Indonesia kutsuu taas!

 

Hip hei ja hellurei!

Olen pitänyt hiljaiseloa blogini suhteen hieman liian kauan ja nyt on aika alkaa taas pistää tietokoneen näppäimistö pärisemään. Olen nimittäin ensi viikolla jättämässä Suomen, ja vieläpä pidemmäksi ajaksi. Menin ja rakastuin vuosi sitten syksynä australialaiseen mieheen ja nyt olemme muuttamassa yhdessä Kengurulandiaa pallon toiselle puolelle. Jos nyt en satu synnyttämään vammaista lasta tai vaikkapa itse sairastumaan pahasti, niin sille tielle olisi tarkoitus jäädä. Tässä kun nyt lehtien otsikoita selailee tai sosiaalista mediaakin tutkailee, niin ei se Suomi anna itsestään niin hyvää kuvaa, että tänne kannattaisi terveen nuoren naisen jäädä. Hallituksen SSS -miehistö vihaa pienituloisia naisia, kaikesta leikataan, Suomen talouskäyrä näyttää synkkääkin synkemmältä, ja jos ei kolmas maailmansota synny ISIS:n toimesta, niin sitten täällä tapellaan ja vihataan toisia ihan muuten vaan. Jokainen on joko suvakkihuora tai rasisti. Facebook ilmoitti lisäävänsä dislike -nappulan -siitä se riemu vasta alkaakin.

Tämä alkuvuosi on ollut kiireinen, ja olen muun muassa työskennellyt sukellusoppaana Thaimaan Phi Phi -saarella. Keväällä tulin takaisin Suomeen, pääsin takaisin samalle vanhalle työnantajalle ja olen tehnyt töitä aivan sikana. Pistin asunnon myyntiin ja ihana puutalohuoneistoni sai uuden omistajan. Kaupat tehtiin eilen. Mieheni tuli heinäkuussa perässä Suomeen ja olemme käyneet Lofooteilla telttailemassa ja yrittäneet nauttia Suomen vähälumisesta kesästä. Saatan vielä jossain kohtaa palata näihin hetkiin postauksen (tai ainakin muutaman valokuvan) merkeissä.

Eteenpäin, sanoi Heidi Suomen Turuus. Mutta ennen Australiaan pomppaamistamme vietämme kaksi ihanaa kuukautta Indonesian auringon alla merestä ja kylmästä Bintangista nauttien. Lennämme ensi viikon perjantaina Balille, jossa vietämme muutaman päivän shoppaillen surffilautoja ja fiilistellen Balin rentoa surffipummimenoa. Sieltä olisi tarkoitus jatkaa Sumatralle kohti Niasin ja Mentawain saaria. Saatamme jossain kohtaa piipahtaa myös Una Unalla, saarella, jolla olin viime talvena töissä suomalaisen Emmin omistamassa sulkellusresortissa.

Lupaan jatkossa päivittää useammin kuin kerran vuodessa. Pysykää kuulolla!

Tuulet puhaltaa

Muutama kuukausi on ehtinyt taas vierähtää viimeisestä päivityksestä, hups! Ei siinä, ettäkö elämä olisi ollut tylsää, päinvastoin: paljon on ehtinyt tapahtua, niin hyvää kuin huonoakin. Niin festareita kuin hautajaisiakin. Reissuja ei ole kesällä ollut, ei edes kotimaanmatkailua, vaan koko kesä on kulunut minulle niin rakkaassa Turussa, jee!

Tuli alkukesästä ero Juhan kanssa ja hän muutti takaisin Helsinkiin. Turku ei missään kohtaa tuntunut hänelle kodilta ja minä puolestani en halunnut takaisin isolle kirkolle. Olihan siinä tietty taustalla muutakin, mutta ne eivät kuulu muille kuin meille kahdelle. Kaiken kaikkiaan olen Juhalle enemmän kuin kiitollinen yhteisistä vuosista ja lukuisista seikkailuista. Jäi paljon hyviä muistoja ja tarinoita kerrottavaksi kiikkustuolissa!

