Pala Eurooppaa keskellä Aasiaa

Vang Viengistä napattiin bussi kohti UNESCON listan mukaan Aasian kauneinta kaupunkia ja maailmanperintökohdetta, Luang Prabangia. Luulin Vientianen jo olevan kovin ei-aasialainen kaupunki, mutta bussista ulos astuessani edessäni oli pieni eurooppalainen idylli sekoitettuna kymmeniin temppeleihin ja satoihin oranssikaapuisiin munkkeihin. Laos on kommunistinen maa ja ehkäpä köyhin, jossa olen ikinä käynyt. Näistä seikoista oli näkyvissä vain muutama vasaralippu ja Mighty Mekongin virrassa kalastelevat pienet lapset.

Laos oli ennen toista maailmansotaa Ranskan siirtomaa, minkä ansiosta Luang Prabangin katukuvassa voi nähdä pienen ja vähän suuremmankin palan ranskalaista elämänmenoa. Japani miehitti Ranskan hallitseman Indokiinan ja Laosista tuli autonominen 1945. Hiljaista menoa ei kuitenkaan kestänyt kuin vuosi, sillä 1946 Ranska miehitti maan uudestaan ja aloitti ensimmäisen Indokiinan sodan Vietnamia vastaan. Ranskan hävittyä sodan kahdeksan vuotta myöhemmin Indokiinan maiden itsenäisyys tunnustettiin. Syntyi neljä uutta valtiota: Laos, Cambodia, Pohjois- ja Etelä-Vietnam. Kuten Suomessa ja monessa muussakin maassa, myös Laosissa itsenäisyyden jälkeen kansan keskuudessa edelleen kipinöi. Seurasi sisällissota, perinteitä kunnioittavan hmong -heimon Royal Lao, joka sai tukea ranskalaisilta ja yhdysvaltalaisilta vs. kommunistinen Panthet Lao. Vaikka kamppailut ovat rauhoittuneet viimeisten vuosikymmenien saatossa, vielä vuonna 2004 julkaistiin video jossa 40 Laosin sotilasta murhasi viisi aseetonta hmong-lasta. Tytöt raiskattiin ennen heidän kuolemaansa.

Laosin historiaan nyt hieman paremmin perehtyneenä (olen lukenut netistä lähes kaiken suomenkielisen matskun, mitä vain voi löytää) kerron myös, että Luang Prabang oli myös kunkun asuinpaikka aina vuoteen 1975, jolloin kommunistinen Panthet Lao -liike otti vallan päättäen kuuden vuosisadan pituisen monarkian ja Lao PDR (People’s Democratic Repuplic) perustettiin. Monarkiasta muistuttaa kunkun vanha palatsi Luang Prabangin ytimessä, joka vuoden 1975 tapahtumien takia muutettiin museoksi. Palatsialueella on myös upea, vihreänä kimmeltävä temppeli ja muutama vanha kunkun kärry, esim. pari ”vaatimatonta” Lincoln Continentalia 50- ja 60-luvulta. Lahja USA:lta. Kuinka ironista.

Luang Prabang yhdellä sanalla kuvattuna: kaunis. Muita adjektiiveja voisi olla vaikkapa ranskalainen, sivistynyt, rauhallinen, rento, herkullinen, tanniininen… Tarkoituksena oli viettää kaupungissa muutama päivä, mutta toisin kävi. Vaikka kaupunki on suhteellisen pieni ja käveltävissä läpi yhdessä päivässä, sinne on aivan liian helppoa jämähtää. Keskellä kaupunkia kohoaa Phou Si -kukkula, josta on upea näkymä alas Mekongille ja toiselle Luang Prabangia jakavalle joelle, Nam Khamille. Liikunnan harrastaminen on näköjään jäänyt aivan liian vähälle, sillä ylös päästyäni jalkani olivat makaronia ja seuraavana päivänä pohkeet kohtalaisen jumissa (pakko lähteä lenkille, tehdä punnerruksia ja vatsoja -NYT). Joka päivä auringon laskun aikaan (eli siinä viiden pintaan) pääkadulle kohoaa monta sataa metriä pitkä Night Market, jossa paikalliset myyvät käsitöitään. Olisin voinut ostaa vaikka mitä, mutta ylimääräistä kun ei viitsi rinkassa kantaa. Muutaman päivän jälkeen basaari alkoi pikkuhiljaa ärsyttää, kun tie ytimeen ja parhaimpiin ravintoloihin kulki sen läpi ja kiertäminen tuplasi matkan. Onpa meilläkin ongelmat.

