Pieniä, keskinkertaisia ja jättikokoisia elukoita

Vihaan hostelleja, mutta jostain syystä päädyin taas kerran dormihuoneeseen kolmen muun reissaajan kanssa. Yksi heistä oli saksalainen Nora, jonka kanssa ystävystyimme heti, kun saavuin Labuan Bajoon. Valitettavsti kaksi muuta paljastuivat täysin idiooteiksi. Toinen heistä oli Jenkkilästä oleva hipinretku ja toinen israelilainen parikymppinen kundi, jolle Noran saksalaisuus oli liikaa. Hän haastoi riitaa ja syytti Noraa sukunsa kohtalosta. Hieno asenne kerrassaan. Kaveri sai meidän molempien veret kiehumaan kunnolla. Toinen jätkä, tämä jenkki, oli muuten kiva, mutta eräänä yönä heräsin kevyeen lotinaan. Siellä se kaveri mennä runkutteli alavuoteella välittämättä lainkaan huoneen muista asukeista. Varsinaisen eläimellistä menoa sanoisin. Ah, kun hostellit on jees!

Hostellissa tuli eräänä aamuna muitakin ikäviä yllätyksiä vastaan. Jo toistamiseen jouduin näiden kiusankappaleiden kynsiin reissuillani. Ensimmäinen kerta oli Tiinan kanssa Singaporessa muutamaa vuotta aiemmin, ja voin kertoa, että järjen ne pienet paskiaiset minulta veivät. Jouduimme vaihtamaan hostellista hotelliin keskellä yötä ja käymään matkatavaramme taskulampuilla milli milliltä. Tuholaisia löytyi tuolloin rinkkojemme uumenista neljä.

Tällä kertaa ikävyydet pumpsahtivat esiin saksalaisen Noran tyynyn alta. Olimme heräilemässä kellon soittoon ja suuntaamassa kohti päivän kolmea sukelluksta, kun se sellainen ryömiä köpötti hänen sängyllään -ilmielävänä. Lutikka, s**tana! Pakosta jouduimme jättämään sukellukset väliin ja keräsimme kimpsumme hostellin kattoterassille kuumaan auringonpaahteeseen. Taas alkoi tuttu rulianssi: tavarat levälleen ja kyyläykseen mikroskoopin tarkkuudella. Aikaa siihen kului useita useita tunteja.

Pohdimme vaihtoehtojamme: emme voineet jäädä lutikkaiseen hostelliin, emmekä halunneet ottaa riskiä, että levitämme lutikoita muualle. Voisimme ottaa mukaamme vain välttämättömät ja palata myöhemmin hakemaan loput? Pyysimme saada jättää pitkin poikin aurinkoon levitetyt likaiset alkkarimme iltaan asti ja lähdimme etsimään majapaikkaa, jossa ei olisi lutikoiden vaaraa.

Tovin mietinnän jälkeen teimme sen: varasimme Labuan Bajon parhaan hotellin uima-altaalla. Siinä meni muutama päivä nauttiessa. Ei ollut elukoiden vaaraa siellä, ei.

Noran viimeisenä päivänä kävimme vielä katselemassa elämää pinnan alla ja varasimme sukellukset Manta Pointilla. Vaikka mantoja on tullut nähtyä aika paljon, jaksavat ne kerta toisensa jälkeen ällistyttää. Jättiläisten kaunista, huoletonta liitoa suoraan pään yläpuolella voisi seurata ikuisuuden.

Viimeisenä iltana Labuan Bajossa kävimme nappaamassa Noran kanssa muutaman kuvan auringonlaskusta ja joimme muutaman oluen. Loppuilta meni viestitellessä ihanan aussin kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aikaisemmin Kupangissa. Sovimme, että tapaamme uudelleen Balilla reilun viikon päästä. Harvoin kolahtaa näin kovaa ja olihan se pelikäsi katsottava loppuun. En malttanut odottaa hänen näkemistään, mutta sitä ennen oli kuitenkin kohdattava exä Rescue Diver -kurssin merkeissä Lombokilla. Tästä lisää seuraavassa postauksessa.

