Kelimutun kansallispuisto

Jos aika on rajallista, tai muuten ei ole mielenkiintoa koluta Floresin saarta päästä päähän, niin täällä on oikeastaan kaksi asiaa, jotka on pakko nähdä: Komodo- ja Rinca-saarten jättikokoiset Komodon varaanit ja Kelimutun kolme eriväristä kraaterijärveä. Kävimme Juhan kanssa moikkaamassa Komodon hirmuliskoja huhtikuussa 2011 ja nyt oli aika katsastaa se toinen must-kohde. Maumeresta kestää, riippuen ajoneuvosta, 3-4 tuntia pieneen Monin kylään, joka on portti Kelimutun kansallispuistoon. Tie itsessään on hyvässä kunnossa, mutta se on mutkitteleva, ylittää vuoria ja palaa aina välillä takaisin rannikolle.

Colin kertoili mielenkiintoisia tarinoita, kuinka Moni ja Kelimutu on muuttunut siitä, kun hän oli ollut siellä ensimmäisen kerran 24 vuotta sitten. Majataloissa, joita oli vain muutama, nukuttiin patjoilla lattioilla ja kaikki  oli superhalpaa. Kelimutulle oli päivien matka ja sinne eksyi vain kaikista seikkailunhaluisimmat. Nyt hinnat nousevat joka vuosi, Kelimutulle tehdään järjestettyjä pakettimatkoja lentokoneella ja yövytään yksi yö (jos sitäkään) parhaassa mahdollisessa hotellissa. Ennen turisteja kuljetettiin rekkojen lavalla ylös vuorelle jotain mutaista ja kuoppaista polkua ja loput rämmittiin kivikasoissa, kun nyt ylös asti pääsee  päällystettyä tietä jopa moottoripyörällä ja loput voi kävellä portaita pitkin.
Indonesiassa tuntuu hinnat nousevan vähän joka puolella. Kansallispuistojen sisäänpääsymaksu oli vielä jokin aika sitten 20.000 rupiaa, kun nyt hinta on noussut 150.000 rupiaan. 7,5 kertaistunut siis. Kaikkien majatalojen hinnat ovat nousseet, bensa on edelleen halpaa, mutta sen hinta nousi kaksi vuotta sitten 4.500 rupiasta 6.500 rupiaan ja nyt hallitus suunnittelee nostavansa hinnan 10.000 rupiaan (joka toisaalta sekin on vaivaiset 0,66€). Bensan hinnannousu on vaikuttanut suoraan jokaisen matkustustavan hintaan ja matkaoppaisiin ei pysty enää luottamaan lainkaan. Visa on Arrival nousi myös 25 dollarista 35 dollariin.

Kelimutun löysi hollantilainen Van Such Telen vuonna 1915, mutta se tuli maailman tietoisuuteen vasta 1929, kun Y. Bouman kirjoitti muistiinpainoissaan oudoista, väriä vaihtavista järvistä.

Kelimutu, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa kiehuvaa järveä, on yhteisnimitys kolmelle kraaterijärvelle tulivuoren huipulla.   Kaikki nämä järvet ovat erinvärisiä ja niillä on paikalliset nimet:

-Tiwu Ata Bupu (Lake of Old People) on läntisin näistä järvistä ja todella tummansävyinen, oma havaintoni: lähes musta.

-Tiwu Ko’o Fai Nuwa Muri (Lake of Young Men and Maidens) oli väritykseltään aivan kuin turkoosilla elintarvikevärillä värjättyä maitoa. Superkaunis!

-Tiwu Ata Polo (Bewitched or Enchanted Lake) oli nyt minun vierailullani punertavan ruskea, mutta vain muutama viikko aiemmin kirkkaan vihreä.

Kaikkia järviä yhdistää vanha uskomus, jonka mukaan kuoleman jälkeen henget lähtevät kylästä ja nousevat tulivuorelle ikuisiksi ajoiksi. Ennen hengen saapumista järville, sen on kohdattava Perekondan portinvartija. Mihin järveen henki päätyy, riippuu ihmisen iästä ja asemasta hänen kuollessaan.

