikä kyllä käynyt edes mielessä sukeltaa henkilön kanssa, jolla ei ollut pätevyyttä tai edes kunnon kalustoa.

Miltä kuulostaisi saada illalliseksi riisiä, mauttomia kasviksia, jotka on keitetty liejuksi, ja proteiininlähteeksi yksi saatanan keitetty kananmuna? Enpä uskonut, että joutuisimme turvautumaan rinkan pohjalla oleviin hätävaratonnikalapurkkeihin, mutta niin siinä vain kävi. Toinen illallinen oli pohjanoteeraus, jonka takia teimme päätöksen vaihtaa majapaikkaa muutaman sata metriä vasemmalle. Tietenkin ilmoitimme asiasta vasta seuraavana aamuna ja saivat myös kuulla kunniansa tulistuneelta Milla Magialta. Annoin kuulua huonolla indonesialla kuinka pettyneitä ja vihaisia olimme. Sanoin myös suoraan, että emme aio maksaa täyttä hintaa. He eivät olleet sitä ansainneet. Vaadin puhua omistajan kanssa puhelimitse, mutta kuinka ollakaan työntekijät eivät suostuneet ja soittivat itse. Tiedä sitten millaista tarinaa sepittivät. Tunnin taistelun seurauksena emme saaneet mitään alennusta bungaloweista, mutta venematkasta Waisain kylästä maksoimme 300 000 rupian sijaan 100 000. Paskaa. Anteeksi kielenkäyttöni, mutta kerronpahan nyt vain, mitä mieltä olen. Venematkat olivat alunperinkin ylihinnoiteltuja, mutta kyllähän typerät ’bulet’ maksavat. Ja ensi vuonna hinnat ovat luultavasti jo tuplaantuneet mikäli kehistys jatkuu meille kovin tutuksi tulleella indonesialaisella kaavalla.

Naapurissa olevan Ruben’s homestayn kaikki bungalowit olivat meidän tulomme jälkeen täynnä ja Yenkoranu jäi tyhjilleen. Jännä juttu.

Millä todennäköisyydellä ensimmäiset Papualla tapaamamme turistit olivat Peltoset Piikkiöstä? Muihin turisteihin lukeutuivat saksalainen 30+ pariskunta, ranskalaisperhe ja slovakialainen nainen 10-vuotiaan poikansa kanssa. Olisi pitänyt alun alkaen varata mikä vain muu homestay kuin Yenkoranu. Ruoka naapurissa oli sata kertaa parempaa, se oli maukasta ja mikä parasta -siitä lähti nälkä. Omistaja Ruben ei ollut itse paikalla, mutta hänen veljensä pyöritti paikkaa. Hän ei ollut tauolla vaan touhusi jatkuvasti ja osasi puhua moitteetonta englantia. Bungalowit tosin olivat taas mitä olivat. Bambuseinät, rumbianlehtikatto ja lattiana hiekkainen maa. Vessa oli suuri vitsi, jonka palmunlehdistä kyhätyistä seinistä näki läpi. Piti siis ajoittaa hätänsä, kun kukaan ei ollut näkemässä. Niillä mentiin mitä annettiin. Snorklauksesta, rannalla kävelystä ja syömisestä oli loppupäivä tehty.

Seuraavana päivänä piikkiöläisiä Peltosia lukuunottamatta lähdimme kaikki veneretkelle, jonka päätarkoituksena oli päästä snorklaamaan mantojen eli suomalaiselta nimeltään paholaisrauskujen kanssa. Muuten pettymyksien täyteiseen Papua-kokemukseemme tämä retki teki äärimmäisen upean poikkeuksen. Päivä oli yksi parhaimmista koko Aasian reissumme aikana ja ansaitsee ehdottomasti oman postauksen. Palaan siis siihen tuonnempana.

