Pakollinen Cu Chi -päivitys

Muutama päivä Ho Chi Minhin kaupungissa Con Daon jälkeen piti sisällään Cu Chin -tunnelit ja yllättäen taas paljon olutta.

Tiina oli vieraillut tunneleissa vuotta aikaisemmin, joten käväisin siellä yssisseen. Tai en minä nyt ihan yksin ollut. Bussilastillinen meitä pällistelijöitä oli yhtä opasta kohden.

Veikkaan, että jokainen Cu Chi -tunneleissa vieraillut on ottanut juurikin näitä samaisia kuvia kuin minäkin: yksi pienestä maassa olevasta luukusta ja yhden pilkistävän pään kera, yhden kuvan panssarivaunusta ja yhden tunnelin sisältä. Valitettavasti minulta uupuu tuohon listaan usein kuuluvat ”ammun AK47:lla -kuvat”, koska olin tymä enkä ottanut juurikaan rahaa mukaan. Tunnelialueella sai tosiaan valita aseen ja ampua jonkin sortin maalitauluja, mutta minimi määrä myytäviä kuteja oli 10 ja minulla oli rahaa vain kuuteen. Taisi maksaa euron verran kipaleelta, jos oikein muistan.

Tarinoita Cu Chistä voi lukea pitkin poikin nettiä, joten en ala niitä kertoilemaan. KVG.

 

Prison Camp Hellhole

Muistatteko, kun pienenä tuli kavereiden luona yökylässä kerrottua kauhutarinoita peiton alla? Tarinoita kummitustaloista, yksikätisistä zombeista, orpokodeista ja verisistä riisipelloista. ”Yks, kaks, kol! Nyt minä syön sinut!” Ja niin apina pisteli banaania poskeen. Koko yö meni aina pyöriskellessä. Uni ei tullut tai sitten ei malttanut nukahtaa -jos vaikka päätön ratsumies tulee ja kaappaa piiakseen linnaansa. Seuraavana päivänäkin saattoi olla turvaton ja epämukava olo, kun käveli yökylästä metsän läpi takaisin kotiin.

Con Daon vankiloita kierrellessä tuo samainen tunne kutitti jossain syvällä. Siellä se pieni sisäinen 8v. Heidi käveli oikoreittiä mäntymetsässä ja säikkyi oksien rasahtelua jalkojensa alla. Ainoalla erolla, että syksyinen metsikkö vaihtui tropiikkiin. Niin, ja hämärä vaihtui keskipäivän kirkkauteen. Ja en minä nyt ihan 8v. taida enää olla. Olo oli hieman vaivaantunut ja ahdistunut, eikä tilannetta auttanut yhtään se, että olimme Tiinan kanssa ainoat ihmiset vankila-alueella. Koko saarella ei tuntunut muutenkaan olevan kuin kourallinen ihmisiä, joten kahdenkeskinen selliseikkailu oli odotettavissa. Harmillista tietty siinä mielessä, että ilman ristin sielua emme oikein saaneet mitään irti seinillä olevista vietnaminkielisistä infotauluista. Oma vietnamin kielen taitoni jäi vuosilukuihin ja vankien lukumääriin.

Indokiinassa kun edelleen ollaan, niin Con Daon vankiloiden historia liittyy ylläri pylläri taas kerran Ranskan siirtomaa-aikaan ja Vietnamin sotaan. 113 vuoden ajan ensin ranskalaiset kolonialistit ja sen jäkeen etelävietnamilaiset/amerikkalaiset tekivät Con Daosta maanpäällisen helvetin (muutamien turistien keskuudessa Con Dao tunnetaankin nimellä Prison Camp Hellhole). Kaikki paha alkoi, kun ranskalaiset päättivät keskittää poliittiset vankinsa Con Daon saarelle vuonna 1862. Mikäs sen parempi paikka kuin autio saari keskellä ei-mitään. Vankiloita rakennettiin vieri viereen pitkin saarta vankeja orjina käyttäen, heidän hengistään piittaamatta. Pelkästään betonilaiturin rakennustöissä kuoli 914 vankia, mistä juontaa laiturin nimikin: Pier 914. Vuonna 1954 jenkit tulivat ”pelastamaan” Vietnamia, mutta jatkoivatkin vankiloiden pyörittämistä ja toimivat vielä ranskalaisiakin raaemmin niin sanotuissa Tiger Cages’ssa. Kun USA:n media sai kauhutarinoita tietoonsa, jenkkisotilaat rakennuttivat uudet Tiger Cages’it syvemmälle viidakkoon, jottei journalistit löytäisi heitä ja kidutus saisi jatkua.