Lukuisat kahvilat, vanhat kolonialaiset rakennukset, Mekongin jokirantaravintolat -kaupunkiin on vain niin helppo tykästyä. Pienen takapakin meidän Luang Prabang -nautiskeluun teki kuitenkin ihananainen Lariam. Mulla ei ole ollut mitään oireita, mutta Juha sai malarialääkityksestään aikalailla sivuvaikutuksia aina huonoon oloon, väsymykseen ja agressiivisuuteen asti. Oli todella vaikeaa sopeutua tilanteeseen, että toista ei yksinkertaisesti saa lähtemään minnekään tai tekemään juuri mitään ja kaikki kiukututtaa. Teki mieli sanoa, että ”jää sä tänne synkistelemään; mä lähden Tiinan kanssa Balille”. Ihan niin kamala en ollut, ja kun Juha lopetti sen Lariaminin paskan, niin alkoi taas mieliala kohota ja palautua ennalleen. Parempi vaihtaa hyttysmyrkkyyn ja pitkiin hihoihin. Kummallista kamaa. Huh huh.

Luang Prabang on kuuluisa joka aamuisesta satapäisestä munkkikulkueesta, jossa paikalliset jakavat almuja, pääasiassa ruokaa, munkeille heidän pitkää uskonnollista päiväänsä varten. Luin jonkin verran juttuja netistä, että kuinka turistit ovat pilanneet tämän rituaalin eivätkä kunnioita lainkaan vanhaa traditiota vaan änkevät liian lähellä ja räpsivät lähikuvia munkkien kasvoista minkä kerkiävät. Iljettävää. Siinä yksi syy, miksi en itse mennyt moottoriperäni kanssa katsomaan tuota tapahtumaa. Toisena syynä tietty aamu-unisuuteni. En vain millään saanut itseäni ylös klo 05:30.

Temppeleitä kävin ihmettelemässä ja myöskin kuvailemassa jonkin verran. Juhan istutin suosiolla terassille juomaan Beer Lao’a. Uskonto ja kulttuuri kun eivät ole hänen mielialueitaan. Yritin olla kamerani kanssa mahdollisimman kunnioittava, joten kovin kummoisia otoksia en saanut. Eräs japanialainen Nikon-turisti änki Luang Prabangin tunnetuimpaan temppeliin, Wat Xieng Thong, sisälle auringonlaskun aikaan, kun munkeilla oli meneillään rukoushetki. Hävetti hänen puolesta. Joku raja. Mä vaihdoin pitempään putkeen ja pysyin kunnioittavan kaukana.

Käväistiin yhtenä päivänä Luang Prabangin lähialueiden suosituimmat nähtävyydet läpi. Hypättiin Mekong-risteilijään ja seilattiin muutama tunti ylävirtaan katsomaan Pak Ou -luolaa, jossa on satoja pienempi ja vähän isompiakin buddhapatsaita. Luolia on kaksi, jotka molemmat ovat itsessään aika pieniä ja mitään sanomattomia. Onneksi pysähdyimme matkalla viskikylään maistelemaan laolaisten omia tislailutuotoksia.

Käytiin myös näyttävällä Kuang Si -vesiputouksella vähän uiskentelemassa. Vesi oli ihan hullun kylmää eikä ari enää tahtonut paistaa. Allasmuodostumia oli toinen toisensa jälkeen ja suurin putous ylhäällä oli tosiaan aika suuri, 60m putous.

Se Luang Prabangista. Olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta viisumiaika on ikävä kyllä rajallinen. Seuraavana Phonsavan -niminen kaupunki  ja Wikipediaa lainatakseni ”ruukkujen tasanko”. Adios!