Mutta koska selkeästi Papua ei tykännyt meistä, veneretkeltä palattuamme huomasin, että joku sika oli päättänyt käydä laukussani pöllimässä muutaman millin. Paluu maan päälle ja pettymyksiin. Bungalowien ovia ei saa lainkaan lukkoon ja oven virkaa niissä esittää bambuista kyhätty seinämä, joka nostetaan peittämään ovensuu. (Sekin tehdään vain siksi, etteivät kanat pääse munimaan turistien sänkyihin. Näin siis tapahtui naapuribungalowin asukeille! Saimme päivän naurut.) Julmaakin julmempi rikos oli joko tapahtunut veneretken aikana tai edellisenä päivänä, jolloin olimme olleet kaikki ’bulet’ kukin missäkin päin snorklaamassa tai rannalla sillä aikaa, kun jollain oli ollut hyvää aikaa käydä meidän bungalowissamme ja minun kassini sisätaskussa, saatana. Spekulointia ei tarvinnut kovin pitkään harrastaa, sillä selkeästi syylliset löytyivät naapurin Yenkoranusta. He olivat nähneet minun ottavan rahaa laukustani maksaessani heille ja tiesivät mihin bungalowiin me muutimme. Selkeästi jäi heille jotain enemmänkin hampaankoloon. Kasvonsa menettäminen on indonesialaiselle kova paikka. Annoin kyllä kuulua asiasta myös Rubenin väelle. Jos kerran ovia ei saa lukittua, se on heidän vastuullaan vahtia bungaloweja asukkaiden ollessa poissa.

Uhkailin kirjoittaa asiasta Tripadvisoriin ja Raja Ampatin omille sivuille. Voi kun olisitte nähneet toisen miehen naaman, kun hän lähti nyrkkiä puiden naapurin juttusille. Ei tainnut visiitti aidan toisella puolen kuitenkaan tuottaa tulosta, sillä ei rahoja kuulunut. Rubenin pojat itse päättivät hyvittää meille varastetun summan. Tai siis meidän ei tarvinnut maksaa mitään Rubenissa vietetystä aikaisemmasta yöstä eikä seuraavasta yöstä. Se oli heiltä kovin reilua. Tai sitten he pelästyivät toden teolla varkauden vakavuutta ja sen seurauksia bisnekselleen. Kovin olivat Rubenin Homestayssäkin tilanteesta pahoillaan, mutta se mitä emme osannut odottaa oli se, että heidän mielestään meidän olisi parempi häipyä koko paikasta. Ihan kuin se olisi ollut meidän vika, että heidän naapurinsa kävivät pöllimässä meiltä rahaa! Saimme siis olla Ruben Homestayssä vain kaksi yötä, jonka jälkeen vaihtoehtomme olivat joko painua pois koko saarelta tai hankkia uusi majapaikka. Pettyneinä koko Raja Ampatiin valitsimme ensimmäisen ja lähdimme iltapäivän lautalla mantereen puolelle. Paluumatkalla nähty valas piristi onneksi pikkaisen. Kuusi yötä Papualla, mieli kohtalaisen maassa, luottokortti tapissa eikä uusia merkintöjä sukelluslokikirjassa. 24h myöhemmin olimme Balilla.

Se kolmas ja ehdottomasti paras homestay, joka oli tietenkin täynnä

Ps. Jauhan toisessa postauksessa hieman enemmän tuosta Raja Ampatista itsestään ja sen sukelluksista. Muuten tämä kirjoitus muuttuu romaaniksi.

Pss. Raja Ampat oli uskomattoman kaunis niin pinnan päällä kuin allakin, ja aiomme ehdottomasti palata takaisin, kunhan rahaa on tarpeeksi sukan varressa. Todennäköisimmin aiomme tehdä parin viikon Live Aboard -sukellusreissun, jolloin pääsemme samalla näkemään muitakin alueita kuin vain Kri -saaren ympäristön. Raja Ampatin luonnonpuisto on todella laaja emmekä nähneet siitä kuin murto-osan.