Kaiken kaikkiaan uhreja oli yli 20 000, jotka kuolivat toistaan kamalammissa olosuhteissa. Brutaaleissa olosuhteissa, jotka lopulta johtivat vankiloiden sulkuun 1975 kansainvälisten vaatimusten vuoksi.

Yksi minua eniten koskettaneista kohtaloista oli 14 vuotiaan vietnamilaistytön tarina. Hän tappoi käsikranulla monia ranskalaissotilaita ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet tapettiin kuitenkin vasta 19 vuoden iässä ja joutui siihen asti kärsimään järkyttävää väkivaltaa ja lukuisia raiskauksia. Toinen tapaus oli nainen, joka ryhtyi nälkälakkoon. Hän tappoi itsensä repimällä mahansa auki ja heittämällä sisuskalunsa vartijan päälle. Tarinoita kuolleista riittäisi kirjoittamaan pienen romaanin, mutta jätän sen jollekin muulle.

Yksitoista vankilaa on edelleen pystyssä pitkin Con Daota. Vierailimme Tiinan kanssa kahdessa niistä: suurimmassa vankilassa Phu Haissa sekä brutaaleimmassa eli Tiger Cages’ssa, joissa vankeja vartioitiin ja kidutettiin ylhäältäpäin kalterien läpi. Häkit olivat kahdessa rivissä ja niiden keskellä ylhäällä oli sotilaiden oma cat walk. Häkkien vieressä oli molemmilla puolilla rivissä kymmenittäin niin sanottuja solariumeja, joissa vangit lojuivat taivasalla, kärsivät tropiikin myrskyt, saivat palovammoja auringosta ja kuivuivat kuoliaaksi. Pitkin molempia vankiloita oli demostroitu tilanteita ja vankien elinolosuhteita muovisin mannekiinein ja ehostein. Oli mukava pelästyä aina vähän väliä nurkan takana ollutta nukkea, tai kun kurkisti pienestä luukusta sisälle selliin.

Sanoisin, että vankilavierailut olivat vähintäänkin hyvää vastinetta rahalle; Linnanmäen Kummitusjuna jäi kakkoseksi. Ja toki myös siksi, että pystyi paremmin ymmärtämään vankilasysteemin luonteen ja julmuuden, ja sai taas kerran astetta viisaamman pään. Minusta voisi pikkuhiljaa tulla Indokiinan ja Vietnamin sodan historian maisteri. Matkailu avartaa -jälleen kerran.

Con Dao

Blogi jätättää pöyristyttävät kahdeksan viikkoa ja kolme maata, mutta yritän lähiaikoina kiriä mahd. paljon. Viimeinen kuukausi Indonesiassa on vierähtänyt ilman nettiyhteyttä ja Filippiineillä sitä ennen olin vain patalaiska. Palataanpas siis vuoden vaihteen tienoille ja Vietnamiin…