Järvien väri muuttuu jatkuvasti vedessä olevien mineraalien ja vallitsevan sään takia. Sitä, miltä järvet näyttävät viikon tai vuoden päästä, ei osata ennakoida.

Starttasin aamulla neljän aikaa Monin kylästä, jotta ehdin auringonnousuksi Kelimutulle. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Colin ja eräs ranskalainen pariskunta tulivat perästä ja aamulla seitsemän jälkeen saimme olla vuorilla aivan täysin keskenämme. Ylhäältä löytyi myös muutama geokätkö, normi tradi ja earth cache. Lucky me…

Valitsimme varmaankin sen kaikkein pisimmän reitin alas. Viiletimme halki pienten kylien ja riisipeltojen takaisin Moniin. Tutkailin äsken karttoja ja kilometrejä kertyi sellaiset 17, haha! Päivän urheilukiintiö täyttyi siis heittämällä!

 

 

Tarinoita jättikrokotiileistä

Koska Northern Territoryn Kakadu National Park ja sen tuhannet krokotiilit jäivät meiltä väliin, pistäydyimme Great Barrier Reefin jälkeen katsastamassa Daintree River National Park jonkin matkaa Cairnsista. Sitä pohjoisemmas ei taidakaan päästä ilman nelivetoa.

Bruce Belcher’s Daintree River Cruises oli onnistunut valinta. Jokiristeily kesti tunnin verran ja pääsimme näkemään pitkälti toistakymmentä krokoa, niin pientä kuin suuren suurtakin. Sen lisäksi, että joki suorastaan kuhisi nitä, saimme kuultavaksemme kauhutarinan tappajakrokotiilistä nimeltä Goldie, jolle pikkupojat ovat herkkuruokaa ja toisesta jättipedosta, läski-Albertista, jonka kohtalosta kellään ei tunnu olevan varmaa tietoa.

Daintreen kylässä asuu vain seitsemisensataa ihmistä ja seudun kaunis luonto rehevine mangrovemetsineen ja lukuisine jokisuistoineen ei ole juurikaan muuttunut viimeisien tuhansien vuosien aikana. Perhe Doble rakastui Daintreen syrjäseudun rauhaan ja muuttivat sinne vuonna 2004. He tienasivat mukavan elannon järjestämällä turisteille krokotiilien bongausristeilyjä Daintreen jokiuomissa. Samanlaisia risteilyjä, joissa mekin olimme kamerat kourassa ja sydämet kurkussa.

Helmikuussa 2009 perheen onni kääntyi. Yhtenä sunnuntaiaamuna perheen viisi ja seitsemän vuotiaat pojat, Jeremy ja Ryan, ja lemmikkikoira Champ olivat leikkimässä kotitalon takapihalla, jossa tulvavesi oli noussut tontille asti. Pojat leikkivät pienellä surffilaudalla, kun jättikroko alkoi hiljalleen lähestyä poikien koiraa. Nuorempi pojista yritti estää krokotiilia hyökkäämästä rakkaan koiranpennun kimppuun ja asettui pedon ja lemmikin väliin. Isoveli joutui katsomaan vierestä, kun jättikokoinen hirviö nappasi hänen veljensä kitaansa ja veti mukanaan veteen.

Isä Doble kuuli vanhemman pojan huudot ja riensi rantaan -liian myöhään. Ympärillä oli pelkkä hiljaisuus. Hän huusi poikansa nimeä ja etsi häntä aamusta iltaan, päivästä toiseen, tuloksetta. Etsinnät päättyivät seuraavana perjantaina, kun 4,3 metriä pitkä krokotiili nimeltä Goldie otettiin kiinni. Sen mahalaukku tutkittiin erikoismikroskoopilla ja sisältä tehtiin se kaikkein kamalin löytö: Goldie oli syönyt pienen viisivuotiaan Jeremy -pojan.