Nyt siis kesä on mennyt sinkkuillessa, joka puolestaan on tarkoittanut paljon töitä, kavereita, reenaamista ja Westonsia jokilaivoilla. Kaikkea sopivassa suhteessa tosin: ei liian pitkiä työputkia, en ole unohtanut liikunnan tärkeyttä, olen nähnyt kavereita lähes päivittäin ja pitänyt hauskaa juuri sopivasti (tai ehkä hitusen liikaa). Veneillessä on mennyt monta päivää ja olen hurahtanut uuteen harrastuksen, nimittäin geokätköilyyn. Se on ihan superkivaa! Äiti, sisko ja sedän vaimo harrastavat sitä myös (+olen saanut muutaman kaverinkin kosiskeltua kokeilemaan) ja ollaankin perheen kesken paineltu menemään ties missä kallion koloissa, kukkuloilla ja autioilla saarilla. Ollaan nähty sellaisia paikkoja, joiden olemassaolosta ei ole ollut mitään tietoa. On tullut vedettyä bikineissä luolastoissa, kiivettyä puuhun, ryömittyä mudassa ja naurettua aivan hulluna, kun sisko makasi maassa keskellä Turun keskustaa käsivarsi kokonaan vesirännissä. Ja hei, kuinka moni voi sanoa kävelleensä maan alla viemärissä?

Virallista kesälomaa en ole päässyt vielä pitämään, koska lähden syyskuussa taas reissuun Indonesiaan. Lomapäiväni ovat siis edessä. Onneksi työni Raha-automaattiyhdistyksellä on superjoustavaa ja pystyn säätelemään työmääräni ja kellonajat aika pitkälti niin kuin itse haluan. Heinäkuun helteillä tuli pidettyä vapaata tai sitten maattua päivät rannalla ja illat töissä; sadepäivinä keräilin tunteja pankkiin ja väänsin pitkää päivää. Eikä minun työ oikeastaan tunnu työltä lainkaan ja duunikaverit on huippuporukkaa, joten lähinnä saan rahaa siitä, että lähden töihin pitämään kivaa.

Mitä syksyn reissuun tulee, niin suunnitelmat ovat menneet jonkin verran uusiksi. Alunperin meidän piti Juhan kanssa mennä Lombokille ja Sumballe sukeltamaan ja surffaamaan. Juha on kuulemma edellen menossa Lombokille, mutta itse aion lentää Endeen trekkaamaan yhdelle tulivuorelle ja pamautella maanteitse ja vesitse aina Aloriin asti sukeltamaan. Sitten teen jossain kohtaa Visa Runin ja käyn tutustumassa yhteen maailman uusimmista valtioista, Itä-Timoriin, ja palaan sieltä vielä hetkeksi takaisin Indonesia puolelle, todennäköisesti Lombokille. Hieman erilaista reissua siis taas tiedossa. En malta enää odottaa!

Muutoksen raikas tuuli siis heittelee hiuksia ees taas toden teolla. Totuttelen vieläkin yksinoloon ja omaan rauhaan. Asumiskuviotkin ovat vielä sekaisin, kun jäin nyt yksin asumaan Juhan ja minun yhteiseen kotiin. Remontti on vielä jokseenkin kesken, mutta kun viimeisetkin tapetit on seinillä, niin tervetuloa asuntoesittelyyn! Ja kun kämppä on myyty, niin minua ei enää pidättele Suomessa mikään, bujaka!

Hetkonen. Onko minulla blogikin?

En ehkä ansaitse vuoden bloggaaja -titteliä, mutta koska tämä blogi ja oma saamattomuuteni on jatkuvasti kummitellut takaraivossani, en aio vielä luovuttaa. Olen ties kuinka monet kerrat kiroillut, kun en ole ikinä saanut meidän unelmien reissuamme päätökseen täällä blogin puolella. Siitä jäi uupumaan kuukausi Sulawesissä ja olisihan sitä voinut kertoilla syksymmällä ihan vain kuulumisiakin, vaikka reissunpäällä emme enää olleetkaan. Paljon on meinaan ehtinyt tapahtua Suomeen paluun jälkeenkin. Pitäisiköhän vihdoin hieman kertoilla, miten se vuosi 2013 sitten päättyikään? Ja kuinka tämä uusi vuosi on alkanut?