Sovittiin Tiinan kanssa, että viskataan taas hynttyyt yhteen, ja että saan hänestä seuraa Vietnamiin. Alunperin Tiinan piti tulla Nha Trangiin, mutta en tahtonut viipyä siellä yhtään kauempaa, joten teimme tärskyt Saigoniin 29.12. Vain muutama päivä uuteen vuoteen ja kaikki suunnitelmat olivat avoinna. Tahdoimme paikkaan, jossa voisimme rentoutua, mutta jossa olisi myös muita turisteja ja edes jonkinlaiset kemut -tyttöjen kesken kun olimme. Vaihtoehtoja tuli ilmoille muutamia: Phu Quoc -saari Vietnamin läntisimmässä kolkassa, Mekong Delta ja Con Dao. Ensimmäisessä olin ollut jo aikaisemmin vuonna 2009. Pidin saaresta paljon, mutta nyttemmin olen kuullut siitä aikasta paljon huonoa. Vaikuttaa siltä, että paikka on mennyt paljon huonompaan suuntaan: ranta piukkana uusia resortteja ja porukkaa pipona. Tahdoin pitää hyvät muistot hiljaisesta ja kauniista Phu Quocista, joten vedin sen vaihtoehdon yli. Joskus on parempi jättää menemättä uudestaan, ettei vaan pety. Mekong Delta houkutti, mutta päädyimme kuitenkin viimeiseen tapaukseen Googlen kuvahaun tulosten perusteella. Valkohiekkaisia rantoja, palmuja, kaunista saaristoa ja Vietnamin parasta sukellusta (taso maassa ei ole mitään maailmanluokkaa, joten emme siltä niin paljoa odottaneetkaan)…

Lentokone laskeutui suoraan rannalta alkavalle kiitoradalle ja odotukset olivat korkeat. Totuus olikin sitten hieman toisenlainen. Minibussissa matkalla kylään tulin jo aavistuksen katumapäälle. Mikä paratiisisaari tämä tämmöinen on. Kuiva ja karu. Auringosta ei tietoakaan. Tuuli niin kovaa, että pöllyävä hiekka aiheutti jälkiä ihoon. Eikä kaduilla ollut muita kuin koiria. Ei sielun sielua missään. Ainut paikka Vietnamissa, jossa olen nähnyt hyvät jalkakäytävät eikä niille löydy käyttäjiä. Varsinainen aavekylä. Koska tahansa muulloin tämä olisi ollut hyvä merkki, mutta ei uuden vuoden kolkutellessa oven takana.

Majoituksien hinnat olivat netissä aivan naurettavan korkeat eikä vapaita hotelleja oikein tahtonut löytyä, mutta kuten kunnon travelleri konsanaan, majoitus tingitään paikan päällä. Aina sitä jotain ilmaantuu. Minibussi tiputti meidät Dive Dive Dive -sukellusliikkeen eteen, josta ensitöiksemme selvitimme vedenalaiseen maailmaan liittyvät seikat. Järkytys oli suuri: sukellukset oli peruttu tuulen takia. Näkyvyys oli kuulemma vain muutaman metrin, joten sukeltamisessa noissa olosuhteissa ei ole mitään järkeä. Se oli kuitenkin pienempi shokki hintaan nähden. Yhdestä sukelluksesta sai meinaan pulittaa pöyristyttävät $90! Sikamaista. Päätimme Tiinan kanssa yhteen ääneen, että dyykit jäävät noilla hinnoilla väliin, vaikka keli paranisikin loppuviikkoa kohden. Muualla kun tuohon hintaan voi sukeltaa 3-4 kertaa. Jotain hyötyä sukelluspuljusta kutenkin oli: järkkäsivät meille meinaan kämpän sopuhintaan 15€ ja kaikilla herkuilla. Saaren hintatasoon nähden huone oli edullinen, muuhun Vietnamiin nähden helvetin kallis.

Ja jotta tämä haukkuputki ei vielä tössäisi, kerronpa yhden ei-niin-kivan pointin lisää. Ruoka saarella ei vastannut mitenkään käsitystäni vietnamilaisesta kulinaarinautinnosta. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mistään ei saanut hyvää ruokaa! Saatikka kohtuullisen hintaista. Mauttomasta nuudelikeitosta, jossa lillui muutama kananluu sai pulittaa kaksi v***n euroa. Paha ruoka, erittäin paljon vihaisempi mieli. Olimme Tiinan kanssa aivan tosissamme jo aikaistamassa lentoja.

Vielä kirsikkana kakussa: pääkylän edessä oleva ranta kuhisi sand fliesseja. Googlen kuvahaut voi työntää syvälle sinne jonnekin, kun rannoille ei kerran ollut mitään asiaa ilman sukkia ja pitkiä lahkeita. Tosiaalta ilma oli niin kolea ja tuulinen, ettei uiminen tai rannalla hengailu houkuttanut muutenkaan. Mikään varsinainen rantaloma tästä ei siis kehkeytynyt.