 

Krokotiilien määrä on tasaisesti kasvanut vuoden 1971 jälkeen, jolloin niitä alettiin suojella. Ongelmallinen krokotiili, joka on uhkaksi ihmisille voidaan tappaa, mutta ensin selvitetään, että voidaanko peto sijoittaa toisaalle. Eräs Daintreen asukas sanoi, että ongelman hallitseminen on ollut hankalampaa krokotiilimies Steve Irwinin kuoleman jälkeen. Hän oli taitava jäljittämään krokoja, ottamaan ne kiinni ja siirtämään sellaiseen paikkaan, jossa ne eivät olleet uhkaksi ihmisille.

Murheen murtamat vanhemmat eivät antaneet lupaa lopettaa Goldieta, vaikka se olikin tappanut heidän poikansa. Sen sijaan Goldie laitettiin krokofarmille. Doblet tiedostivat Goldien olevan reviirinsä johtajakroko, joka toimi puhtaasti vaistonsa mukaan eikä sitä siksi tule tappaa.

Aikaisempi kuolemantapaus Daintreessä oli vuonna 1985, kun viisimetrinen krokotiili nimeltä Big Jim pisteli poskeensa paikallisen postineidin. Mutta vain neljä kuukautta ennen viisivuotiaan Jeremyn kamalaa kohtaloa britti Arthur Booker joutui pedon kitaan muutama sata kilometri pohjoisempana, Cooktownissa.

Joenhaara, joka kulkee Dolben perheen vanhan kotitalon ohi kantaa nykyään nimeä Jeremy Creek kunniotuksena tämän pienen pojan rohkeudelle.

Toinen krokotiili, Fat Albert, oli ollut Daintreen oma ikoni ja todellinen ylpeys viisimetrisen ja 450 kiloisen ruhonsa kera, kunnes lokakuussa 2009 se hyökkäsi yhden turistiveneen kimppuun jättäen kunnon hampaanjäljet veneen alumiinikaiteeseen. Uroskrokotiilien tiedetään suojelevan reviirejään varsin aggressiivisesti parittelukauden aikana ja hyökkäys oli jokseenkin odotettavissa. Tapaus kuitenkin aiheutti pelkoa kyläläisissä. Marraskuussa 2010 Fat Albert katosi mystisesti. Huhut lähtivät jylläämään heti kyläläisten ja median keskuudessa. Mitä tapahtui läski-Albertille? Hävisikö se reviirikamppailun toiselle krokotiilille, Scarfacelle? Vai onko joku mennyt tappamaan sen?

Bruce Belcher itse, joka siis ajoi meidän jokiristeilijäämme, oli saanut nimettömän soiton kertoen jättikrokotiilin kohtalosta. Tarina kertoo, että eräs Daintree-joen pohjoisosassa asuva perhe ylitti säännöllisesti joen pienellä veneellään juuri Fat Albertin reviirin läpi. Belcher ei tiennyt, kuka oli kyseessä, mutta ymmärsi jonkun yhteisön jäsenen olleen huolissaan perheensä hyvinvoinnista. Hänelle kerrottiin, että Fat Albert oli ammuttu, raahattu traktorilla ylös joesta ja sille oli valmiiksi kaivettu kuoppa odottamassa.

Beltcherin ja monen muun mielestä tapaus on erittäin surullinen. Hän uskoo jättikrokotiilien olevan osa Daintree-kokemusta: juuri ne kasvattavat joen turismia ja siten alueen varallisuutta. Lukuisat turistit saapuvat kaukaa Daintreen jokiristeilylle, jotta näkisivät vilauksen viisimetrisestä pedosta. Tilannetta ei auta kyläläiset, jotka asettavat ihmiset etusijalle, ja joiden mielestä krokotiilit eivät kuulu heitä ympäröivään luontoon.

Australiassa kuolee keskimäärin vain yksi ihminen vuosittain krokotiilihyökkäyksiin. On huomattavasti todennäköisempää kuolla ampiaisen pistoon (kolme kuolemaa vuosittain) tai vaikkapa tippua hevosen selästä kuolemaan (parikymmentä vuosittain). Vielä vertailun vuoksi arviolta 300 ihmistä hukkuu joka vuosi. Kun huolehtii muutamista turvallisuusseikoista, ei ole syytä pelätä krokotiilihyökkäyksen pilaavan Australian seikkailua. Useimmat hyökkäykset tapahtuvat syyskuusta tammikuuhun, jolloin krokot ovat nälkäisiä ja valmistautuvat lisääntymään. Lisäksi -yllätys yllätys- useat uhrit ovat nauttineet alkoholia ja lähtevät uimaan sellaisiin vesiin, joihin selvin päin ei astuisi jalallakaan.