Sukellusta Komodoilla

Sydämeni jäi Kupangiin, mutta itse lähdin sukeltamaan Komodoille. Olin ollut siellä aikaisemminkin, reilu kolme vuotta takaperin, ja Labuan Bajon kylä, josta siis sukellusreissut starttaavat oli muuttunut rajusti muistikuvistani. Ekalla kerralla en paikasta juurikaan välittänyt: likainen katu, jossa autot ja mopot vetivät poppirallia eikä mitään meininkiä missään. Nyt kadunvarsi on miinoitettu herkullisilla ravintoloilla ja kattoterasseilla. Silloin sukelluskeskuksia oli koko kylässä kuusi ja nyt 32, naisten piti peittää polvet ja olkapäät; nyt länkkärit kulkivat kaduilla pikkiriikkisissä bondeau-topeissa ja kankut paljastavissa minishortseissa. Edistystä? Ainakin turistit viihtyy ja paikalliset rikastuu, jos ei muuta.

Samassa hostellihuoneessa kanssani nukkui saksalainen Nora, jonka kanssa tulin heti saman tien juttuun. Lähdimme tutkailemaan lähimaastoja ja ”kauniita” hiekkarantoja.

Sekin ilta päättyi, mutta ei tällä kertaa oluen merkeissä, sillä seuraavalle päivälle oli luvassa kolme sukellusta upeissa Komodon vesissä. Nora suoritti hänen Advance Open Wated Diver -kurssiaan, joten valitettavasti emme päässeet sukeltamaan yhdessä. Itse tein hupisukelluksia ja onnekseni kanssani oli vain hyviä sukeltajia ja näin sukelluksetkin olivat hyviä.

Nappasin kameran mukaan pinnan alle, vaikka se olikin riskaapelia. Vilkuilin tietokonettani tiuhaan ,etten vain ylitä 15 metrin rajaa. Aikaisempi samanmoinen kamerani tuhoutui Great Barrrier Reefillä juurikin syystä että olin tyhmä ja vein sen liian syvälle.

Selfie time!

Sukellusten jälkeen olin väsynyt mutta onnellinen. Seuraavana päivänä oli tiedossa sama juttu, mutta silti oli sellainen olo, että olin olueni ansainnut.

 

Matkalla Lembatalle

Kelimutun kansallispuiston jälkeen jatkoimme Colinin kanssa itää kohti. Palasimme ensin autolla takaisin Maumereen, josta jatkoimme seuraavana aamuna Larantukan satamakaupunkiin ja sieltä veneellä Lembata -nimiselle saarelle. On kyllä mielenkiintoista katsoa, miten nämä kaikki veneet ahdetaan ääriään myöten täyteen mopoja ja kaiken maailman tavaraa. Ja vaaleana tyttönä taisin olla sen verran vieras näky, että sain kutsun kapteenin hyttiin, haha!

Jäimme Colinin kanssa Lembatan pääkaupunkiin Lewolebaan yöksi ja jatkoimme aamulla tänne Lamaleran kylään, joka on tunnettu perinteisestä valaanpyynnistä. Näitä paikkoja ei ole maailmassa enää montaa ja kertoilen tästä enemmän seuraavassa postauksessa sitten.

Mitä idemmäksi olen tässä nyt mennyt, niin sen kuivemmaksi tämä maisema ympärillä muuttuu. Täällä ei juurikaan ole viljelysmaata, koska vedenpuute, ja siksi meri on niin suuressa osassa täällä päin mualimaa.

Palaillaan taas, kunhan pääsen nettiin!