Festareita ja pikkujouluja -Lao Style

Päätimme jäädä Vientianeen yhdeksi extrapäiväksi, koska osuimme sinne juurikin kreivin aikaan. Paikalliset juhlivat Buddhaansa That Luangin temppelialueella näyttävin menoin ja festarein. Juha oli tylsä, joten lähdimme katsastamaan bileitä Tiinan kanssa kaksisteen. Meininkiä oli aina kaljateltoista Angry Birds-foliopalloihin. Mukaan meille tarttui myös jos jonkinmoista huikopalaa ja naposteltavaa illan pikkujouluillalliseen.

That Luangin temppeli taka-alalla. Emme päässeet sisälle asti, koska pukeutumisemme ei ollut korrektia.

Tiina halusi maistaa friteerattua jäätelöä ja täytyypi kyllä sanoa, että olisi Suomessakin kysyntää.

Vietettiin pikkujouluja meidän Guest Housen katolla hieman erilaisissa tunnelmissa. Buffetpöydän antimista löytyi pipareiden lisäksi kahta eri toukkaa, heinäsirkkoja, kovakuoriaisia ja yllätysmunia eli ankan sikiöitä.

Tiinasta saatiin muutama näppärä videopätkä. Juha yritti ottaa musta sarjakuvaa, kun syön munaa, mutta kuvat epäonnistuivat. Olisi pitänyt tehdä toisin päin eli minusta videota ja Tiinasta kuvia. En meinaan ollut yhtään noin sinut ankan sikiön kanssa kuin Tiina, vaan kyökin ja syljin suustani kaiken muovipussiin. Ei ollut hyvää, ei.

Juha ei rohjennut maistaa yhtään mitään, mutta minä ja Tiina mässättiin herkkuja naamaan. Että sellaista. Parhaat pikkujoulusafkat evö.

Surffausta Ujung Lolokilla

Videoterveisiä Banyak -saarten surffispotista, Ujung Lolokista!

Pulau Palambakilta katosimme muutamaksi päiväksi Erwinin omistamaan Floating Surf ”Villaan”, joka on rakennettu Ujung Lolokin surffiaaltojen läheisyyteen. Australialaiset tuntevat aallon nimellä Bay of Plenty. Aallot tulevat aina Afrikasta asti, joten kun oikea surffikausi keväällä/kesällä on päällänsä, aallot ovat isoja ja tasaisia ”barreleita” ja murtuvat kauempana riutasta. Nyt kausi on ohi ja aallot ovat aika pieniä ja rikkonaisia. Ne murtuvat liian lähellä rantaa, juuri riutan päällä, joten minulla ei ollut aaltoihin asiaa. Pojat kuitenkin päättivät lähteä testaamaan. Minä tyydyin kuvailemaan auringon värjäämää taivasta veneestä käsin.

Päivät meni vedessä peuhatessa. Juha aalloissa, minä snorklaamassa. Bongasin parhaimmillaan seitsemän kilpparia yhden päivän aikana ja monia upeita fisuja. Pulau Banyakilla harrastetaan edelleen jonkin verran myrkkykalastusta syaniidilla, mutta Ujung Lolok on sen verran kaukana kalastajakylistä, että korallit ovat siellä paremmassa kunnossa kuin monissa muissa paikoissa saaristossa.

Saimme käyttää keittiötä oman mielemme mukaan. Me pääsimme siis nauttimaan spagettia tomaattikastikkeessa ja yllä valmistuu paistettuja perunoita. Indonesian kansallisruoat, uppopaistetut nuudelit ”Mie Goreng” ja uppopaistettu riisi ”Nasi Goreng”, eivät oikein jaksa lämmittää mieltä eikä nälkää. Kolesteroliarvoja kylläkin. En halua edes ajatella mitä jokapäiväinen palmuöljy ja kananmuna tekee elimistölle, huh! Palmuöljy on pahinta rasvaa ikinä ja kananmuniakaan ei parane liikaa naattia. Jätän siis suosiolla turhat nasit ja miet väliin. Kannattais sunkin.