Saltwater crocodile (Crocodylus porosus) eli suomeksi suistokrokotiili on massansa perusteella kaikista nykyään elävistä matelijoista suurin ja sillä on kaikista suurin puruvoima. Sen kidan uskotaan olevan jopa Tyrannosaurus Rexiä voimakkaampi! Vaikka suistokrokotiilillä on hullun vahva lihas, jolla se sulkee kitansa, sen aukaisemiseen tarvittava lihas on yllättävän pieni ja heikko: krokon kidan saa pidettyä turvallisesti kiinni vain muutamalla kerrokselle ilmastointiteippiä. Näinkö se Steve Irwinkin mahtoi napata krokoja? Jesarilla?

Maailman laiskin ja huonoin bloggaaja kiittää ja kuittaa. Enpä kuvitellut ikinä enää kirjoittavani sanaakaan tähän blogiin, mutta yllätin itseni. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitenkä se oli?

 

Kauas on pitkä matka

Broomesta on Australian itärannikolle matkaa sellaiset kevyet 4000 km kaikkine pikastoppeineen, joita kertyi tuolla matkalla vain kourallinen. Kärpäsongelma yltyi sietämättömäksi, kun jätimme merenrannan taaksemme. Päiväsaikaan ei oikein voinut tehdä muuta kuin ajaa körötellä, joten mantereen ylitykseen kului aikaa vain vajaat kaksi viikkoa. Northern Territorysta täytyy sanoa muutama hyvä sana: ilmaiset leirintäalueet olivat oikein käypiä ja lähes jokaisesta löytyi vessat ja jopa juotavaksi kelpaavaa vettä. Suihkuja ei ollut, mutta raahasimme vesikanistereita auton taakse ja harrastimme puskasuihkuja.

Näkymä leirintäalueelta länsi-Australiassa

Voi Juha raukkaa, kun tämä tytsy saa kameran käteensä. ”Auto sivuun! Tuolla on hyvännäköinen puu ja kivi. ” Ja niin sitä taas kyykitään pusikoissa.

Matkan varrella oli myös muutamia upeita kansallispuistoja, mutta jouduimme skippaamaan niistä ne kaikista mageimmat (Karijinin ja Bungle Bungle Rangen) siksi, että valloittamiseen olisi tarvittu maastoauto tai pienen tunturin korkuinen pino pätäkkää. Eniten harmittaa väliin jäänyt Wolf Creekin kraateri ihan vaan siksi, että Juha on monta vuotta puhunut siellä kuvatusta, tositarinoihin perustuvasta kauhuleffasta, jossa joku sekopää kiduttaa ja tappaa reppureissaajia. Hui!

Valmistautuminen sotaan kärpäsiä vastaan, Joe Creek, WA

Termiittikekoja, WA

Meillä oli Northern Territoryssa yksi ainut ”Must do”: tahdoimme nähdä Kakadu National Parkin villiä viidakkoa ja risteilyaluksen kokoisia jättikrokotiilejä. Olimme seikkailleet länsi-Australiassa jo aika monessaa eri puistossa, mutta silti havittelimme Kakaduun menosta. Vietimme muutaman päivän Nitmilukin kansallispuistossa, joka on maantieteellisesti Kakadun kanssa samaa aluetta, mutta jaettu osiin: Kakadu ylettyy aina Timorin mereen asti, kun taas Nitmiluk sijaitsee suoraan sen eteläpuolella ilman minkäänlaisia yhteyksiä mereen. Vaikka Nitmiluk on aika pieni kärpäsenpa**a Kakaduun verrattuna, kaksi päivää riitti vahvistamaan sen, että automme jatkaa pohjoisen sijaan kaakkoon kohti Queenslandia ja Great Barrier Reefiä. (Sitä paitsi puisto oli puoliksi suljettu monsuunisateiden aiheuttamien tulvien takia.) En yhtään epäile etteikö Kakadu olisi varmasti ollut upea, mutta meillä ei kuitenkaan olisi ollut varaa tehdä retkiä enkä usko, että kävelyreitit olisivat niin radikaalisesti muuttuneet Nitmilukiin verrattuna. Ja niitä krokoja tuskin olisi niiden varrella nähnyt. Eiköhän siihen oltaisi vaadittu ylimääräinen tuhannen markan seteli ja vene alle.