Ihmiset lupailevat kaikkea tyhmää aina vuoden vaihtuessa. Yleisimmin lupaukset taitavat liittyä urheiluun ja laihdutukseen tai sitten vain pyritään paremmiksi ihmisiksi: luvataan antaa enemmän aikaa ystäville, ollaan parempia puolisoja, aloitetaan uusia harrastuksia tai palataan teini-iässä lopetettuun ratsastukseen, nautitaan enemmän elämästä, hellitetään nyörejä töissä, mutta aiotaan silti tienata enemmän, aiotaan matkustella ja antaa aikaa myös itselle.
En itse perusta uuden vuoden lupauksista, mutta en myöskään tyrmää ajatusta siitä, että halutaan muuttua. En vain tahdo ymmärtää, miksi sitä ei voi tehdä mihin aikaan tahansa vuodesta. Miksi loppuvuosi vedetään ranttaliksi, possutellaan, jotta voidaan lähteä kuntosalille vuoden alusta? Miksi maataan sohvalla, jotta voidaan hyvillä mielin kaivaa ne kauan laatikossa maanneet kirjoituspaperit ja öljyvärit esille heti, kun vuosi vaihtuu? Miksi sitä omaa tai yhteistä aikaa ei voi olla koska tahansa ja ympäri vuoden?


Julkaisin Facebookissa päivityksen, jossa muistelin hieman viime vuotta. Paljon ehti tapahtua -isoja asioita. Ja kaikki tapahtui täysin ilman tyhjänpäiväisiä lupauksia, joita en kuitenkaan pysty pitämään. Tästä syystä en luvannut tähänkään vuoteen yhtään mitään ja hyvin on vuosi startannut käyntiin. Mutta toisaalta: jos olisin luvannut itselleni pitää yllä tätä blogia, olisinko mahdollisesti tehnyt sen? Vai vain pettänyt oman lupaukseni ja laiminlyönyt tämän joka tapauksessa?

Kerron äkkiseltään viime vuoden kohokohtia täällä koto-Suomessa: palasimme Aasiasta keskellä kesää -parhaimpiin keleihin. En muista toista yhtä täydellistä kesää! Oli aivan huippukelit aina syyskuuhun asti, eikä harmittanut yhtään tulla kotiin. Aloitin työt vasta viikkojen päästä, joten tuli kallistettua kuppia kavereiden kanssa useaan otteeseen niin festareilla kuin mökkeilemässäkin. Oli häitä ja puistobileitä. Tuli ansaittua Ruisrock -kunniamitalikin rintaan; kymmenes kerta Suomen herkullisimmilla festareilla, woop woop!

Asumiskuviot olivatkin sitten aivan hanurista. Oleskelimme Juhan vanhempien luona reilun kuukauden, kunnes vuokrasimme väliaikaisluukun Munkkiniemestä. Tarkoituksena oli asua hetki vuokralla ja tutkailla rauhassa Helsingin asuntomarkkinoita. Jostain syystä halusimme molemmat -enemmän tai vähemmän- asua etelä- tai länsi-Helsingissä ja sain useaan otteeseen itkupotkuraivareita, kun yritin laskea pennosia ja lainatarvetta. Rahat eivät riitä millään. Miten ihmeessä pk-seudulla voi olla niin kallista?! Hyväkuntoisten kaksioiden hinnat pyörivät siinä 200- 220 000€ paikkeilla. Sillä hinnalla saa omakotitalon muualta Suomesta. Mielessä kävi jo kaiken maailman Lohjat ja Nummelat. Käännekohta oli se, kun jossain epätoivoissani totesin Juhalle, että ollakseni täysin rehellinen haluan muuttaa takaisin Turkuun. Seurasi hiljaisuus. Asuntoasioista ei keskusteltu viikkoon. 