Miinusten lista kehkeytyi alussa aivan liian pitkäksi. Kun puitteet kerran olivat mitä olivat, piti ohjat ottaa omiin pieniin kätösiin ja alkaa toteuttaa plussia itse. Päivien kuluessa niitä alkoi löytyä tasapainottamaan miinusvyörymää. Ensimmäiseksi mainittakoon vain muutama kuukausi avoinna ollut kulmabaari (saaren ainut baari), josta sai huikeita mojitoja. Ilman tuota mintun katkuista juottolaa olisi iltamme Con Daolla olleet erittäin pitkäveteisiä ja facebook -täytteisiä. Toiseksi: tapasimme Con Daolla vietetyn viikon aikana tusinan verran aivan mahtavia ihmisiä. Huipputyyppeihin kuului muun muassa australialaiset Sascha ja Stacey, suomalainen Anna, ruotsalainen viisikymppinen pariskunta, joilla on maailman parhaimman näköinen poika (anteeksi Juha), jota he yrittivät uutena vuotena naittaa minulle. Yritin sanoa, että olen parisuhteessa ja vastaukseksi sain: ”Hei, ei se mitään. Hänelläkin on tyttöystävä. Ja hänestä tulee pian isä.” Näin. Naimareissut Göteborgiin jäivät väliin; myyntipuhe ei vakuuttanut vaihtamaan miestä. Appivanhemmissa ei olisi ollut valittamista. Perinteinen ruotsalainen pariskunta. Kauniita kuin mitkä. Mies huvitti paikallaolijoita vitseillä, ryssäimitaatioilla ja huuliharpulla; nainen näytti hyvältä vieressä. Naurua riitti aina aamuneljään.

Kolmas plussa oli saaren mielenkiintoinen historia, joka -ylläri pylläri- liittyy kolonia-aikaan ja Vietnamin sotaan. Saarella on nimittäin pidetty poliittisia vankeja 113 vuoden ajan. Vankiloita löytyy edelleen pitkin poikin saarta ja niissä tuli muutamissa vierailtua. Taidan kirjoitella niistä erikseen, jottei tämä teksti venähdä kymmenen A4 arkin mittaiseksi. Kuviakin tuli taas räimittyä enemmän kuin tarpeeksi.

Vuokrasimme muutamaksi päiväksi mopot ja pamautimme sille rannalle, jolle lentokoneet laskeutuvat. Ranta oli kaunis ja käymisen arvoinen. Harmi vain, että aurinko ei paistanut ja siellä oli niitä perkeleen huutelevia vietnamilaismiehiä. Ei saanut hetkeäkään olla rauhassa ja auta armias, kun veti itsensä bikineille. Hyi hyi hyi! Onneksi mukana oli lohduttajista parhain eli yhden tähden jallu. Nappasimme muutaman kuvan, joita voi myös käydä kurkkimassa facebookin Jallu Around the World -sivulla.