Geikie Gorge WA

Pikkuruisia makean veden krokoja, Geikie Gorge, WA

Iltapesulla auringonlaskun jälkeen, Kununurra WA

Itään päin suunnatessa yleinen apattisuus alkoi vaihtoa toivon pilkahduksiin, partaterät ja hirttosolmut astetta leveämpiin hymyihin. Kuukausi siinä meni ennen kuin tajusi, ettei se Australia läpeensä paha ollutkaan. Palataan asiaan Great Barrier Reefiltä!

Never ending road, NT

 

Nitmiluk National Park, NT

Ningaloon luonnonpuisto

Australiaa on vaikea kiertää ohittamatta otsikossa mainitsemaani UNESCO:n maailmanperintökohdetta. Käväisimme Ningaloon koralliriutalla muutamasta tuppukylästä käsin: Coral Bay ja Exmouth ovat Ningaloon suosittuja turistikohteita ja sijaitsevat molemmat rannikolla, 500-600km Shark Baystä pohjoiseen. Matkan varrella piipahdimme myös Carnarvonin kylässä, mutta siitä ei juurikaan jäänyt raportoitavaa -mitä nyt tuli huikea yksi päivä poimittua vesimeloneja surkealla palkalla.

Ningaloo Marine Park on yksi maailman suurimmista lähellä rannikkoa olevista koralliriutoista. Paikotellen koralleille pystyy jopa helposti snorklaamaan suoraan rannasta. Riutta on 260km pitkä ja ylettyy 20km päähän rannikolta. Siellä elää paljon eri eläin- ja kalalajeja, joista ehdottomasti suosituin turistien keskuudessa on maailman suurin kala -valashai. Joka vuosi korallien lisääntymisen jälkeen (joka sekin on ehdottomasti näkemisen arvoinen tapahtuma) valashait kerääntyvät Ningaloon luonnonpuistoon. Riutta on hyvä paikka niiden bongaukseen. Siinä on kuitenkin pieni mutta, jonka takia meillä ei Juhan kanssa käynyt mielessäkään lähteä bongailemaan jättikaloja: yhden päivän ”Swimming with Whalesharks” -retken hinnat pyörivät siinä 350-400 dollarin tienoilla. Halpaa, eikö? Riutalla elelee myös muita otuksia, kuten kilppareita, ryhävalaita, merilehmiä, mantoja ja delfiinejä, joita voi satunnaisen säännöllisesti bongata omatoimisesti rannalta tai rantavedestä käsin.

Tuli tuossa jokunen postaus sitten hehkutettua sitä, kuinka ostin ihkaensimmäisen vedenalaisen kameranikin. Coral Bayssä pääsin yhdistämään kaksi lempparipuuhaani: valokuvauksen ja snorklauksen. Coral Bay kokonaisuudessaan ei ollut mikään erikoinen. Pienen turistien miinoittaman kylän läpi meni yksi tie, jonka varrella oli monta eri meriretkiä tarjoavia puljuja, ylihintaisia kahviloita ja hotelleja. Ranta oli ihan nätti, hienoa hiekkaa, turkoosia vettä jne, mutta siellä oli aivan liikaa porukkaa. Jouduimme käppäilemään varsin pitkälle kallioiden taakse toiselle rannalle, jotta saimme edes hieman lääniä ympärillemme. Jos rehellisiä ollaan, niin myöskään korallit ja kalat eivät olleet mitenkään häikäiseviä. Snorklaus olisi ollut suuri pettymys ilman puskista pamahtanutta, täysin arkailematonta ja huippusuloista kilpparia.