Oman kodin etsintää jatkui pitkälle syksyyn -niin Helsingissä kuin Turussa- ja löysimme sen jälkimmäisestä. Niin se Juhan pää vain kääntyi. Muutto puutaloidylliimme ajoittui marras-joulukuun vaihteeseen ja siitä asti olemme harrastaneet ”pientä pintaremonttia” repien seiniä alas, uusien keittiötä, maalaillen ja sisustaen. Todellisuudessa meidän ei olisi tarvinnut kuin heittää matot lattialle ja asettua taloksi, mutta olemme molemmat huonoja tyytymään keskinkertaiseen. Kodin tulee olla itsensä näköinen, ja niin ryhdyimme uudistamaan kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Talo on rakennattu 1890, joten alkuperäistä kunnioittaen kaivoimme olohuoneen seinästä cyproq -levyjen alle haudatun vanhan hirsiseinän esiin. Keittiöstä tulee muuten moderni, mutta seinän laatoitus ja valaisimet jäljittelevät vanhaa. Sisustukseen on lorahtanut aimoannos maalaisromantiikkaa korkeakiiltovalkoisten huonekalujemme sekaan. Paljon on vielä tehtävää, jotta kotimme muistuttaa oikeasti kotiamme, mutta hiljaa hyvä tulee. 

Entä miten työt sitten Turusta käsin? Jaa’a. Toistaiseksi ajamme kerran viikossa Helsinkiin asti töihin. Teemme molemmat kahden päivän sisään sellaiset 30h ja sitten onkin viisi päivää vapaata. Saa nähdä, miten kauan tällaista järjestelyä jaksaa. Toistaiseksi ei valittamista.

Ai niin, käväisimme tammikuussa New Yorkissakin, joten ei se matkustelu täysin ole taakse jäänyt! Pistelen talvisia Manhattan -kuvia sitten kesäkuun alussa. Sen verran tiheästi tätä blogiani päivittelen.

Hyvää alkavaa viikkoa! Ja loppuvuotta! Nauttikaa, älkääkä lupailko tyhmiä.

 

 

 

 

 

 

Ajan kultaamia muistoja Ausseista

Aika kultaa muistot, sanotaan. Yhdyn täysin tähän väitteeseen. Mitä enemmän on kulunut aikaa Australiassa vietetyistä kuukausista, sitä enemmän alkaa muistaa niitä lukuisia hyviä hetkiä, ainutlaatuista luontoa ja henkeäsalpaavia maisemia. Kaikki ne syyt, jotka viime kesänä pistivät minut lähes tulkoon vihaamaan (kylläpä on voimakas sana) Australiaa, ovat jääneet jonnekin takaraivon uumeniin. Sitähän voisi melkein lähteä takaisin. Melkein.

Mutta mikä ihme tämän aiheuttaa? Miksi ne kaikista kamalimmatkin hetket, jotka tuli koettua, tuntuvat nyt kovin erilaisilta kuin silloin? Aivan kuin ne olisivat jotenkin neutralisoituneet. Havahdun yhä useammin omiin ajatuksiini: pieni ääni pääni sisällä yrittää vakuuttaa minulle, että ei se Australia niin paha ollutkaan. Ja mikä kummalisinta:  alan uskoa siihen ääneen. Onko tosiaan niin, että ajan saatossa pääkoppa päivittää muistoja, korostaa hyviä hetkiä ja muokkaa niistä huonoimmista muistoista itselleen mieluisimpia tai jopa deletoi kokonaan?