Psss. Papua on paljon muutakin kuin vain Raja Ampat. Jokainen on varmasti tietoinen papualaisista eristäytyneistä heimoista, joiden ainoa asuste on munakuppi ja jotka tappavat villisikoja paljain käsin. Yksi näistä on Dani-heimo, joka asuu keskellä vuoristoa, kaukana sivistyksestä. Olisimme halunneet vierailla heidän kylässään, mutta meidän Papualla ollessa vuoristossa oli aikamoinen hässäkkä käynnissä. Indonesian armeija oli lähettänyt tuhat sotilasta sinne, ammukset lentelivät puolin ja toisin, eikä turisteilla ollut sinne mitään asiaa. Toivottavasti eivät ole tappaneet kaikkia heimolaisia; netistä on kovin vaikea löytää ajankohtaista tilannetta.

 

Survival Diving @ Banda Islands

Heippa vaan kaikille! Koska olen laiska paska, niin päätin harrastaa copy-pastea ja napata suoraan Facebookiin kirjoittamani tekstin tänne blogin puolelle. Tällainen oli siis meidän viimeinen sukelluspäivämme Bandoilla:

Miten ihmeessa taydellinen paiva voi muuttua helvetiksi alle tunnissa?
Lahdettiin aamulla sukeltamaan kauniiseen auringonpaisteeseen ja taysin tyyneen mereen Hatta -saarelle. Horisontissa jyrisi hieman, mutta kukaan meista kymmenesta sukeltajasta (+venekuski) ei kiinnittanyt siihen sen enempaa huomiota.
Pulahdettuamme 69 minuutiksi syvyyksiin ja kaytyamme syvimmillaan 34 metrissa tulimme pintaan lahelta kiviseinamaa, josta vene oli meidat aikaisemmin tipattanut mereen. Pinnalla oli helvetti irti. Myrsky oli yltynyt silla aikaa, aallot hakkasivat ylitse ja virtaus vei kohti kivikkoa. Venetta ei nakynyt mailla halmeilla ja hyva niin. Piti vain toivoa, etta kuski oli loytanyt suojaisan poukaman eika ollut fisujen ruokana.
Kaytin kaikki voimani potkimiseen poispain seinamasta, mutta virtaus vei voiton. Onnekseni minulla oli viela 60 baria ilmaa jaljella, joten painuin takaisin pinnan alle, jossa ei tarvinnut tukehtua merivedesta ja heittelehtia kuohujen mukana eestaas. Lahistolla nakyi hiekkaranta, jonka jokainen otti suunnaksi, toiset pinnan alla sukeltaen ja toiset uiden (tankki tyhja). Lahempana rantaa aallot heittelivat huolella kivia ja koralleja pain, mutta kaikki selvisivat pienilla ruhjeilla.
Siina sita sitten istuttiin ja odotettiin. Takana viidakkoa, sivuilla kallioseinamat eika mitaan tietoa, koska paastaan pois. Muutaman tunnin odottelun jalkeen Lost ja Nalkapeli kavivat ajatuksissa. Joudummeko tosiaan yopymaan junkassa ja juomaan kookospahkinoista?
Keli alkoi kirkastua ja jossain kohtaa meidan venekuskimme pamahti machete kourassa taysin puskista -kirjaimellisesti.
Jatimme tankit ja painovyot rannalle ja seurasimme kuskia mutaiseen viidakkoon kohti saaren toisella puolella olevaa kalastajakylaa.
Mahtoi olla paikallisilla naurussa pidattelemista, kun lapimarat Star Trek -ukkelit kompivat metsasta ja talsivat jonossa pitkin pihamaita. Sukelluskeskuksen omistaja oli halyttanyt merivartion peraamme ja paasimme heidan kyydillaan takaisin Banda Neiraan juuri ennen auringonlaskua.
Olin olueni ansainnut. Nelja isoa Bintangia. — in Banda-Neira, Indonesia.