Supersuloinen kilppari tuli niin lähelle, että minun piti väistyä sen tieltä

Makrokuvia koralleista

 

Coral Bayn pikkukylässä ei ollut ilmaista leirintäaluetta ja emme halunneet (ylläri pylläri) maksaa kolmea kymppiä Caravan Parkista, joten yövyimme 12km rannasta poispäin. Tienhaarassa, jossa muutama kymmen reppureissaaja kävivät puskapissalla vierivieressä, joivat tonkkapunkkua ja pystyttelivät grillejään -ranskalaiset omassa sievässä kommuunissaan, johon kellään muulla ei ollut mitään asiaa.

Exmouth oli enemmän meidän makuun. Niemen kärjessä olevan pikkukylän historia ei ole kovin pitkä ja siksi osaan jopa sanoa siitä jokusen sanan. Exmouthin kylä on suhteellisen uusi. Muutama tutkimusmatkailija on sinne kyllä tiensä löytänyt ja mm. Broomen helmenkalastajat ovat olleet kiinnostuneita niemestä, mutta ensimmäiset kunnon actionit sijoittuvat toiseen maailmansotaan, jolloin jenkit käyttivät Exmouthia tukikohtanaan. Sodan jälkeen niemi oli suosittu lähinnä kalastajien ja öljyn etsijöiden keskuudessa. Varsinainen kylä perustettiin vasta joskus 60-70 -luvulla. Nykyisin siellä asuu muutama tuhat asukasta ja sesongilla luku lähes nelinkertaistuu. Exmouth muodostuukin lähinnä autovuokraamoista, turisti-infopisteistä ja erilaisista majoitusvaihtoehdoista.

Meidän privaatti irstailuranta

Vaikka länsi-Australiassa on satoja autioita rantoja, niiden löytäminen normaalilla etuvetoisella kotterolla on kohtalaisen vaikeaa. Lähes poikkeuksetta parhaille rannoille tarvitsee nelivedon tai helikopterin. Jouduimme matkan varrella tekemään monen monta U-käännöstä, kun hiekkatiet vaihtuivatkin kuoppaisiksi vuoristoradoiksi. Löysimme onneksi oman rannanpätkän hyvän matkaa Exmouthin kylästä, vain muutaman sadan metrin päästä päätieltä. Pystytimme leirimme aivan rantahiekan tuntumaan. Muutamaa koirantaluttajaa lukuunottamatta saimme olla täysin omissa oloissamme. Kuutamouinteja, rajatonta rusketusta, tiskaamista meressä. Viiniä. Täytyypi sanoa, että oli puitteet kohdillaan. Aina välillä piipahdimme kaupassa täydentämässä murkinavarastoa. Exmouthin tuppukylä ei itsessään hetkauttanut, mutta olimme kuulleet paljon hyvää sanaa niemen kansallispuistosta, Cape Rangesta. Onni ei kuitenkaan ollut matkassa ja sain jonkun kummallisen silmätulehduksen ja teki todella pahaa olla auringossa. Silmää kirveli ja se vuosi kuin hullu. Ei juurikaan huvittanut lähteä seikkailemaan maastoon saatikka uiskennella ja snorklailla. Makoilin vuoroin auton perässä ja vuoroin rannalla silmälaput tiiviisti naamalla.

Hmm.. Ei se silmä kovin pahalta kuvassa näytä. Mutta kyllä se kirveli ja teki minut hulluksi. Oikeasti!

Harmittaa kyllä, että Cape Range jäi väliin, mutta onneksi on Googlen kuvahaku ja Dances with Kangaroos -blogi, niin tietää mitä tuli missattua. Piipahdimme lähellä Cape Rangeä olevalla nudistirannalla, hikoilimme hiekassa ja kävimme uimassa. Ningaloon rannikkoalueelle oli annettu irukanji ja box jellyfish -varoituksia, mutta bongasimme vesessä jotakin muuta kohtalokasta: kolme tiikerihaita tulivat pyörimään aivan rantaveteen, josta juuri hetki sitten nousimme ylös. Siellä he olivat kilpparijahdissa. Hui, hai!