 

 

 

Kelimutun kansallispuisto

Jos aika on rajallista, tai muuten ei ole mielenkiintoa koluta Floresin saarta päästä päähän, niin täällä on oikeastaan kaksi asiaa, jotka on pakko nähdä: Komodo- ja Rinca-saarten jättikokoiset Komodon varaanit ja Kelimutun kolme eriväristä kraaterijärveä. Kävimme Juhan kanssa moikkaamassa Komodon hirmuliskoja huhtikuussa 2011 ja nyt oli aika katsastaa se toinen must-kohde. Maumeresta kestää, riippuen ajoneuvosta, 3-4 tuntia pieneen Monin kylään, joka on portti Kelimutun kansallispuistoon. Tie itsessään on hyvässä kunnossa, mutta se on mutkitteleva, ylittää vuoria ja palaa aina välillä takaisin rannikolle.

Colin kertoili mielenkiintoisia tarinoita, kuinka Moni ja Kelimutu on muuttunut siitä, kun hän oli ollut siellä ensimmäisen kerran 24 vuotta sitten. Majataloissa, joita oli vain muutama, nukuttiin patjoilla lattioilla ja kaikki  oli superhalpaa. Kelimutulle oli päivien matka ja sinne eksyi vain kaikista seikkailunhaluisimmat. Nyt hinnat nousevat joka vuosi, Kelimutulle tehdään järjestettyjä pakettimatkoja lentokoneella ja yövytään yksi yö (jos sitäkään) parhaassa mahdollisessa hotellissa. Ennen turisteja kuljetettiin rekkojen lavalla ylös vuorelle jotain mutaista ja kuoppaista polkua ja loput rämmittiin kivikasoissa, kun nyt ylös asti pääsee  päällystettyä tietä jopa moottoripyörällä ja loput voi kävellä portaita pitkin.
Indonesiassa tuntuu hinnat nousevan vähän joka puolella. Kansallispuistojen sisäänpääsymaksu oli vielä jokin aika sitten 20.000 rupiaa, kun nyt hinta on noussut 150.000 rupiaan. 7,5 kertaistunut siis. Kaikkien majatalojen hinnat ovat nousseet, bensa on edelleen halpaa, mutta sen hinta nousi kaksi vuotta sitten 4.500 rupiasta 6.500 rupiaan ja nyt hallitus suunnittelee nostavansa hinnan 10.000 rupiaan (joka toisaalta sekin on vaivaiset 0,66€). Bensan hinnannousu on vaikuttanut suoraan jokaisen matkustustavan hintaan ja matkaoppaisiin ei pysty enää luottamaan lainkaan. Visa on Arrival nousi myös 25 dollarista 35 dollariin.

Kelimutun löysi hollantilainen Van Such Telen vuonna 1915, mutta se tuli maailman tietoisuuteen vasta 1929, kun Y. Bouman kirjoitti muistiinpainoissaan oudoista, väriä vaihtavista järvistä.

Kelimutu, joka vapaasti käännettynä tarkoittaa kiehuvaa järveä, on yhteisnimitys kolmelle kraaterijärvelle tulivuoren huipulla.   Kaikki nämä järvet ovat erinvärisiä ja niillä on paikalliset nimet:

-Tiwu Ata Bupu (Lake of Old People) on läntisin näistä järvistä ja todella tummansävyinen, oma havaintoni: lähes musta.

-Tiwu Ko’o Fai Nuwa Muri (Lake of Young Men and Maidens) oli väritykseltään aivan kuin turkoosilla elintarvikevärillä värjättyä maitoa. Superkaunis!

-Tiwu Ata Polo (Bewitched or Enchanted Lake) oli nyt minun vierailullani punertavan ruskea, mutta vain muutama viikko aiemmin kirkkaan vihreä.

Kaikkia järviä yhdistää vanha uskomus, jonka mukaan kuoleman jälkeen henget lähtevät kylästä ja nousevat tulivuorelle ikuisiksi ajoiksi. Ennen hengen saapumista järville, sen on kohdattava Perekondan portinvartija. Mihin järveen henki päätyy, riippuu ihmisen iästä ja asemasta hänen kuollessaan.