Viimeisenä päivänä ennen lentoa takaisin Saigoniin aurinko päätti tulla kyläilemään ja vastoin uhkailujamme päätimme lähteä sukeltamaan. Dive Dive Dive piti hyvän puheen kesyistä Cuttle fisheistä, 30-50cm mittaisia mustekalan tapaisista mollukoista, joita pääsee paijaamaan. Veneessä istuskelu ja snorklailu itsessään on aina todella kivaa, mutta kyllä sinne pinnan alle oli kerran päästävä, maksoi mitä maksoi. Koko päivä siinä merellä vierähtikin. Olen tähän asti sukeltanut aina ilman vakuutusta, mutta Juhan onnettomuuden jälkeen tuli pupu pöksyyn. Ajatus 30 000€ evakuointilennosta Bangkokiin, josta lähin painekammio kuuleman mukaan löytyy, ei imarrellut, joten maksoin itseni kipeäksi päivän mittaisesta vakuutuksesta ylihintaisen sukelluksen lisäksi. Yhdelle dyykille tuli hintaa sikamaiset $102! Jälkiviisaana on hyvä sanoa, että vakuutus oli aivan turha. Jos olisin tiennyt, että menemme syvimmillämme 12 metriin, en olisi ikinä koko vakuutusta ottanut. Siinä syvyydessä kun ei mitään voi tapahtua. Näkyyvyys tosiaan oli niin huono kuin oli väitettykin ja hävitimme dive masterimme useaan otteeseen. Piti pysyä silmä tarkkana, jottei jää yksin. Cuttle fishit toden totta olivat mainioita otuksia ja harvinaisen uteliaita. Siinä olivat ja möllöttivät. Ne tulivat niin lähelle, että niitä pystyi silitämään. Ne tuntuivat kovin limaisilta ja kun niitä kosketti, niiden iho muuttui väriä väreilllen. Tiina juotti yhdelle tapaukselle kossuakin. Hieno kokemus ja päivän jälkeen ei yhtään harmittanut keventynyt kukkaro.

Mikä siinä on, että sitä kuningas alkoholia on otettava aina viimeisenä iltana ennen lentoa? Eikä riitä mojito tai kaksi vaan niitä on vedettävä napa täyteen ja jatkettava vielä baarin sulkeuduttua neljän jälkeen viereisellä rannalla aamu kahdeksaan asti ? Saaren kaikki turistit näyttivät olevan samaan aikaan saaren ainoassa baarissa. Kaikki 11. Ällistyttävät kuusi suomalaista: minä ja Tiina, Anna, kolme kundia, jotka edustavat kirjaimellisesti suomalaisia, Sascha ja Stacey ja kolme saksalaista hupiveikkoa. Seura tekee meiningin ja tuli sitten tanssittua Gangnam Stylea keskellä katua ilman taustamusiikkia, pelattua juomapelejä, käytyä kuutamouinnilla, todistettua auringonnousu humalassa ja oksennettua seuraavana päivänä lentokoneessa.

Jos jotain olen elämässä oppinut, niin nautinnon ja onnen tavoittelun (nyt en puhu tappokrapulasta). Con Daosta oli itse tehtävä itselleen visiitin arvoinen, vaikka puitteet olivatkin heiveröiset. Plussia kertyi viikon mittaan enemmän kuin miinuksia ja suuri kiitos siitä kuului ympärillä oleville ihmisille ja mojitoille. Tämä oli ensimmäinen uusi vuosi ilman ainuttakaan ilotulitetta tai tähtisadetikkua (Vietnamissa ovat kaikki papatit kielletty) ja siitä huolimatta -tai jopa nimen omaan siitä syystä- yksi parhaimmista ikinä. Vaikka saari on ulkoisesti aika karu ja historiansa vuoksi suorastaan pelottava, siitä sai kaivettua paljon irti. Lämpö ei tällä kertaa tullut paikallisista vaan muista reppureissaajista ja Bacardista. Con Daon kanssa kävi se perinteinen: alkukankeuden jälkeen alkoi lämmetä -aina sisältä asti.

Turistirys(s)ä Nha Trang

Onneksi olen hyvä bloggaaja ja päivitän taas neljä viikkoa ja kolme maata jälkijunassa. Pitäisi kyllä ottaa itseään taas niskasta kiinni. Miten ihmeessä sitä keksii itselleen aina jotain muuta tekemistä? Miksi lomalla on (mukamas) koko ajan kiire? Palaan siis ajassa taaksepäin kuukauden päivät:

Juha ei tahtonut minun olevan yksin Aasiassa sillä aikaa, kun hän kävi Suomessa ja ymmärrän kyllä oikein hyvin. Viime Vietnamin reissulla laukkuni varastettiin ja passi meni siinä samassa. Tällä reissulla olen jo hukannut kännykkäni ja jättänyt esim. täbin laturin hotellihuoneeseen. Takareisikin pääsi tulehtumaan niin pahasti, että lekurin piti vetää jalka auki yli sentin syvyydeltä, jotta kaikki paska saatiin ulos ja reisi kuntoon. Olisi kuulemma tarvinnut tikkejäkin, mutta en jäksanut jäädä Bangkokiin yhtään pidemmäksi aikaa. Sairaala tuli muutenkin tutuksi. Mutta kohtalaisen pienellä olen tällä kertaa selvinnyt. Aina sattuu ja tapahtuu ja yhdessä on turvallisempaa kuin yksin. Minulla oli sukulaisia viettämässä joulua Vietnamin rantakohteessa, Nha Trangissa, joten otin lennon Saigoniin Juhan suunnatessa Finskin sinivalkoisin siivin Suomeen. Saigonin kentältä pamautin suoraan taksilla juna-asemalle kuullakseni, että myöhästyin Nha Trangin junasta vartin. V*tutti. Kaikki illan junat olivat täynnä, joten varasin aamujunan klo 6 ja menin aseman viereiseen hotelliin yöksi.

Jouluaatto meni allekirjoittaneelta osittain ohi, koska junakuolema. Olin kuitenkin ihmisten aikaan perillä ja Nha Trang pääsi yllättämään. Valitettavasti ei siinä positiivisessa mielessä. Olen ollut kaupungissa aikaisemminkin vuonna 2009 ja siihen nähden mesta oli mennyt huikeasti huonompaan suuntaan. Resortteja, korkeita hotelleja, yökerhoja. MARRIOTT!!! Ei hyvä. Silloin neljä vuotta takaperin Nha Trangissa oli huomattavasti enemmän turismia kuin monessa muussa Vietnamin rantakaupungissa, mutta että meno oli nyt lähempänä Agia Napaa kuin kaakkois-Aasiaa, ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Ja sitten tämä kyseinen kansalaisuus, jonka pystyy myös otsikosta päättelemään eli venäläiset. Niitä oli niin maan helvetisti! Ja yleiskuva kaupungista muodostui niiden mukana. Röyhkeää käytöstä, minihameita, stringibikineitä, ohittelua, kaljamahoja, kyömyneniä, venäjän kielisiä ruokalistoja, lepardikuosia… Voinko suositella Nha Trangia eteenpäin? Hmm… Yksi huvittava seikka, joka pisti silmään oli sukellusten hinnat. Meikäpoika olisi meinaan pulittanut kahdesta dyykistä $45, kun taas naapuri vastaavasti $70. Apinaa koijataan. Dyykit jäivät kuitenkin väliin myrskytuulen takia. Vesi muistutti lähinnä Itämerta: väri samean ruskeahko ja näkyvyys aivan sysipaska.

Nha Trang ei kuitenkaan ollut läpeensä kuraa. Täytyyhän sen auringon joskus paistaa risukasaankin. Majoitus kuului taas kerran Vietnamin standardiin eli viidellä eurolla saa huoneen, jossa on lämmin vesi, ilmastointi, jääkaappi, kaksi parisänkyä ja oma parveke. Safka oli edullista, vaikkakin joissain ravintoloissa oli selkeästi ryssälisä. Tekemistäkin löytyi ja kaupungin 7km pitkä ranta on aikasta jees. Aallot tosin olivat muutamana päivänä sen verran korkeat, että uinti oli kielletty. Vaikka rämäpäänä olisin varmasti voinutkin pulahtaa pesukoneeseen, maalaisjärki voitti. Ja ei. Ei se aurinko paistanut.

Treffasin sukulaisia aattona ja käytiin joulun kunniaksi syömässä kunnon piffet alkuruokineen. Jälkkäriksi kaivoin rinkasta Luang Prabangista asti raahaamani piparit ja juotiin punkkua. Ja kyllä Kirsi-täti minutkin yllätti mukavasti, kuten yllä olevasta kuvasta voi päätellä. Paras joululahja evö. Aattoiltana rantabulevardilla oli hurja meno esiintyjineen ja kaljatelttoineen. Ei siis mikään painajaisjoulu, vaikka ilman Juhaa sen jouduinkin viettämään.