Päästelin tuhansia ärräpäitä Australiassa kärpästen takia, jotka tunkeutuivat silmiin ja suuhun; nyt lähinnä hymyilyttää, kun muistelen sitä huitomisen ja huutamisen määrää. Onhan se varsin typerää, kun yrittää kertoa jollekin ulkopuoliselle, kuinka kärpäset pilasivat reissumme. Kuinka jätimme monia kohteita väliin siksi, että tulimme hulluiksi ulkona -kärpästen takia. Miten vähäpätöiseltä syyltä se nyt tuntuu…

Tai kuinka itketti ja viha nousi pintaan meidän sohvasurffaillessa perthiläisen narkkarin luona tiedostaen, että olisimme paljon onnellisempia muualla. Nyt pudistelen vain päätäni ja muistelen, että kuinka älytön se koko tilanne olikaan. Siellä me kuuntelimme hörhelön tarinoita jossain pienessä luukussa, jossa jokainen huonekalu oli poimittu tienvarresta ja lattialla oli sentin kerros paskaa. Vain viikkoa aikaisemmin olimme nauttineen Balin surffiaalloista ja sukelluksista ja yövyimme ja söimme kuin kuninkaat konsanaan. Kontrasti oli niin hullu, ettei sitä ymmärrä vieläkään.

Ja kuinka kylmyys piiskasi päin naamaa Queenslandissä, kun satoi viidettä päivää vettä ja yritimme nukkua märissä lakanoissa. Kuinka automme alkoi haista sietämättömän pahalle, kun se ei päässyt missään kohtaa kuivumaan. Kuinka emme voineet pitää auton ikkunaakaan auki, kun sade piiskasi vaakatasossa sisään ja ilmaa oli vaikea hengittää. Ja kuinka yritimme sytyttää kovassa tuulessa retkikeitintä, jotta saisimme keitettyä sitä helvetin pastaa. Jos oikein muistan (Huom! En tosiaan ole varma.) niin pirautin muutaman kyyneleen. Tässä käy hyvin ilmi se, miten ihmeellinen se ihmismuisti toden totta on: muistan meidän hytisseen lähes koomisen näköisinä auton takakontissa, naamat väärinpäin, pukeutuneina jok’ikiseen mahdolliseen vaatekappaleeseen ja kääriytyneenä paksuun täkkiin, mutta en muista omia ikäviä tuntemuksiani tuolta hetkeltä. Ihan kuin näkisin nyt tämän kaiken ulkopuolisen silmin ja vain tutkailen vierestä. Ymmärtääkö joku muu, mitä tällä tarkoitan? Katselen hieman etäämmältä itseäni ja Juhaa ja nauran: auton ikkunat ovat huurussa, vettä tulee niin paljon, ettei eteen näe, värjöttelemme autossa ja tärisemme kuin teinit ensitreffeillä. Nyt näen vain tilanteen koomisuuden, enkä pysty enää muistamaan sitä tunnetta, joka siinä hetkessä oli mukana.

Neutralisoituvatko tunteetkin ajan kanssa? Aloin äsken käydä päässäni kaikennäköisiä kokemiani vastoinkäymisiä ja ymmärsin, että niistä jokaisessa tiedän tunteneeni vihaa, pettymystä tai surua. Kuitenkin käsittelen nämä tilanteet tarinankerronnan kautta, jolloin kerron konkreettisesti mitä on tapahtunut, mutta en kuvaile omaa sisintäni enkä muista, mitä olen siinä hetkessä tuntenut. Esimerkiksi minun ollessani viisivuotias naapurin kultainennoutaja söi lempi-Barbieni. Muistan tilanteen tällaisena:

Taas kerran seuraan tilannetta ulkopuolelta. Näen itseni istumassa nurmikolla ja koiran nappaavan nuken kädestäni. Tällaisen muiston olen tilanteesta luonut päähäni. Ollakseni rehellinen, en edes tiedä miten tilanne oikeasti meni. Olinko nurmikolla vai kenties leikkipuistossa? Veikö koira Barbien kädestäni vai salakavalasti selkäni takaa? Olinkohan minä sittenkin neljän vanha? Olinko vihainen vai surullinen? Itkinkö minä? Oli miten oli, niin en muista omia tunteitani. Muistan vain tarinan: koira söi nukkeni. Irtauduin hieman nyt aiheesta, mutta tällä esimerkillä tarkoitan sitä, että uskon itse luoneeni itselleni sellaisia muistoja, joihin minun on helppo samaistua ja tavallaan ”arponut” yksityiskohdat omaan elämääni sopiviksi. Näin se ihmismuisti taitaa toimia: yksityiskohtia ei vain muisteta huonosti, vaan joissain tapauksissa aivan väärin.