 

Penangin monet kasvot

Perhentianilla vietetyn yhdeksän päivän jälkeen oli outoa pistää lipsut jalkaan. Päivät saarella menivät todella nopeasti, vaikka emme oikeastaan tehneet mitään -taaskaan. Lähinnä nukuimme puoleen päivään, snorklailimme, söimme hyvin ja pulikoimme paljon rantavedessä. Long Beachin ranta on loistava: valkoista puuterihiekkaa melkein kilometrin. Eikä sitä oltu pilattu liioin rantatuolein ja kaupustelijoin. Hiekkapohja jatkui pitkälle horisonttiin ja vasemmassa laidassa oli hyvää snorklauskorallia. Ja tosiaan, kun meno keskittyi tuohon Long Beachiin, kengillä ei tehnyt mitään.

 Penang bussin ikkunasta

Sesonki kuitenkin alkoi olla ohi, joten oli jatkettava matkaa. Pohdimme minne menisimme seuraavaksi, Kuala Lumpuriin vai Penangiin. Päädyimme jälkimmäiseen, koska KL on jo nähty, Penangista lentää AirAsia ja Firefly Sumatralle, se on meren äärellä ja lähempänä kuin KL. Lähdimme Perhentianilta maanantaiaamuna kahdeksan veneellä ja olimme perillä Penangin pääkaupungissa, George Townissa jo iltakuudelta. Toistaiseksi lyhin matkustus aika, jee!

 Katutaidetta

Varasimme netistä muutaman päivän etukäteen hotellin (Guest Inn Muntri) tiistaista torstaihin, mutta lähdimme Perhentianilta päivän odotettua aikaisemmin, joten hotellin metsästys maanantaiyöksi oli edessä. Trip Advisorin ränkkäysten perusteella otimme bussiasemalta taxin Red Inn Heritage -hotelliin, joka ylitti kaikki odotukset: edullinen hintataso (n.15€), ilmastointi, siisti ja viihtyisä, tilavat yleiset tilat, WiFi, pyöränvuokraus, aamupala, pyykkipalvelu yms. Voin suositella, jos sinne päin aikoo. Hotelli sijaitsee reppureissaajien suosiman Chulia Streetin poikkikadulla ja kävelyetäisyydellä kaikista kaupungin nähtävyyksistä ja ostoskeskuksista.

Chulia Street

Penangin saari ja sen pääkaupunki George Town olivat minulle entuudestaan vieraita paikkoja. Hyvä jos olin joskus kuullut nimen. En siis osannut oikein odottaa mitään. Tarkoituksena oli tutustua kaupunkiin ja lähiympäristöön muutaman päivän ajan ja jatkaa sitten matkaa Indonesian puolelle. Kaupunki pääsi yllättämään täysin. Vastakohtia, tunnelmaa, sekasortoa. Minä kulttuurifriikkinä ihastuin George Townin vanhoihin kolonialaisrakennuksiin, pilvenpiirtäjiin, katutaiteeseen, kiinalaisiin temppeleihin, Little Indiaan, luksusresortteihin ja lukuisiin katukeittiöihin. Penangia voisi kuvailla Singaporen pienoismalliksi: saari on varsinainen sulatusuuni lukuisine eri kulttuureineen, uskontoineen ja nähtävyyksineen. Kiinalainen enemmistö yhdessä intialaisen, malesialaisen, thaimaalaisen ja länsimaalaisen vähemmistön kanssa. Hindutemppelin vieressä moskeija, toisella puolella reggaebaari. Vanhassa 1800-luvun kolonialaisrakennuksessa kiinalainen perhe palvoo esi-isiään suitsukkein ja kongein. Ladyboyt rivissä viiden tähden hotellin viereisellä sivukujalla. Toisella puolella tietä yksijalkainen mies tyhjä pahvimuki kädessään. KFC:n valomainokset värjäävät rapistuneita julkisivuja.