Järvien väri muuttuu jatkuvasti vedessä olevien mineraalien ja vallitsevan sään takia. Sitä, miltä järvet näyttävät viikon tai vuoden päästä, ei osata ennakoida.

Starttasin aamulla neljän aikaa Monin kylästä, jotta ehdin auringonnousuksi Kelimutulle. Muutama muukin oli ajatellut samoin. Colin ja eräs ranskalainen pariskunta tulivat perästä ja aamulla seitsemän jälkeen saimme olla vuorilla aivan täysin keskenämme. Ylhäältä löytyi myös muutama geokätkö, normi tradi ja earth cache. Lucky me…

Valitsimme varmaankin sen kaikkein pisimmän reitin alas. Viiletimme halki pienten kylien ja riisipeltojen takaisin Moniin. Tutkailin äsken karttoja ja kilometrejä kertyi sellaiset 17, haha! Päivän urheilukiintiö täyttyi siis heittämällä!

 

 

Sabotaasi

Ja suunnitelmat sen kun muuttuvat. Tänään aamulla, kun viimeksi kirjoitin, olimme Colinin kanssa syömässä aamupalaa ja molemmilla oli aikomus häippäistä vähin äänin omia menojaan. Tottakai itse ilkimys Malerno saapui paikalle, lähinnä luovuttamaan minulle moottoripyöränsä avaimet. Hän tajusi Colinin lähtevän myös ja yhtäkkiä hänelle tuli kiire kiristämään mopedinsa vaihteita minulle. Siinä sitten kahvit juotuani testasin Malernon moottoripyörän toiminnan ja kunnon ja hän jätti sen kypärän ja rekkarin kera bungalowini eteen odottamaan. Maksoin Malernolle 150.000 rupiaa eli 10€ kahdesta päivästä.

Colin tuli hiukan perästä niin sanotulle parkkipaikalle ja alkoi tehdä lähtöä: asetteli tavaroita penkin alle ja käynnisti moponsa. Päästyään ehkä kolme metriä eteenpäin Malerno huusi takarengasta osoittaen:

-Stop, stop! Flat tire!

Kaikki tapahtui kovin nopeasti, mutta siis muutama sekunti myöhemmin Malerno pamautti menemään Colinin pyörällä täyttämään rengasta. Hän kaiken kukkuraksi suditti hiekkatiellä, mikä on vihoviimeinen temppu tyhjällä renkaalla. Selkeästi kaikki ei ollut kohdillaan. Jäimme Colinin kanssa monttu auki katselemaan Malernon selkää, kunnes hän yhtäkkiä pysähtyi. Rengas oli täysin tyhjä, eikä mopolla voinut ajaa. Colin antoi minulle reppunsa ja vein sen bungalowiini talteen. Sillä aikaa Malerno oli sanonut Colinille lähtevänsä hakemaan apua ja häippäissyt tiehensä.
Ja mikä tässä on hämärää, ei vain tyhjä rengas, vaan pyörästä oli myös valutettu öljyt pihalle ja voideltu takarenkaan sivut öljyllä. Haiskahtaako? No kyllä vain!

Malerno teki vain pienen virhearvioinnin tehdessään nuo molemmat temput: sekä renkaan tyhjennyksen että öljyvoitelun. Ensimmäinen olisi ollut vain ikävä juttu, mutta jälkimmäinen yksinään olisi voinut koitua Colinin kuolemaksi, jos se olisi jäänyt huomaamatta: mutka tiessä ja öljyä takarenkaan sivuilla, ei hyvä.