Kun mummuni kuoli, itkin koko yön. Se oli sellaista hysteeristä itkua, joka sattui -niin henkisesti kuin fyysisesti. Oli vaikea hengittää. Juuri nyt muistan olleeni surullinen ja itkeneeni, mutta en pysty uusimaan sitä tunnetta. Kun ihmistä ravisuttaa läheisen kuolema, hetken suruajan jälkeen kaikista vahvimmat muistot liittyvät hyviin hetkiin, eivät huonoihin. Taitaa olla täysin samasta syystä, miksi eronnut pari yrittää lämmittää epäonnista suhdettaan aina vaan uudelleen tajuten hetken kuluttua, että miksi he olivatkaan eronneet. Ikävät tunteet muistaa vasta sitten, kun ne kokee uudelleen.

Tosiaalta myös ilon ja rakkauden tunteet neutralisoituvat ajan kanssa. Itse en ainakaan osaa kuvailla tarkasti, mikä se fiilis oli, kun monien vuosien odottelun jälkeen olin tarpeeksi pitkä Lintsin kaikkiin laitteisiin. Tai miten istuin yhtenä kesänä tuntikausia rantakalliolla. Katsoin onnellisena horisonttiin ihan vain siksi, että meri näytti niin kauniilta. Voiko joku rehellisesti väittää tuntevansa perhosia mahassa vielä monien vuosien seurustelun jälkeen? Itse en enää muista sitä rakastumisen tunnetta. En ainakaan siinä määrin, että osaisin tarkkaan kuvailla sitä sisällä vellovaa ryöppyä ja 24h hyvän olon tilaa. Ja juuri siksi, että emme saa sormia napsauttamalla näitä tunteitamme toistettua, meillä on muistot. Nämä muistot ovat ja pysyvät – ja syvällä. Kuka ylipäänsä haluaisi kantaa mukanaan ikäviä muistoja? Olen päättänyt itsekin toimia ihan tietoisesti näin ja keskittyä Australian uniikkeihin luontohetkiin, joita en tule kokemaan missään muualla maailmassa.

Ajan kuluessa muistot ovat muokkautuneet pääni sisällä ja -kummallista kyllä- niistä kaikista kamalimmistakin näyttää tulleen osa yhtenäistä kokonaisuutta. Nyt ne lukuisat kamalat hetket kuuluvat kaikki meidän reissumuistoihin ja voisin jopa väittää, että ilman näitä huonoja hetkiä Australian etappimme olisi ollut -jos ei nyt sentään mitäänsanomaton, niin ainakin huomattavasti tylsempi. Nyt muistelen jo lämmöllä kyseistä maata, vaikkakin mielestäni maailmassa riittään paljon mielenkiintoisempia paikkoja tutkittavaksi. Australia kuuluu listaani ”tulipahan nähtyä”. Ja vaikka aika tosiaan kultasikin monet hetket reissustamme, en palaisi takaisin -ainakaan hetkeen. En toisaalta päässyt havittelemalleni piknikille Sydneyn oopperatalon eteen, mutta voin hyvin tehdä sen eläkepäivilläni, kun minulla on varaa viettää kaksi viikkoa huippuhotellissa Samsoniten kera, nauttia buffet -aamiaista ja änkeä itseni mukaan jok’ikiselle järjestetylle päiväretkelle.

Huomenna se on menoa, jei!