Kultasepänliikkeen vieressä oli teurastamo

Salamointia mantereen puolella

George Town sijaitsee Penangin koilliskulmassa. Koko itäinen puoli on vuorattu korkeilla rakennuksilla ja ostoskeskuksilla, joita rajaa saaren keskiosan korkeat kukkulat, Penang Hill. Läntinen puoli on rauhallisempi, köyhien paikallisten asuttama. Pohjoisesta löytyy kansallispuiston lisäksi paljon uimarantoja ja resortteja. Rikkaiden turistien hupilandia. Tekemistä Penangista löytyy lintupuistoista ja sotamuseoista aina riippuliitoon ja vesiskootteriajeluun asti. Choose yours. Oma listamme jäi tosin aika lyhyeksi.

 Floating Mosque pohjoisrannalla

Muutama päivä vierähti yhtäkkiä viikoksi ja vieläkin olisi riittänyt tekemistä ja nähtävää Penangissa. Jos tahtoo rannan lisäksi myös kaupunkiloman, kannattaa vaihtaa kuusitoista kertaa nähty Barcelona Penangiin. Ruokavalikoima taisi olla meille saaren kohokohta; intialaista painoimme menemään joka ikinen päivä. Kävimme myös testaamassa kiinalaista ankkaa ja jopa taiwanilaisen ja korealaisen keittiön. Ja KFC:n. Ja Burger Kingin. Mutta niistä ei puhuta.

Onko tämä muka hauskaa?

Reissussa rähjääntyy. Jalkakarvat hivelevät lattiaa ja hiuksista saa hyvät levitteet Reissumiehen päälle. Tässä tapauksessa Juhan. Muuta reissaria ei ole tarjolla. Leivän sijasta syödään ”Nasi Gorengia” eli rasvassa paistettua riisiä -päivä toisensa jälkeen. Välillä on onnen päivät, kun listalla onkin ”Mie Goreng” ja ”Ayam Goreng” eli paistettua nuudelia ja paistettua kanaa. Tämä uppopaiston maailmanmestaruus on siirtymässä Jenkkilästä Aasiaan. Suurien kaupunkien mainosvaloissa vilisevät mäkit, KFC:eet, Pizza Hutit ja mitkä-lie-rasvapommit. Jokainen pikaruokaketju tarjoaa oman versionsa kanasta: mitä rasvaisempaa, sen enemmän asiakkaita. Vanha sanonta, jossa lihava ihminen on ollut ruoka-aikaan kotona ei enää pidä kutinsa: aasialainen on ollut ruoka-aikaan mäkkärissä. Ympärysmitta ja rasvaprosentti lähenevät kolminumeroista lukua vaikka pituudessakaan sitä ei olla saavutettu.

Tuntuu kaikkiruokaisena harvinaisen tyhmältä käydä mättäämässä länkkärisafkaa naamaan ihan vain sen takia, että ei pysty enää syömään riisiä. Vaikka paikalliset eivät italialaisten tasoisia pizzanpyörittäjiä olekaan, on sitä roiskeläppää vaan niin ihana saada napaansa. Ne muutamat kilotkin, jotka karisivat riisidieetillä, tulivat harvinaisen nopeasti takaisin, kun saavuttiin taas turistialueelle. Aasiassa ei laihdu. Tähän tulokseen tulin.

Kiinnitimme reissullamme huomiota hedelmiin. Tai siis niiden puuttumiseen. Esimerkiksi passionhedelmän saaminen Indonesiassa on kuin yrittäisi hankkia muslimilta viinapulloa. Pöydän alta iltahämärässä, jos silloinkaan. Jännä sinänsä -samaista hedelmää kun myydään cittarissa 9,90€/kg, tuontimaa: Indonesia.

Länsimainen elämäntapa ei liity Aasiassa pelkästään roskaruokaan. Teiden varsilla näkee pitkin poikin hökötyksiä, joita joku saattaa kutsua kodiksi. Niissä on kolme seinää pystyssä ja katto on korjattu millä-lie-jeesusteipillä. Silti pihamaalla päivystää jättikokoinen satelliittiantenni. Ja vaikka miten on lapsen kengät eri paria ja paidassa reikiä, niin sekä isillä että äitille on vimosen päälle uudet älypuhelimet ja D&G -paidat.

Onko tämä muka hauskaa?