Sain eräältä messissä olleelta ranskalaiselta täydet oikeuden hänen räpsimiinsä kuviinsa itselläni kun ei sitä vesitiivistä kameraa ole vieläkään. Tässä siis ihana seikkailumme vielä kuvina:

El Nido

Niputan El Nidon samaan mappiin Sabangin kanssa: ”ihan kiva”. Ja kun sanon näin, tarkoitan oikeasti: ”käyty eikä enää tarvitse”. Aurinko tahtoi tulla kylään vain muutamana päivänä ja ilman aria paikka on kovin tylsä. Ei siinä, ettäkö ari olisi avain kaikkeen, mutta kyllähän se keli aika paljon ratkaisee.

El Nidon 6000 asukkaan ja yhtä monen turistin valloittaman kylän edustalla on ranta, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Hiekalla ei uskaltanut kävellä ilman lipsuja lasinsirujen vuoksi ja vesi oli matalaa ja sameaa. Saapuessamme illalla El Nidoon meillä kesti pieni ikuisuus saada sopuhintainen majapaikka, mutta takakujalta sellainen löytyi 700 pesolla eli vajaan 15€ hintaan, kun vastaavasti jokainen rannan läheisyydessä kustansi vähintään kympin enemmän. Samoin ruoka oli älyttömän hintaista muihin paikkoihin nähden ja jopa vesipullosta sai pulittaa lähes tuplat Manilan hintoihin. Varsinainen budjettireissaajan rantakohde El Nido ei siis ole, mutta juttu onkin lähisaaristo. Korkeita kalkkikiviseinäisiä paaleja nousee pystysuoraan merestä, pieniä valkohiekkaisia rantoja niiden vieressä, kirkasta vettä ja paljon vehreää kasvillisuutta. Yksinkertaisesti kaunista.

Teimme yhden päiväretken saaristoon. Vaikka maisemat toden totta hivelivät silmiä, sen onnistui pilaamaan ne kaikki muut pällistelijät, joita oli saaristossa samaan aikaan sellaiset miljoona. Voisi siis sanoa, että tungosta ei todellakaan ollut päiväsaikaan El Nidon kujilla vaan vetten päällä. Samassa laguunissa saattoi olla yli kymmenen venettä eli sellaiset sata turistia ottamassa kuvia samasta saatanan kalliosta. Venekuskimme onnistui karttamaan muita ihmisiä jonkin verran, mutta minun, Tiinan ja Juhan mieleen ei tarpeeksi. Saimme vielä kunnian jakaa veneemme neljän parikymppisen taskalaisen kanssa, jotka laulelivat tiimilauluja, kikattivat kilpaa ja käyttäytyivät kuin juuri pillukarvat saaneet teinitytöt.

(Posekuva todistamaan, että en ole päässyt leviämään, vaikka kotipuolessa näin epäilläänkin. Olla hyvässä lihassa saattaa tarkoittaa montaa eri asiaa, haha!)

Yhden päivän omistimme sukelluksille, mutta totta puhuakseni ne olisi voinut jättää väliinkin. Veden alla ei ollut mitään erikoista. Ainakaan mitään, mitä ei olisi nähnyt snorklaamallakin. Kalaa oli vähän ja korallit pommitettuja. Juha pelkäsi vieläkin kätensä puolesta, joten hän jäi pinnalle snorklaamaan sillä aikaa, kun me Tiinan kanssa pulikoimme alapuolella. Safety stopin aikana Juha tuli kyläilemään viidessä metrissä ja nappasi ilmaa vararegulaattoristani. Sukellusten jälkeen rutiinivierailijaksi ylennetty sadepilvikin pääsi visiitille. Ehti jo tulla pikkaisen ikävä. Not.

En oikein tahdo ymmärtää hehkutusta, joka El Nidon ympärillä pyörii. Kylä oli mielestäni luokkaa ”ihan kiva”, josta voi jokainen vetää omat johtopäätöksensä. Valitettavasti paikka vaikuttaa siltä, että siellä olisi kannattunut käydä vuosia sitten. Nyt oli jo liian myöhäistä. El Nidossa oltiin jo ajauduttu siihen tilanteeseen, että ”nyppästäänpä typeriltä länkkäreiltä rahat pois” ja ”kyllä sinne laguuniin vielä kymmenen venettä mahtuu”.