Tässä alkaa olla kohtalaisen hilpeä olo -lähtö lähestyy, enää 29h. Parhaille ysteille ja duunikavereille olenkin jo infoillut, että aikaistettiin lentoja reilulla kahdella viikolla. Lennot on Kilroyn kautta ja päivämäärämuutos maksoi sellaiset 95€ per nassu. Meillä molemmilla loppui työt tällä viikolla (Juhalla oli maanantaina vika vuoro ja mulla tänään), joten mikäs meitä estelee lähtemästä hieman aikaisemmin. Ja kun miettii, miten moneen kertaan tuo 95€ tulee kulutettua Suomessa, niin se on let’s go ja saletisti natsaa! Vähän inhaa, että mun vika työvuoro on taas yksin ”työskentelyä” eikä pääse hyvästelemään kolleegoita, mutta minkäs teet. Lupaan jättää taukohuoneeseen läksiäispullaa. Kiitos RAY kuluneista vuosista!

Hirmuista hommaa tämä kaikkien asioiden järjestäminen reissukuntoon. Vieläkin täytyy päästä katsastusasemalle hoitamaan auto pois vakuutuksista ja rekisteristä, siirtää Elixia-jäsenyys eteenpäin ja käydä huomenaamulla hammaslääkärissä porauttamassa reikä. Mulla kävi ihan mieletön onni mun legojen kanssa: maanantaina vihlaisi yläkutonen salmiakkia syödessä ja eilen kävin porauttamassa reiän (niitä löytyi siis kaksi). Se reikä oli joku kummallinen hampaan sisäinen eikä näkynyt tai tuntunut ulospäin. Röntgenistä lekuri katseli, että se on hullun iso ja tosi lähellä juurta. Vuoden sisällä olisi varmaankin jo yltänyt hermoihin asti eikä juurihoito Aasiassa kuulosta kovinkaan houkuttelevalta. Ja vielä olen irtisanomisajalla, joten työnantaja maksaa… Ai niin, pitää suunnata vielä tänään töiden (TJ 0!) jälkeen Turkuunkin. Mä menin vähän tunaroimaan ja jätin mun luottokortin ja Visa Electronin Espanjaan, hups! Mun osoite on nykyään vanhempien luona, joten täytyy hakea ne sieltä asti. Toivottavasti ovat jo tulleet tai muuten mennään Juhan korteilla (ei muuten yhtään huono vaihtoehto, hah). Illalla on pöytävaraus Blankoon. Ihana nähdä mun parhaita kavereita vielä vikan kerran! Aamulla pitääkin tulla takaisin jo seiskan junalla porattavaksi, kun ei ollut myöhempiä aikoja. Mulla ja Juhalla on duunin puolesta Sporttipassi ja tottakai työnantajalta tulee nyppäistä kaikki irti, minkä vain pystyy. Soitin Sukelluskeskukseen ja niillä voi Sporttipassilla maksaa myös tuotteita eikä vain sukelluksia, jippikajei! Lähti vedenalainen kamera tilaukseen ja Juhalle harppuuna. Huomenna noudettavissa. ”Rahis” maksaa!

Tuossa aikaisemmin panikoin paluulennon kanssa. Tai siis, kun Taikamaahan ei saa viisumia, jollei ole näyttää lentoa pois sieltä. Mutta enää ei ole hätiä mitiä: mä meinaan taiteilin Paintillä meille lipun! Musta on tullut hetkessä nörtti. Vieläkään ei tiedetä minne suunnataan Bangkokin jälkeen, mutta kaipa se aika sen näyttää. Turha sitä on alkaa murehtia. Päivä kerrallaan -se on hyvä niin! Seuraavaksi taidankin päivitellä idämmämmällä. Hasta la vista ja surffilauta kainaloon!

Ja loppuhuipennus:

Mies saapuu töistä kotiin. Vaimo istuu sohvalla ja
katselee Jamie Oliverin kokkausohjelmaa.
Mies: ”Mitä sä tuota katsot, kun et osaa kuitenkaan mitään ruokaa laittaa”.
Vaimo: ”Katothan säkin pornoa”.