Aikatauluun tuli pieni muutos ja sovimme Colinin kanssa, että en lähde minnekään ennen kuin hän on saanut pyöränsä Maumereen Suzukin liikkeeseen katsottavaksi. Malernoa ei näkynyt eikä kuulunut ja Colin jäi tien varteen odottamaan rekkaa, joka ottaisi hänet ja pyörän kyytiin. Siinä hän odotteli tovin jos toisenkin, kunnes sai moponsa ja itsensä kylille.

En todellakaan ollut enää aikeissa lähteä mihinkään Malernon mopedilla, vaan halusin palauttaa sen ja vaatia rahat takaisin. Jäin odottelemaan, että hän palaisi jostain mukamas ”hakemasta apua”. Olin jo heittää hanskat tiskiin ja lähdossä rannalle kävelylle, kun lurjus raahautui kolostaan. Siellä hän istui muina miehinä naurattamassa muita turisteja pöydän äärellä. Kävin heittämässä hänen mopon avaimensa, kypäränsä ja rekisteriotteensa hänelle ja tokaisin lyhykäisyydessään, että en tahdokaan lainata mopoa. En tahtonut hänen tietävän, että minä tiedän, ja sanoin vain, että minua pelottaa, että minullekin käy jotain tuolla matkalla. Malernon naama vääntyi hämmennykseen:

-What happened to Colin?

Niin se Malerno sitten esitti täysin tietämätöntä muiden turistien silmien edessä. Että hän kehtasikin. En jaksanut alkaa vääntämään, vaan totesin vain haluavani rahani takaisin ja palasin oman bungalowini terassille lukemaan kirjaa. Eipä siinä mennyt kauaa, kun Malerno tuli kuiskimaan siihen, että hän on jo kuluttanut rahat ja ei pysty maksamaan. Pikkuinen paskiainen luuli pääsevänsä tästäkin. Sanoin vihaisella, mutta hillityllä äänellä, että hänen on paras hakea minulle rahani takaisin. Luulin hänen ymmärtäneen yskän, sillä hän läksi jonnekin.

Colin saapui muutaman tunnin päästä takaisin ilman moottoripyöräänsä vinosti hymyillen:

-Where’s your motorbike?

-I post it to Lombok! I’m joining you to Kelimutu.

Repesin hulvattomaan nauruun. Siis että mitä? Enpä tiennytkään, että mopoja voi noin vain pistää postilla eteenpäin. Nyt tiedän! Tulevaisuuden kannalta loistojuttu, sillä voisin hyvin itsekin tehdä samanmoisen reissun kuin Colin ja lähettää mopon takaisin vaikkapa Balille. Ja niin sitten sainkin seuraa matkalleni Kelimutun kansallispuistoon.

Malerno oli kadonnut kuin pieru Saharaan. Selitimme Colinin kanssa kaikki aamun tapahtumat Lena Homestayn henkilökunnalle syyllistämättä ketään, vaan että tällainen sabotaasi oli tapahtunut heidän parkkipaikallaan, ja myöskin kuinka Malernon piti tuoda minulle rahaa takaisin, mutta häntä ei kuulu. Isäntä kaivoi kuvettaan ja maksoi minulle tuon kyseisen 150.000 rupiaa periaatteesta. Toivottavasti he saavat sen Malernolta vielä takaisin. Tuskin…

Hyppäsimme Colinin kanssa bemoon (paikallinen, yleensä karvanopilla, neonvärisillä teippauksilla ja poppivehkeillä varustettu minibussi) ja etsimme käsiimme Kelimutuun vievän auton. Nyt makoilen kivisellä lattialla omassa huoneessani Moni -nimisessä kylässä, josta olen sopinut huomisaamuksi kyydin Kelimutu-vuorelle. Tämä päivä on ollut henkisesti taas todella raskas, mutta samalla opettavainen. Taas kerran joudun toistamaan lausetta: älä luota paikallisiin. Surullista, mutta aivan liian totta.

PS. Nämä kuvat eivät liity nyt tekstiin mitenkään, mutta kukapa ei pikkutipuista ja haisevista possuista tykkäisi!