Tunnin mutapolkupomoilun päästä löytyi käymisen arvoinen ranta, El Nidon kohokohta. Meinasi ensin jäädä sekin kokematta, kun pelkästä riksakyydistä olisi pitänyt maksaa 25€. Päädyimme vuokraamaan kaksi mopoa (Tiinalle oma, minulle ja Juhalle yhteinen) järkyttävään 12€/mopo +bensat ryöstöhintaan.

Harmi vain, että rannalla ainut yöpymismahdollisuus olisi ollut teltta; ainuttakaan majataloa tai bungalowia ei ollut lähimainkaan. Lasinsiruja sai sielläkin varoa, ja rannalla lojuvia elukoiden raatoja.

Jatkoimme viiden päivän jälkeen veneellä kohti Coron Townia pohjoisemmas. Venematka sai kunniapaikan top 3 kamalimmat venereissut -listallani. Jos aiot matkata El Nidosta Coroniin tai toiseen suuntaan, älä astu jalallasikaan Jessabel -nimiseen kuolemajollaan. Jälkiviisaana voin todeta, että jos samanmoisia veneitä on uponnut tasaisin väliajoin huikein uhriluvuin ja jotkut matkatoimistot poikotoivat sitä, vene ei voi olla täysin merikelpoinen. Kuulimme jälkikäteen, että kapteenikin on täysin kokematon merelläkävijä ja sen kyllä huomasi.

Jo heti alkumatkasta -tarkemmin ottaen laiturissa- oli ongelmia moottorin kanssa. Se ei tahtonut käynnistyä. Kun tunnin taistelun jälkeen se vihdoin saatiin hurautettua käyntiin, moottorista karahti ilmaan todella paha sivuääni. Satamasta irtauduttuamme lattian alta konehuoneesta alkoi tulla niin tunkkaista ja mustaa savua, että oli vaikea hengittää. Musta pilvi valtasi veneen sisäosan kokonaan. Päätä alkoi särkeä ja kaikki raikkaan ilman paikat olivat varattuja.

Kun pääsimme avomerelle, mukavan lisän matkantekoon toi aina niin ihana päällesaatava eli merivesi, jota roiskui non stoppina jok’ikisen matkustajan niskaan huolimatta siitä istuiko edessä vai takana, sisällä vai ulkona, alhaalla vai ylhäällä. Aallot olivat monen monen metrin korkuisia ja jokainen niistä tuntui vatsanpohjassa. Paikalliset taas kerran oksentelivat kilpaa ikkunasta ulos ja yrjön katku toi minullekin pieniä hissejä kurkkuun.

Filippiiniläiseen tyyliin veneen molemmilla sivuilla oli bambuista tehdyt siivekkeet, joiden tarkoitus on pitää vene tasapainossa aallokossa. Pitelin sormiani ristissä, että ne säilyvät rasahteluista ja lentelevistä köysistä huolimatta ehjinä, muuten se olisi kohtalaisen varma kuolema. Matkan oli tarkoitus kestää 6-8h, mutta kuinka ollakaan moottori päätti hajota muutamaan otteeseen ja kun aurinko alkoi laskea, olivat vitsit vähissä. Coron häämötti jo näkösällä, mutta siellä me kökimme litimärkinä keskellä merta veneessä, joka ihme kyllä oli vielä pinnalla. Märät vaatteet ja tuuli vetivät minut syväjäähän ja hampaiden kalistelu ei tahtonut loppua millään.

Jalkamme koskettivat maata neljä tuntia aikataulusta myöhässä. Saimme kolmen hengen huoneen Seadivesta, Coronin monipuolisimmasta ja suosituimmasta hotellista/sukelluskeskuksesta/aktivitteettijärjestäjästä/ravintolasta/baarista, mutta vain yhdeksi yöksi. Treffasimme helvetinveneessä, Jessabelissa, tapaamamme Inkan ja Jussin illalla Seadiven baarissa, Helldiversissa, ja olimme oluemme ansainneet.