Jotta pääsen joskus näissä päivityksissä etiäpäin, niin jätän Nha Trangin vähemmälle huomiolle. Viiteen päivään mahtui mm. mutakylpeilyä, Vin Pearlin puuhasaari cable careineen ja vesi- ja huvipuistoineen, markkinoita ja huikeat yksi aurinkoinen päivä. Ja tuossa kun pääsin kaikkien rakastamia naapureitamme muutamalla pahalla sanalla kuvailemaan, niin tiedoksi, että eivät ne vietnamilaisetkaan mitään parasta sakkia ole. Mutta siitä voin päivitellä joskus, kun taas on aikaa. Eli ensi kuussa?

 

 

Vietnamin muistelua

Nyt kun Juhakin on töissä ja kotona on ainoana viihdykkeenä tietokone, niin päätin sitten tehdä sen tempun, mikä viimeisenä kannattaa, knu potee hirmuista matkakuumetta ja masennusta. Nimittäin katsastelin vanhoja reissukuvia. Voisin pistellä tänne ”muutaman” kuvan Vietnamista, jossa siis vietin viisi viikkoa vuonna 2009. Mun piti olla siellä vaan 10 päivää, mutta multa varastettiin laukku ja passi (+kännykkä, rahat, luottokortti yms. siinä samassa), niin reissusta tuli pakostakin vähän pidempi. Voisin pölöttää mun vastoinkäymisistä ikuisuuden, mutta sen sijaan viskaankin teitä kuvapläjäyksellä ja nimenomaan niistä reissun hyvistä hetkistä. Olloos hyvä!

Kokeilin vähän jopa kuvanmuokkausta Picasalla eikä ainakaan omasta mielestäni näytä pöllömmältä vai mitäs ootte mieltä?

Phu Quoc -saaren turistibeach. Tuonne olisi kiva päästä uusiksi katsomaan, miten on paikat muuttuneet.

Tykkäsin meinaan todella paljon ja meno oli täysin erilainen kuin mantereen puolella.

Fish market

Sellainen pikkuisen kokoinen meduusa tuli rantsulla vastaan

Tuon päälle ei oikein tehnyt mieli astua…

Tää kuva niiiiin tempaisee mut mukanaan muille maille! Tosta palmusta kun voisi nyt napata yhden pähkinän.

Auringonlaskut olivat ihan älyttömän tunnelmallisia..

..ja värit aivan ihania. Paikalliset kerääntyivät joka ilta perheineen rannoille fiilistelemään väriloistoa.

Aasialaiset lapset ovat niin uskomattoman sulosia! Mun oli vaan pakko nappailla niistä kuvia (ja aika pirun monta). Sain muutamat vihaiset katseetkin osakseni ja taisin jollekin jopa maksaa muutaman rahan, että pääsin napsimaan kuvia. Noissa muksuissa paistaa huolettomuus ja vaikka vaatteet on likasia eikä kenkiäkään ole, niin elämä silti hymyilee täysillä.

Kätsy menopeli. Tällanen tuli rannalla vastaan. Koitin saada sitä liikkeelle, mutta luulenpa et oli parempi ratkaisu jättää sikseen.

Taas näitä Vietnamin kohokohtia! Miten joku kuva voikin välittää niin upean ja lämpimän tunnelman! Noin onnellisen perheen mäkin joskus haluan.

Kylän oma kaatopaikka a.k.a. meri. Jätehuollon puuttuminen saa kyllä välillä mun verisuonet poksahtelemaan.

Ehkä taivaallisia rapuillallinen ikinä Ho Chi Minh Cityssä

Aution huvipuiston ex-onginta-allas

Vastakohtien Vietnam. Tässä kuvassa näkyy jotenkin niin selkeesti Vietnamin monet kasvot. Tuo puu rajaa hyvin karun lähiön ja vehreän maaseudun.

Hue

Mäkin tahdon joskus maalata mun veneen tollaseksi

Soudellaan, soudellaan

Ja taas huippusöpöjä vietnamilaismuksuja. Näistä vesseleistä ei vaan voi olla tykkäämättä.

Halong Bayn mystinen saaristo

Hanoi

Snake Village